Annie parkkeeraa autonsa erään syrjäisen, erittäin kodikkaan kahvilan eteen ja nousee autosta hymyillen hilllitysti. Seuraan hänen esimerkkiään ja avaan turvavyöni, ja nousen sitten pois autosta pamauttaen oven kiinni jälkeeni. Annie painaa autonavaimessa olevaa nappia joka lukitsee ovet ja kääntyy sitten koroillaan kävellääkseen kahvilaan. Hän ehtii pitkäjalkaisena sinne hieman ennen minua ja avaa oven. Astun hänen perässään sisään ja menemme yhdessä tiskille haistellen ilmaa, joka tuoksuu voimakkaasti kaakaolta, kahvilta ja erilaisilta leivonnaisilta. Pöytiä on vielä yli puolet vapaana, taustalla soi hiljaa tunnelmallista musiikkia, ja kun pääsemme tiskille, näen vitriinissä olevan kaikenlaista kokonaisista kakuista muffinseihin ja suklaakekseihin.
"Hei vain", tiskin takana seisova blondi mies hymyilee meille. Annie hymyilee leveästi takaisin, minä tyydyn nyökkäämään suupielet kohteliaasti kohotettuina.
"Mä taidan ottaa suklaamuffinsin ja kahvin. Entä sä, Emma?" Annie kysyy ja osoittaa leivostaan vitriinissä.
"Mulle sama", sanon hiljaa ja otan lompakkoni esiin. Samainen blondi mies, ehkä jotakin kahdeksantoista ja kahdenkymmen ikävuoden väliltä ottaa kaksi lautasta hyllyltä vierestään, laittaa muffinsit niille ja kaataa mustaa, höyryävää kahvia kahteen mukiin. Maksamme miehelle, joka toivottaa hyvää päivänjatkoa, ja sitten minä käyn pudottamassa sokeripalan kahviin ennen pöytään menemistä. Kävelemme ihan kahvilan salin toisen päähän kuin missä tiski on, ja istumme nurkkapöytään, jossa ei ole ketään kovin lähellä. Upottavat sohvat ottavat meidät vastaan avosylin. Heitämme takkimme naulakoihin ja sitten nojaudumme taaksepäin.
"Mähän sanoin, kannatti tulla tänne", Annie sanoo ja siemaisee kahviaan. Minäkin nostan kupin huulilleni. Rakastan kahvia, vaikka en sitä ihan joka päivä juokaan.
"Niin kannatti", sanon ja katselen ikkunasta ulos. Ikkuna antaa kiireiselle kadulle, jossa ihmiset kävelevät taas hetkeksi yltyneessä sateessa rivakasti, toiset puhuvat puhelimiin, toiset juoksevat sateenvarjot kourassaan, osalla on koira tai vauva mukanaan, muutama erinäisten vaatekauppojen pusseja kantava nuorikin kävelee kohti valoja ja suojatietä päästäkseen isoon kauppakeskukseen tien toisella puolella ja busseja tulla vilistää muutamia.
"Mä tykkään tästä kahvilasta. Täällä ei ikinä oo liikaa tungosta", Annie sanoo.
"Mmh. Ja tää kahvi on superhyvää", lisään ja puraisen palan muffinsistani osoittaen sormellani kahvikuppiani.
"Niin on", Annie hymyilee. Sekoittelen kahviani lusikalla katsomatta häneen. Olen yhtäkkiä liiankin kiinnostunut mukissani pyörteilivästä mustasta nesteestä. Kun olen katsellut kahviani tarpeeksi, siirrän katseeni takaisin ulos, ja mietin mihin noilla ihmisillä on kiire.
Minun ja Annien keskustelussa olevan tauon aikana kuulen kuinka takkini taskussa oleva puhelimeni päästää äänen joka kielii viestistä. Nielaisen muffinsinpalasen ja ongin puhelimeni esille. Saan selville että viesti on Harryltä. Avaan sen lievästi yllättyneenä ja luen juoden kahvini samalla loppuun.
