It's my life - 13

Muutaman isällä viettämäni viikon päästä pääsen vihdoin katsomaan itselleni omaa pikkuista asuntoa. Äiti on jäänyt Minnesotaan työn ja opiskelun takia, ja vaikka minulla on ikävä häntä, on mukava välillä päästä näkemään isääkin. Meidän yhteiselomme sujuu mallikaasti kuten aina, emme ole toistemme tiellä yhtään sen enempää kuin ennen Minnesotaan muuttoa ja luontevasti vaihtelemme siivousvuoroja ja kotitöiden tekoa. Niall soittaa minulle eräänä viileänä ja sateisena tiistaipäivänä, ja hän tulee minun ja isän luokse. Katselemme hetken myytäviä taloja ja niiden esittelyaikatauluja, ja etsimme nelisen kappaletta sopivan hintaisia ehdokkaita kymmenien joukosta. Sitten isä lähtee töihin ja minä menen Niallin kanssa ensimmäiseen kohteeseen. Se on pieni kerrostaloasunto kuten kaikki kohteet, ja se on sijainniltaan minusta aika hyvällä paikalla. Ainoa vain, että lähimpään ruokakauppaan ei ihan kävellä tai edes pyöräillä. Päätämme kuitenkin tarkastaa millainen kohde se on, joten käännymme erään kadun kulmasta esittelykyltin osoittamaan suuntaan ja tulemme luonnonvaalean, rapatun kerrostalon pihaan.

"Ei mikään maailman kaunein rakennus mut onko sillä nyt niin väliä", mutisen Niallin pysäköityä autonsa ja astun ulos. Paiskaan oven perässäni kiinni ja suuntaan askeleeni kohti talon alaovea. Niall hölkkää vierelleni ja katselee uteliaana ympärilleen. Muutamia parvekkeenovia on auki, yksi mies istuu omalla parvekkeellaan tupakalla ja kolmihenkinen perhe ryntää rappukäytävästä autolleen. Nielaisen ja astun sitten Niallin perässä rappukäytävään, jonka ovi ei ole ehtinyt edes vielä kolahtaa kiinni pikkuisen perheen jäljiltä.
"Mikä kerros se oli?" Niall kysyy ja katselee oven vieressä olevaa taulua, jossa on jokaisen talossa asuvan sukunimi. Kuulen alaoven kolahtavan takanani kiinni. Avaan käsilaukkuni ja etsin sieltä pinon papereita joita tulostimme meillä. Päällimmäisenä pinossa on tämä talon paperit, ja haeskelen sieltä omistajan nimeä ja mahdollista kerrosnumeroa.
"Nimi on Jackson", sanon ja osoitan sormellani kohtaa jossa myyjän nimi lukee. Niall puolestaan tökkää sormensa taulussa olevaan nimeen, joka on täsmälleen sama. Nyökkäämme toisillemme, ja lähdemme kapuamaan portaita ylös lueskellen nimiä postiluukuista.

Kun olemme viimein päässeet oikean asunnon kohdalle, epäröin hetken ennen kuin painan ovikelloa. Astahdan muutaman askelen taaksepäin Niallin viereen ja tämä nappaa minua kädestä kiinni. Odotamme hetken ja sitten ovi avautuu. Oven takana seisoo tärkeän näköinen nainen hameessa ja korkeakauluksisessa paidassa. Naisen tummat hiukset ovat kireällä nutturalla, eikä hänen asentonsa ta kehonkielensä houkuttele astumaan sisälle asuntoon. Suun ympärillä on ikävät juonteet ja hymyä en uskalla häneltä toivoa. Karautan kurkkuani vaivaantuneena ja sanon:
"Täällähän oli se asunto myytävänä. Tulin katsomaan sitä."
"Sisään sitten vain", nainen sanoo, ja astuu hiukan taaksepäin jotta pääsisimme Niallin kanssa ujuttautumaan sisemmäs asuntoon.
"Talo on rakennettu muutama vuosikymmen sitten. Tässä asunnossa on koko aikana asunut vain kaksi ihmistä, ja herra Jackson on heistä tietenkin se toinen", nainen alkaa puhua harjoitellun kuuloisesti ja viimeisen huomautuksen hän lausuu kuin olisimme jotenkin tyhjäpäitä tai mielenvikaisia. "Asunnon peruskorjaus on tehty vain kolmisen vuotta sitten, mutta ikävä kyllä astianpesukone puuttuu edelleen", nainen jatkaa kyllästyneesti ja kävelee edellämme asunnossa. Sen omistaja, vanhahko mies istuu puisen pöydän ääressä apaattisessa tilassa. Epäilen onko hänellä kaikki kunnossa, mutten uskalla katkaista naisen puhetta. Niallkaan ei taida jaksaa kiinnostua siitä, sillä hän virnistää minulle, osoittaa naisen selkää peukalollaan ja pudistaa päätään. Hymyilen hänelle ilkikurisesti, ja yritän saada itseäni keskittymään hänen sanoihinsa. Ne kuitenkin vain luiskahtavat pois kuuloalueeltani ja juuri sillä hetkellä päätän että vaikka nainen epätoivoissaan laskisi hintaa, en silti astuisi tänne enää jalallanikaan.

"Joo ei", sanon kun olemme taas Niallin autossa lähdössä pois siitä samaisesta kerrostalosta. "Ei houkutellut."
"No ei kyllä muakaan", Niall sanoo ja pudistaa päätään startatessaan auton joka hyrähtää käntiin. Kiinnitän vyöni ja sitten me kiidämme helvettiin sieltä.
"Voitaisko me hakea ruokaa ennen kuin jatketaan matkaa sinne seuraavaan kohteeseen?" Niall kysähtää hetken kuluttua.
"Toki. Päätä mihin mennään", sanon hymyillen ja Niall naurahtaa.
"Mielelläni."

Seuraavat kolme kohdetta ovat hieman siedettävämpiä. Toisiksi viimeinen asunto on meidän yhteispäätöksestämme eniten taistelemisen arvoinen, ja heti kun pääsemme kotiin, soitan myyjälle. Olen joutunut ottamaan lainan pankista, mikä kismittää minua aika tavalla. Lisäksi isä on luvannut antaa hieman lainaa jotta pääsen oman katon alle, ja nyt joudun käyttämään sitä lainaa. Saan vielä tingittyä vähän ja talo on pian minun nimissäni. Nopeaa toimintaa. Astun isän työhuoneesta takaisin käytävään ja hyppään Niallin kaulaan helpottuneena.
"Se on mun", huokaan hymyillen ja katson Niallin häkellyttävän kirkkaansinisiin silmiin jotka häilyvät hieman omien silmieni yläpuolella. 
"Tingitkö?" Niall kysyy virnuillen ja rutistaa minua.
"Joo, hinta oli ihan siedettävä nyt. Vaikka nyt mulla on kyllä semmonen lommo säästöissä että töissä saa käydä taas aika ahkerasti", murahdin. "Ja iskälle pitää maksaa velka, samoin kuin pankille."
"No mut eihän se nyt oo vaikee juttu", hän naurahtaa.
"Sinä ootki julkkis", murahdan toinen suupieli edelleen koholla.
"Mä en puhunu itsestäni", Niall muistuttaa ja painaa huulensa huulilleni jotten ehdi jatkaa väittelyä. Kierrän käteni miehen niskan taakse ja hymyilen reimukkaasti suudelmamme lomasta. Niall silittää selkääni hieman kömpelösti, ja minun on tukahduettava naurunkiherrys jotta voin jatkaa suudelmaamme.

Kun lopulta irrottaudumme, Niall painaa kasvonsa hiuksiini ja halaa minua.
"Mulla olikin ikävä tota", hän sanoo hivenen käheästi ja vetää syvään henkeä tasatakseen hengitystään.
"Mmh", myöntelen ja seison silmät kiinni Niallin tiukassa otteessa. Hetken päästä Niall painaa suukon päälaelleni ja irrottautuu.
"Aika perseestä sanoo näin just nyt ja pilata tunnelma, mut äiti sano että siitä ois tosi kiva jos mä viitsisin piipahtaa kotona kun nyt oon näin lähellä", kiherrän pienesti ja seuraan katseellani kuinka Niallkin virnistää ennen kuin jatkaa,"joten mun on varmaan mentävä kohta. Ruoka-aika lähestyy ja kuten tiedät, mä olen yleensä aina silloin kotona", tämä naurahtaa.
"No ei se mitään. Jos me ehditään huomenna nähdä ennen kuin sä lähdet t-"
"Mä en sanonu ettetkö säkin olisi tervetullut aterioimaan meidän kanssa", Niall keskeyttää ja katsoo minua pää hieman kallellaan, huulillaan hillitympi jäljennös hänen ilkikurisesta hymystään.
"No jaa. Jos se ei teitä haittaa niin mikäs siinä", sanon kohauttaen olkapäitäni ja hymyilen pienesti.
"Luuletko että meitä ketään haittaa jos sä tulet mukaan? Äiti syöttää meidät kuitenkin ihan ähkyyn ja sitäpaitsi, mä tahdon että sä tulet", Niall sanoo luoden minuun lievästi epäuskoisen katseen.
"Okei sitten. Ois kiva nähdä Mauraa ja Bobbya pitkästä aikaa", tuumaan hiljaa ja nyökkään. "Soitan iskälle sitte teiltä ja kerron missä oon."
"Tulehan, talon omistaja, kerrotaan äidille ja iskälle miten etevä liikenainen susta on tullut vaikka vasta muutama vuosi sitten se näytti mahdottomalta varsinmin kun näki sun todistuksen. Yhteiskuntaoppi tai matikka ei ollu sun juttuja", Niall nauraa.
Huokaan. "Kiva kun muistutit", sanon sarkastisesti ja kävelen Niallin edellä kenkiä ja takkeja pursuavaan eteiseen. Vedän tennarit jalkaani, odotan Niallia ja sitten me ryntäämme naapuritaloon juuri alkaneelta sateelta suojaan.

//ANTEEKS IHAN HELVETISTI! Mulla ei oo ollu inspiä, eikä aikaa jatkaa ja kun nyt jatkoin niin jatko on taas päin persettä... Älkää silti tappako mua jooko? Kommentoikaa ja antakaa anteeksi kaikki puutteet jotka luvussa on. Tätä ei ole oikoluettu joten kirjotusvirheet ovat mahdollisia ja kuvailu on taas jossain valovuosien päässä. Äh