Death is new beginning - 2

Raahaan itseni yläkertaan pää räjähtämäisillään ja jalat tuskin kantaen. Käteni tärisevät ja päässäni pyörii kun nousen viimeisen rappusen ylös ja päästän irti puisesta kaiteesta. Olen lentää rähmälleni lattialle mutta jotenkin ihmeellisesti pystyn pitämään tasapainoni ja kävelemään minun ja Benin makuuhuoneeseen. Huoneen ovella jään nojaamaan ovenkarmiin ja tuijottamaan parisänkyä jonka toinen puoli olisi nyt tyhjä ja lakanat kylmät, sängyn nouset siltä puolen eivät enää narahtaisi kun joku istuisi sille tai kääntäisi kylkeä, patjaan ei enää muodostuisi kuoppaa kun joku on ollut siinä. Polveni alkavat täristä ja vaikka en itse muistakaan jälkikäteen miten onnistuin sen tekemään, minun onnistuu raahautua sängylle ja käydä istumaan sen reunalle. Benin puolen yöpöydällä on valokuva hänestä ja minusta, sekä rannekello. Minun yöpöydälläni on pieni maljakko täynnä tekokukkia - punaisia ruusuja - ja valokuvia Anniesta, äidistä ja isästä, Benistä. Katselen Benin kasvoja silmät vetistyen jälleen, ja kaadun kyljelleni sängylle. En jaksa mennä pesemään hampaita, mennä poistamaan meikkejäni tai avaamaan hiuksiani, en jaksa ottaa vaatteita pois tai edes liikuttaa kättäni saadakseni peiton päälleni. Jopa silmien sulkeminen Benin ikuisesti rävähtämättömän katseen alla tuntuu mahdottomalta tehtävältä. En voi kuin katsoa häntä, katsoa kuinka hän sumenee hetki hetkeltä silmieni kostuessa ja toivoa että kuulisin oven kolahtavan auki ja kiinni ja Benin tulevan kotiin. Mutta ei se ikinä tapahdu. Ikinä. Kyyneleet, joita en luullut enää olevan jäljellä, alkavat taas valua silmistäni tyynylle.

Muutaman viikon kuluttua Benin poismenosta Annie seisoo keskellä olohuonetta reippaan näköisenä ja tarkkailee vaatepinoja siirrellen aina välillä muutamaa vaatetta jotta pääsisi näkemään muutkin niiden alla olevat. Minä katselen vaatteita myös, mutta en arvioi kuinka hyvin ne menisivät kaupaksi kirpputorilla, vaan katselen niitä hellästi tietäen että nämä vaatteet ja tavarat ovat ainoat asiat joita minulla on Benistä jäljellä kuvien ja muiden hänen tavaroidensa lisäksi. Ja toki hän on aina sydämessäni, koska siellä ne kaikkein rakkaimmat säilyvät vaikka mitä tapahtuisi.
"Tahdotko sä säilyttää jotain näistä? Nyt on paras valita koska sitten mä käyn töihin etkä sä enää näe niitä", Annie kysyy katsellen minua varovasti. Hän tietää että voinn purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Ööh..", mietiskelen. Tottakai tahtoisin pitää ne kaikki, mutta Annien mielestä on parasta että päästän hänet menemään ja alan taas elää sun muuta soopaa. Mutta minä en tahdo, kiljun mielessäni. Sitten otan itseäni niskasta kiinni, kiskaisen lähimmän vaatepinon syliini ja katson mitä siinä on. Benin haju, hänen partavetensä haju ja pesuaineiden haju sekoittuvat yhteen ja minua alkaa taas itkettää. Mutta minun on ryhdistäydyttävä. En todellakaan voi pillitää koko ajan, eihän tästä muuten tule yhtään mitään. Lasken vaatteet käsistäni ja selaan seuraavan pinon.

"Tän mä haluan. Ja tän myös", sanon viittä minuuttia myöhemmin. Toinen vaatekappale on hänen flanellinen, kulahtanut ja minusta erittäin vastenmielinen kauluspaitansa ja toinen on hänen hiekanruskea nahkatakkinsa jota tapasin välillä lainata. Laitan ne eteisen puolelle ettei Annie erehdy laittamaan niitäkin myyntiin.
"Okei. No sitten käydään töihin. Tässä on muutama pahvilaatikko johon laitetaan kirpparille menevät vaatteet ja tässä semmoinen laatikko johon tulee rikkiäiset tai likaiset vaatteet joita ei voi myydä", Annie sanoo ja osoittaa sormellaan laatikkoa toisensa perään. Nyökkään lannistuneena, tartun taas yhteen vaatepinoon ja huokaisten alan nakella niitä eri laatikoihin sen mukaan miten siistejä ne ovat.

Kun olemme käyneet Benin vaatteet läpi päätämme käydä hänen muun irtaimistonsa kimppuun. Valokuvat ovat kehyksineen tallessa meidän huoneessamme, mutta kaikki muu on alakerrassa valmiina matkamaan kirpparille. Benin vanhemmat ovat jo hakeneet luotani tavarat jotka he haluavat säilyttää. Minulla on päätäntävalta muiden suhteen. Tai oli, kunnes Annie pääsi niihin käsiksi.
"Tehdään samoin kuin äskenkin. Mä oletan että sä olet jo ottanut omasi tästä kasasta", Annie sanoo ja katselee ympärilleen. Pöydillä on rannekelloja, kirjoja, parranajokone, levyjä ja muuta sekalaista tavaraa. Nyökkään jälleen. En tahdo säilyttää muuta kuin ne muutamat levyt joista itsekin pidän ja valokuvat. Kaikki muu on liian masentavaa jätettäväksi taloon.
"Tehdään nyt vain se mitä pitääkin, jotta pääsen takaisin sängyn pohjalle makaamaan", sanon hieman kärsimättömästi ja tartun levypinoon.
"Ehei, et sä silti sinne pääse. Sä tulet tänään mun kanssa kahville. Milloin viimeksi sä olet ollut ulkona? Sä olet niin kalpeakin", Annie sanoo ja laskee pahvilaatikkoon kaurista esittävän patsaan, jota haukuin silloin rumaksi kun hän toi sen kotiin. Nyt se näytää niin upealta kuin olla voi ja tahtoisin syöksyä nostamaan sen laatikosta turvaan. Mutta en voi tehdä niin. Olen päättänyt olla tekemättä.
"Mun poikaystävä kuoli, Annie. Ei oo hirveesti tehnyt mieli käydä ulkona", sanon ja vilkaisen häntä silmäkulmastani. Hän kohauttaa olkiaan ja jatkaa tavaroiden lajittelua.
"Ehkä niin mutta nyt on jo aika palata elämään", Annie pamauttaa ja laittaa laatikoon pinon levyjä. Vihaisesti tuhahtaen heitän levyt laatikon pohjalle ja alana työskenetelemään rivakammin. Missä on Annien ymmärtäväisyys? Kärsivällisyys? Ehkä hän ei omista sellaista.

Kun olemme viimein valmiit, Annie kantaa laatikot autoonsa. Kun hän on vienyt viimeisenkin laatikon, hän astuu eteiseen ja jää odottamaan.
"Mitä?" kysyn ja katson hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä kulmieni alta.
"Hop hop, meet pukeutumaan ja jos tahdot, voit meikata vähäsen. Me lähdetään nyt tapaamaan ihmisiä", Annie ilmoittaa.
"Mitä...? Ei", sanon hiljaa mutta päättäväisesti. Annie potkaisee kengät jaloistaan, tarttuu Benin kauluspaitaan ja nahkatakkiin, sitten vapaalla kädellään minun käsikynkkääni ja taluttaa minut puoliväkisin puisia portaita ylös. Kun olemme minun ja Benin huoneessa, hän laittaa Benin vaatteet sängylle, ja istuttaa minut sängylle. Sitten hän astelee reippaasti vaatekaapilleni, riuhtaisee ovet auki ja kirkaisee.
"Miten tää voi olla näin sotkunen? Herranjestas Emma, siivoaisit joskus." Huokaan mutta pidän suuni kiinni. En jaksa alkaa selittämään hänelle jälleen kerran ettei minua ole oikein huvittanut siivota. Eihän minua ole huvittanut tehdä ylipäätään yhtään mitään. Katselen vain kuinka Annie repii puoli vaatekaappia alas ja löytää lopulta etsimänsä.
"Pue nää päälles. Äläkä väitä vastaan, Emma. Tee nyt vain niin kuin käsketään", Annie sanoo ankaran kuuloisena ja ojentaa minulle mustia pillifarkkuja, limenvihreää toppia joka kuuluttaa 'Forever young' ja samansävyisiä nilkkasukkia. Huokaan erittäin syvään ja kyllästyneenä vaihdan vaatteet päälleni. Annie taas laittaa vaatteet takaisin kaappiin mitenkuten ja siirtyy huoneen yhteydessä olevaan pieneen kylpyhuoneeseen. Hetken kuluttua hän tulee sieltä sylissään meikkivoide, ripsiväri, luomiväri ja kajaali. Hän meikkaa minut, antaa minulle hiusharjan käteen ja pyytää minua harjaamaan hiukseni. Täyttäessäni saamaani tehtävää Annie etsii minulle kylppärin kaapeista korvakoruja, ja löytää lopulta valkoiset korvikset, jotka näyttävät ihan ristipääruuveilta. Hän laittaa ne korviini, ja kun olen saanut hiukseni harjattua ja laskettua harjan käsistäni, Annie nostaa minut jaloilleni ja pitelee minua kädenmitan päässä itsestään.
"Nyt sä näytät taas Emmalta", Annie hymyilee ja kääntää minut niin että näen itseni vaatekaapin avatun oven sisäpuolella olevasta peilistä. Näen hänen puhuvan totta. Olen ehkä hieman kalpeampi ja laihempi versio itsestäni, mutta en näytä yhtään niin pahalta kuin näinä kuluneina viikoina. Hymyä en saa aikaiseksi, mutta pieni suupielien kohauskin valaa uskoa sekä Annieen että minuun itseeni.
"Tuu Emma. Sä et tarvii kuin lompakon, avaimet ja puhelimen mukaan", Annie hymyilee rohkeammin kuin äsken, sulkee vaatekaapin oven ja ojentaa minulle iPhoneni, lompakkoni ja kotiavaimeni.
"Okei", huokaan mutta en enää niin vastahakoisesti kuin aiemmin. Ehkä Annie olisi oikeassa ja ihmisten näkeminen tekisikin minulle hyvää.

Menemme alakertaan, puemme päällemme takit, koska syksy on jo niin pitkällä että takkia tarvitsee, ja kengät toki tietenkin. Minä laitan oman mustan nahkatakkini ja mustat tennarit, joissa on kirkkaan pinkit nauhat. Annie vetää tyylikkään valkoisen tuulitakin niskaansa ja matalakorkoiset piikkikorot jalkoihinsa ja avaa sitten kotini oven. Min suljen sen jäljessämme ja pysähdyn heti ensimmäisellä rappusella jotka täytyy astua päästäkseen laatoitetulle pihapolulle haistelemaan tuulta. Raikas ulkoilma selvittää päätäni ja tunnen kuinka rikkinäinen sisäpuoleni iloitsee uudesta käänteestä ja alkaa parantaa itseään.
"Tules nyt", Annie sanoo ja hymyilee jälleen leveästi. Hänen hyvä tuulensa tarttuu minuun ja minun on pakko seurata häntä autolle vaikka tavallaan tahtoisinkin jäädä rappusille tuulen armoille. Istun autoon Annien viereen ja kiinnitän turvavyöt. Annie lähtee ajamaan kohti kaupunkia. Radiossa soi kaikkia uusimpia hittibiisejä ja kaduilla ihmiset kävelevät välillä hattuja päästä tempaisevan tuulen ja välillä riemukkaan tihkusateen jouduttamina. Ensimmäistä kertaa melkein kuukauteen minun ei tee mieli itkeä, vaan hymyillä.
"Annie, kiitos kun sä raahaat mut ulos talosta", sanon ja käännän pääni kohti ruskeilla kiharoilla ja suurilla pähkinänruskeilla silmillä siunattuun naiseen.
"Eipä mitään, Emma", Annie sanoo, kääntää radiota hieman kovemmalle ja hyräilee tyytyvväisenä biisien mukana.

//mitäs piditte, vähän iloisempi luku tuli kuin mitä meinasin aluksi mut ehkä se on ihan hyvä vaan...