"Hautajaiset, Annie. Hautajaiset", henkäisen ja pala juuttuu kurkkuuni kasvaen aina vain suuremmaksi. Yritän niellä sitä pois, mutta se ei onnistu. Voi miksi minua juuri nyt täytyy muistuttaa niistä? Juuri kun näin jonkinlaisen valonpilkahduksen tämän synkkyyden meren keskellä. Tunnen kuinka henkisesti valun alemmas kuopassani josta olen jo saanut käteni ylös.
"Häh?" Annie kysyy ja kurtistaa otsaansa. Sitten hän ojentaa kätensä ja nappaa puhelimen kädestäni. En edes estä häntä vaan valun sohvalla alemmas ja huokaan väräjävästi. Annie mumisee viestin hiljaa ääneen.
"Emma, tota... Jos sulle vaan sopisi mä voisin auttaa sua ja Benin porukoita järjestelemään Benin hautajaisia. Ilmoita vaan milloin sulle sopii. Kiitos ja soittelemisiin. H", Annie lukee ja päästessään viestin loppuun hän näyttää jopa hiukan vihaiselta.
"Miksi se nyt muistuttaa sua niitä? Ja jos ne on sille niin tärkeät niin miksei se ole järjestänyt niitä itse aikoja sitten?" hän puuskahtaa ja ojentaa puhelimeni pöydän ylitse minulle takaisin. Laitan puhelimen näytön lukkoon ja tungen sen takaisin pakoilleen.
"Benin vanhemmat voitti jostain kisasta matkan Egyptiin, eikä niitä voida järjestää ennen kuin ne tulee kotiin", sanon ponnettomasti, hiljaa ja ääni säröillen. Annie näytää hämmentyneeltä.
"No voi elämä", hän huokaa. "Tahdotko sä nyt jo lähteä?" Olen noussut ylös ja otan takkini naulakosta. Kylmä kahvi kupin pohjalla ja puoliksi syöty muffinsi eivät voisi enää enempää kiinnostaa.
"Joo", sanon ja käännyn kannoillani kohti kahvilasalia. Sitten kävelen reippain mutta hiukan tärisevin askelin kahvilan ovelle ja kiskaisen sen auki. Annie juoksee perässäni ja me astumme tihkusateeseen rinnakkain. Kävelemme Annien autolle ja istumme sisään. Kiinnitämme turvavyöt ja sitten Annie ajaa minut kotiin.
"Kiitos kyydistä. Nähdään", sanon auton pysähdyttyä kotini eteen ja avaan turvävyön. Annien vastausta odottamatta avaan auton oven, nousen kyydistä ja pamautan oven takanani kiinni. En käänny edes vilkuttamaan, ja ainoa asia joka kielii Annien lähdöstä on kaikkoontuva auton hurina. Astelen laatoitettua pihapolkua valkoiselle ovelle, avaan oven nahkatakkini taskusta kaivamallani avaimella ja astun turtana sisälle taloon, joka on hiljaisempi kuin olin kuvitellut. Toisaalta kukapa täällä nyt olisikaan pitämässä ääntä kun Ben on poissa. Potkin kengät jaloistani ja heitän takkini lattialle kykenemättöämänä laittamaan sitä henkariin. Kävelen mitän tajuamatta makuuhuoneeseen, ja istun sängylle. Katselen ikkunasta, kuinka sen takana tuuli lennättää puusta irronneita lehtiä ympäriinsä, ja kuinka puu kurottaa niiden perään aivan kuin se tahtoisi lehtensä takaisin. Tulen mietteneeksi että tuo puu on kuin minä ja lehdet kuin Ben. Sitten kaadun sängylle ensin kyljelleni, sitten selälleni ja jään turtana tuijottamaan vaaleaa kattoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti