Totututtuani asuntoon on siellä ollut paljon helpompi asua. Nyt puolisen vuotta myöhemmin olen saanut arkeni tasapainotettua ja muuton tasantarkkaan valmiiksi. Ja vaikka Niallin kanssa asumme toistaiseksi eri paikoissa, olemme mekin löytäneet tasapainon. Näemme toisiamme useinkin, tai no niin usein kuin vain mahdollista. Kaukosuhdehan meidän välillemme on muodostunut mutta koska rakastamme toisiamme, se ei ole mikään este yhteiselle elämällemme.
Äiti asuu edelleen Minnesotassa, mutta sekään ei tuota ongelmia. Kun hän on saanut opiskelunsa päätökseen, hän muuttaa luoksemme. Ehkä hänkin ikävöi sitä oikeaa kotia kaukana poissa. Mutta minun kannaltani se on hyvä uutinen. Rakastan äitiä ja tahdon pitää hänet lähelläni niin kauan kun se on mahdollista. Isä taas on aina asunut täällä ja aikoo tehdä niin vastaisuudessakin.
Ainoa asia mitä ikävöin nyt kun en enää asu Amerikassa, on Sammy. Ja muut ystäväni myös. Ei heilläkään ole rahaa niin paljoa, että he voisivat kokoajan olla luonani. Minä taas olen veloissa korviani myöten. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olen saanut lähestulkoon pankin lainan jo maksettua, mutta isälle minun on vielä maksettava. Mutta hän sanoo kyllä aina kun maksan erän takaisin, että hän jaksaa kyllä odottaa rahojaan. Niillä ei kuulemma ole mikään kiire takaisin. Niimpä kun tahdon nähdä Sammyn tai mennä Niallin luo Lontooseen, saan mennä joutumatta tuntemaan tunnontuskia siitä etten ole maksanut velkaani. Ja vaikka asiat ovat nyt hyvällä tolalla, nehän saattavat muuttua ja mennä mihin suuntaan vain.
"Ivy!" Niall huudahtaa avatessaan kotinsa puisen oven. Olen seisoskellut oven takana odottamassa hänen tulevan avaamaan ja mietiskellyt asioita. Nyt ajatuskuplani puhkeaa ja katson hetken hölmistyneenä eteeni seisahtunutta blondia. Sitten levitän suuni hymyyn ja astun lähemmäs halatakseni poikaystävääni.
"Ihana nähdä sua", huokaan ja hengitän syvään. Niallin käsivarret ovat ympärilläni ja hän hieroo nenäänsä vasten kaulaani. Se kutittaa, ja naurahdan.
"Niin on. Mulla oli järkyttävä ikävä", Niall sanoo ja päästää minusta irti. Hän viittaa minut sisälle taloon, ja minä astun kynnyksen ylitse hänen laittaessa ulko-oven kiinni jälkeeni.
"Arvaa oliko mulla?" naurahdan ja potkaisen kengät jaloistani kenkätelineeseen. Sitten riisun takin päältäni, lapaset käsistäni ja laitan ne takkini hihaan. Niall laittaa takin henkariin, tunkee ne kaappiin ja kävelee sitten edelläni keittiöön.
"Hei, mun pitikin kysyä yhtä juttua... Kai sä ja sun vanhemmat tuutte viettämään joulua tänne mun luo? Maura ja Bobby on tulossa myös", Niall kysyy ja pyörähtää ympäri. Pysähdyn hänen eteensä ja mietin.
"No eiköhän se käy. Mä en vaan tiedä pystyykö mun porukat olemaan samassa huoneessa koko sen ajan mut luulen että ei ne viitsi alkaa rähisemään täällä", sanon. Niall nyökkää vakavana. Hän on aina pitänyt surullisena sitä että minun äitini ja isäni eivät tule kovin hyvin toieen keskenään enää tätä nykyä, mutta minusta se on vain ollut väistämätön tosiasia. Olen tottunut toimimaan viestien välittäjänä ja olemaan heidän välisensä side.
"No melkein joka jouluhan me vietettiinkin yhdessä silloin aiemmin. Se on niin perinne jo etteivät he tohdi sanoa 'ei'", jatkan vielä. Niall nyökkää taas, nyt hymyillen ja kääntyy uudelleen ympäri. Hän astelee jääkaapille, avaa sen ja ottaa hyllyltä maitopurkin. Sitten hän kaataa kahteen isoon mukiin maitoa ja laittaa kaakaojauhetta päälle. Minä istahdan pöydän ääreen ja katselen kuinka mies sekoittaa maidon ja jauheen ja laittaa mukit sitten mikroaaltouuniin.
Kun kaakaot ovat lopultakin lämpimiä, Niall vetää takin päälleen ja pukee kengät. Minä seuraan esimerkkiä hieman hämmentyneenä. Astumme Niallin suuren talon takaovesta - eli lasisesta liukuovesta - lumiselle terassille. Sitten Niall kahlaa nilkkaan asti ulottuvassa lumessa lähimmän omenapuun luokse, joka on nyt lehdetön ja omenaton, jään ja lumen peitossa, ottaa pienistä oksista kiinni tasapainotellen kaakomukiaan vasemmassa kädessään ja kiipeää tukevalle oksalle. Seuraan häntä.
"Otatko sä tän et mäkin pääsen?" kysyn ja ojennan mukini Niallille, joka oottaa sen mukisematta - hahhah - vastaan. Sitten hilaan itseni puun oksalle Niallin viereen ja nappaan oman mukini hänen kädestään. Niall kietoo vapaan, eli nyt vasemman kätensä ympärilleni ja siemaisee mukistaan. Minäkin vien mukin huulilleni ja kallistan sitä hieman. Kuuma neste valuu kurkustani alas ja tuntuu kuin sisuskaluni sulaisivat. Huokaan tyytyväisenä ja katselen kuinka Niallin talon takapihasta on tullut varsinainen talven ihmemaa. Puiden oksat roikkuvat märän suojalumen painosta, pensaat ovat kuin lumipatsaita ja meidän jälkiämme lukuunottamatta lumi on koskematonta. Muutama pikkulintu hyppää lumelle ja kun ne äkkäävät meidät, ne lehahtavat hädissään siivilleen.Ohi ajavat autot eivät ole maailman parhaita tunnelmanluojia, mutta en juurikaan kiinnitä niihin huomiota.
"Mä rakastan sua, Parker", Niall sanoo hetken kuluttua ja minä hymyilen allamme levittäytyvälle lumelle ennen kuin nostan katseeni sinisiin silmiin ja hymyilen.
"Niin mäkin sua, Horan", vastaan ja saan palkakseni suudelman joka lämmittää jo kylmettyneitä huuliani mukavasti. Pidän kohmeiset sormeni vasten lämpimän mukin kylkiä ja vastaan suudelmaan.
"Ehkä joku päivä jossain tulevaisuudessa voi olla, että mäkin saan sanoa Horan", Niall sanoo viattomasti irrottauduttuaan suudelmastamme. Nyt on hänen vuoronsa hymyillä lumivaipalle kun minä katselen häntä silmät pyöreinä.
"Luuletko niin?"
"Voi olla, voi olla... Mut älä luule että toi oli kosinta. Mulla ei ole sormusta, eikä mitään. Mä teen sen sitten joskus kun sä vähiten sitä odotat", mies myhäilee ja minä nauran hiljaa onnesta soikeana. Ei nyt, mutta joskus. Vau, se tuntuu uskomattomalta.
"Ivyyy, heräisitkös jo unestas?" Niall kysyy kun olemme jo juoneet kaakomme loppuun ja istuskelemme puun oksalla kylki kyljessä ihan hiljaa.
"Häh?" kysyn älykkäästi ja hetken Niall tärisee naurusta. "Mikä on noin hauskaa?" tivaan.
"Sinä", Niall sanoo ja hyppää oksalta lumikasaan. Seuraan hänen esimerkkiään ja tipahdan takapuolelleni. Kun Niall näkee naamani, joka varmasti kuvastaa hämmästystä, hän alkaa nauraa lujempaa kuin äsken.
"Voitko sä auttaa mua? Mä en pääse täältä pois", kysäisen vaivaantuneena.
"Okei", Niall hihittelee ja ottaa kiinni kädestäni. Sitten hän vetäisee minut ylös lumipenkasta. Tarkistan nopeasti ettei kaakaomukini hajonnut, ja sitten me astelemme takaisin sisälle taloon. Niall sulkee oven ja pyörähtää minua kohti.
"Mä olin tosissani tuolla puussa", Niall sanoo ja selittämättä mitään riisuu takkinsa. Hän vie omansa ja minun takkini takaisin henkariin ja otamme kenkämme jalasta.
"Se on hyvä kuulla. Mä en pidä valehtelijoista", sanon kun en keksi muutakaan sanottavaa. Niall hymyilee ja astuu ihan lähelleni.
"En mäkään", hän kuiskaa korvaani ja painaa sitten huulensa hellästi huulilleni.
//noniin. Olen taas erittäin pahoillani että tässä on kestäny... Mut mie oon kiireinen ihminen ja koska aika ei riitä kaikkeen niin jotain on pitänyt jättää tekemättä. Mut tässä tää nyt on. Kirjoitusvirheitä on varmaan taas mut toivon että saatte kuitenkin selvää. Mut niin, tää taiskin olla viimenen luku tätä tarinaa. Mä saatan tänään jo alotella uutta tarinaa, johon mulla on ekaa lukua jo vähän hahmoteltu. Mä en uskalla sanoa muuta kuin että eka luku saattaa olla hieman sekava, kun oon sitä itse lueskellut niin oon huomannut että se saattaa mennä oudoksi... Mut yritän pitää sen sellasissa rajoissa että sitä voi lukea olematta ihan sekaisin koko ajan.
Mutta niin, alottelen kohtapuoliin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti