"Sarah Cast!" kaikuu luokassa huuto. Sarah nostaa päänsä pulpetilta katsellen ympärilleen särkevin silmin.
"Umh, niin?" hän kysyy nolona.
"Mikä on vastaus kysymykseeni?"
"Mi-mikä oli kysymys, sir?" Sarah kysyy ja tuntee kuinka häpeän puna kiipeää hänen poskilleen. Leyla, joka istuu hänen vieressään, näyttää syylliseltä, mutta Sarah vain hymyilee tälle.
"Aivan niin. Tämä on jo toinen kerta kahden viikon sisällä, kun sinut yllätetään nukkumasta luokassa. Siitä hyvästä menet puoleksi tunniksi jälki-istuntoon tänään kolmen jälkeen", herra Elliott määrää. Sarah huokaisee tylsistyneenä, vai että oikein jälki-istuntoa. Kun herra Elliott kääntyy taululle päin ja kirjoittaa tehtäväsivujen numerot liidulla tauluun, Leyla kumartuu kuiskaamaan Sarahille:
"Anteeksi etten herättänyt sua, mä tajunnut että se huomasi sun olevan unessa", Leyla pahoittelee.
"Äh, ei se mitään", Sarah sanoo hiljaa ja alkaa tehdä tehtäviä sivulta 35, käyttäen kirjaa välillä apunaan. Mitäköhän äiti mahtaa sanoa kun kuulee että toinen Castin tytöistä on joutunut jälki-istuntoon?
Leyla kävelee yksin kohti fysiikanluokkaa. Sarahilla ja Amandalla on tällä hetkellä yhteinen tunti matikkaa, Leylalla taas on hyppytunti. Hän asettelee reppuaan paremmin olalleen ja kävelee portaat ylös fyysiikanluokan ovelle. Hänen pitää palauttaa eräs essee, joka hänen oli määrä tuoda tänään opettajalleen. Hän koputtaa luokan oveen, ja odottaa sitten että joku tulee avaamaan.
"Aivan, aivan. Vien tämän rehtorille, hän osaa ehkä käsitellä tätä uutta oppilasta paremmin kuin minä!" kuuluu helisevää naurua.
"Kiitos oikein paljon", kuuluu paljon syvempi, miehisempi ääni. Sitten ovi avautuu, ja Leylan ohitse kävelee mies, joka on hänelle hieman liiankin tuttu ulkonäöltään. Zayn Malik, omassa persoonassaan. Leyla punastuu ja luo katseensa maahan vältellen katsekontaktia häntä pidemmän miehenalun kanssa ja hänen mentyään alakertaan Leyla astuu luokkaan kaivaen esseetä repustaan.
"Ai hei, Leyla", neiti Miller tervehtii.
"Päivää, neiti Miller", Leyla tervehtii kohteliaasti ja lyö paperinivaskan opettajansa pöydälle. "Tämän viimeinen palautuspäivä oli tänään."
"Aivan, kyllä. Kiitos", neiti Miller kiittää ja nappaa paperit käsiinsä. Sitten hän henkäisee katsellen pöytäänsä.
"Um, Leyla, viitsisitkö mitenkään juosta herra Malikin perään ja viedä hänen avaimensa hänelle takaisin?" neiti Miller kysyy ja ojentaa avainnippua kohti Leylaa. Hän huokaisee mielessään, mutta liisteröi kasvoilleen ehdottoman tekaistun hymyn ja nyökkää.
"Toki."
"Kiitos paljon, näemme sitten pian", neiti Miller hymyilee. Leyla nyökkää jälleen ja kävelee ulos luokasta. Hänellä on hyppytunnin jälkeen kemiaa, ja englantia.
Leyla kävelee kohti opettajainhuonetta, mutta vaikka hän käy siellä kyselemässä, ei herra Malikia ole näkynyt. Niinpä Leyla suuntaa kohti englanninluokkaa, mutta siellä ei ole tällä hetkellä yhtään tuntia. Leyla kuljeskelee käytävillä hyvän tovin, mutta päättää lopulta istua aulan reunoilla oleville penkeille ja odottaa josko tuo poikabändiläinen ilmaantuisi jostakin. Leyla lukee muutaman fysiikankappaleen ja kyselee itseltään haastavia kysymyksiä tehdäkseen itselleen selväksi mitä osaa, ja mitä ei. Kun hänen hyppytuntinsa on miltei ohitse, hän näkee vilauksen englanninsijaisestaan, ja lähtee tämän perään.
"Zayn!" Leyla huutaa lopulta, ja hänen äänensä kaikuu tyhjillä käytävillä. Hänen edellään kulkeva hahmo pysähtyy ja kääntyy häneen päin.
"Mä- Mun piti tuoda sun avaimet sulle, sä jätit ne neiti Millerin luokkaan", Leyla sanoo hieman hengästyneenä ja ojentaa avaimia kohti mustahiuksista. Tämä nappaa ne hänen kädestään hymyillen.
"Kiitos", miehen ääni saa Leylan sydämen tykyttämään lujempaa. Ei mikään ihme miksi kaikki ovat ihan rakastuneita siihen bändiin ja kaikkiin sen jäseniin. Vaikka tämä on heistä kaikista ehkä kuitenkin se nätein poika, Leyla ajattelee ja hymyilee päässään ajatuksilleen.
"Eipä kestä", Leyla sanoo ja kääntyy poispäin. Hän kävelee ripein askelin kohti fysiikanluokkaa, jossa hänen tuntinsa alkaa pian.
Päivä matelee eteenpäin. Äidinkielentunti ei tunnu koskaan tulevan, ja sitä edeltävään ruokailuunkin tuntuu olevan ikuisuus. Kun Sarah ja Leyla viimein odottavat ruokavälitunnin loppumista päästäkseen luokkaan, he käyttävät koko välitunnin puhumiseen. Sarahin mahassa kiertää, sitä pistelee jännityksestä. Eikä Leylakaan ole yhtään sen enempää hermostunut. Kellojen soidessa molemmat heistä ryntäävät ylös penkeiltä ja kävelevät vastakkaiseen suuntaan kuin Amanda. Amanda tuhahtaa, miksei hänelläkin voisi olla taas äidinkieltä. Hän nakkaa niskojaan, heilauttaa hiuksensa olkapäänsä ylitse ja kävelee kohti omaa luokkaansa, jopa hieman kateellisena sisarelleen ja ystävälleen siitä, että he saavat viettää tunnin sen maailman kuumimman ilmestyksen kanssa. Mutta sitten hän muistuttaa itseään siitä, että johan hänelläkin oli äidinkieltä, ei ole mitään syytä olla kateellinen. Näine ajatuksineen hän liittyy muiden luokkaan pääsyä odottavien joukkoon, kun samaan aikaan äidinkielen luokan edessä Leyla ja Sarah odottavat muiden oppilaiden tavoin, että Zayn avaisi heille oven luokkaan. Kun hän astelee luokan eteen mustissa farkuissa ja nahkatakissa hymyillen himmeästi, kaikkien päät kääntyvät hänen suuntaansa. Kukaan ei päästä ääntäkään. Zayn toivottaa kaikille hyvää päivää ja päästää hipihiljaisen porukan luokkaan sisään. Sarah ja Leyla istuvat omille paikoilleen luokan keskelle ja vaihtavat hermostuneen silmäyksen.
"Okei, koska olen uusi täällä, niin pidän nimenhuudon nyt ja yritän opetella teidän kaikkien nimiä. Mä olen Zayn Malik, ja mä toimin tehdän sijaisena sen aikaa että teille saadaan se oikea sijainen tänne sitten tuuraamaan teidän omaa oikeaa opettajaanne. Mutta alotetaankos me sitten?" Leyla kuulee kuinka hänen takanaan Austin ja Jerry juttelevat siitä kuinka kukaan tyttö ei enää ikinä katsoisi kehenkään muuhun tuon jälkeen. Leyla pyöräyttää silmiään, ja supattaa Sarahille, joka on myös kuullut keskustelun, kuinka hän inhoaa kateellisia ihmisiä. Sarah nyökkää. Ei hänkän heistä sen erityisemmin pidä, vaikka hän onkin erittäin kateellinen ihminen itse.
"Sarah Cast", Zayn huudahtaa, ja Sarah huudahtaa 'paikalla', samalla kun Zayn nyökkäilee itsekseen ja siirtyy eteenpäin listassa. Leyla odottaa vuoroaan malttamattomana.
"Ja Leyla Wolff." Leyla nostaa kätensä huutamisen sijasta, ja Zayn katselee häntä hymyillen. Ehkä tämä muistaa Leylan aamulta.
"Hyvä on. Mulle on annettu lista asioista joita te ootte käyneet näillä tunneilla aiemmin. Mutta kertaus on opintojen äiti, joten me kerrataan nyt hieman muutaman monisteen avulla, jotka mä jaan teille ihan pian", Zayn aloittaa tunnin. Hänen onnistuu piilottaa hermostuksesna oppilailta, muttei itseltään. Hän on esiintynyt monien, todella monien ihmisten edessä ja se on ehkä jännittänyt häntä vähemmän kuin se tilanne, jossa hän on nyt. Opettamassa lukiolaisille äidinkieltä äitinsä vaatimuksesta. Hänen tekisi mieli pudistaa päätään itselleen joka kerta kun hän ajatteleekin sitä, että otti tämän työn vastaan. Mutta ehkä hän ehtii tottua tähän. Ehkä.
//en tiiä, mun oli vaan pakko postata jonkunnäkönen luku tänne. Halusin tulla toivottamaan hyvää joulua kaikille :) + voitteko uskoo et Louis on 22?!
Mutta siis, HYVÄÄ JOULUA :) xx
maanantai 23. joulukuuta 2013
maanantai 16. joulukuuta 2013
C'mon - 1
Leyla Wolff nousee ylös aamiaispöydästä, kiittää äitiään ruoasta hiljaa ja kävelee pienen kerrostaloasunnon lävitse omaan pieneen huoneeseensa. Hän nostaa koulureppunsa pedatun sänkynsä päältä, ja pyörähtää nopeasti peilin edessä katsellen asuaan. Peilistä vastaan tuijottavat vaaleanvihertävät silmät ja kaidat kasvot. Leyla asettelee harmaan pitkähihaisen paitansa helmaa paremmin ja vetää hihattoman farkkuliivin sen päälle, ja nyökkää sitten peilikuvalleen. Hoikka, lukion kolmosluokkalaiseksi hyvin lyhyt tyttö kääntyy ovelle ja lähtee sitten leutoon syysaamuun kävelemään.
"Kuulitteko te jo?!" Leyla kuulee joidenkin tyttöjen puhuvan kovaan ääneen käytävällä hänen kulkiessaan heidän ohitseen kohti lokerotaan.
"Joo, mä kuulin, mutta voiko se muka olla totta?"
"Me joudutaan odottelemaan huomiseen saadaksemme selville onko meitä kusetettu. Koska ei enkkua tänään. Ehkä ensimmäinen kerta kun mun harmittaa ettei maanantaina ole englantia", joku tytöistä huokaa, kun Leyla on heidän kohdallaan.
"Sääli."
"Mutta mä taidan pyörtyä, jos se todella on totta ja se opettaa meitä!" joku tytöistä kikattaa. "Ehkä se antaa mulle tekohengitystä tai jotain!"
"Ai sulle vai? Pyh, Amanda Castille se tekisi niin ihan varmasti", koko porukka huokaisee yhteen ääneen. Leyla kävelee rivakasti eteenpäin, eikä kuule keskustelun loppua. Hän suuntaa kaapeille, jotka ovat naulakkorivien takana, ja siellähän omaan kaappiinsa jo nojaa hänen toinen paras ystävänsä, Sarah Cast. Tämän punaiset hiukset on letitetty tavalliseen tapaan tiukalle kalanruotoletille, ja hänen ruskeat silmänsä hohtavat innostuksesta. Leyla astuu omalle kaapilleen, heilauttaa vaaleat hiuksensa olkapäänsä ylitse ja pamauttaa kaapinoven auki. Sarah ei enää nojaa omaan kaappiinsa, vaan hengittää melkein Leylan korvaan.
"Leyla, joko sä kuulit siitä?" Sarah melkein huudahtaa. Leylan suusta pääsee inahdus, ja hän astuu kauemmas Sarahista, välttääkseen kuulovauriot.
"En...", Leyla vastaa toinen kulma koholla, ja vetää biologiankirjat kaapistaan, paiskaten ne mustan repun uumeniin.
"No kuulehan tätä... Meidän äikänope ja äitiyslomalle, kuten varmaan tiedätkin, ja sille on hommattu väliaikainen sijainen, koska virallista sijaista ei saada ennen marraskuun loppua", Sarah huudahtaa ystävälleen ääni kohoten korkeuksiin innostuksesta.
"Um, mikä tästä sitten tekee niin erikoista? Näin kävi viimevuonna Harrisin kanssa, etkä sä ollut yhtään innoissasi siitä silloin", Leyla muistuttaa. Hänellä on tunne, että jutussa on vielä jotakin muuta.
"No se tässä on erikoista että se sijainen on Zayn Malik", Sarah sanoo ja hymyilee leveästi. Leylan suu loksahtaa auki, ja hän kääntyy katsomaan Sarahia silmiin äimistyksissään. Totta kai hän tietää kuka täällä maan päällä kulkee tuolla nimellä, eikä hän ikinä olisi osannut odottaa, että pääsisi näkemään hänet oman koulunsa maaperällä vielä jonakin päivänä. Leyla ei vihannut One Directionia, he olivat itseasiassa ihan mukiinmeneviä jätkiä, ja Leylan useat kaverit olivat enemmän tai vähemmän directionereita.
"No eikä varmasti", Leyla sanoo ja napsauttaa suunsa kiinni, kääntyen takaisin kaappinsa puoleen, sulkien sen oven.
"Kyllä on, usko pois! Ope tuntee sen äidin ja ne oli kai yhdessä sopinu sen sijaisuudesta, äiti saa pitää poikansa lähellään ja koulu saa maailman hoteimman sijaisen! Keikkatauon ajan se opettaa meille englantia 3 kertaa viikossa", Sarah huutaa ihastuksissaan.
"Ikävää, että meillä on vasta iltapäivällä enkkua", Leyla pulpauttaa suustaan. Ne tytöt, joiden keskustelun hän oli kuullut aiemmin, olivat olleet oikeassa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään hän todella odottaa pääsevänsä äidinkielenluokkaan kuuntelemaan opetusta.
"Tytöt! Apua!" kuuluu huuto Leylan selän takaa. Hän kääntyy juuri sopivasti nähdäkseen toisen parhaan ystävänsä, Sarahin puolisiskon, Amanda Castin juoksevan heidän luokseen mustat hiukset hulmuten ja ja posket punaisina hehkuen. Amanda meinaa innostuksissan kompastua omiin jalkoihinsa ja hän ottaa Leylasta tukea, jottei kaatuisi maahan saakka.
"Mun elämäni on virallisesti ohitse!" Amanda huudahtaa ylidramaattisesti. Sen hän osaa hyvin, onhan ilmaisutaito yksi hänen valinnaisista aineistaan. Amanda on aina halunnut näyttelijäksi elokuviin, ja ystäviin on aina hyvä kokeilla näyttelijänlahjojaan.
"Rauhotu, ja selitä mitä tapahtui", Sarah sanoo Leylan viereltä. Leyla auttaa Amandan seisomaan omille jaloilleen, ja tämä hengittää kerran syvään, ennen kuin alkaa melkein huutaa:
"Mä en ollut tehnyt äikänläksyjä, koska ajattelin että ehtiihän ne siinä tunnin alussa tehdä. Mutta mä jouduinkin vastaamaan enkä ollut ehtinyt täyttää kaikkia kohtia ja ne kysymykset oli vaikeita ja mä... Mä vastasin väärin Zayn Malikin edessä!" Amanda nauttii tytöissä aiheuttamastaan reaktiosta. Molempien silmät melkein pullistuvat päästä, kun he katsovat Amandaa uskomatta korviaan.
"Se siis on totta", Leyla mutisee. Amanda nyökkää.
"Wow, mä tavallaan luulin että ne kaikki puheet olisivat vain jotain kusetusta...", Sarah sanoo hiljaa.
"No mutta totta se on ja mä olen ihan sekaisin, taidan tarvita pienen meikkaustauon tästä kaikesta", Amanda päättää. Hän kulkee Leylan ja Sarahin edessä vessoille ja tarkistettuaan ettei naistenvessan kopeissa ole ketään, hän kaataa meikkinsä pesualtaan vierelle ja alkaa kertoilla kaikkia kuumimpia juoruja tytöille, kuten tavallisesti. Molemmat heistä tuntuvat olevan ajatuksissaan, mutta se ei häiritse Amandaa, hän lisää kulmakynää toiseen kulmaansa, joka ei ole ihan tasan samanmuotoinen kuin toinen ja jatkaa puhumista toisen luokan Amysta, joka nähtiin tänään aikaisemmin koulun suosituimman pojan kanssa.
Leyla ja Sarah juoksevat biologian tunnille, ja tulevat luokkaan juuri ajoissa, välttäen myöhästymisen. He istuvat taakse, kuten yleensäkin, ja ottavat kirjat esille. Koulun tylsimmäksi opettajaksikin tituleerattu herra Elliott alkaa puhua kumisevalla, nukutusainettakin vahvemmin vaikuttavalla äänellään, ja Sarahista tuntuu ettei hän jaksa pysyä hereillä. Hän pyytää Leylaa herättämään hänet, kun tehtävien teko alkaa. Leyla lupaa nauraen toteuttaa hänen toiveensa. Hänen ajatuksensa pyörivät iltapäivässä, jota hän nyt odottaa innolla.
//tällänen nopee alkuluku tähän, ei ollu mikään maailman mielenkiintoisin tai taitavimmin kirjoitettu mutta jos nyt suotte sen mulle anteeksi. Eli ajattelin tähän vähän sellasta opettaja-oppilas-suhdetta, katsotaan nyt.
Ja nyt kirjotan tän tarinan ainakin kolmannessa persoonassa, saatte sitte kertoa mulle kummasta pidätte enemmän kun ollaan saatu tääkin tarina päätökseen.
"Kuulitteko te jo?!" Leyla kuulee joidenkin tyttöjen puhuvan kovaan ääneen käytävällä hänen kulkiessaan heidän ohitseen kohti lokerotaan.
"Joo, mä kuulin, mutta voiko se muka olla totta?"
"Me joudutaan odottelemaan huomiseen saadaksemme selville onko meitä kusetettu. Koska ei enkkua tänään. Ehkä ensimmäinen kerta kun mun harmittaa ettei maanantaina ole englantia", joku tytöistä huokaa, kun Leyla on heidän kohdallaan.
"Sääli."
"Mutta mä taidan pyörtyä, jos se todella on totta ja se opettaa meitä!" joku tytöistä kikattaa. "Ehkä se antaa mulle tekohengitystä tai jotain!"
"Ai sulle vai? Pyh, Amanda Castille se tekisi niin ihan varmasti", koko porukka huokaisee yhteen ääneen. Leyla kävelee rivakasti eteenpäin, eikä kuule keskustelun loppua. Hän suuntaa kaapeille, jotka ovat naulakkorivien takana, ja siellähän omaan kaappiinsa jo nojaa hänen toinen paras ystävänsä, Sarah Cast. Tämän punaiset hiukset on letitetty tavalliseen tapaan tiukalle kalanruotoletille, ja hänen ruskeat silmänsä hohtavat innostuksesta. Leyla astuu omalle kaapilleen, heilauttaa vaaleat hiuksensa olkapäänsä ylitse ja pamauttaa kaapinoven auki. Sarah ei enää nojaa omaan kaappiinsa, vaan hengittää melkein Leylan korvaan.
"Leyla, joko sä kuulit siitä?" Sarah melkein huudahtaa. Leylan suusta pääsee inahdus, ja hän astuu kauemmas Sarahista, välttääkseen kuulovauriot.
"En...", Leyla vastaa toinen kulma koholla, ja vetää biologiankirjat kaapistaan, paiskaten ne mustan repun uumeniin.
"No kuulehan tätä... Meidän äikänope ja äitiyslomalle, kuten varmaan tiedätkin, ja sille on hommattu väliaikainen sijainen, koska virallista sijaista ei saada ennen marraskuun loppua", Sarah huudahtaa ystävälleen ääni kohoten korkeuksiin innostuksesta.
"Um, mikä tästä sitten tekee niin erikoista? Näin kävi viimevuonna Harrisin kanssa, etkä sä ollut yhtään innoissasi siitä silloin", Leyla muistuttaa. Hänellä on tunne, että jutussa on vielä jotakin muuta.
"No se tässä on erikoista että se sijainen on Zayn Malik", Sarah sanoo ja hymyilee leveästi. Leylan suu loksahtaa auki, ja hän kääntyy katsomaan Sarahia silmiin äimistyksissään. Totta kai hän tietää kuka täällä maan päällä kulkee tuolla nimellä, eikä hän ikinä olisi osannut odottaa, että pääsisi näkemään hänet oman koulunsa maaperällä vielä jonakin päivänä. Leyla ei vihannut One Directionia, he olivat itseasiassa ihan mukiinmeneviä jätkiä, ja Leylan useat kaverit olivat enemmän tai vähemmän directionereita.
"No eikä varmasti", Leyla sanoo ja napsauttaa suunsa kiinni, kääntyen takaisin kaappinsa puoleen, sulkien sen oven.
"Kyllä on, usko pois! Ope tuntee sen äidin ja ne oli kai yhdessä sopinu sen sijaisuudesta, äiti saa pitää poikansa lähellään ja koulu saa maailman hoteimman sijaisen! Keikkatauon ajan se opettaa meille englantia 3 kertaa viikossa", Sarah huutaa ihastuksissaan.
"Ikävää, että meillä on vasta iltapäivällä enkkua", Leyla pulpauttaa suustaan. Ne tytöt, joiden keskustelun hän oli kuullut aiemmin, olivat olleet oikeassa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään hän todella odottaa pääsevänsä äidinkielenluokkaan kuuntelemaan opetusta.
"Tytöt! Apua!" kuuluu huuto Leylan selän takaa. Hän kääntyy juuri sopivasti nähdäkseen toisen parhaan ystävänsä, Sarahin puolisiskon, Amanda Castin juoksevan heidän luokseen mustat hiukset hulmuten ja ja posket punaisina hehkuen. Amanda meinaa innostuksissan kompastua omiin jalkoihinsa ja hän ottaa Leylasta tukea, jottei kaatuisi maahan saakka.
"Mun elämäni on virallisesti ohitse!" Amanda huudahtaa ylidramaattisesti. Sen hän osaa hyvin, onhan ilmaisutaito yksi hänen valinnaisista aineistaan. Amanda on aina halunnut näyttelijäksi elokuviin, ja ystäviin on aina hyvä kokeilla näyttelijänlahjojaan.
"Rauhotu, ja selitä mitä tapahtui", Sarah sanoo Leylan viereltä. Leyla auttaa Amandan seisomaan omille jaloilleen, ja tämä hengittää kerran syvään, ennen kuin alkaa melkein huutaa:
"Mä en ollut tehnyt äikänläksyjä, koska ajattelin että ehtiihän ne siinä tunnin alussa tehdä. Mutta mä jouduinkin vastaamaan enkä ollut ehtinyt täyttää kaikkia kohtia ja ne kysymykset oli vaikeita ja mä... Mä vastasin väärin Zayn Malikin edessä!" Amanda nauttii tytöissä aiheuttamastaan reaktiosta. Molempien silmät melkein pullistuvat päästä, kun he katsovat Amandaa uskomatta korviaan.
"Se siis on totta", Leyla mutisee. Amanda nyökkää.
"Wow, mä tavallaan luulin että ne kaikki puheet olisivat vain jotain kusetusta...", Sarah sanoo hiljaa.
"No mutta totta se on ja mä olen ihan sekaisin, taidan tarvita pienen meikkaustauon tästä kaikesta", Amanda päättää. Hän kulkee Leylan ja Sarahin edessä vessoille ja tarkistettuaan ettei naistenvessan kopeissa ole ketään, hän kaataa meikkinsä pesualtaan vierelle ja alkaa kertoilla kaikkia kuumimpia juoruja tytöille, kuten tavallisesti. Molemmat heistä tuntuvat olevan ajatuksissaan, mutta se ei häiritse Amandaa, hän lisää kulmakynää toiseen kulmaansa, joka ei ole ihan tasan samanmuotoinen kuin toinen ja jatkaa puhumista toisen luokan Amysta, joka nähtiin tänään aikaisemmin koulun suosituimman pojan kanssa.
Leyla ja Sarah juoksevat biologian tunnille, ja tulevat luokkaan juuri ajoissa, välttäen myöhästymisen. He istuvat taakse, kuten yleensäkin, ja ottavat kirjat esille. Koulun tylsimmäksi opettajaksikin tituleerattu herra Elliott alkaa puhua kumisevalla, nukutusainettakin vahvemmin vaikuttavalla äänellään, ja Sarahista tuntuu ettei hän jaksa pysyä hereillä. Hän pyytää Leylaa herättämään hänet, kun tehtävien teko alkaa. Leyla lupaa nauraen toteuttaa hänen toiveensa. Hänen ajatuksensa pyörivät iltapäivässä, jota hän nyt odottaa innolla.
//tällänen nopee alkuluku tähän, ei ollu mikään maailman mielenkiintoisin tai taitavimmin kirjoitettu mutta jos nyt suotte sen mulle anteeksi. Eli ajattelin tähän vähän sellasta opettaja-oppilas-suhdetta, katsotaan nyt.
Ja nyt kirjotan tän tarinan ainakin kolmannessa persoonassa, saatte sitte kertoa mulle kummasta pidätte enemmän kun ollaan saatu tääkin tarina päätökseen.
Leyla (kuva weheartit)
lauantai 14. joulukuuta 2013
Always be together - 10
Unknown -
Louis kuulee kolahduksen keittiöstä. Hän pyytää anteeksi sairaanhoitajalta, joka puhuu hänen kanssaan ja nostaa puhlimen korvaltaan.
"Olivia?" huuto kaikuu talossa, jossa vain kellojen tikitys luo ääntä. Louis hengittää syvään, ja kävelee kohti paikkaa, josta ääni kuului. Hän nostaa luurin takaisin korvalleen.
"Mitä tapahtui, jos saan udella?" sairaanhoitaja kysyy. Sinisilmäinen mies mumisee jotakin itselleenkin epäselvää vastaukseksi, ja astuu keittiöön.
Näky on kuin elokuvasta. Läpikuultavia sirpaleita on joka puolella, ja vettä myös. Keskellä siruja makaa tyttö, jonka silmät ovat kiinni, käsi vääntyneenä tämän ruumiin alle. Hän näyttää nukkuvalta, mutta Louis tietää ettei tämä ole vain nukahtanut.
"Olivia!" hän huutaa hätääntyneenä. Sairaanhoitaja kysyy huolissaan mikä langan toisessa päässä on hätänä.
"Olivia on... Hän makaa keittiömme lattialla ja näyttää tajuttomalta", Louis sanoo ja vaikka hänen äänensä kuulostaa jotakuinkin rauhalliselta, hän on aivan paniikissa. Nainen pyytää osoitetta, ja Louis kertoo sen hänelle kyykistyessään varovasti lattialle, yrittäen olla astumatta lasinsirpaileisiin.
"Ambulanssi on jo matkalla, odottakaa rauhallisina", nainen muistuttaa, ennen kuin antaa Louisille luvan katkaista puhelun. Mies laskee puhelimen vierelleen ja silittää Olivian poskea, uskaltamatta liikuttaa hentoista tyttöystäväänsä.
"Olivia... Älä jätä mua", Louis anelee ja hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. Hän pyyhkäisee peukalollaan Olivian poskea, ja istahtaa sitten tämän viereen.
Louis kuulee hätääntyneen koputuksen ovelta ja kävelee ovelle. Hän avaa sen auki ja päästää kaksi miestä paareineen sisälle taloon. He lähestulkoon juoksevat keittiöön.
"Tyttö pitää saada sairaalaan mahdollisimman pian, ne sanoivat siellä että hänellä on aivokasvain", toinen hoitaja sanoo toiselle hätäisesti. Louis ei kuule mitä he puhuvat, mutta ei ehkä tahdokaan kuulla.
"Saanko tulla hänen mukaansa?" Louis kuitenkin uskaltautuu kysysmään. Hän ei edes näe enää kunnolla, kyyneleet ovat muodostaneet muurin hänen näkökenttäänsä. Kaikki näyttää sumealta.
"Me emme voi ottaa sinua ambulanssiin, mutta voithan sä tulla perässä omalla autollasi saatuasi vaatetta päällesi", toinen miehistä sanoo. Vasta silloin Louis muistaa, ettei hänellä ole jaloissaan kuin pelkät bokserit. Mutta hänellä ei ole aikaa nolostua asiasta, hän vain nyökkää mieshoitajan selälle. Olivia nostetaan paareille, ja sitten hoitajat juoksevat ambulanssiin. Toinen menee laittamaan sireenin päälle samalla kun toinen sulkee takaovet, joiden takana Olivia on vielä yhden sairaanhoitajan kanssa.
"Voit kysellä hänestä ala-aulasta", hoitaja sanoo, ja hyppää sitten ajajan paikalle. Auto kiihdyttää pois pihasta. Louis ei jää katselemaan sen perään, hän läimäisee etuoven kiinni, ja juoksee yläkertaan vetämään jalkaansa harmaat lökärit ja mustan hupparin. Sitten hän vetää kengät jalkoihinsa, ottaa kännykkänsä ja takkinsa mukaan, lompakon hän tunkee takin taskuun ja sitten hän kiiruhtaa ulos ovesta, suoraan autotalliin ja ajaa kohti sairaalaa ajatukset pyörien vinhaa vauhtia hänen päässään.
Stacey istuu sairaalan aulassa, pienessä vastaanottokopissa ja katselee kelloa, joka tikittää aulan toisella seinällä. Kohta hänen vuoronsa on ohitse ja hän pääsee kotiin nukkumaan. Annie on tulossa hänen tilalleen loppuyöksi. Stacey vilkaisee tietokoneen näyttöä, jolla pyörivät potilastiedot. Kaksi uutta tiedostoa on jo päivitetty sivulle, mutta hän sulkee ne tietäen ettei tarvitsisi niitä enää tänään. 10 minuuttia. Hän nostaa katseensa takaisin hiljaiseen aulaan, jossa istuu vain kaksi henkilöä, mies ja nainen toisiinsa nojaten, umpiunessa. He odottavat huoneen 127 oven aukeamista, sen Stacey muistaa. Siellä on joku synnyttämässä ja mies ja nainen ovat tämän tulevan äidin isä ja äiti. Yhtäkkiä etuovi aukeaa, ja sisään juoksee hätääntyneen näköinen mies. Tällä on ruskeat hiukset ja hän näyttää siltä kuin olisi itkenyt kovastikin. Stacey valmistautuu puhuttelemaan häntä. Mies juoksee tiskille, läimäisee kätensä sille ja tuijottaa häntä sinisillä silmillään.
"Olivia... Olivia on täällä. Hänet tuotiin juuri!" Louisin ääni kuulostaa tukkoiselta, ja siltä hänestä tuntuukin. Hän katsoo punahiuksista naista läpitunkevasti ja anoen. Hänen on pakko tietää missä Olivia on.
"Hetkinen, tarkistan asian", Stacey sanoo. Hänestä tuntuu todella pahalta tuon nuoren miehen puolesta. Olivian on oltava hänelle hyvin läheinen, ja hänelle on täytynyt sattua jotakin hirvittävää.
"Sukunimi?" Stacey kysyy mieheltä.
"Minun vai hänen?" Louis kysyy. Hän on aivan sekaisin huolesta!
"Olivian", Stacey vastaa ja yrittää pitää säälivän katseensa poissa kasvoiltaan.
"Hall", Louis sanoo hiljaa. Hänen mahaansa koskee jännityksestä ja hänen kämmenpohjansa hikoavat.
"Olivia Hall... Ahaa, tässä. Hissillä kolmanteen kerrokseen, osastolle C. Hänelle ei ole vielä annettu huonetta, mutta saatte tietää sen heti, kun pääsette tuonne ylös", Stacey kertoo. "Kai te olette omainen? En saisi kertoa tätä kenellekään muulle kuin omaisille", hän muistaa kun mies on jo lähdössä.
"Poikaystävä", mies sanoo kääntymättä kohtaamaan hänen katsettaan, ja juoksee sitten hisseille. Stacey painaa kasvonsa käsiinsä hetkeksi. Olivia Hallilla on aivokasvain, ja hänet on tuotu sairaalaan muutamia minuutteja sitten. Stacey pyörittää päätään hitaasti ja nostaa päänsä katsahtaen kelloa. Hänen vuoronsa on ohitse. Hänn luovuttaa paikkansa Annielle hiljaisena. Hän ei voi edes kuvitella miltä tuosta miesparasta täytyy tuntua. Jos hänen miehelleen tapahtuisi jotakin tuollaista, hän ei kestäisi sitä. Tai hänen viisivuotiaalle pojalleen, Andylle. Hän värisee kylmästä ilmasta jonka hän kohtaa pukuhuoneessaan. Miten hirveää edes ajatella tuollaista.
Louis juoksee hisseille sydän hakaten kurkussa. Hän painaa alaspäin olevaa nuolta hissin oven vieressä, ja astuu pian sisään pieneen koppiin. Hän on kovin ahdistunut, ja painaa numeroa 3. Hissi lähtee hitaasti liikkeelle.
"Liiku nyt, mene nyt", Louis anelee paniikissa. Hän tahtoo nähdä Olivian niin pian kuin mahdollista. Hän tahtoo nähdä hänen olevan kunnossa. Kun hän viimein saapuu kolmanteen kerrokseen ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, hän ryntää ulos aulaan, joka on aivan erilainen kuin se ensimmäinen johon hän tuli. Tämä aula on vilkas, kuuluu huutoja ja askeleiden kopinaa linoleumilattioita vasten. Tässäkin aulassa on vastaanototiski. Louis kävelee sen luokse, ja kyselee jälleen Oliviaa. Hänet on siirretty huoneeseen 444, mutta hän ei ole vielä hereillä. Louisin ryhti lysähtää. Hän ei tiedä mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan sitä ettei Olivia olekaan hereillä.
"Jospa kävisit istumaan tuonne penkeille, tai kävisit syömässä toisen kerroksen kanttiinissa jotakin, ilmoitamme sinulle sitten kun häntä saa mennä katsomaan", tiskin takana vuoronsa aloittanut Alice sanoo nuorelle miehelle hänen edessään. Mies kiittää häntä hiljaa, kävelee penkeille ja lysähtää yhteen niistä. Hän painaa päänsä polviinsa ja Alice kääntää katseensa muualle. Hän ei kestä suurta surua ympärillään. Miksi hän sitten työskentelee sairaalassa, jossa tapahtuu joka päivä tuollaista; ihmiset itkevät, ihmiset kuolevat. Alice ei tiedä. Hän ei todellakaan tiedä.
Louisin pää nuokkuu väsymyksestä ja hänen päätään särkee kaikesta itkemisestä ja stressaamisesta. Olivian vanhemmat nukkuvat hänen vierellään, Susanne ja tämän mies ovat hakemassa ruokaa toisesta kerroksesta. Louis soitti heille heti, kun oli saanut itsensä sellaiseen kuntoon että pystyi puhumaan, ja he tulivat tuota pikaa paikalle. Kaikki he olivat erittäin järkyttyneitä ja huolissaan. Odottelu hermostutti heitä kaikkia. Susanne ja Steve palaavat paikoilleen muutamaa minuuttia myöhemmin.
"Hmm, anteeksi. Oletteko te mahdollisesti Olivia Hallin omaisia?" Louisia ärsyttää, kun kaikki puhuvat omaisista. Aivan kuin Olivia olisi kuollut ja he tämän surevia omaisia!
"Kyllä", Susanne vastaa ennen kuin Louis ehtii saada suunsa auki. Olivian vanhemmat heräävät heidän ääniinsä, räpyttelevät silmiään, ja kun he huomaavat mieslääkärin paikallaolon, hekin jäävät kuuntelemaan mitä tällä on sanottavanaan.
"Hän on hereillä, mutta hänen tilansa on vakava. Minun on ikävä kyllä kerrottava että hänen elinaikaennusteensa on enää muutamia päiviä, tai vähemmän", lääkäri sanoo ja katselee kaikkia Olivia Hallin läheisiä, jotka istuvat tuoleillaan sulattelemassa uutisia. Hän ei olisi koskaan tahtonut välittää näille tuollaista suru-uutista, mutta he ansaitsevat tietää.
"Ei", Louis huudahtaa. "Ei, ei, ei", hän toistaa. Hän tuntee, kuinka kuumat kyyneleet alkavat taas valua hänen poskilleen. Hän luuli jo itkeneensä kaikki mahdolliset kyyneleet.
"Voitte mennä tapaamaan häntä, mutta minun on annettava teille enintään 20 minuuttia aikaa. Hänen täytyy saada lääkkeensä ja unta", lääkäri sanoo ja poistuu paikalta juttelemaan kolmen naishoitajan kanssa.
"Susanne, Steve, tuletteko meidän kanssa?" Olivian isä kysyy. Susuanne nyökkää ja pyyhkii kyyneliä poskiltaan tarttuen Steven käteen. He kävelevät neljästään käytävän päähän, ja avaavat turkoosin oven, jossa lukee suurilla mustilla kirjaimilla 444. Louis erottaa ne istumapaikaltaankin.
"Olivia rakas", Olivia kuulee äitinsä itkuisen äänen. Hän pakottaa särkevät silmänsä auki.
"Äiti", hän sanoo. Hänen äänensä on matala, ja kuulostaa ennenminkin variksen raakunnalta.
"Kultapieni", Amanda itkee nyt estoitta. Eric tarttuu hänen käteensä ja toisella silittää Olivian otsaa hennosti, tuskin koskettaen tytärtään, aivan kuin tämä olisi särkyvää.
"Kuolenko mä nyt?" Olivia kysyy hiljaa. Odottaessaan vastausta hän kuulee vain oman sydämensä lyövän ja kellon tikittävän.
"Olivia, mä rakastan sua ihan hirvittävästi", Susanne itkee nojaten Steveen. Ilman Steven tukea, hän olisi varmaan jo polvillaan maassa itkemässä silmiään päästään.
"Eli mä kuolen. Mä ihan totta kuolen", Olivia sanoo ja tuntee sydämensä muljahtavan. Hän tiesi, että näin tulisi tapahtumaan, mutta ei näin aikaisin! Hänenhän piti nähdä maailmaa, saada sanoa hyvästit kaikille ja käyttää kaikkia uusia vaatteitaan, lähettää Susuannelle postikortti Roomasta ja nauttia viimeisistä hetkistään, viettää ne Louisin rinnalla.
"Niin kulta, aivan niin. Mä en-", Olivia näkee tuskan äitinsä katseessa, kuulee sen hänen äänestään ja tahtoisi nousta sängystään halaamaan äitiään. Hän nostaa käsivarsiaan, mutta jokin estää sitä nousemasta kovinkaan ylös. Hän näkee letkuja ja putkia ja litkuja ja hän nyrpistää nenäänsä inhosta. Olivia kääntää päätään äitinsä suuntaan, joka nojautuu hänen ylleen ja halaa häntä pienesti.
"Mulle tulee ikävä", Olivia sanoo. Kaikki kolme muutakin halaavat häntä, ja sanovat lähettävänsä Louisin hänen luokseen. Olivia tuntee itsensä äkkiä todella väsyneeksi. Hän tahtoo vain sulkea silmänsä ja unohtaa. Lentää pois. Mutta juuri kun hän on antamassa periksi tuolle tunteelle, turkoosi ovi aukeaa jälleen. Louis astuu huoneeseen, kävelee sängyn vierelle ja istuu oranssille tuolille. Olivia kääntää päänsä kohti häntä. Louis näyttää niin murtuneelta.
"Älä itke", Olivia kuiskaa. Louis katselee hänen silmiinsä ihan hiljaa. Sanoja ei tarvita. Kaikki mitä he tarvitsevat, on tässä.
Olivia - http://www.youtube.com/watch?v=oiwf8BvApKA (laittakaa soimaan?)
"Lou, mä en halua sulkea mun silmiä. Mulla on tunne, että kun mä teen niin, se on mun viimeinen kerta milloinkaan", sanon ja itku tekee tuloaan. Rintaani puristaa ikävästi, kun katselen väsynyttä ja murtunutta rakastani. Hän on tehnyt niin paljon vuokseni, ja miten minä sen palkitsenkaan.
"Sulje vain. Mä olen tässä niin kauan kuin sä vain tahdot", Louis sanoo. Ja sitten, hän hymyilee. Hymy ei yllä hänen silmiinsä, ja se kuolee pois yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin. Kuten minä.
"Ei, älä itke. Mä en tahdo että sä olet surullinen", sanon pyyhkien omia kyyneliäni kämmenselkääni.
"Älä säkään itke. Mä en halua nähdä sua onnettomana", Louis sanoo kurottuessaan suukottamaan poskeani.
"Lupaatko sä pysyä mun luonani, jos mä nyt suljen silmät?" kysyn ja ojennan käteni Louisia kohti. Tämä tarttuu siihen kaksin käsin.
"Niin kauan kuin vain tahdot", Louis toistaa käheästi.
"Mä rakastan sua", kuiskaan ja Louis kurottuu pyyhkimään kyyneleet poskiltani, hän suutelee minua huulille ja istuutuu jälleen tuolille.
"Mäkin sua. Aina", Louis kuiskaa. "Nuku nyt enkelini", tämä jatkaa ja painaa ehkä maailman pehmeimmän ja suloisimman, mutta myös lohduttomimman ja yksinnäisimmän suukonn poskelleni.
"Okei, älä jää murehtimaan mua. Elä elämääsi kuten se on tarkoitettu. Sä ja pojat teette hienoa työtä. Laulu on sun juttu, älä lopeta sitä", sanon ja katson suoraan Louisin lohduttomiin sinisiin silmiin.
"Mä rakastan sua", Louis toistaa yrittäen pysäyttää valuvia kyyeliään.
"Hyvää yötä."
"Hyvää yötä. Sä olet hieno ihminen. Mä olen niin ylpeä susta ja rakastan sua enemmän kuin mitään", sanon ja edelleen Louisiin katsoen suljen silmäni. Jokin sisälläni kertoo minulle, että se oli viimeinen kerta. Sairaalan äänet hiljenevät ympäriltäni. Vain minun oma rahiseva ja Louisin katkonainen hengitys kuuluu korviini. Sitten en kuule edes niitä. Pimeys nielaisee minut, päästäen minut kivuistani.
Louis -
Hän ei enää hengitä. Hänen rintansa ei enää kohoile tasaisen hengityksen seurauksena. Nousen ylös tuolilta ja olen huutaa hoitajia paikalle, mutta olen voimaton. Valun takaisin tuoliin ja katson hänen kasvojaan. Ne olivat niin kauniit, ja ovat edelleenkin. Huulilla melkein asui lempeä hymy. Painan voimattomana, lannistuneena, murtuneena ja pohjattoman surullisena pääni vasten patjaa jolla hän makaa. Pääni osuu hänen lanteeseensa ja tulen ajatelleeksi, että tämä on vain hänen tyhjä kuorensa. Hän on jossakin, missä ei tunneta kipua.
"Mä tulen perässä.. Kun olen valmis. Mä rakastan sua", kuiskaan ja vaikka eiväthän miehet itke, en voi mitään sille, että purskahdan itkuun hänen ruumiinsa äärellä.
//the end
Louis kuulee kolahduksen keittiöstä. Hän pyytää anteeksi sairaanhoitajalta, joka puhuu hänen kanssaan ja nostaa puhlimen korvaltaan.
"Olivia?" huuto kaikuu talossa, jossa vain kellojen tikitys luo ääntä. Louis hengittää syvään, ja kävelee kohti paikkaa, josta ääni kuului. Hän nostaa luurin takaisin korvalleen.
"Mitä tapahtui, jos saan udella?" sairaanhoitaja kysyy. Sinisilmäinen mies mumisee jotakin itselleenkin epäselvää vastaukseksi, ja astuu keittiöön.
Näky on kuin elokuvasta. Läpikuultavia sirpaleita on joka puolella, ja vettä myös. Keskellä siruja makaa tyttö, jonka silmät ovat kiinni, käsi vääntyneenä tämän ruumiin alle. Hän näyttää nukkuvalta, mutta Louis tietää ettei tämä ole vain nukahtanut.
"Olivia!" hän huutaa hätääntyneenä. Sairaanhoitaja kysyy huolissaan mikä langan toisessa päässä on hätänä.
"Olivia on... Hän makaa keittiömme lattialla ja näyttää tajuttomalta", Louis sanoo ja vaikka hänen äänensä kuulostaa jotakuinkin rauhalliselta, hän on aivan paniikissa. Nainen pyytää osoitetta, ja Louis kertoo sen hänelle kyykistyessään varovasti lattialle, yrittäen olla astumatta lasinsirpaileisiin.
"Ambulanssi on jo matkalla, odottakaa rauhallisina", nainen muistuttaa, ennen kuin antaa Louisille luvan katkaista puhelun. Mies laskee puhelimen vierelleen ja silittää Olivian poskea, uskaltamatta liikuttaa hentoista tyttöystäväänsä.
"Olivia... Älä jätä mua", Louis anelee ja hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. Hän pyyhkäisee peukalollaan Olivian poskea, ja istahtaa sitten tämän viereen.
Louis kuulee hätääntyneen koputuksen ovelta ja kävelee ovelle. Hän avaa sen auki ja päästää kaksi miestä paareineen sisälle taloon. He lähestulkoon juoksevat keittiöön.
"Tyttö pitää saada sairaalaan mahdollisimman pian, ne sanoivat siellä että hänellä on aivokasvain", toinen hoitaja sanoo toiselle hätäisesti. Louis ei kuule mitä he puhuvat, mutta ei ehkä tahdokaan kuulla.
"Saanko tulla hänen mukaansa?" Louis kuitenkin uskaltautuu kysysmään. Hän ei edes näe enää kunnolla, kyyneleet ovat muodostaneet muurin hänen näkökenttäänsä. Kaikki näyttää sumealta.
"Me emme voi ottaa sinua ambulanssiin, mutta voithan sä tulla perässä omalla autollasi saatuasi vaatetta päällesi", toinen miehistä sanoo. Vasta silloin Louis muistaa, ettei hänellä ole jaloissaan kuin pelkät bokserit. Mutta hänellä ei ole aikaa nolostua asiasta, hän vain nyökkää mieshoitajan selälle. Olivia nostetaan paareille, ja sitten hoitajat juoksevat ambulanssiin. Toinen menee laittamaan sireenin päälle samalla kun toinen sulkee takaovet, joiden takana Olivia on vielä yhden sairaanhoitajan kanssa.
"Voit kysellä hänestä ala-aulasta", hoitaja sanoo, ja hyppää sitten ajajan paikalle. Auto kiihdyttää pois pihasta. Louis ei jää katselemaan sen perään, hän läimäisee etuoven kiinni, ja juoksee yläkertaan vetämään jalkaansa harmaat lökärit ja mustan hupparin. Sitten hän vetää kengät jalkoihinsa, ottaa kännykkänsä ja takkinsa mukaan, lompakon hän tunkee takin taskuun ja sitten hän kiiruhtaa ulos ovesta, suoraan autotalliin ja ajaa kohti sairaalaa ajatukset pyörien vinhaa vauhtia hänen päässään.
Stacey istuu sairaalan aulassa, pienessä vastaanottokopissa ja katselee kelloa, joka tikittää aulan toisella seinällä. Kohta hänen vuoronsa on ohitse ja hän pääsee kotiin nukkumaan. Annie on tulossa hänen tilalleen loppuyöksi. Stacey vilkaisee tietokoneen näyttöä, jolla pyörivät potilastiedot. Kaksi uutta tiedostoa on jo päivitetty sivulle, mutta hän sulkee ne tietäen ettei tarvitsisi niitä enää tänään. 10 minuuttia. Hän nostaa katseensa takaisin hiljaiseen aulaan, jossa istuu vain kaksi henkilöä, mies ja nainen toisiinsa nojaten, umpiunessa. He odottavat huoneen 127 oven aukeamista, sen Stacey muistaa. Siellä on joku synnyttämässä ja mies ja nainen ovat tämän tulevan äidin isä ja äiti. Yhtäkkiä etuovi aukeaa, ja sisään juoksee hätääntyneen näköinen mies. Tällä on ruskeat hiukset ja hän näyttää siltä kuin olisi itkenyt kovastikin. Stacey valmistautuu puhuttelemaan häntä. Mies juoksee tiskille, läimäisee kätensä sille ja tuijottaa häntä sinisillä silmillään.
"Olivia... Olivia on täällä. Hänet tuotiin juuri!" Louisin ääni kuulostaa tukkoiselta, ja siltä hänestä tuntuukin. Hän katsoo punahiuksista naista läpitunkevasti ja anoen. Hänen on pakko tietää missä Olivia on.
"Hetkinen, tarkistan asian", Stacey sanoo. Hänestä tuntuu todella pahalta tuon nuoren miehen puolesta. Olivian on oltava hänelle hyvin läheinen, ja hänelle on täytynyt sattua jotakin hirvittävää.
"Sukunimi?" Stacey kysyy mieheltä.
"Minun vai hänen?" Louis kysyy. Hän on aivan sekaisin huolesta!
"Olivian", Stacey vastaa ja yrittää pitää säälivän katseensa poissa kasvoiltaan.
"Hall", Louis sanoo hiljaa. Hänen mahaansa koskee jännityksestä ja hänen kämmenpohjansa hikoavat.
"Olivia Hall... Ahaa, tässä. Hissillä kolmanteen kerrokseen, osastolle C. Hänelle ei ole vielä annettu huonetta, mutta saatte tietää sen heti, kun pääsette tuonne ylös", Stacey kertoo. "Kai te olette omainen? En saisi kertoa tätä kenellekään muulle kuin omaisille", hän muistaa kun mies on jo lähdössä.
"Poikaystävä", mies sanoo kääntymättä kohtaamaan hänen katsettaan, ja juoksee sitten hisseille. Stacey painaa kasvonsa käsiinsä hetkeksi. Olivia Hallilla on aivokasvain, ja hänet on tuotu sairaalaan muutamia minuutteja sitten. Stacey pyörittää päätään hitaasti ja nostaa päänsä katsahtaen kelloa. Hänen vuoronsa on ohitse. Hänn luovuttaa paikkansa Annielle hiljaisena. Hän ei voi edes kuvitella miltä tuosta miesparasta täytyy tuntua. Jos hänen miehelleen tapahtuisi jotakin tuollaista, hän ei kestäisi sitä. Tai hänen viisivuotiaalle pojalleen, Andylle. Hän värisee kylmästä ilmasta jonka hän kohtaa pukuhuoneessaan. Miten hirveää edes ajatella tuollaista.
Louis juoksee hisseille sydän hakaten kurkussa. Hän painaa alaspäin olevaa nuolta hissin oven vieressä, ja astuu pian sisään pieneen koppiin. Hän on kovin ahdistunut, ja painaa numeroa 3. Hissi lähtee hitaasti liikkeelle.
"Liiku nyt, mene nyt", Louis anelee paniikissa. Hän tahtoo nähdä Olivian niin pian kuin mahdollista. Hän tahtoo nähdä hänen olevan kunnossa. Kun hän viimein saapuu kolmanteen kerrokseen ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, hän ryntää ulos aulaan, joka on aivan erilainen kuin se ensimmäinen johon hän tuli. Tämä aula on vilkas, kuuluu huutoja ja askeleiden kopinaa linoleumilattioita vasten. Tässäkin aulassa on vastaanototiski. Louis kävelee sen luokse, ja kyselee jälleen Oliviaa. Hänet on siirretty huoneeseen 444, mutta hän ei ole vielä hereillä. Louisin ryhti lysähtää. Hän ei tiedä mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan sitä ettei Olivia olekaan hereillä.
"Jospa kävisit istumaan tuonne penkeille, tai kävisit syömässä toisen kerroksen kanttiinissa jotakin, ilmoitamme sinulle sitten kun häntä saa mennä katsomaan", tiskin takana vuoronsa aloittanut Alice sanoo nuorelle miehelle hänen edessään. Mies kiittää häntä hiljaa, kävelee penkeille ja lysähtää yhteen niistä. Hän painaa päänsä polviinsa ja Alice kääntää katseensa muualle. Hän ei kestä suurta surua ympärillään. Miksi hän sitten työskentelee sairaalassa, jossa tapahtuu joka päivä tuollaista; ihmiset itkevät, ihmiset kuolevat. Alice ei tiedä. Hän ei todellakaan tiedä.
Louisin pää nuokkuu väsymyksestä ja hänen päätään särkee kaikesta itkemisestä ja stressaamisesta. Olivian vanhemmat nukkuvat hänen vierellään, Susanne ja tämän mies ovat hakemassa ruokaa toisesta kerroksesta. Louis soitti heille heti, kun oli saanut itsensä sellaiseen kuntoon että pystyi puhumaan, ja he tulivat tuota pikaa paikalle. Kaikki he olivat erittäin järkyttyneitä ja huolissaan. Odottelu hermostutti heitä kaikkia. Susanne ja Steve palaavat paikoilleen muutamaa minuuttia myöhemmin.
"Hmm, anteeksi. Oletteko te mahdollisesti Olivia Hallin omaisia?" Louisia ärsyttää, kun kaikki puhuvat omaisista. Aivan kuin Olivia olisi kuollut ja he tämän surevia omaisia!
"Kyllä", Susanne vastaa ennen kuin Louis ehtii saada suunsa auki. Olivian vanhemmat heräävät heidän ääniinsä, räpyttelevät silmiään, ja kun he huomaavat mieslääkärin paikallaolon, hekin jäävät kuuntelemaan mitä tällä on sanottavanaan.
"Hän on hereillä, mutta hänen tilansa on vakava. Minun on ikävä kyllä kerrottava että hänen elinaikaennusteensa on enää muutamia päiviä, tai vähemmän", lääkäri sanoo ja katselee kaikkia Olivia Hallin läheisiä, jotka istuvat tuoleillaan sulattelemassa uutisia. Hän ei olisi koskaan tahtonut välittää näille tuollaista suru-uutista, mutta he ansaitsevat tietää.
"Ei", Louis huudahtaa. "Ei, ei, ei", hän toistaa. Hän tuntee, kuinka kuumat kyyneleet alkavat taas valua hänen poskilleen. Hän luuli jo itkeneensä kaikki mahdolliset kyyneleet.
"Voitte mennä tapaamaan häntä, mutta minun on annettava teille enintään 20 minuuttia aikaa. Hänen täytyy saada lääkkeensä ja unta", lääkäri sanoo ja poistuu paikalta juttelemaan kolmen naishoitajan kanssa.
"Susanne, Steve, tuletteko meidän kanssa?" Olivian isä kysyy. Susuanne nyökkää ja pyyhkii kyyneliä poskiltaan tarttuen Steven käteen. He kävelevät neljästään käytävän päähän, ja avaavat turkoosin oven, jossa lukee suurilla mustilla kirjaimilla 444. Louis erottaa ne istumapaikaltaankin.
"Olivia rakas", Olivia kuulee äitinsä itkuisen äänen. Hän pakottaa särkevät silmänsä auki.
"Äiti", hän sanoo. Hänen äänensä on matala, ja kuulostaa ennenminkin variksen raakunnalta.
"Kultapieni", Amanda itkee nyt estoitta. Eric tarttuu hänen käteensä ja toisella silittää Olivian otsaa hennosti, tuskin koskettaen tytärtään, aivan kuin tämä olisi särkyvää.
"Kuolenko mä nyt?" Olivia kysyy hiljaa. Odottaessaan vastausta hän kuulee vain oman sydämensä lyövän ja kellon tikittävän.
"Olivia, mä rakastan sua ihan hirvittävästi", Susanne itkee nojaten Steveen. Ilman Steven tukea, hän olisi varmaan jo polvillaan maassa itkemässä silmiään päästään.
"Eli mä kuolen. Mä ihan totta kuolen", Olivia sanoo ja tuntee sydämensä muljahtavan. Hän tiesi, että näin tulisi tapahtumaan, mutta ei näin aikaisin! Hänenhän piti nähdä maailmaa, saada sanoa hyvästit kaikille ja käyttää kaikkia uusia vaatteitaan, lähettää Susuannelle postikortti Roomasta ja nauttia viimeisistä hetkistään, viettää ne Louisin rinnalla.
"Niin kulta, aivan niin. Mä en-", Olivia näkee tuskan äitinsä katseessa, kuulee sen hänen äänestään ja tahtoisi nousta sängystään halaamaan äitiään. Hän nostaa käsivarsiaan, mutta jokin estää sitä nousemasta kovinkaan ylös. Hän näkee letkuja ja putkia ja litkuja ja hän nyrpistää nenäänsä inhosta. Olivia kääntää päätään äitinsä suuntaan, joka nojautuu hänen ylleen ja halaa häntä pienesti.
"Mulle tulee ikävä", Olivia sanoo. Kaikki kolme muutakin halaavat häntä, ja sanovat lähettävänsä Louisin hänen luokseen. Olivia tuntee itsensä äkkiä todella väsyneeksi. Hän tahtoo vain sulkea silmänsä ja unohtaa. Lentää pois. Mutta juuri kun hän on antamassa periksi tuolle tunteelle, turkoosi ovi aukeaa jälleen. Louis astuu huoneeseen, kävelee sängyn vierelle ja istuu oranssille tuolille. Olivia kääntää päänsä kohti häntä. Louis näyttää niin murtuneelta.
"Älä itke", Olivia kuiskaa. Louis katselee hänen silmiinsä ihan hiljaa. Sanoja ei tarvita. Kaikki mitä he tarvitsevat, on tässä.
Olivia - http://www.youtube.com/watch?v=oiwf8BvApKA (laittakaa soimaan?)
"Lou, mä en halua sulkea mun silmiä. Mulla on tunne, että kun mä teen niin, se on mun viimeinen kerta milloinkaan", sanon ja itku tekee tuloaan. Rintaani puristaa ikävästi, kun katselen väsynyttä ja murtunutta rakastani. Hän on tehnyt niin paljon vuokseni, ja miten minä sen palkitsenkaan.
"Sulje vain. Mä olen tässä niin kauan kuin sä vain tahdot", Louis sanoo. Ja sitten, hän hymyilee. Hymy ei yllä hänen silmiinsä, ja se kuolee pois yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin. Kuten minä.
"Ei, älä itke. Mä en tahdo että sä olet surullinen", sanon pyyhkien omia kyyneliäni kämmenselkääni.
"Älä säkään itke. Mä en halua nähdä sua onnettomana", Louis sanoo kurottuessaan suukottamaan poskeani.
"Lupaatko sä pysyä mun luonani, jos mä nyt suljen silmät?" kysyn ja ojennan käteni Louisia kohti. Tämä tarttuu siihen kaksin käsin.
"Niin kauan kuin vain tahdot", Louis toistaa käheästi.
"Mä rakastan sua", kuiskaan ja Louis kurottuu pyyhkimään kyyneleet poskiltani, hän suutelee minua huulille ja istuutuu jälleen tuolille.
"Mäkin sua. Aina", Louis kuiskaa. "Nuku nyt enkelini", tämä jatkaa ja painaa ehkä maailman pehmeimmän ja suloisimman, mutta myös lohduttomimman ja yksinnäisimmän suukonn poskelleni.
"Okei, älä jää murehtimaan mua. Elä elämääsi kuten se on tarkoitettu. Sä ja pojat teette hienoa työtä. Laulu on sun juttu, älä lopeta sitä", sanon ja katson suoraan Louisin lohduttomiin sinisiin silmiin.
"Mä rakastan sua", Louis toistaa yrittäen pysäyttää valuvia kyyeliään.
"Hyvää yötä."
"Hyvää yötä. Sä olet hieno ihminen. Mä olen niin ylpeä susta ja rakastan sua enemmän kuin mitään", sanon ja edelleen Louisiin katsoen suljen silmäni. Jokin sisälläni kertoo minulle, että se oli viimeinen kerta. Sairaalan äänet hiljenevät ympäriltäni. Vain minun oma rahiseva ja Louisin katkonainen hengitys kuuluu korviini. Sitten en kuule edes niitä. Pimeys nielaisee minut, päästäen minut kivuistani.
Louis -
Hän ei enää hengitä. Hänen rintansa ei enää kohoile tasaisen hengityksen seurauksena. Nousen ylös tuolilta ja olen huutaa hoitajia paikalle, mutta olen voimaton. Valun takaisin tuoliin ja katson hänen kasvojaan. Ne olivat niin kauniit, ja ovat edelleenkin. Huulilla melkein asui lempeä hymy. Painan voimattomana, lannistuneena, murtuneena ja pohjattoman surullisena pääni vasten patjaa jolla hän makaa. Pääni osuu hänen lanteeseensa ja tulen ajatelleeksi, että tämä on vain hänen tyhjä kuorensa. Hän on jossakin, missä ei tunneta kipua.
"Mä tulen perässä.. Kun olen valmis. Mä rakastan sua", kuiskaan ja vaikka eiväthän miehet itke, en voi mitään sille, että purskahdan itkuun hänen ruumiinsa äärellä.
//the end
Always be together - 9
Olivia -
Äiti ja isä lähtevät hotellille, jossa he yöpyvät muutaman päivän täällä ollessaan, ja minä jään Louisin kanssa sohvalle istumaan. Kello ei ole vielä paljoakaan, mutta minulla on nälkä, ja ennen kaikkea tosi kurja olo. Minä ja äiti itkimme silmät päästämme, isä vain tuijotti minua kuin olisi tahtonut ravistella minua harteista ja pyytää minua kertomaan että koko juttu on vain iso, tyhmä vitsi. Hemmetti, olisikin. Mutta kun ei ole. Nousen ylös sohvalta, pyyhin jo melkein kuivuneita kyynelvanoja poskiltani kämmenselkääni ja vedän syvään henkeä.
"Olivia? Vieläkö sä, tuota, tahdot mennä syömään?" En tahdo tuottaa Louisille pettymystä, vaikken ehkä tahtoisikaan mennä, joten nyökkään.
"Joo, mennään vaan", sanon ja kävelen ylös valmistautumaan.
"Ai nytkö?" Louis kysyy.
"Vaikka nyt", sanon ja jatkan matkaani yläkertaan. Otan kaapista valkoiset farkut, valkoisen pitkähihaisen jossa on v-kaula-aukko ja mustat sukat Conversejeni seuraksi. Laitan muutaman sormuksen, kiharran jo kuivuneet hiukseni, korjaan meikkini ja suihkautan hieman hajuvettä. Louis on samalla vaihtanut päälleen mustat farkut ja mustavalkoisen villapaidan. Hän laittaa pipon päähänsä ja minun tekee mieli kikattaa. Hän on niin söpö. Hänkin laittaa jalkoihinsa Converset, mutta matalavartiset sellaiset. Sitten me lähdemme hänen autolleen ja ajamme sieltä muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan ravintolaan, joka sijaitsee melkein keskustassa. Louis parkkeeraa auton sen lähellä sijaitsevan elokuvateatterin pihalle ja me kävelemme sen pienen matkan, joka meidän tarvitsee, päästäksemme päämääräämme.
Astumme sisään lämpimään ravintolaan ja valitsemme nurkkapöydän ikkunan vierestä. Takit, jotka olimme tietenkin vetäneet päällemme kotoa lähtiessämme, laitamme naulakkoon ja istumme sitten paikoillemme upottaville sohville. Sohvat ovat punaista nahkaa, pöytä tummaa puuta ja lattia oransseja laattoja, siellä täällä on vihreä laatta. Seinillä on kuvia ruoista, ja muutama kunniakirja. Sisustus sotii keskenään, mikään huonekaluista ei näytä sopivan yhteen toistensa kanssa, mutta se tuo paikkaan sympaattisuutta. Paikka on yksiä suosikkejani.
"Hyvää iltaa", likaisenblondeilla hiuksilla ja ruskeilla silmillä varustettu nuori mies seisoo pöytämme vieressä. Katson häntä aluksi hämmentyneenä, sitten tajuan missä olen nähnyt hänet ennenkin.
"John?" kysyn ihmeissäni.
"Olivia! Mikä sattuma", John hymyilee ja vaikuttaa aidosti ilahtuneelta näkemisestäni.
"Niinpä! Miten mä en tunnistanut sua kun sä tulit mua vastaan tänään?" mietin ääneen.
"Ehkä siksi koska mä alotin täällä vasta ehkä viikko sitten", John naurahtaa.
"Ahaa", sanon ja hymyilen.
"No mutta, ehkä mä kuitenkin nyt siirryn asiakaspalvelijan rooliin, mitä juomista te ottaisitte?"
"Kokista mulle", sanon ja Louis tilaa samanlaisen. John hakee juomamme, ja tuodessaanne pöytäämme, olemme jo päättäneet mitä tilaamme. Tilaamme yhden ison pitsan puoliksi, ja kun John lähtee hakemaan ruokaamme, me haemme itsellemme salaattia ja leipää salaattipöydästä. Syödesämme niitä selitän Louisille mistä tiedän Johnin, ja hän nyökkäilee kuunnellessaan minua. Ruokamme saapuu noin puolen tunnin odottamisen jälkeen, koska ravintolassa on aika täyttä juuri sillä hetkellä. John toivottaa meille hyvää ruokahalua leveästi hymyillen ja minä ja Louis hotkimme kinkku-jauheliha-ananas-pitsamme nopeasti suihimme. Päätämme, ettei meihin enää mahdu jälkiruokaa, joten pyydämme Johnia tuomaan meille laskun.
"Hyvää päivänjatkoa!" John sanoo iloisesti ja kun nousemme ylös lähteäksemme, hän yllättää minut halaamalla minua ja ravistamalla Louisin kättä. Vilkutan hänelle hymyillen vielä kun kuljemme ikkunan ohitse ja hän vilkuttaa minulle takaisin. Harmi, ettei ystävyytemme kestänyt muutamaa tuntia kauempaa.
"Mitä sä tahdot tehdä?" Louis kysyy, kun kuljemme kadulla käsi kädessä karistettuamme pienen fanilauman kannoiltamme. Nämä ehkä puolisen tusinaa fania olivat sen verran kilttejä etteivät he lähteneet seuraamaan meitä Louisin annettua heille nimikirjoituksensa ja muutamat kuvat.
"Hmm, me voitaisiin mennä elokuviin tai sitten mennään vain kotiin", sanon olkiani kohauttaen. Ollakseni rehellinen, tahtoisin Louisin tarttuvan viimeiseen vaihtoehtoon, sillä päähäni on taas alkanut särkeä, ja ehkä vielä kovemmin kuin eilen.
"Me voidaan katsoa mitä elokuvia siellä pyörii ja päättää sitten", Louis sanoo ja hymyilee minulle. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon että se näytti hymyltä. Kävelemme elokuvateatterin eteen, ja katselemme hetken sen seinässä olevia julisteita, jotka kertovat mitä elokuvia tällä hetkellä näytetään.
"Nälkäpeli Vihan liekit alkaa viidentoista minuutin päästä", Louis lukee. "Tahdotko sä mennä katsomaan sen?" En ole leffankatselutuulella, mutta nyökkään silti. Menemme sisälle taloon, ja ostamme liput kassalta. Louis ottaa meille isot popcornit ja 2 kokispulloa. Sitten menemme odottelemaan elokuvan alkua saliin numero 1.
"Ihanaa että sä suostuit lähtemään mun kanssa ulos tänään", Louis hymyilee ja siemaisee kokistaan.
"Musta on kiva että sä pyysit", sanon ja nostan katseeni häneen puhelimeni näytöstä. Olin selaillut Instagramia aikani kuluksi. Kymmenen minuuttia saa helposti kulumaan niin.
"No nyt kun mulla on vielä tilaisuus...", Louis sanoo niin hiljaa että tuskin kuulen häntä. Alan miettiä olikohan lause sittenkään minun korvilleni kuultavaksi tarkoitettukaan. Loppujen lopuksi ei sillä ole merkitystäkään; tottahan se on. Painan katseeni takaisin alas ja selaan kaikki kuvat aina sinne asti, jossa on viimeisin tykkäämäni kuva, ja sitten painan Instagram-kuvaketta ja pääsen takaisin ylös. Sammutan puhelimeni ja tungen sen laukkuuni. Otan kourallisen popcorneja suuhuni ja korjaan istuma-asentoani. Sali hämärtyy mainosten ajaksi, ja pimenee sitten kokonaan kun elokuva viitisen minuuttia myöhemmin alkaa.
Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani kämmenselältäni ja heitän tyhjän popcornkupin roskiin. Tungen puolityäyden kokispullon laukkuuni ja kävelen Louisin vierellä ulos.
"Oh, se oli ehkä paras elokuva ikinä", sanon tullessamme elokuvateatterista ulos. Tiedän että sanon melkein jokaisen näkemäni elokuvan jälkeen noin, mutta siltä se túntuu joka kerta.
"No joo, menettelihän se", Louis hymyilee ilkikurisesti. Pyöräytän silmiäni kävellessämme Louisin autolle. Nousemme siihen ja sitten ajamme kotiin. Painan särkeävän pääni vasten kylmää ikkunalasia ja painan silmäni kiinni.
"Onko kaikki hyvin?" Louis kysyy ja taputtaa reittäni kevyesti.
"Joo", sanon vaikka tiedän että se on vale.
"Eikä ole. Särkeekö päääsi?" Tällä kertaa vain nyökäytän tarmokaasti.
"Kun päästään kotiin, sä menet heti nukkumaan", Louis sanoo isällisesti ja minä en jaksa edes vastata tuohon. Itse asiassa, ei se kyllä mikään hullumpikaan idea ole.
Herään vasta yhdeksältä uudelleen vai huomatakseni, ettei päänsärkyni ole lähtenyt minnekään.
"Huomenta", Louis naurahtaa kun liityn hänen seuraansa olohuoneen puolelle.
"Hmm, huomenta?" vastaan ja istahdan sohvalle hänen kylkeensä. Minua huimaa. Lasken nukkuneeni kaksi ja puoli tuntia, ja olen silti aivan rättiväsynyt.
"Vieläkö päätä särkee?" Louis kysyy ja halaa minua. Päätän puhua totta.
"Joo", sanon. Louisin hymy katoaa ja hän painaa päänsä hiuksiini. "Voi sua." Istumme kauan vierekkäin siinä samassa asennossa, kunnes minä menen käymään vessassa ja Louis syö muutaman voileivän. Yhdentoista aikaan painamme päämme tyynyihin ja yritämme nukahtaa.
Voi helvetti, auts, mä en- "AU", kuiskaan itsekseni kun herään kamalimpaan päänsärkyyn joka minulla on koskaan ollut. Nousen ylös, mutta se on virhe. Hämärä huone pyörii vimmatusti ympärilläni, ja kaadun selälleni takaisin sängylle, mutten osukaan pehmeään patjaan vaan lyön pääni kovaan puulattiaan. Kolahdus herättää Louisin, joka mumisee, ja nostaa sitten unista päätään. Hän siristelee silmiään ne avatessaan vaikkei huoneessa olekaan valoisaa ja katsoo minua kun yritän kammeta itseni ylös pidellen kiinni sängyn reunasta. Huoneen pyöriminen ei lakkaa.
"Mitä sä teet?"
"Mun päähän sattuu tosi kovasti ja mua pyörryttää aivan sairaasti", huokaan ja painan silmiäni tiukasti kiinni. Louis on taas aivan kunnolla hereillä, ja hän nousee sängystä auttaakseen minut ylös. Hän istuttaa minut sängyn reunalle.
"Mä soitan sairaalaan odota tässä", hän sanoo ja hakee puhelimensa. Hän menee käytävään puhumaan. En kuule kuin muminaa.
"Jano", kuiskaan irvistellen itsekseni. Päätän lähteä urheasti etsimään itselleni juotavaa. Nousen ylös ja pidän huolen siitä että pidän aina jostakin kiinni matkallani keittiöön. Kun olen vihdoin päässyt perille, oloni on vielä kamalampi kuin viisi minuuttia sitten. Otan itselleni lasin kuivauskaapista ja kaadan siihen kylmää vettä.
"Horjuttaa", tuhahdan ja kun astun askeleen taaksepäin, menetän tasapainoni. Lasi kolahtaa lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Vesi lennähtää jokaisen ilmansuuntaan, ja minä kaadun holtittomasti maahan. Kun pääni kohtaa lattian, silmissäni pimenee.
//ääääh, mä en tiedä mikä tää kyhäelmä on. Anteeksi sekavuus, mun piti kirjottaa tää monessa osassa kun aina joku tuli häiritsemään mun kirjottamista ja nettiyhteys katkeili ja ääh en tiedä! Mä yritän jatkaa tätä mahdollisimman pian. Kiitos ihanista kommenteista, joita oli muutama ihminen laittanu tonne viimelukuun! Kommentit kannustaa mua jatkamaan, joten jatkakaa kommentointia niin mä jatkan tarinaa! :) xx
Äiti ja isä lähtevät hotellille, jossa he yöpyvät muutaman päivän täällä ollessaan, ja minä jään Louisin kanssa sohvalle istumaan. Kello ei ole vielä paljoakaan, mutta minulla on nälkä, ja ennen kaikkea tosi kurja olo. Minä ja äiti itkimme silmät päästämme, isä vain tuijotti minua kuin olisi tahtonut ravistella minua harteista ja pyytää minua kertomaan että koko juttu on vain iso, tyhmä vitsi. Hemmetti, olisikin. Mutta kun ei ole. Nousen ylös sohvalta, pyyhin jo melkein kuivuneita kyynelvanoja poskiltani kämmenselkääni ja vedän syvään henkeä.
"Olivia? Vieläkö sä, tuota, tahdot mennä syömään?" En tahdo tuottaa Louisille pettymystä, vaikken ehkä tahtoisikaan mennä, joten nyökkään.
"Joo, mennään vaan", sanon ja kävelen ylös valmistautumaan.
"Ai nytkö?" Louis kysyy.
"Vaikka nyt", sanon ja jatkan matkaani yläkertaan. Otan kaapista valkoiset farkut, valkoisen pitkähihaisen jossa on v-kaula-aukko ja mustat sukat Conversejeni seuraksi. Laitan muutaman sormuksen, kiharran jo kuivuneet hiukseni, korjaan meikkini ja suihkautan hieman hajuvettä. Louis on samalla vaihtanut päälleen mustat farkut ja mustavalkoisen villapaidan. Hän laittaa pipon päähänsä ja minun tekee mieli kikattaa. Hän on niin söpö. Hänkin laittaa jalkoihinsa Converset, mutta matalavartiset sellaiset. Sitten me lähdemme hänen autolleen ja ajamme sieltä muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan ravintolaan, joka sijaitsee melkein keskustassa. Louis parkkeeraa auton sen lähellä sijaitsevan elokuvateatterin pihalle ja me kävelemme sen pienen matkan, joka meidän tarvitsee, päästäksemme päämääräämme.
Astumme sisään lämpimään ravintolaan ja valitsemme nurkkapöydän ikkunan vierestä. Takit, jotka olimme tietenkin vetäneet päällemme kotoa lähtiessämme, laitamme naulakkoon ja istumme sitten paikoillemme upottaville sohville. Sohvat ovat punaista nahkaa, pöytä tummaa puuta ja lattia oransseja laattoja, siellä täällä on vihreä laatta. Seinillä on kuvia ruoista, ja muutama kunniakirja. Sisustus sotii keskenään, mikään huonekaluista ei näytä sopivan yhteen toistensa kanssa, mutta se tuo paikkaan sympaattisuutta. Paikka on yksiä suosikkejani.
"Hyvää iltaa", likaisenblondeilla hiuksilla ja ruskeilla silmillä varustettu nuori mies seisoo pöytämme vieressä. Katson häntä aluksi hämmentyneenä, sitten tajuan missä olen nähnyt hänet ennenkin.
"John?" kysyn ihmeissäni.
"Olivia! Mikä sattuma", John hymyilee ja vaikuttaa aidosti ilahtuneelta näkemisestäni.
"Niinpä! Miten mä en tunnistanut sua kun sä tulit mua vastaan tänään?" mietin ääneen.
"Ehkä siksi koska mä alotin täällä vasta ehkä viikko sitten", John naurahtaa.
"Ahaa", sanon ja hymyilen.
"No mutta, ehkä mä kuitenkin nyt siirryn asiakaspalvelijan rooliin, mitä juomista te ottaisitte?"
"Kokista mulle", sanon ja Louis tilaa samanlaisen. John hakee juomamme, ja tuodessaanne pöytäämme, olemme jo päättäneet mitä tilaamme. Tilaamme yhden ison pitsan puoliksi, ja kun John lähtee hakemaan ruokaamme, me haemme itsellemme salaattia ja leipää salaattipöydästä. Syödesämme niitä selitän Louisille mistä tiedän Johnin, ja hän nyökkäilee kuunnellessaan minua. Ruokamme saapuu noin puolen tunnin odottamisen jälkeen, koska ravintolassa on aika täyttä juuri sillä hetkellä. John toivottaa meille hyvää ruokahalua leveästi hymyillen ja minä ja Louis hotkimme kinkku-jauheliha-ananas-pitsamme nopeasti suihimme. Päätämme, ettei meihin enää mahdu jälkiruokaa, joten pyydämme Johnia tuomaan meille laskun.
"Hyvää päivänjatkoa!" John sanoo iloisesti ja kun nousemme ylös lähteäksemme, hän yllättää minut halaamalla minua ja ravistamalla Louisin kättä. Vilkutan hänelle hymyillen vielä kun kuljemme ikkunan ohitse ja hän vilkuttaa minulle takaisin. Harmi, ettei ystävyytemme kestänyt muutamaa tuntia kauempaa.
"Mitä sä tahdot tehdä?" Louis kysyy, kun kuljemme kadulla käsi kädessä karistettuamme pienen fanilauman kannoiltamme. Nämä ehkä puolisen tusinaa fania olivat sen verran kilttejä etteivät he lähteneet seuraamaan meitä Louisin annettua heille nimikirjoituksensa ja muutamat kuvat.
"Hmm, me voitaisiin mennä elokuviin tai sitten mennään vain kotiin", sanon olkiani kohauttaen. Ollakseni rehellinen, tahtoisin Louisin tarttuvan viimeiseen vaihtoehtoon, sillä päähäni on taas alkanut särkeä, ja ehkä vielä kovemmin kuin eilen.
"Me voidaan katsoa mitä elokuvia siellä pyörii ja päättää sitten", Louis sanoo ja hymyilee minulle. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon että se näytti hymyltä. Kävelemme elokuvateatterin eteen, ja katselemme hetken sen seinässä olevia julisteita, jotka kertovat mitä elokuvia tällä hetkellä näytetään.
"Nälkäpeli Vihan liekit alkaa viidentoista minuutin päästä", Louis lukee. "Tahdotko sä mennä katsomaan sen?" En ole leffankatselutuulella, mutta nyökkään silti. Menemme sisälle taloon, ja ostamme liput kassalta. Louis ottaa meille isot popcornit ja 2 kokispulloa. Sitten menemme odottelemaan elokuvan alkua saliin numero 1.
"Ihanaa että sä suostuit lähtemään mun kanssa ulos tänään", Louis hymyilee ja siemaisee kokistaan.
"Musta on kiva että sä pyysit", sanon ja nostan katseeni häneen puhelimeni näytöstä. Olin selaillut Instagramia aikani kuluksi. Kymmenen minuuttia saa helposti kulumaan niin.
"No nyt kun mulla on vielä tilaisuus...", Louis sanoo niin hiljaa että tuskin kuulen häntä. Alan miettiä olikohan lause sittenkään minun korvilleni kuultavaksi tarkoitettukaan. Loppujen lopuksi ei sillä ole merkitystäkään; tottahan se on. Painan katseeni takaisin alas ja selaan kaikki kuvat aina sinne asti, jossa on viimeisin tykkäämäni kuva, ja sitten painan Instagram-kuvaketta ja pääsen takaisin ylös. Sammutan puhelimeni ja tungen sen laukkuuni. Otan kourallisen popcorneja suuhuni ja korjaan istuma-asentoani. Sali hämärtyy mainosten ajaksi, ja pimenee sitten kokonaan kun elokuva viitisen minuuttia myöhemmin alkaa.
Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani kämmenselältäni ja heitän tyhjän popcornkupin roskiin. Tungen puolityäyden kokispullon laukkuuni ja kävelen Louisin vierellä ulos.
"Oh, se oli ehkä paras elokuva ikinä", sanon tullessamme elokuvateatterista ulos. Tiedän että sanon melkein jokaisen näkemäni elokuvan jälkeen noin, mutta siltä se túntuu joka kerta.
"No joo, menettelihän se", Louis hymyilee ilkikurisesti. Pyöräytän silmiäni kävellessämme Louisin autolle. Nousemme siihen ja sitten ajamme kotiin. Painan särkeävän pääni vasten kylmää ikkunalasia ja painan silmäni kiinni.
"Onko kaikki hyvin?" Louis kysyy ja taputtaa reittäni kevyesti.
"Joo", sanon vaikka tiedän että se on vale.
"Eikä ole. Särkeekö päääsi?" Tällä kertaa vain nyökäytän tarmokaasti.
"Kun päästään kotiin, sä menet heti nukkumaan", Louis sanoo isällisesti ja minä en jaksa edes vastata tuohon. Itse asiassa, ei se kyllä mikään hullumpikaan idea ole.
Herään vasta yhdeksältä uudelleen vai huomatakseni, ettei päänsärkyni ole lähtenyt minnekään.
"Huomenta", Louis naurahtaa kun liityn hänen seuraansa olohuoneen puolelle.
"Hmm, huomenta?" vastaan ja istahdan sohvalle hänen kylkeensä. Minua huimaa. Lasken nukkuneeni kaksi ja puoli tuntia, ja olen silti aivan rättiväsynyt.
"Vieläkö päätä särkee?" Louis kysyy ja halaa minua. Päätän puhua totta.
"Joo", sanon. Louisin hymy katoaa ja hän painaa päänsä hiuksiini. "Voi sua." Istumme kauan vierekkäin siinä samassa asennossa, kunnes minä menen käymään vessassa ja Louis syö muutaman voileivän. Yhdentoista aikaan painamme päämme tyynyihin ja yritämme nukahtaa.
Voi helvetti, auts, mä en- "AU", kuiskaan itsekseni kun herään kamalimpaan päänsärkyyn joka minulla on koskaan ollut. Nousen ylös, mutta se on virhe. Hämärä huone pyörii vimmatusti ympärilläni, ja kaadun selälleni takaisin sängylle, mutten osukaan pehmeään patjaan vaan lyön pääni kovaan puulattiaan. Kolahdus herättää Louisin, joka mumisee, ja nostaa sitten unista päätään. Hän siristelee silmiään ne avatessaan vaikkei huoneessa olekaan valoisaa ja katsoo minua kun yritän kammeta itseni ylös pidellen kiinni sängyn reunasta. Huoneen pyöriminen ei lakkaa.
"Mitä sä teet?"
"Mun päähän sattuu tosi kovasti ja mua pyörryttää aivan sairaasti", huokaan ja painan silmiäni tiukasti kiinni. Louis on taas aivan kunnolla hereillä, ja hän nousee sängystä auttaakseen minut ylös. Hän istuttaa minut sängyn reunalle.
"Mä soitan sairaalaan odota tässä", hän sanoo ja hakee puhelimensa. Hän menee käytävään puhumaan. En kuule kuin muminaa.
"Jano", kuiskaan irvistellen itsekseni. Päätän lähteä urheasti etsimään itselleni juotavaa. Nousen ylös ja pidän huolen siitä että pidän aina jostakin kiinni matkallani keittiöön. Kun olen vihdoin päässyt perille, oloni on vielä kamalampi kuin viisi minuuttia sitten. Otan itselleni lasin kuivauskaapista ja kaadan siihen kylmää vettä.
"Horjuttaa", tuhahdan ja kun astun askeleen taaksepäin, menetän tasapainoni. Lasi kolahtaa lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Vesi lennähtää jokaisen ilmansuuntaan, ja minä kaadun holtittomasti maahan. Kun pääni kohtaa lattian, silmissäni pimenee.
//ääääh, mä en tiedä mikä tää kyhäelmä on. Anteeksi sekavuus, mun piti kirjottaa tää monessa osassa kun aina joku tuli häiritsemään mun kirjottamista ja nettiyhteys katkeili ja ääh en tiedä! Mä yritän jatkaa tätä mahdollisimman pian. Kiitos ihanista kommenteista, joita oli muutama ihminen laittanu tonne viimelukuun! Kommentit kannustaa mua jatkamaan, joten jatkakaa kommentointia niin mä jatkan tarinaa! :) xx
perjantai 6. joulukuuta 2013
Always be together - 8
Olivia -
Herääminen seuraavana aamuna tuntuu olevan työn ja tuskan takana. En meinaa saada väsyneitä silmiäni auki, ja kun viimein onnistun rullaamaan itseni ylös sängystä, oloni on aivan järkyttävä. Minua väsyttää, päähäni koskee ja mahani kurnii. Naamani on aivan valkea ja pussit silmieni alla ovat kuin mustelmat, aivan kuin nenäni olisi murtunut äskettäin. Hiukseni ovat takussa ja sotkuiset kuin harakan pesä, ja tahdon vain kaatua sängyn pohjalle odottamaan loppuani. Mutta päätän vastoin tätä ideaa, menen suihkuun, otan särkylääkettä, meikkaan hieman jotten näytä aivan aaveelta ja pesen hampaani. Sitten puen päälleni mustat kangassortsit ja mustan t-paidan ja menen alas syömään. Louis istuu olohuoneen puolella katselemassa jalkapalloa telkkarista.
"Huomenta", sanon hiljaa kun kävelen kaakaomukin ja paahtoleivän kanssa hänen vierelleen. Istahdan alas ja haukkaan leipää. Hiuksistani selkääni tippuva vesi saa ihoni kananlihalle ja värisen vähän väliä kylmissäni.
"Huomenta", Lou hymyilee pienesti ja kääntää katseensa takaisin kohti teeveeruutua.
"Mm, ootko sä suunnitellut mitään tälle päivälle?" hän jatkaa.
"En mä ole. Miten niin?" kysäisen ja syön leivän loppuun.
"Mä ajattelin, että me voitaisiin mennä syömään", Louis sanoo. Katselen häntä hämmentyneenä ja vastaan:
"Okei. Milloin, minne?"
"Umm, no sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Kuudelta vaikka?"
"Sopii", vastaan ja kävelen tyhjän kaakaomukin kanssa keittiöön ja lasken kupin tiskialtaaseen. Sitten heitän leipäpussin kaappiin, voin ja maidon jääkaappiin ja pyyhin murut pöydältä. Katsahdan kelloa, ja se näyttää viittä minuuttia yli 12. Päätän lähteä lenkille, ehkä päänsärky lähtee ulkoilemalla. Juoksen siis ylös, puen juoksuhousut ja topin, sekä hupparin ylleni ja laitan vielä ihan ohuen tuulitakin kaiken päälle, nappaan avaimet ja kuulokkeet sekä puhelimen yöpöydältäni. Liitän kuulokkeet puhelimeeni ja laitan radion soimaan. Sitten huudan Louisille moikat ja lähden tuuliseen ilmaan kiskoen pipoa päähäni ja hansikkaita käsiini.
Kävelen ensin puiston laidalle, ja hölkään sitten sillan ohitse metsänvierustaa pitkin. Tai no, metsänvierusta on väärä sana. Muutama puu törröttää maassa, se ei vielä metsää tee, ei ole lähelläkään sitä. Kun käännyn takaisin leikkipuiston kohdalla, näkökenttääni juoksee koira. Kultainennoutaja hölköttelee kohti minua, ja vaikka vähän pelkäänkin isoja koiria, tämä näyttää ystävälliseltä ja sympaattiselta, eikä ollenkaan niin kauhistuttavalta.
"Steve!" joku huutaa. Koira ei kuuntele, vaan se kävelee luokseni ja kun ojennan käteni sitä kohti ottaakseni sen kiinni, se pakenee vähän matkan päähän ja jää tuijottamaan minua. Yritän vielä muutaman kerran tuloksetta tarttua sitä kaulapannasta, kunnes tajuan astua sen hihnan päälle, joka laahaa maata koiran perässä ja noukin hihnan käteeni. Juuri silloin minun ikäiseltäni näyttävä poika, tai mies ehkä tässä tapauksessa jo, juoksee paikalle ja hengästyneenä huudahtaa:
"Steve! Tuolla lailla ei saa karkailla!" Hän nostaa katseensa koirastaan, ja kohtaa katseeni.
"Kiitos paljon, se pääsi karkuun kun en pitänyt hihnasta tarpeeksi lujasti kiinni oravan lähettyvillä", likaisenblondit hiukset ja rusertavat silmät omistava mies sanoo ja hymyilee hieman. Ojennan hihnan hänelle, ja vastaan hymyyn.
"Ei mitään, pidä koirastasi seuraavalla kerralla paremmin huolta", naurahdan.
"Nimeni on muuten John."
"Olivia", vastaan.
"Minne päin olet matkalla?" John kysyy. Näytän sormellani että suoraan ja vasemmalle, ja koska hän on matkalla samaan suuntaan, menemme yhtä matkaa. Hän kääntyy sillan kohdalla eri suuntaan, mutta sanoo toivovansa että näkee minut uudelleenkin. Nyökkään ja sanon että varmasti näemme vielä, kunnes tajuan hetken käveltyäni eteenpäin, että tuskinpa niin tulee ikinä tapahtumaan. Se saa mieleni apeaksi, ja päätän hölkätä kotiin vain siksi, että minun pitäisi keskittyä askeliini ja hengitykseeni ennemmin kuin surkeisiin ajatuksiini.
Kun tulen kotipihaan, minua kohtaa outo näky. Louis seisoo ovella edessään mies ja nainen, heidän autonsa on parkkeerattu autotallimme eteen. Louis huomaa minut ensimmäisenä, ja hänen katseensa huutaa apua.
"Umm, hei?" avaan suuni kun olen melkein pariskunnan takana. He kääntyvät nopeasti ja tunnistan heidät samantien.
"Äiti. Mitä helvettiä sä teet täällä?" kysyn hiljaa. Olen onnellinen heidän tulostaan, mutta myös aivan äärimmäisen hämmentynyt.
"Tom kertoi että olet kysellyt meidän peräämme. Tässä me nyt ollaan kultapieni", äitini vastaa.
"Olisiko mahdollista että mä pääsisin suihkuun ja sitten juteltaisiin tästä?" kysyn kun olen selvinnyt alkuhämmennyksestäni.
"Tottahan toki", vanhempani sanovat ja Louis astuu sisälle taloon meidän edellämme. Menen suihkuun, vaihdan vaatteet ja sitten liityn alakerrasssa istuvien vanhempieni ja poikaystäväni seuraan.
"Ei enää rahariitoja? Ei varastelua?" kysyn. Äiti pyörittää päätään.
"Oli typerää ottaa sinulta sinun pieniä rahojasi, kun meillä oli omiakin", isä vastaa. Hänen ja ädin katseista näen, että he katuvat tekojaan oikeasti.
"Ihana saada teidät takaisin", sanahdan ja halaan vanhempiani. Ja tajuan, että jälleen kerran olen tavannut ihmisen, jonka lupaan tavata myöhemmin, mutten koskaan saa tilaisuutta. Vanhempani juuri palasivat elämääni, ja minun on tapaushetkellä jo hyvästeltävä heidät.
"Äiti, isä. Mä kuolen kohta", pamautan ennen kuin ehdin miettiä mitä suustani päästän. Äitini, kuin peilikuva minusta itsestäni, katsoo minua hämmentyneenä, ja isäni nostaa kulmiaan kummeksuvasti.
"Mulla on aivokasvain ja mä kuolen", sanon ja minua itkettää jälleen. Louis vetää minut syliinsä ja halaa tiukasti. Kuulen kuinka äitini vetää terävästi henkeä, ja sitten huone hiljenee tyystin.
"Minä- Meillä ei ollut aavistustakaan rakas", isä sanoo värisevällä äänellään.
"Ei teillä voinutkaan olla, kun ei minullakaan ole ollut kuin muutaman viikon", niiskutan.
"Me vasta tapasimme uudelleen ja nyt-", äiti sanoo ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen.
"Tiedän", sanon hiljaa ja nojaan Louisin rintaan. Niinhän se on.
//jatkan taas pian, tai ainakin yritän!
Herääminen seuraavana aamuna tuntuu olevan työn ja tuskan takana. En meinaa saada väsyneitä silmiäni auki, ja kun viimein onnistun rullaamaan itseni ylös sängystä, oloni on aivan järkyttävä. Minua väsyttää, päähäni koskee ja mahani kurnii. Naamani on aivan valkea ja pussit silmieni alla ovat kuin mustelmat, aivan kuin nenäni olisi murtunut äskettäin. Hiukseni ovat takussa ja sotkuiset kuin harakan pesä, ja tahdon vain kaatua sängyn pohjalle odottamaan loppuani. Mutta päätän vastoin tätä ideaa, menen suihkuun, otan särkylääkettä, meikkaan hieman jotten näytä aivan aaveelta ja pesen hampaani. Sitten puen päälleni mustat kangassortsit ja mustan t-paidan ja menen alas syömään. Louis istuu olohuoneen puolella katselemassa jalkapalloa telkkarista.
"Huomenta", sanon hiljaa kun kävelen kaakaomukin ja paahtoleivän kanssa hänen vierelleen. Istahdan alas ja haukkaan leipää. Hiuksistani selkääni tippuva vesi saa ihoni kananlihalle ja värisen vähän väliä kylmissäni.
"Huomenta", Lou hymyilee pienesti ja kääntää katseensa takaisin kohti teeveeruutua.
"Mm, ootko sä suunnitellut mitään tälle päivälle?" hän jatkaa.
"En mä ole. Miten niin?" kysäisen ja syön leivän loppuun.
"Mä ajattelin, että me voitaisiin mennä syömään", Louis sanoo. Katselen häntä hämmentyneenä ja vastaan:
"Okei. Milloin, minne?"
"Umm, no sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Kuudelta vaikka?"
"Sopii", vastaan ja kävelen tyhjän kaakaomukin kanssa keittiöön ja lasken kupin tiskialtaaseen. Sitten heitän leipäpussin kaappiin, voin ja maidon jääkaappiin ja pyyhin murut pöydältä. Katsahdan kelloa, ja se näyttää viittä minuuttia yli 12. Päätän lähteä lenkille, ehkä päänsärky lähtee ulkoilemalla. Juoksen siis ylös, puen juoksuhousut ja topin, sekä hupparin ylleni ja laitan vielä ihan ohuen tuulitakin kaiken päälle, nappaan avaimet ja kuulokkeet sekä puhelimen yöpöydältäni. Liitän kuulokkeet puhelimeeni ja laitan radion soimaan. Sitten huudan Louisille moikat ja lähden tuuliseen ilmaan kiskoen pipoa päähäni ja hansikkaita käsiini.
Kävelen ensin puiston laidalle, ja hölkään sitten sillan ohitse metsänvierustaa pitkin. Tai no, metsänvierusta on väärä sana. Muutama puu törröttää maassa, se ei vielä metsää tee, ei ole lähelläkään sitä. Kun käännyn takaisin leikkipuiston kohdalla, näkökenttääni juoksee koira. Kultainennoutaja hölköttelee kohti minua, ja vaikka vähän pelkäänkin isoja koiria, tämä näyttää ystävälliseltä ja sympaattiselta, eikä ollenkaan niin kauhistuttavalta.
"Steve!" joku huutaa. Koira ei kuuntele, vaan se kävelee luokseni ja kun ojennan käteni sitä kohti ottaakseni sen kiinni, se pakenee vähän matkan päähän ja jää tuijottamaan minua. Yritän vielä muutaman kerran tuloksetta tarttua sitä kaulapannasta, kunnes tajuan astua sen hihnan päälle, joka laahaa maata koiran perässä ja noukin hihnan käteeni. Juuri silloin minun ikäiseltäni näyttävä poika, tai mies ehkä tässä tapauksessa jo, juoksee paikalle ja hengästyneenä huudahtaa:
"Steve! Tuolla lailla ei saa karkailla!" Hän nostaa katseensa koirastaan, ja kohtaa katseeni.
"Kiitos paljon, se pääsi karkuun kun en pitänyt hihnasta tarpeeksi lujasti kiinni oravan lähettyvillä", likaisenblondit hiukset ja rusertavat silmät omistava mies sanoo ja hymyilee hieman. Ojennan hihnan hänelle, ja vastaan hymyyn.
"Ei mitään, pidä koirastasi seuraavalla kerralla paremmin huolta", naurahdan.
"Nimeni on muuten John."
"Olivia", vastaan.
"Minne päin olet matkalla?" John kysyy. Näytän sormellani että suoraan ja vasemmalle, ja koska hän on matkalla samaan suuntaan, menemme yhtä matkaa. Hän kääntyy sillan kohdalla eri suuntaan, mutta sanoo toivovansa että näkee minut uudelleenkin. Nyökkään ja sanon että varmasti näemme vielä, kunnes tajuan hetken käveltyäni eteenpäin, että tuskinpa niin tulee ikinä tapahtumaan. Se saa mieleni apeaksi, ja päätän hölkätä kotiin vain siksi, että minun pitäisi keskittyä askeliini ja hengitykseeni ennemmin kuin surkeisiin ajatuksiini.
Kun tulen kotipihaan, minua kohtaa outo näky. Louis seisoo ovella edessään mies ja nainen, heidän autonsa on parkkeerattu autotallimme eteen. Louis huomaa minut ensimmäisenä, ja hänen katseensa huutaa apua.
"Umm, hei?" avaan suuni kun olen melkein pariskunnan takana. He kääntyvät nopeasti ja tunnistan heidät samantien.
"Äiti. Mitä helvettiä sä teet täällä?" kysyn hiljaa. Olen onnellinen heidän tulostaan, mutta myös aivan äärimmäisen hämmentynyt.
"Tom kertoi että olet kysellyt meidän peräämme. Tässä me nyt ollaan kultapieni", äitini vastaa.
"Olisiko mahdollista että mä pääsisin suihkuun ja sitten juteltaisiin tästä?" kysyn kun olen selvinnyt alkuhämmennyksestäni.
"Tottahan toki", vanhempani sanovat ja Louis astuu sisälle taloon meidän edellämme. Menen suihkuun, vaihdan vaatteet ja sitten liityn alakerrasssa istuvien vanhempieni ja poikaystäväni seuraan.
"Ei enää rahariitoja? Ei varastelua?" kysyn. Äiti pyörittää päätään.
"Oli typerää ottaa sinulta sinun pieniä rahojasi, kun meillä oli omiakin", isä vastaa. Hänen ja ädin katseista näen, että he katuvat tekojaan oikeasti.
"Ihana saada teidät takaisin", sanahdan ja halaan vanhempiani. Ja tajuan, että jälleen kerran olen tavannut ihmisen, jonka lupaan tavata myöhemmin, mutten koskaan saa tilaisuutta. Vanhempani juuri palasivat elämääni, ja minun on tapaushetkellä jo hyvästeltävä heidät.
"Äiti, isä. Mä kuolen kohta", pamautan ennen kuin ehdin miettiä mitä suustani päästän. Äitini, kuin peilikuva minusta itsestäni, katsoo minua hämmentyneenä, ja isäni nostaa kulmiaan kummeksuvasti.
"Mulla on aivokasvain ja mä kuolen", sanon ja minua itkettää jälleen. Louis vetää minut syliinsä ja halaa tiukasti. Kuulen kuinka äitini vetää terävästi henkeä, ja sitten huone hiljenee tyystin.
"Minä- Meillä ei ollut aavistustakaan rakas", isä sanoo värisevällä äänellään.
"Ei teillä voinutkaan olla, kun ei minullakaan ole ollut kuin muutaman viikon", niiskutan.
"Me vasta tapasimme uudelleen ja nyt-", äiti sanoo ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen.
"Tiedän", sanon hiljaa ja nojaan Louisin rintaan. Niinhän se on.
//jatkan taas pian, tai ainakin yritän!
torstai 5. joulukuuta 2013
Always be together - 7
Louis -
Napsuttelen auton rattia sormillani musiikin tahtiin. Katselen välillä sivupeileistä ja takaikkunasta josko näkisin tuttuja kasvoja, mutta mitään ei näy. Täytyy myöntää, että olen hieman hermostunut. Mitä jos hänelle on sattunut jotakin, eikä hän pääse kotiin, ja sitten saankin tietää etten ollut siellä silloin kun hän- Ravistan päätäni tarmokkaasti, yrittäen karistaa tuollaiset karmivat ajatukset mielestäni. Biisi vaihtuu, ja bassojen jytke kaikuu korviini. Sitaisen hiuksiani huolimattomasti ja huokaan. Mitään ei näy, ei kuulu. Katselen kelloa varmaan tuhannetta kertaa muutaman kymmenen minuutin sisään, ja tajuan että heidän lentonsa on juuri laskeutunut. Ongin puhelimen taskustani ja lähetän hänelle viestin. Vastausta ei kuulu, mutta nyt hän ainakin tietää, että odotan häntä täällä.
Vaihdan hermostuksissani istuma-asentoani, ja suoristan kipeytynyttä selkääni. Biisit vaihtuvat vinhaa tahtia, kello tikittää eteenpäin. Juuri kun olen aikeissa laittaa hänelle kysyvän tekstarin, repsikanpuoleinen ovi aukeaa, ja Olivian pää kurkistaa sisälle autoon.
"Avaatko takaluukun, niin mä saan matkatavarat sinne?" Olivia hymyilee. Hän näyttää väsyneeltä, mutta silti erittäin hyvältä.
"Toki", vastaan, ja avaan takaluukun vetämällä vivusta, joka on penkin alla. Olivia nostaa matkalaukkunsa takaluukkuun ja istahtaa sitten viereeni. Ennen kuin lähden ajamaan kotiin, painan pienen suukon hänen poskelleen.
"Miten matka meni?" kysäisen, kun ajan pois parkkipaikalta. Ihmisiä tulee ja menee, ja joudun kurkkimaan autojen ja ihmisten ohitse jotten törmää mihinkään.
"Hyvin, meillä oli ihan uskomattoman hauskaa. Me uitiin, syötiin hyvää ruokaa ja shoppailtiin päivät pitkät", Olivia hymyilee ja katselee ulos auton ikkunasta. Hänen hiuksensa ovat huolettomalla nutturalla, hänellä on päällään ohut nahkatakki ja farkut, sekä jalassaan mustat nilkkurit. Vaikka hän on juuri tullut pitkältä lennolta New Yorkista Lontooseen, hän näyttää upealta minun silmissäni, ja haluan nojautua hänen puoleensa ja painaa huuleni hänen hymyyn kaartuneille huulilleen. Silti vain hymyilen hänelle lämpimästi takaisin, ja vastaan mahdollisimman rauhallisesti ja normaalisti:
"Se on kiva kuulla. Että kaikki meni tosi hyvin, mitään normaalista poikkevaa ei tapahtunut tai mitään mistä tahtoisit kertoa minulle?" kysäisen vain varmuuden vuoksi. Olivian hymy melkein katoaa ja hänen naamansa menettää väriään, mutta sitten hän korjaa hymyään, melkein liiankin vakuuttavaksi, ja pudistaa päätään.
"Kaikki meni loistavasti." Nyökkään, vaikka minulla onkin tunne, että kaikki ei mennyt suunnitellusti. Ehkä voisin kysyä Susannelta tästä myöhemmin.
"Mutta mukavaa että olet nyt mun kanssa kotona."
"Niin mustakin. Mutta kohtahan me sitten lähdetään meidän reissulle, jota sä et toivottavasti peru", Olivia muistuttaa. Nyökkään ajatuksissani. Yksin ollessani pakkasin jo valmiiksi, mitä en yleensä tee. Mutta kun sinulla on aikaa, liiaksikin, sitä tulee tehtyä asioita joita ei uskoisi voivansa tehdä.
Olivia -
Louis ajaa pihaamme ja parkkeeraa auton talliin. Nostan matkalaukkuni tavaratilasta ja kannan ne sisälle Louisin lukitessa tallinovet ja tullessa perässäni. Riisun takin ja kengät eteiseen, vien matkalaukun huoneeseemme purkaakseni sen sitten myöhemmin, ja menen hakemaan itselleni jotakin syötävää. Olen väsynyt, nälkäinen ja kaiken lisäksi valehtelija. Huomasin autossa, että Louis yritti etsiä minusta joitain normaalista poikkeavia merkkejä, eikä hän uskonut valettani. Olen aina ollut surkea valehtelija, ja kaikki tietävät sen. Huokaan, nappaan omenan korista ja ennen kuin ehdin haukata, on joku muu jo iskenyt hampaansa siihen.
"Lou! Se oli mun omena", huudahdan ja käännyn kohti häntä. Hän väistää pienen leikkimielisen läpsäisyni, ja nappaa minua vyötäröltä.
"Ja hyvä omena olikin", Louis hymyilee nielaistuaan. Pyöritän silmiäni ja haukkaan omenaa. Kuuluu rusahdus, kun vihertävä kuori halkeaa hampaideni alla, ja jauhan omenanpalaa suussani. En ehdi reagoida mitenkään, kun Louis haukkaa toisen palasen, ja hymyilee viattomasti, kun katson häntä kulmieni alta.
"Idiootti", mumisen. Se vain kirvoittaa Louisissa matalan, lyhytkestoisen naurun. Kiedon käteni hänen niskansa taakse, ja yritän olla osumatta omenalla hänen niskaansa.
"Mun oma idiootti", hymyilen ja painan silmäni hitaasti kiinni. Ne alkavat vetistää heti kun olen sulkenut ne, olen niin väsynyt että silmien pitäminen auki sattuu.
"Hmm", Louis hymähtää ja painaa huulensa huulilleni. Lämmin, kotoisa tunne humahtaa kehoni lävitse. Juuri kun ajattelen, että voisin jäädä siihen koko loppuikuisuudeksi, Louisin kännykkä soi. Hän nostaa sen taskustaan, ja katsoo näyttöä.
"Äiti", hän sanoo hiljaa, ihmeissään ja astelee olohuoneeseen puhumaan äitinsä kanssa. Minä sen sijaan mutustan omenan loppuun ja kiipeän yläkertaan purkamaan matkalaukkuni sisällön kaappeihin ja pyykkikoneeseen.
Urakkani jälkeen päätän ottaa pitkän, kuuman suihkun, ja kun avaan kylpyhuoneen oven astuakseni takaisin makuuhuoneen puolelle hiuksista vesi lattialle tippuen, Louis makoilee sängyllämme katse kohti kattoa, kädet mahan päällä leväten. Hän kääntää katseensa minuun kun saavun huoneeseen, ja sitten takaisin kattoon kun kävelen vaatekaapilleni ja puen nopeasti alushousut ja jättimäisen t-paidan ylleni. Kieritän pyyhkeeni hiusten ympärille turbaanityylisesti, ja menen samalla pesemään hampaani. Sitten laitan pyyhkeen kuivumaan, letitän kosteat hiussuortuvani ja pujahdan peittojen alle lämpöiseen sänkyymme. Louis ei liikahdan mihinkään, hän vain makaa päiväpeito päällä sillä aikaa, kun minä painan pääni tyynyyn ja nappaan hänen oikean kätensä vasempaan käteeni.
"Mitä sä mietit?" kysyn hetken päästä, kun Louis ei ole vieläkään puhunut mitään.
"Kaikkea, enkä toisaalta yhtään mitään", Louis vastaa. Luon häneen hämmentyneen katseen, ja sitten haukottelen.
"Louis?" kysyn hiljaa.
"No?"
"Umm, voisitkohan sä laulaa mulle jotain? Mä tahdon nukahtaa sun lauluun", sanon ja katselen Louisia ripsieni lomasta. Mies näyttää hämmentyneen kysymyksestäni hieman, mutta toipuu hämmennyksestään nopeasti ja kohauttaa olkiaan. Hänestä irtoaa jopa pieni hymy.
"Okei", hän vastaa, ja alkaa laulaa jotain minulle tuntematonta, hidasta kappaletta. Laulaessaan hän nostaa päiväpeiton pois sängyn päältä, heittää paitansa ja housunsa työpöydän edessä olevan tuolin selkänojalle ja tulee viereeni. Hän silittää hiuksiani ja minä painan silmät kiinni. Hänen rintaansa vasten on hyvä nukahtaa.
//asd, ei näin. Anteeksi etten oo jatkanu taaskaan pitkään aikaan, mun täytyy yrittää jatkaa useemmin. Oon nyt suunnitellu niin, että tää tarina alkaapi olla kohta lopussaaaaa, muutamia lukuja tulee vielä, tarkkaa lukumäärää en tiedä
Napsuttelen auton rattia sormillani musiikin tahtiin. Katselen välillä sivupeileistä ja takaikkunasta josko näkisin tuttuja kasvoja, mutta mitään ei näy. Täytyy myöntää, että olen hieman hermostunut. Mitä jos hänelle on sattunut jotakin, eikä hän pääse kotiin, ja sitten saankin tietää etten ollut siellä silloin kun hän- Ravistan päätäni tarmokkaasti, yrittäen karistaa tuollaiset karmivat ajatukset mielestäni. Biisi vaihtuu, ja bassojen jytke kaikuu korviini. Sitaisen hiuksiani huolimattomasti ja huokaan. Mitään ei näy, ei kuulu. Katselen kelloa varmaan tuhannetta kertaa muutaman kymmenen minuutin sisään, ja tajuan että heidän lentonsa on juuri laskeutunut. Ongin puhelimen taskustani ja lähetän hänelle viestin. Vastausta ei kuulu, mutta nyt hän ainakin tietää, että odotan häntä täällä.
Vaihdan hermostuksissani istuma-asentoani, ja suoristan kipeytynyttä selkääni. Biisit vaihtuvat vinhaa tahtia, kello tikittää eteenpäin. Juuri kun olen aikeissa laittaa hänelle kysyvän tekstarin, repsikanpuoleinen ovi aukeaa, ja Olivian pää kurkistaa sisälle autoon.
"Avaatko takaluukun, niin mä saan matkatavarat sinne?" Olivia hymyilee. Hän näyttää väsyneeltä, mutta silti erittäin hyvältä.
"Toki", vastaan, ja avaan takaluukun vetämällä vivusta, joka on penkin alla. Olivia nostaa matkalaukkunsa takaluukkuun ja istahtaa sitten viereeni. Ennen kuin lähden ajamaan kotiin, painan pienen suukon hänen poskelleen.
"Miten matka meni?" kysäisen, kun ajan pois parkkipaikalta. Ihmisiä tulee ja menee, ja joudun kurkkimaan autojen ja ihmisten ohitse jotten törmää mihinkään.
"Hyvin, meillä oli ihan uskomattoman hauskaa. Me uitiin, syötiin hyvää ruokaa ja shoppailtiin päivät pitkät", Olivia hymyilee ja katselee ulos auton ikkunasta. Hänen hiuksensa ovat huolettomalla nutturalla, hänellä on päällään ohut nahkatakki ja farkut, sekä jalassaan mustat nilkkurit. Vaikka hän on juuri tullut pitkältä lennolta New Yorkista Lontooseen, hän näyttää upealta minun silmissäni, ja haluan nojautua hänen puoleensa ja painaa huuleni hänen hymyyn kaartuneille huulilleen. Silti vain hymyilen hänelle lämpimästi takaisin, ja vastaan mahdollisimman rauhallisesti ja normaalisti:
"Se on kiva kuulla. Että kaikki meni tosi hyvin, mitään normaalista poikkevaa ei tapahtunut tai mitään mistä tahtoisit kertoa minulle?" kysäisen vain varmuuden vuoksi. Olivian hymy melkein katoaa ja hänen naamansa menettää väriään, mutta sitten hän korjaa hymyään, melkein liiankin vakuuttavaksi, ja pudistaa päätään.
"Kaikki meni loistavasti." Nyökkään, vaikka minulla onkin tunne, että kaikki ei mennyt suunnitellusti. Ehkä voisin kysyä Susannelta tästä myöhemmin.
"Mutta mukavaa että olet nyt mun kanssa kotona."
"Niin mustakin. Mutta kohtahan me sitten lähdetään meidän reissulle, jota sä et toivottavasti peru", Olivia muistuttaa. Nyökkään ajatuksissani. Yksin ollessani pakkasin jo valmiiksi, mitä en yleensä tee. Mutta kun sinulla on aikaa, liiaksikin, sitä tulee tehtyä asioita joita ei uskoisi voivansa tehdä.
Olivia -
Louis ajaa pihaamme ja parkkeeraa auton talliin. Nostan matkalaukkuni tavaratilasta ja kannan ne sisälle Louisin lukitessa tallinovet ja tullessa perässäni. Riisun takin ja kengät eteiseen, vien matkalaukun huoneeseemme purkaakseni sen sitten myöhemmin, ja menen hakemaan itselleni jotakin syötävää. Olen väsynyt, nälkäinen ja kaiken lisäksi valehtelija. Huomasin autossa, että Louis yritti etsiä minusta joitain normaalista poikkeavia merkkejä, eikä hän uskonut valettani. Olen aina ollut surkea valehtelija, ja kaikki tietävät sen. Huokaan, nappaan omenan korista ja ennen kuin ehdin haukata, on joku muu jo iskenyt hampaansa siihen.
"Lou! Se oli mun omena", huudahdan ja käännyn kohti häntä. Hän väistää pienen leikkimielisen läpsäisyni, ja nappaa minua vyötäröltä.
"Ja hyvä omena olikin", Louis hymyilee nielaistuaan. Pyöritän silmiäni ja haukkaan omenaa. Kuuluu rusahdus, kun vihertävä kuori halkeaa hampaideni alla, ja jauhan omenanpalaa suussani. En ehdi reagoida mitenkään, kun Louis haukkaa toisen palasen, ja hymyilee viattomasti, kun katson häntä kulmieni alta.
"Idiootti", mumisen. Se vain kirvoittaa Louisissa matalan, lyhytkestoisen naurun. Kiedon käteni hänen niskansa taakse, ja yritän olla osumatta omenalla hänen niskaansa.
"Mun oma idiootti", hymyilen ja painan silmäni hitaasti kiinni. Ne alkavat vetistää heti kun olen sulkenut ne, olen niin väsynyt että silmien pitäminen auki sattuu.
"Hmm", Louis hymähtää ja painaa huulensa huulilleni. Lämmin, kotoisa tunne humahtaa kehoni lävitse. Juuri kun ajattelen, että voisin jäädä siihen koko loppuikuisuudeksi, Louisin kännykkä soi. Hän nostaa sen taskustaan, ja katsoo näyttöä.
"Äiti", hän sanoo hiljaa, ihmeissään ja astelee olohuoneeseen puhumaan äitinsä kanssa. Minä sen sijaan mutustan omenan loppuun ja kiipeän yläkertaan purkamaan matkalaukkuni sisällön kaappeihin ja pyykkikoneeseen.
Urakkani jälkeen päätän ottaa pitkän, kuuman suihkun, ja kun avaan kylpyhuoneen oven astuakseni takaisin makuuhuoneen puolelle hiuksista vesi lattialle tippuen, Louis makoilee sängyllämme katse kohti kattoa, kädet mahan päällä leväten. Hän kääntää katseensa minuun kun saavun huoneeseen, ja sitten takaisin kattoon kun kävelen vaatekaapilleni ja puen nopeasti alushousut ja jättimäisen t-paidan ylleni. Kieritän pyyhkeeni hiusten ympärille turbaanityylisesti, ja menen samalla pesemään hampaani. Sitten laitan pyyhkeen kuivumaan, letitän kosteat hiussuortuvani ja pujahdan peittojen alle lämpöiseen sänkyymme. Louis ei liikahdan mihinkään, hän vain makaa päiväpeito päällä sillä aikaa, kun minä painan pääni tyynyyn ja nappaan hänen oikean kätensä vasempaan käteeni.
"Mitä sä mietit?" kysyn hetken päästä, kun Louis ei ole vieläkään puhunut mitään.
"Kaikkea, enkä toisaalta yhtään mitään", Louis vastaa. Luon häneen hämmentyneen katseen, ja sitten haukottelen.
"Louis?" kysyn hiljaa.
"No?"
"Umm, voisitkohan sä laulaa mulle jotain? Mä tahdon nukahtaa sun lauluun", sanon ja katselen Louisia ripsieni lomasta. Mies näyttää hämmentyneen kysymyksestäni hieman, mutta toipuu hämmennyksestään nopeasti ja kohauttaa olkiaan. Hänestä irtoaa jopa pieni hymy.
"Okei", hän vastaa, ja alkaa laulaa jotain minulle tuntematonta, hidasta kappaletta. Laulaessaan hän nostaa päiväpeiton pois sängyn päältä, heittää paitansa ja housunsa työpöydän edessä olevan tuolin selkänojalle ja tulee viereeni. Hän silittää hiuksiani ja minä painan silmät kiinni. Hänen rintaansa vasten on hyvä nukahtaa.
//asd, ei näin. Anteeksi etten oo jatkanu taaskaan pitkään aikaan, mun täytyy yrittää jatkaa useemmin. Oon nyt suunnitellu niin, että tää tarina alkaapi olla kohta lopussaaaaa, muutamia lukuja tulee vielä, tarkkaa lukumäärää en tiedä
perjantai 29. marraskuuta 2013
Always be together - 6
Olivia -
"New York City baby!" Susanne huudahtaa kun astumme ulos koneesta. Naurahdan, ja niin tekevät muutamat muutkin ihmiset ympärillämme. Toiset vain kiirehtivät ulos koneesta laittaessaan puhelimiaan pois lentotilalta ja soitellen jollekulle kiireessä.
"Kun ollaan päästy hotellille, mennäänkö syömään jonnekin?" kysäisen samalla kun kävelemme pieneen bussiin ja meidät ajelutetaan kiitoradalta lentokentän halleihin. Susanne nyökkää, "hyvä idea." Käymme hakemassa laukkumme ja sitten kävelemme kohti parkkipaikkoja. Takseja parveilee edessämme, ja valmitsemme niistä yhden. Kuski laittaa laukkumme takakonttiin, ja kysyy minne ajetaan. Vain sanomalla hotellin nimen pääsemme päämääräämme. Raahaamme laukut hotellin aulaan, ja minä käyn hakemassa avaimet tiskiltä ja sitten ajelemme hissillä ylös huoneeseemme. Huoneessa on kaksi erillistä sänkyä, sohva, televisio, kylpyhuone ja parveke. Lasken laukkuni oman sänkyni vierelle, ja vien kenkäni eteiseen. Sitten heitän meikkilaukkuni ja hammasharjani kylppäriin ja otan muutamia vaatekappaleita laukustani, laittaen muut vaatteet siististi takaisin sen pohjalle. Laitan jalkaani mustat farkut ja Vanssit, puen valkoisen t-paidan nahkatakin alle ja olen valmis. Vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdamme suurkaupungin vilinään.
"Noniin, mihin sä tahdot mennä?" Susuanne kysyy. Hän kiskoo takkia paremmin päälleen ja asettelee pipoaan paremmin päähänsä. Tungen käteni nahkatakin taskuihin ja katselen ympärilleni samalla kun kävelemme hitaasti eteenpäin etsien jotakin paikkaa johon mennä syömään. Päädymme lopulta istumaan johonkin pitseriaan ja tilaamaan perhekokoisen tonnikalakinkkupitsan puoliksi. Kun olemme syöneet, lähdemme taas kiertelemään kaupunkia. Olin nukkunut koneessa, mutta minua väsyttää silti kamalasti. Susanne hakee meille kahvit Starbucksista jotta pysyisimme hereillä hetken pidempään. Kiertelemme joitakin hotellin lähellä olevia kauppoja, ja päätämme vasta huomenna lähteä hieman pidemmälle ja viettää kokonaisen päivän pelkästään shoppailun parissa. En osta mitään, eikä Susannekaan. Näen muutamia mukavan näköisiä vaatteita, mutta voin ihan yhtä hyvin ostaa ne huomenna. Kävelemme takaisin hotellille ja minun ehdotuksestani käymme uimassa allasosastolla ennen kuin alamme katsoa televisiota ja nukahdamme kesken kaiken.
Seuraavan päivän vietämme New Yorkin keskustassa, jonne on hotellilta matkaa hiukan alle kilometri. Ostelemme vaatteita, käymme syömässä ja vietämme aikaa kahdestaan huoneessamme juttelemassa. Sitten päätämme pitää muotinäytöksen pitäen päällämme juuri ostamiamme vaatteita. Otamme toisistamme kuvia, nauramme itsemme kipeiksi eikä mikään muu kuin päänsärky valmista minua tulevaa varten.
"Susanne... Mua huimaa", sanon hiljaa ja istahdan sängyn reunalle pitäen päätäni tuettuna käsiini. Huone tuntuu pyörivän ympärilläni, enkä voi tarkentaa katsettani mihinkään. Susanne kävelee luokseni ja laskee lämpimän kätensä olkapäälleni.
"Shh, hengitä ihan rauhallisesti", Susanne sanoo ja lähtee sitten viereltäni. "Otatko vettä?"
"En", hengähdän ja yritän nousta ylös. Tahdon saada vaatteet pois päältäni ja mennä nukkumaan. Päänsärky saattaa mennä sillä pois, ja huimauskin ehkä. Mutta en saa otettua askeltakaan, kun polveni pettävät ja vajoan lattialle.
"Olivia?" Susaunne kysähtää kylpyhuoneesta säikähtäneellä äänellä. Yritän huudahtaa että kaikki on hyvin, kun päässäni kulkee vihlaisu ja silmäni painuvat hiljaa kiinni.
Susanne -
"Olivia!" kiljahdan kun avaan kylpyhuoneen oven ja näen ystäväni lyyhistyneenä sänkynsä vierelle. Kiiruhdan hänen luokseen ja kokeilen pulssin. Huh, hän hengittää, ajattelen ja sitten paniikissa alan etsimään puhelintani. Se ei ole taskussani, en löydä sitä mistään. Lopulta bongaan sen sivupöydältä ja soitan nopeasti ambulanssin tänne. Selitän heille mitä oli tapahtunut ja että hänellä on aivokasvain. Hoitajat vievät tajuttoman ystäväni sairaalaan vakuutellen minulle että kaikki on hyvin, ja minä seuraan perässä taksilla. Taksi parkkeeraa sairaalan eteen ja minä kiirehdin maksun suoritettuani kysymään ala-aulasta missä Olivia on. Pääsen kerrokseen 3, vähiten akuuttien tilanteiden osaastolle ja näen muutaman hoitajan juttelevan Olivian huoneen edessä.
"Anteeksi, pääsenkö mä katsomaan Oliviaa?" kysyn naisilta, jotka katsovat minua ilmeettöminä kun tulen paikalle. Lyhyempi, mustahiuksinen nyökkää ja sanoo:
"Hän heräsi jo matkalla tänne ja sanoi jotakin, sitten hän menetti tajunsa uudelleen ja nukkuu nyt. Odotamme hänen heräämistään ja tarkistamme sitten että kaikki on hyvin." Nyökkään ja livahdan heidän ohitseen. Liv on siirretty paareilta sairaalasänkyyn. Hän makaa peittojen päällä farkuissaan ja mustassa hupparissaan. Istahdan hänen viereensä ja punnitsen mielessäni, soittaisinko Louisille vai en.
"Susanne, Susanne, auta, mä en-", Olivia puuskuttaa ja sulkee silmänsä uudelleen. Hänestä näkee kuinka häneen sattuu. Tunnen huolen kurtistavan kulmiani.
"Rauhassa", sanon ensimmäisen mieleeni tulevan asian. Sitten on taas hiljaista. Melkein liian hiljaista.
Olivia -
"Tästä ei sitten kerrota Louisille, okei?" kysyn kun kävelen Susannen vierellä ulos sairaalasta muutamaa päivää myöhemmin. On torstai-ilta, ja olen maannut sairaalassa tiistaista erilaisissa tarkastuksissa, jotka tehtiin "ihan vain varmuuden vuoksi".
"Hmm, ihan miten vain. Minusta sun pitäisi kyllä mainita tästä", Susanne sanoo kun istumme taksin takapenkille.
Ravistan päätäni. "Mä en halua huolestuttaa sitä", sanon ja katselen kuinka erilaiset kaupat vilahtelevat ikkunan takana, ihmiset liikuskelevat hämärässä ja autot tööttäilevät toisilleen. Susanne katsoo minua oudosti ja olemme koko matkan ihan hiljakseen.
//apua, mitä paskaa... Anteeksi. Koettakaa kestää :(
"New York City baby!" Susanne huudahtaa kun astumme ulos koneesta. Naurahdan, ja niin tekevät muutamat muutkin ihmiset ympärillämme. Toiset vain kiirehtivät ulos koneesta laittaessaan puhelimiaan pois lentotilalta ja soitellen jollekulle kiireessä.
"Kun ollaan päästy hotellille, mennäänkö syömään jonnekin?" kysäisen samalla kun kävelemme pieneen bussiin ja meidät ajelutetaan kiitoradalta lentokentän halleihin. Susanne nyökkää, "hyvä idea." Käymme hakemassa laukkumme ja sitten kävelemme kohti parkkipaikkoja. Takseja parveilee edessämme, ja valmitsemme niistä yhden. Kuski laittaa laukkumme takakonttiin, ja kysyy minne ajetaan. Vain sanomalla hotellin nimen pääsemme päämääräämme. Raahaamme laukut hotellin aulaan, ja minä käyn hakemassa avaimet tiskiltä ja sitten ajelemme hissillä ylös huoneeseemme. Huoneessa on kaksi erillistä sänkyä, sohva, televisio, kylpyhuone ja parveke. Lasken laukkuni oman sänkyni vierelle, ja vien kenkäni eteiseen. Sitten heitän meikkilaukkuni ja hammasharjani kylppäriin ja otan muutamia vaatekappaleita laukustani, laittaen muut vaatteet siististi takaisin sen pohjalle. Laitan jalkaani mustat farkut ja Vanssit, puen valkoisen t-paidan nahkatakin alle ja olen valmis. Vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdamme suurkaupungin vilinään.
"Noniin, mihin sä tahdot mennä?" Susuanne kysyy. Hän kiskoo takkia paremmin päälleen ja asettelee pipoaan paremmin päähänsä. Tungen käteni nahkatakin taskuihin ja katselen ympärilleni samalla kun kävelemme hitaasti eteenpäin etsien jotakin paikkaa johon mennä syömään. Päädymme lopulta istumaan johonkin pitseriaan ja tilaamaan perhekokoisen tonnikalakinkkupitsan puoliksi. Kun olemme syöneet, lähdemme taas kiertelemään kaupunkia. Olin nukkunut koneessa, mutta minua väsyttää silti kamalasti. Susanne hakee meille kahvit Starbucksista jotta pysyisimme hereillä hetken pidempään. Kiertelemme joitakin hotellin lähellä olevia kauppoja, ja päätämme vasta huomenna lähteä hieman pidemmälle ja viettää kokonaisen päivän pelkästään shoppailun parissa. En osta mitään, eikä Susannekaan. Näen muutamia mukavan näköisiä vaatteita, mutta voin ihan yhtä hyvin ostaa ne huomenna. Kävelemme takaisin hotellille ja minun ehdotuksestani käymme uimassa allasosastolla ennen kuin alamme katsoa televisiota ja nukahdamme kesken kaiken.
Seuraavan päivän vietämme New Yorkin keskustassa, jonne on hotellilta matkaa hiukan alle kilometri. Ostelemme vaatteita, käymme syömässä ja vietämme aikaa kahdestaan huoneessamme juttelemassa. Sitten päätämme pitää muotinäytöksen pitäen päällämme juuri ostamiamme vaatteita. Otamme toisistamme kuvia, nauramme itsemme kipeiksi eikä mikään muu kuin päänsärky valmista minua tulevaa varten.
"Susanne... Mua huimaa", sanon hiljaa ja istahdan sängyn reunalle pitäen päätäni tuettuna käsiini. Huone tuntuu pyörivän ympärilläni, enkä voi tarkentaa katsettani mihinkään. Susanne kävelee luokseni ja laskee lämpimän kätensä olkapäälleni.
"Shh, hengitä ihan rauhallisesti", Susanne sanoo ja lähtee sitten viereltäni. "Otatko vettä?"
"En", hengähdän ja yritän nousta ylös. Tahdon saada vaatteet pois päältäni ja mennä nukkumaan. Päänsärky saattaa mennä sillä pois, ja huimauskin ehkä. Mutta en saa otettua askeltakaan, kun polveni pettävät ja vajoan lattialle.
"Olivia?" Susaunne kysähtää kylpyhuoneesta säikähtäneellä äänellä. Yritän huudahtaa että kaikki on hyvin, kun päässäni kulkee vihlaisu ja silmäni painuvat hiljaa kiinni.
Susanne -
"Olivia!" kiljahdan kun avaan kylpyhuoneen oven ja näen ystäväni lyyhistyneenä sänkynsä vierelle. Kiiruhdan hänen luokseen ja kokeilen pulssin. Huh, hän hengittää, ajattelen ja sitten paniikissa alan etsimään puhelintani. Se ei ole taskussani, en löydä sitä mistään. Lopulta bongaan sen sivupöydältä ja soitan nopeasti ambulanssin tänne. Selitän heille mitä oli tapahtunut ja että hänellä on aivokasvain. Hoitajat vievät tajuttoman ystäväni sairaalaan vakuutellen minulle että kaikki on hyvin, ja minä seuraan perässä taksilla. Taksi parkkeeraa sairaalan eteen ja minä kiirehdin maksun suoritettuani kysymään ala-aulasta missä Olivia on. Pääsen kerrokseen 3, vähiten akuuttien tilanteiden osaastolle ja näen muutaman hoitajan juttelevan Olivian huoneen edessä.
"Anteeksi, pääsenkö mä katsomaan Oliviaa?" kysyn naisilta, jotka katsovat minua ilmeettöminä kun tulen paikalle. Lyhyempi, mustahiuksinen nyökkää ja sanoo:
"Hän heräsi jo matkalla tänne ja sanoi jotakin, sitten hän menetti tajunsa uudelleen ja nukkuu nyt. Odotamme hänen heräämistään ja tarkistamme sitten että kaikki on hyvin." Nyökkään ja livahdan heidän ohitseen. Liv on siirretty paareilta sairaalasänkyyn. Hän makaa peittojen päällä farkuissaan ja mustassa hupparissaan. Istahdan hänen viereensä ja punnitsen mielessäni, soittaisinko Louisille vai en.
"Susanne, Susanne, auta, mä en-", Olivia puuskuttaa ja sulkee silmänsä uudelleen. Hänestä näkee kuinka häneen sattuu. Tunnen huolen kurtistavan kulmiani.
"Rauhassa", sanon ensimmäisen mieleeni tulevan asian. Sitten on taas hiljaista. Melkein liian hiljaista.
Olivia -
"Tästä ei sitten kerrota Louisille, okei?" kysyn kun kävelen Susannen vierellä ulos sairaalasta muutamaa päivää myöhemmin. On torstai-ilta, ja olen maannut sairaalassa tiistaista erilaisissa tarkastuksissa, jotka tehtiin "ihan vain varmuuden vuoksi".
"Hmm, ihan miten vain. Minusta sun pitäisi kyllä mainita tästä", Susanne sanoo kun istumme taksin takapenkille.
Ravistan päätäni. "Mä en halua huolestuttaa sitä", sanon ja katselen kuinka erilaiset kaupat vilahtelevat ikkunan takana, ihmiset liikuskelevat hämärässä ja autot tööttäilevät toisilleen. Susanne katsoo minua oudosti ja olemme koko matkan ihan hiljakseen.
//apua, mitä paskaa... Anteeksi. Koettakaa kestää :(
lauantai 9. marraskuuta 2013
Always be together - 5
Olivia -
"Um, Liv... Olisiko ollut mitekään mahdollista siirtää sitä ensimmäistä reissua?" Louis kysyy tullessaan olohuoneen puolelle puhelin käsissään. Hän laskee sen sohvapöydälle ja katsoo minua silmiin purren alahuultaan kevyesti.
"Ei, se varattiin ja maksettiinkin jo", sanon ja luon kasvoilleni kysyvän ilmeen.
"Kun tuota... Paul soitti ja sanoi että juuri sille päivälle on lisätty yksi keikka Saksaan", Louis sanoo niin nopeasti etten melkein meinaa saada sanoista selvää. Hän vetää henkeä ja napsauttaa suunsa kiinni. Katson häntä uskomatta korviani.
"Mitä hemmettiä? Meidänhän piti mennä sinne yhdessä!" huudahdan pettyneenä.
"Mä tiedän, mutta mä en voi jättää sitä keikkaa välistä", Louis mumisee. Tiedän sen, mutta silti pettymys kirpaisee rintaani ja tunnen kunka kulmakarvani vetäytyvät alaspäin ja huuleni menevät suuttumuksesta murtuun.
"Kyllä mä sen tiedän, mutta miksi juuri silloin?!" kiljahdan vihaisesti ja tuijotan Louisia aivan kuin tämä olisi hänen vikansa. Lapsellista, tiedän, mutta olin todella odottanut meidän yhteistä New Yorkin reissuamme.
"En tiedä, mutta sitäkään ei voida siirtää, niin kuin ihan hyvin tiedät", Louis sanoo kylmästi. Huomaan että hänkin alkaa suuttua.
"Jaahas", tuhahdan ja nousen sohvalta kävellen hänen ohitseen yläkertaan. Menköön Saksaan ja jättäköön minut yksin, kuka häntä tarvitsee, ajattelen vihasesti. Vastaus on tottakai että minä, minä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin ikinä. Mutta en lakkaa heittämästä ilkeitä ajatuksia hänen suuntaansa suunnatessani makuuhuoneeseemme ja ottaessani kännykkäni yöpöydältäni. Päänsärky on taas alkanut, ja soittaessani Susannelle yritän hieroa ohimoitani edes lievittääkseni kipua.
"Heippa Olivia", kuuluu langan päästä iloinen ääni. Taustalta kuuluu Lizzien ääni ja pian hänen kirkas naurunsa. Se saa minut heti hiukan paremmalle tuulelle.
"Hei Sus", sanahdan lyhyesti.
"Onko kaikki hyvin?" Susanne kysyy ja minä huokaan.
"No en nyt sanoisi niinkään. Louis joutuu perumaan New Yorkin matkamme koska hänellä on keikka Saksassa lähtöpäivänä", sanon ja viha kuohahtaa sisälläni heti selittäessäni tilanteen. Typerää, kyllä, mutta en jaksa juuri nyt ajatella hölmöä käytöstäni.
"Voi ei!" Susanne sanoo myötätuntoisesti. "Ei varmasti kivaa kummallekaan teistä", hän huokaa.
"No ei. Mutta mä olisin vain tahtonut kysyä... Että olisitko sä lähtenyt sinne mun mukaan? Lähtö olisi ihan muutaman viikon päästä", kysäisen. Minulla on edelleen kaksi lentolippua, enkä aio jättää toista, maksettua lippua, käyttämättä. Kieritän hiussuortuvia etusormeni ympärille ja odottelen Susannen vastausta.
"Hmm, mikäli saan Lizzielle hoitajan päiviksi, niin mikä ettei, loma kyllä kelpaisi", Susanne sanoo ja saatan melkein kuulla kuinka hän hymyilee.
"Mitä minusta?" kuuluu taustalta Lizzien ääni. Naurahdan hiljaa.
"Ei mitään kulta, joko olet syönyt?" Susanne kysähtää kauempana luurista.
"Sus! Tekstaan sulle kohta yksityiskohdat matkasta, niin että sä pääset hoitamaan Lizzietä", sanon hiukan kovempaa jotta Susuanne kuulisi. Kuulen makuuhuoneen ovan avautuvan, mutta en käänny kotsomaan tulijaa, joka epäilemättä on Louis. Sänky narahtaa hiljaa kun Louis istahtaa selkäni taakse.
"Hyvä on, kiitos Liv", Susanne vastaa.
"Kerro terveisiä!" huudahdan vielä ennen lopettamista. Lasken puhelimen sängylle ja käännyn kohtaamaan Louisin silmät.
"Anteeksi", hän sanoo hiljaa. Huokaan ja pyöitän päätäni.
"Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Tottakai sun täytyy mennä, ja mä tiedän sen. Anteeksi kun olin tyhmä ja syytin sua enkä yhtään ajatellu asiaa", huokaan. Louis väläyttää pienen hymyn ja vetää minut syliinsä.
"Mutta mä lupaan että muita reissuja en jätä väliin!" hän sanoo halatessaan minua lujasti. Hymähdän pieni hymy huulillani ja päästän irti hänestä. Oloni on outo, minua pyörryttää.
"Onko kaikki okei?" Louis kysyy. Hän katselee minua kulmat kurtussa.
"Joo, luulisin. On vain vähän hassu olo", sanon hiljaa ja nousen sängyltä jatkaakseni päivän askareitani. No jaa, television katselu kuuluu jokapäiväiseen elämääni, joten... Mutta kun otan askeleita kohti ovea, seinä tulee liian lähelle. Korjaan tasapainoani, ja pienen hetken päässäni hakkaa kysymys: missä minä olen?
"Olivia?" Louis vinkaisee.
"No?" kysyn enkä tunnista omaa, rättiväsyeeltä kuulostavaa ääntäni.
"Oletko sä varmasti kunnossa?" Louis tulee taakseni ja ottaa minua vyötäröltä kiinni estäen minua kaatumasta. Huimaus alkaa pikkuhiljaa hellittää, mutta tasapainoni tuntuu silti heittelevän. Minuun iskee paniikki. Jotakin tämän kaltaista voi tulla aivokasvaimen sivuoreina.
"Joo, mä haluan vaan istumaan ja lasin vettä", kähisen. Louis johdattaa minut hitaasti alakertaan, istuttaa sohvalle ja antaa minulle lasin vettä. Hän katselee minua huolestuneena kun kulautan koko lasillisen kerralla alas ja pyydän toista. Juon toisenkin lasin mukisematta, ja nojaudun sitten vasten Louisin olkapäätä.
"Mitä tapahtui?"
"Mua vaan huimasi, eipä siinä sen enempää. Tää kuuluu tähän juttuun, luulisin", sanon hiljaa ja laitan silmät kiinni. Se tuntuu helpottavan.
"Hui", saan vastaukseksi.
"Okei, koetahan nyt sitten olla ihmisiksi siellä", naurahdan ja halaan Louisia tiukasti kentällä. Minun laukkuni odottavat Susannen vierellä penkeillä, jonne olemme linnoittautuneet muutamaksi tunniksi ennen koneeseemme menoa. Tänään on se päivä, jolloin minä ja Susanne menemme New Yorkiin, ja Louis lentää keikalle Saksaan.
"Höh, koeta itse vain", Louis tuhahtaa hymyillen ja painaa hellän suukon huulilleni.
"Pidä hauskaa", vinkkaan vielä ennen kuin Niall, Harry, Zayn, Liam ja Louis astelevat porteille ja omaan yksityiskoneeseensa. Palaan paikalleni Susannen vierelle, ja vedän puhelimen taskustani. Voin ihan hyvin vaikka pelata jotakin peliä nyt kun lähtöön on vielä noin kaksi ja puoli tuntia. Tulimme tänne aikaisemmin kuin olisi pitänyt koska tahdoin päästä hyvästelemään Louisin vielä ennen kuin hän lähtee. Isoimmat laukut ovat jo matkalla ruumaan, ja olemme menneet turvatarkastusten sun muiden läpi. Nyt vain odotellaan kuulutusta meidän lennollemme.
"Lento New Yorkiin lähtee portilta 12 puolen tunnin päästä. Pyydämme siis matkustajia ystävällisesti siitymään portin tuntumaan", kuuluu kaiuttimista naisen ääni. Pompahdan pystyyn ja raahaan käsilaukkuni ja Susannen mukaani. Portilla meiltä kaikilta tarkistetaan vielä että kaikki on kunnossa, ja päästetään käytävää pitkin koneeseen. Menemme paikoillemme ja kiinnitämme turvavyöt odotellessamme koneen lähtöä. Laitan puhelimeni lentotilalle lähetettyäni Louisille vielä viestin. Huomaan että Facebookissani on ilmoitus, jonka katselen vielä ihan nopeasti. Tom pyytää jälleen lisäaikaa. Hän ei ole vieläkään puhunut vanhemmillemme minusta, mutta tällä kertaa hän lupaa että kun pääsen New Yorkista kotiin, hän on puhunut asiat halki. Huokaan, kirjoitan vastauksen ja sitten laitan lentotilan päälle, puhelimen laukkuuni ja käännyn Susannen puoleen. Hän on ihan yhtä innoissaan tästä kuin minä.
//sorisori, tää menee nyt vähän oudosti eteenpäin, mutta kun mulla on jo Zaynficiin hyvä idea - se on hyvä idea ainakin mun omasta mielestä eheh lol en tiiä teistä... - niin yritän saada tän päätökseen jotta pääisin kirjottelemaan sitä. Mutta mä en ajatellu lopettaa tätä kesken, en todellakaan! Kirjoitan loppuun saakka, oli se sitten millanen tahnsa... Ja mikäköhän tää loppuhöpinä nyt taas oli...?
"Um, Liv... Olisiko ollut mitekään mahdollista siirtää sitä ensimmäistä reissua?" Louis kysyy tullessaan olohuoneen puolelle puhelin käsissään. Hän laskee sen sohvapöydälle ja katsoo minua silmiin purren alahuultaan kevyesti.
"Ei, se varattiin ja maksettiinkin jo", sanon ja luon kasvoilleni kysyvän ilmeen.
"Kun tuota... Paul soitti ja sanoi että juuri sille päivälle on lisätty yksi keikka Saksaan", Louis sanoo niin nopeasti etten melkein meinaa saada sanoista selvää. Hän vetää henkeä ja napsauttaa suunsa kiinni. Katson häntä uskomatta korviani.
"Mitä hemmettiä? Meidänhän piti mennä sinne yhdessä!" huudahdan pettyneenä.
"Mä tiedän, mutta mä en voi jättää sitä keikkaa välistä", Louis mumisee. Tiedän sen, mutta silti pettymys kirpaisee rintaani ja tunnen kunka kulmakarvani vetäytyvät alaspäin ja huuleni menevät suuttumuksesta murtuun.
"Kyllä mä sen tiedän, mutta miksi juuri silloin?!" kiljahdan vihaisesti ja tuijotan Louisia aivan kuin tämä olisi hänen vikansa. Lapsellista, tiedän, mutta olin todella odottanut meidän yhteistä New Yorkin reissuamme.
"En tiedä, mutta sitäkään ei voida siirtää, niin kuin ihan hyvin tiedät", Louis sanoo kylmästi. Huomaan että hänkin alkaa suuttua.
"Jaahas", tuhahdan ja nousen sohvalta kävellen hänen ohitseen yläkertaan. Menköön Saksaan ja jättäköön minut yksin, kuka häntä tarvitsee, ajattelen vihasesti. Vastaus on tottakai että minä, minä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin ikinä. Mutta en lakkaa heittämästä ilkeitä ajatuksia hänen suuntaansa suunnatessani makuuhuoneeseemme ja ottaessani kännykkäni yöpöydältäni. Päänsärky on taas alkanut, ja soittaessani Susannelle yritän hieroa ohimoitani edes lievittääkseni kipua.
"Heippa Olivia", kuuluu langan päästä iloinen ääni. Taustalta kuuluu Lizzien ääni ja pian hänen kirkas naurunsa. Se saa minut heti hiukan paremmalle tuulelle.
"Hei Sus", sanahdan lyhyesti.
"Onko kaikki hyvin?" Susanne kysyy ja minä huokaan.
"No en nyt sanoisi niinkään. Louis joutuu perumaan New Yorkin matkamme koska hänellä on keikka Saksassa lähtöpäivänä", sanon ja viha kuohahtaa sisälläni heti selittäessäni tilanteen. Typerää, kyllä, mutta en jaksa juuri nyt ajatella hölmöä käytöstäni.
"Voi ei!" Susanne sanoo myötätuntoisesti. "Ei varmasti kivaa kummallekaan teistä", hän huokaa.
"No ei. Mutta mä olisin vain tahtonut kysyä... Että olisitko sä lähtenyt sinne mun mukaan? Lähtö olisi ihan muutaman viikon päästä", kysäisen. Minulla on edelleen kaksi lentolippua, enkä aio jättää toista, maksettua lippua, käyttämättä. Kieritän hiussuortuvia etusormeni ympärille ja odottelen Susannen vastausta.
"Hmm, mikäli saan Lizzielle hoitajan päiviksi, niin mikä ettei, loma kyllä kelpaisi", Susanne sanoo ja saatan melkein kuulla kuinka hän hymyilee.
"Mitä minusta?" kuuluu taustalta Lizzien ääni. Naurahdan hiljaa.
"Ei mitään kulta, joko olet syönyt?" Susanne kysähtää kauempana luurista.
"Sus! Tekstaan sulle kohta yksityiskohdat matkasta, niin että sä pääset hoitamaan Lizzietä", sanon hiukan kovempaa jotta Susuanne kuulisi. Kuulen makuuhuoneen ovan avautuvan, mutta en käänny kotsomaan tulijaa, joka epäilemättä on Louis. Sänky narahtaa hiljaa kun Louis istahtaa selkäni taakse.
"Hyvä on, kiitos Liv", Susanne vastaa.
"Kerro terveisiä!" huudahdan vielä ennen lopettamista. Lasken puhelimen sängylle ja käännyn kohtaamaan Louisin silmät.
"Anteeksi", hän sanoo hiljaa. Huokaan ja pyöitän päätäni.
"Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Tottakai sun täytyy mennä, ja mä tiedän sen. Anteeksi kun olin tyhmä ja syytin sua enkä yhtään ajatellu asiaa", huokaan. Louis väläyttää pienen hymyn ja vetää minut syliinsä.
"Mutta mä lupaan että muita reissuja en jätä väliin!" hän sanoo halatessaan minua lujasti. Hymähdän pieni hymy huulillani ja päästän irti hänestä. Oloni on outo, minua pyörryttää.
"Onko kaikki okei?" Louis kysyy. Hän katselee minua kulmat kurtussa.
"Joo, luulisin. On vain vähän hassu olo", sanon hiljaa ja nousen sängyltä jatkaakseni päivän askareitani. No jaa, television katselu kuuluu jokapäiväiseen elämääni, joten... Mutta kun otan askeleita kohti ovea, seinä tulee liian lähelle. Korjaan tasapainoani, ja pienen hetken päässäni hakkaa kysymys: missä minä olen?
"Olivia?" Louis vinkaisee.
"No?" kysyn enkä tunnista omaa, rättiväsyeeltä kuulostavaa ääntäni.
"Oletko sä varmasti kunnossa?" Louis tulee taakseni ja ottaa minua vyötäröltä kiinni estäen minua kaatumasta. Huimaus alkaa pikkuhiljaa hellittää, mutta tasapainoni tuntuu silti heittelevän. Minuun iskee paniikki. Jotakin tämän kaltaista voi tulla aivokasvaimen sivuoreina.
"Joo, mä haluan vaan istumaan ja lasin vettä", kähisen. Louis johdattaa minut hitaasti alakertaan, istuttaa sohvalle ja antaa minulle lasin vettä. Hän katselee minua huolestuneena kun kulautan koko lasillisen kerralla alas ja pyydän toista. Juon toisenkin lasin mukisematta, ja nojaudun sitten vasten Louisin olkapäätä.
"Mitä tapahtui?"
"Mua vaan huimasi, eipä siinä sen enempää. Tää kuuluu tähän juttuun, luulisin", sanon hiljaa ja laitan silmät kiinni. Se tuntuu helpottavan.
"Hui", saan vastaukseksi.
"Okei, koetahan nyt sitten olla ihmisiksi siellä", naurahdan ja halaan Louisia tiukasti kentällä. Minun laukkuni odottavat Susannen vierellä penkeillä, jonne olemme linnoittautuneet muutamaksi tunniksi ennen koneeseemme menoa. Tänään on se päivä, jolloin minä ja Susanne menemme New Yorkiin, ja Louis lentää keikalle Saksaan.
"Höh, koeta itse vain", Louis tuhahtaa hymyillen ja painaa hellän suukon huulilleni.
"Pidä hauskaa", vinkkaan vielä ennen kuin Niall, Harry, Zayn, Liam ja Louis astelevat porteille ja omaan yksityiskoneeseensa. Palaan paikalleni Susannen vierelle, ja vedän puhelimen taskustani. Voin ihan hyvin vaikka pelata jotakin peliä nyt kun lähtöön on vielä noin kaksi ja puoli tuntia. Tulimme tänne aikaisemmin kuin olisi pitänyt koska tahdoin päästä hyvästelemään Louisin vielä ennen kuin hän lähtee. Isoimmat laukut ovat jo matkalla ruumaan, ja olemme menneet turvatarkastusten sun muiden läpi. Nyt vain odotellaan kuulutusta meidän lennollemme.
"Lento New Yorkiin lähtee portilta 12 puolen tunnin päästä. Pyydämme siis matkustajia ystävällisesti siitymään portin tuntumaan", kuuluu kaiuttimista naisen ääni. Pompahdan pystyyn ja raahaan käsilaukkuni ja Susannen mukaani. Portilla meiltä kaikilta tarkistetaan vielä että kaikki on kunnossa, ja päästetään käytävää pitkin koneeseen. Menemme paikoillemme ja kiinnitämme turvavyöt odotellessamme koneen lähtöä. Laitan puhelimeni lentotilalle lähetettyäni Louisille vielä viestin. Huomaan että Facebookissani on ilmoitus, jonka katselen vielä ihan nopeasti. Tom pyytää jälleen lisäaikaa. Hän ei ole vieläkään puhunut vanhemmillemme minusta, mutta tällä kertaa hän lupaa että kun pääsen New Yorkista kotiin, hän on puhunut asiat halki. Huokaan, kirjoitan vastauksen ja sitten laitan lentotilan päälle, puhelimen laukkuuni ja käännyn Susannen puoleen. Hän on ihan yhtä innoissaan tästä kuin minä.
//sorisori, tää menee nyt vähän oudosti eteenpäin, mutta kun mulla on jo Zaynficiin hyvä idea - se on hyvä idea ainakin mun omasta mielestä eheh lol en tiiä teistä... - niin yritän saada tän päätökseen jotta pääisin kirjottelemaan sitä. Mutta mä en ajatellu lopettaa tätä kesken, en todellakaan! Kirjoitan loppuun saakka, oli se sitten millanen tahnsa... Ja mikäköhän tää loppuhöpinä nyt taas oli...?
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Always be together - 4
Olivia -
Nousen seuraavana torstaiaamuna jo kuuden jälkeen syömään aamiaista ja katselemaan televisiota. En jaksa katsoa aamutv:tä, koska jos rehellisiä ollaan, en ole kovin kiinnostunut politiikasta, enkä edes ymmärrä siitä mitään. Minua ei myöskään jaksa kiinnostaa jonkun neverheard-kirjailijan uuden kirjan julkaisuseremonia, joten otan käteeni päivän lehden ja selailen sitä jonkin aikaa ajatuksiini vaipuneena. Päähäni alkaa muodostua idea, joka vaatii toteutusta mahdollisimman pian. Lasken lehden käsistäni, menen meikkaamaan ja pukemaan päälleni, sitten haen jostakin työhuoneen laatikosta käyttämätömän lehtiön, kuulakärkikynän, puhelinluettelon ja avaan läppärini. Sitten istun keittiönpöydän ääreen, ja alan miettiä. Jos minulla on vain muutama kuukausi aikaa, käytetään se sitten hyvin, ajattelen ja pyörittelen kynää kädessäni. Painan kynän auki, ja raapustan paperille sanan 'vanhemmat'. Kirjoitan sen alle vielä muutamalla ranskalaisella viivalla, mitä ajattelin tehdä jos löydän heidät jostakin. Sitten menen facebookiin koneellani, ja etsin vanhempieni ja veljeni nimiä. Löydän kolme eri Eric Hall:ia, kokeilen niitä kaikkia mutta en löydä omaa isääni mistään. Vain yksi Amanda Hall, eikä hänkään ole se oikea. Tom Hall, 20 eri tulosta. Ja lopulta, saan jonkinlaisen kunnon tuloksen. Otan yhteyttä Tomiin, ja odottelen vastausta samalla kun käyn Twitterissä ja etsin samat nimet. Ei minkäänlaista tulosta, mutta jos saan edes Tomin kiinni, olen tyytyväinen. Jatkan listan kirjoittamista. Seuraava kohta on 'matkustelu'. Kirjoitan muutaman paikan, joihin tahtoisin ehdottomasti mennä elämäni aikana. Mm. New York, Melbourne ja Rooma. Sitten katselen erilaisten matkanjärjestäjien sivuja, ja hintoja. Vertailen ja luen kommentteja joita sivuille on lähetetty mistäkin kohteesta ja päätän että rohkea rokan syö. Katson verkkopankistani onko minulla tarpeeksi rahaa tähän kaikkeen ja sitten varaan matkan, toisen ja kolmannenkin. Ajoitan matkat niin, että kun olemme olleet viikon jossakin, voimme muutamana päivänä pestä vaatteita kotona ja tavata ystäviä ja sitten lähdemme taas. Varaan jo lennotkin, se ei tule halvaksi, mutta kerranhan täällä vain eletään, en minä rahalla haudassa mitään tee. Stalkkaan Faebookkiani samalla kun jatkan listan laatimista. Huomaan kasvattavani listaa koko ajan vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Lisään mm. Lizzien, Louisin ja Susannen kanssa oleskeleun, unelmieni vaatteiden ostelun ja surffaamisen listaan. Naputtelen kynää vasten lehtiötä, kun Louis ilmaantuu keittiöön haukotellen.
"Huomenta", hän sanoo ja istuu unisen näköisenä eteeni.
"Huomenta", vastaan ja jatkan, "arvaa mitä?"
"No en arvaa, mutta ehkäpä sä kerrot mulle", Louis hymyilee ja nousee tuoliltaan ottaakseen lasin kaapista.
"Okei. Mä varasin meille muutaman matkan tossa vähän aikaa sitten. Me ollaan menossa New Yorkiin muutaman viikon päästä, sitten Roomaan ja Melbourneen", sanon. Louis käännähtää minua kohden pidellen lasiaan. Hymyilen hänen hämmentyneelle ilmeelleen ja yritän pitää katseeni hänen silmissään, enkä paidattomassa ylävartalossaan.
"Okei", Louis vastaa kummissaan ja kävelee jääkaapille. Hän laittaa omenamehua lasiin ja minä astelen hänen taakseen. Halaan häntä ja suukotan hänen niskaansa.
"Siitä tulee kivaa, Lou", sanon ja painan kasvoni kiinni hänen lämpöiseen, paljaaseen selkäänsä. Hän kääntyy ympäri ja halaa minua tiukasti.
"Kaikki mitä me tehdään yhdessä on kivaa", hän sanoo painaen suukon hiuksiini.
Kun Louis on syönyt aamupalaa ja herännyt kunnolla, me lähdemme yhdessä käymään ruokakaupassa. Se on aina yhtä hauskaa. Pelleilemme, nauramme ja aiheutamme muille ihmisille facepalm-kohtauksia. Minä istun kärreissä ja Louis työntää, nappaan matkan varrella tarvittavia ruokatarpeita, eikä ole niin vaarallista jos jokin sattuu unohtumaan. Lopulta vartija tulee luoksemme ja kertoo, että kärrit ovat tavaroita ja enintään lapsia varten, ja että tämä on viimeinen varoitus. Nousen ylös kärryistä ja olen hetken häpeissäni, mutta pian juoksen taas ympäri kauppaa yrittäen saada lapaseni takaisin. Selviämme kotiin alle tunnissa, joka on varmasti jonkinlainen henkilökohtainen ennätyksemme. Minä ja Louis teemme yhdessä ruoan, ja Louis kutsuu pojatkin meille syömään. Meidän on tänään varmasti kerrottava surulliset uutiset, mutta olen jo valmistautunut siihen laittamalla vedenkestävää ripsiväriä ja tunkemalla nenäliinan taskuuni. En edelleenkään viikon jälkeen voi puhua siitä tirauttamatta kyyneliä. Minua kieltämättä pelottaa aivan järkyttävän paljon, en voi kiistää sitä. Ovikello herättää minut ajatuksistani, ja nousen nojatuolilta avaamaan, mutta Louis on jo matkalla huutaen 'tullaan' aivan täydellä volyymilla. Hymyilen pienesti itsekseni ja liityn eteisessä seisoskelevien miesten seuraksi.
"Heei", minua tervehtii leveä hymy, lempeät ruskeat silmät ja lämmin halaus, kun astun eteisen puolelle. Liam päästää minut halauksesta ottaakseen takin pois päältään. Heti hänen takanaan seisoo Niall, likaisenblondit hiukset sojottaen joka ilmansuuntaan kuin hän olisi vasta herännyt, ja siniset silmät katselevat uteliaasti joka puolelle aivan kuin hän astuisi tähän taloon ensimmäistä kertaa. Hän väläyttää minulle hymyn, ja minä hymyilen takaisin.
"Ikävä kyllä vielä ei päästä aloittamaan ruokailua koska Harry ja Zayn loistavat poissaolollaan mutta eiköhän ne kohta tule", totean kävellen vieraidemme edellä olohuoneeseen. Jään nojailemaan keittiön ja olohuoneen erottavaan oviaukkoon ja katselen kuinka pojat istahtavat nojatuoleille. Televisio on auki, mutta kukaan ei katso sitä. Menen kattamaan pöydän, ja sillä aikaa puuttuvatkin herrasmiehet saapuvat. Voimme aloittaa ruokailun ja sen aikana kehkeytyykin monta hauskaa keskustelua. Ruoka näyttää maistuvan kaikille, tajuan itsekin olevani nälkäinen vaikka ajattelin aiemmin etten ole. Syötyämme kasaamme takapihalla olevalle terassille pöydän ja tuolit, ja istumme iltaa syöden jälkiruokaa. Nautin tälläisitä kiireettömistä hetkistä ja yhdessäolosta, ja aion nauttia siitä niin kauan kuin aikaa on. Keskustelu kääntyy illan mittaan minuun ja pian Louis pyytää katseellaan lupaa kertoa. Nyökkään hiljaa ja katselen omia jalkojani samalla kun Louis vetää syvään henkeä. Kun nostan katseeni poikiin, jokaisen ilme näyttää huolestuneelta. En yritäkään lievittää heidän huolestuneisuuttaan hymyllä; en saa suupieliäni pakotettua ylöspäin vaikka miten yritän. Louis avaa suunsa ja alkaa verkkaisesti kertoa kaikkea alusta asti. Ja kun sanon kaikkea, tarkoitan sitä. Hän ei jätä juuri mitään pois selostuksestaan, paitsi jos se on jotakin liian henkilökohtaista tai epäolennaista kerrottavaksi. Hän ei ole edes päässyt kertomuksen niin sanottuun huippukohtaan, kun Liam vetää ahdistuneesti henkeä. Painan taas katseeni alas, en kestä sitä säälin ja hämmennyksen sekaista katsetta joka heillä kaikilla on naamallaan.
"Ja melkein viikko takaperin Olivia sai tietää että... Että se onkin aivokasvain", Louis sanoo niin hiljaa, että minäkin kuulen vain jos pinnistän kuuloani oikein kovasti. En hetkeen kuule kuin hiljaisen tuulen suhahduksen, kun pojat sulattelevat kuulemaansa - jos he nyt edes kuulivat mitä Lou sanoi.
"Mitä?!" Harryn ääni vinkaisee. Aika tuttu ensireaktio.
"Liv-", Liam aloittaa, mutta minun puhelimeni päästää kilahduksen, ja kaivan sen taskustani. Facebookista on tullut ilmoitus; kaveripyyntöni on hyväksytty ja hyväksyjä itse on paikalla. Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani, jotka ovat Louisin kerronnan edetessä alkaneet valua ja pyydän sitten anteeksi poistumistani sisälle keittiöön. Avaan chatin ja kirjoitan pitkän viestin, jossa kysyn kuka hän on ja missä vanhempani ovat. Vastaus saapuu melkein samantien:
"Minun tai vanhempieni olinpaikka ei kuulu sinulle." Huokaan ja kerron sitten Tomille että olen hänen siskonsa, ja että minun pitää löytää vanhempani, joiden kanssa ajauduin pahoihin riitoihin ennen muuttamista Louisin luokse Lontooseen. Nyt vastaus antaa odottaa itseään kauemmin.
"Se muuttaa asian. Vanhempani - sinun vanhempasi - ovat Bristolissa. Minä itse olen Southamptonissa, mutta voin yrittää puhua heille vielä tämän viikon aikana."
"Se olisi hienoa, kiitos." Uskomatonta, koko tämän ajan olen ollut vain kahden tunnin ajomatkan päässä vanhemmistani, joiden kanssa minulla meni sukset ristiin muutamia vuosia sitten! Tom ei enää vastaa mitään, joten laitan kännykkäni takaisin taskuuni ja vedän syvään henkeä ennen kuin palaan takaisin takapihalle. En ehdi istua, kun olen jo rutistettuna ryhmähaliin. Huokaan ja yritän kietoa lyhyet käteni kaikkien mahdollisten ihmisten ympärille. Istumme kaikki takaisin paikoillemme ja minä saan aikaan jonkinlaisen irveen, jonka on tarkoitus jäljitellä hymyä.
"Lou, Tom sanoi puhuvansa mun vanhempien kanssa vielä tällä viikolla", sanon hiljaa ja katselen Louisin kasvoja, joista paistaa stressi. Minua inhottaa nähdä hänet noin maassa ja muistutan itseäni että minun täytyy illemmalla pyytää häntä olemaan huolehtimatta minusta noin kovasti.
"Hyvä", saan vastauksen. Olin kertonut ajomatkalla kauppaan että olin ottanut yhteyttä veljeeni. Ilta jatkuu hiljaisemmin kuin mitä se olisi luultavasti jatkunut ilman tätä suru-uutista. Puoli kuudelta Harryn tyttöystävä soittaa että tarvitsee kyydin kotiin, ja hän tietenkin uskollisena poikaystävänä lähtee kuskaamaan naistaan. Vain Liam ja Zayn jäävät lopulta luoksemme, kun Niall lähtee kotiin nukkumaan, hän oli vasta tullut Irlannista Englantiin. Seitsemän jälkeen terassilla istumme vain minä ja Louis.
"Sun ei tarvitse huolehtia musta niin kovasti, mä pärjään kyllä, tiedäthän?" otan asian esille.
"Se on hiukan vaikeeta tässä tilanteessa", Louis katsoo minua siniset silmät kiillellen. Nojaudun hänen puoleensa ja suikkaan suukon hänen poskelleen.
"Huolehdi mieluummin vaikka siitä että se sarja jota me meinattiin alkaa katsomaan on menny jo 15 minuuttia eikä me nyt tiedetä mitä siinä alussa kävi", huokaisen. Olisin todella tahtonut katsoa sen, vaikken koskaan saakaan tietää miten siinä käy. Menemme sisälle ja linnoittaudumme television eteen kokonaiseksi tunniksi. Sarja osoittautuu kauhusarjaksi, mutta se on enemmän kuin hyvä. Menen suihkuun ohjelman loputtua ja tunnen kuinka päänsärky alkaa hakata takaraivossani ja ohimoiden kohdalla. Olen jo melkein tottunut siihen, päänsärky on ollut joka päivä vain kovempi kuin edellisenä. Huokaisen ja huuhtelen shampoon hiuksistani.
//ANTEEKSI ihan hemmetin paljon, oon ollu tässä nyt kiireinen ja panikoinu kokeita ja ollu harrastuksissani ja inspinpuutteen kourissa mutta sain nyt tähän iltaan väsättyä tälläsen luvun, pian alkaa sitten draama ja action ja loppua kohden mennään kovaa vauhtia. Antakaa anteeksi k-virheet ja tylsä luku, mä painun nyt nukkumaan koska huomenna se ois sitten kasinaamu ja uintia että jesjes, hyvää yötä
Nousen seuraavana torstaiaamuna jo kuuden jälkeen syömään aamiaista ja katselemaan televisiota. En jaksa katsoa aamutv:tä, koska jos rehellisiä ollaan, en ole kovin kiinnostunut politiikasta, enkä edes ymmärrä siitä mitään. Minua ei myöskään jaksa kiinnostaa jonkun neverheard-kirjailijan uuden kirjan julkaisuseremonia, joten otan käteeni päivän lehden ja selailen sitä jonkin aikaa ajatuksiini vaipuneena. Päähäni alkaa muodostua idea, joka vaatii toteutusta mahdollisimman pian. Lasken lehden käsistäni, menen meikkaamaan ja pukemaan päälleni, sitten haen jostakin työhuoneen laatikosta käyttämätömän lehtiön, kuulakärkikynän, puhelinluettelon ja avaan läppärini. Sitten istun keittiönpöydän ääreen, ja alan miettiä. Jos minulla on vain muutama kuukausi aikaa, käytetään se sitten hyvin, ajattelen ja pyörittelen kynää kädessäni. Painan kynän auki, ja raapustan paperille sanan 'vanhemmat'. Kirjoitan sen alle vielä muutamalla ranskalaisella viivalla, mitä ajattelin tehdä jos löydän heidät jostakin. Sitten menen facebookiin koneellani, ja etsin vanhempieni ja veljeni nimiä. Löydän kolme eri Eric Hall:ia, kokeilen niitä kaikkia mutta en löydä omaa isääni mistään. Vain yksi Amanda Hall, eikä hänkään ole se oikea. Tom Hall, 20 eri tulosta. Ja lopulta, saan jonkinlaisen kunnon tuloksen. Otan yhteyttä Tomiin, ja odottelen vastausta samalla kun käyn Twitterissä ja etsin samat nimet. Ei minkäänlaista tulosta, mutta jos saan edes Tomin kiinni, olen tyytyväinen. Jatkan listan kirjoittamista. Seuraava kohta on 'matkustelu'. Kirjoitan muutaman paikan, joihin tahtoisin ehdottomasti mennä elämäni aikana. Mm. New York, Melbourne ja Rooma. Sitten katselen erilaisten matkanjärjestäjien sivuja, ja hintoja. Vertailen ja luen kommentteja joita sivuille on lähetetty mistäkin kohteesta ja päätän että rohkea rokan syö. Katson verkkopankistani onko minulla tarpeeksi rahaa tähän kaikkeen ja sitten varaan matkan, toisen ja kolmannenkin. Ajoitan matkat niin, että kun olemme olleet viikon jossakin, voimme muutamana päivänä pestä vaatteita kotona ja tavata ystäviä ja sitten lähdemme taas. Varaan jo lennotkin, se ei tule halvaksi, mutta kerranhan täällä vain eletään, en minä rahalla haudassa mitään tee. Stalkkaan Faebookkiani samalla kun jatkan listan laatimista. Huomaan kasvattavani listaa koko ajan vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Lisään mm. Lizzien, Louisin ja Susannen kanssa oleskeleun, unelmieni vaatteiden ostelun ja surffaamisen listaan. Naputtelen kynää vasten lehtiötä, kun Louis ilmaantuu keittiöön haukotellen.
"Huomenta", hän sanoo ja istuu unisen näköisenä eteeni.
"Huomenta", vastaan ja jatkan, "arvaa mitä?"
"No en arvaa, mutta ehkäpä sä kerrot mulle", Louis hymyilee ja nousee tuoliltaan ottaakseen lasin kaapista.
"Okei. Mä varasin meille muutaman matkan tossa vähän aikaa sitten. Me ollaan menossa New Yorkiin muutaman viikon päästä, sitten Roomaan ja Melbourneen", sanon. Louis käännähtää minua kohden pidellen lasiaan. Hymyilen hänen hämmentyneelle ilmeelleen ja yritän pitää katseeni hänen silmissään, enkä paidattomassa ylävartalossaan.
"Okei", Louis vastaa kummissaan ja kävelee jääkaapille. Hän laittaa omenamehua lasiin ja minä astelen hänen taakseen. Halaan häntä ja suukotan hänen niskaansa.
"Siitä tulee kivaa, Lou", sanon ja painan kasvoni kiinni hänen lämpöiseen, paljaaseen selkäänsä. Hän kääntyy ympäri ja halaa minua tiukasti.
"Kaikki mitä me tehdään yhdessä on kivaa", hän sanoo painaen suukon hiuksiini.
Kun Louis on syönyt aamupalaa ja herännyt kunnolla, me lähdemme yhdessä käymään ruokakaupassa. Se on aina yhtä hauskaa. Pelleilemme, nauramme ja aiheutamme muille ihmisille facepalm-kohtauksia. Minä istun kärreissä ja Louis työntää, nappaan matkan varrella tarvittavia ruokatarpeita, eikä ole niin vaarallista jos jokin sattuu unohtumaan. Lopulta vartija tulee luoksemme ja kertoo, että kärrit ovat tavaroita ja enintään lapsia varten, ja että tämä on viimeinen varoitus. Nousen ylös kärryistä ja olen hetken häpeissäni, mutta pian juoksen taas ympäri kauppaa yrittäen saada lapaseni takaisin. Selviämme kotiin alle tunnissa, joka on varmasti jonkinlainen henkilökohtainen ennätyksemme. Minä ja Louis teemme yhdessä ruoan, ja Louis kutsuu pojatkin meille syömään. Meidän on tänään varmasti kerrottava surulliset uutiset, mutta olen jo valmistautunut siihen laittamalla vedenkestävää ripsiväriä ja tunkemalla nenäliinan taskuuni. En edelleenkään viikon jälkeen voi puhua siitä tirauttamatta kyyneliä. Minua kieltämättä pelottaa aivan järkyttävän paljon, en voi kiistää sitä. Ovikello herättää minut ajatuksistani, ja nousen nojatuolilta avaamaan, mutta Louis on jo matkalla huutaen 'tullaan' aivan täydellä volyymilla. Hymyilen pienesti itsekseni ja liityn eteisessä seisoskelevien miesten seuraksi.
"Heei", minua tervehtii leveä hymy, lempeät ruskeat silmät ja lämmin halaus, kun astun eteisen puolelle. Liam päästää minut halauksesta ottaakseen takin pois päältään. Heti hänen takanaan seisoo Niall, likaisenblondit hiukset sojottaen joka ilmansuuntaan kuin hän olisi vasta herännyt, ja siniset silmät katselevat uteliaasti joka puolelle aivan kuin hän astuisi tähän taloon ensimmäistä kertaa. Hän väläyttää minulle hymyn, ja minä hymyilen takaisin.
"Ikävä kyllä vielä ei päästä aloittamaan ruokailua koska Harry ja Zayn loistavat poissaolollaan mutta eiköhän ne kohta tule", totean kävellen vieraidemme edellä olohuoneeseen. Jään nojailemaan keittiön ja olohuoneen erottavaan oviaukkoon ja katselen kuinka pojat istahtavat nojatuoleille. Televisio on auki, mutta kukaan ei katso sitä. Menen kattamaan pöydän, ja sillä aikaa puuttuvatkin herrasmiehet saapuvat. Voimme aloittaa ruokailun ja sen aikana kehkeytyykin monta hauskaa keskustelua. Ruoka näyttää maistuvan kaikille, tajuan itsekin olevani nälkäinen vaikka ajattelin aiemmin etten ole. Syötyämme kasaamme takapihalla olevalle terassille pöydän ja tuolit, ja istumme iltaa syöden jälkiruokaa. Nautin tälläisitä kiireettömistä hetkistä ja yhdessäolosta, ja aion nauttia siitä niin kauan kuin aikaa on. Keskustelu kääntyy illan mittaan minuun ja pian Louis pyytää katseellaan lupaa kertoa. Nyökkään hiljaa ja katselen omia jalkojani samalla kun Louis vetää syvään henkeä. Kun nostan katseeni poikiin, jokaisen ilme näyttää huolestuneelta. En yritäkään lievittää heidän huolestuneisuuttaan hymyllä; en saa suupieliäni pakotettua ylöspäin vaikka miten yritän. Louis avaa suunsa ja alkaa verkkaisesti kertoa kaikkea alusta asti. Ja kun sanon kaikkea, tarkoitan sitä. Hän ei jätä juuri mitään pois selostuksestaan, paitsi jos se on jotakin liian henkilökohtaista tai epäolennaista kerrottavaksi. Hän ei ole edes päässyt kertomuksen niin sanottuun huippukohtaan, kun Liam vetää ahdistuneesti henkeä. Painan taas katseeni alas, en kestä sitä säälin ja hämmennyksen sekaista katsetta joka heillä kaikilla on naamallaan.
"Ja melkein viikko takaperin Olivia sai tietää että... Että se onkin aivokasvain", Louis sanoo niin hiljaa, että minäkin kuulen vain jos pinnistän kuuloani oikein kovasti. En hetkeen kuule kuin hiljaisen tuulen suhahduksen, kun pojat sulattelevat kuulemaansa - jos he nyt edes kuulivat mitä Lou sanoi.
"Mitä?!" Harryn ääni vinkaisee. Aika tuttu ensireaktio.
"Liv-", Liam aloittaa, mutta minun puhelimeni päästää kilahduksen, ja kaivan sen taskustani. Facebookista on tullut ilmoitus; kaveripyyntöni on hyväksytty ja hyväksyjä itse on paikalla. Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani, jotka ovat Louisin kerronnan edetessä alkaneet valua ja pyydän sitten anteeksi poistumistani sisälle keittiöön. Avaan chatin ja kirjoitan pitkän viestin, jossa kysyn kuka hän on ja missä vanhempani ovat. Vastaus saapuu melkein samantien:
"Minun tai vanhempieni olinpaikka ei kuulu sinulle." Huokaan ja kerron sitten Tomille että olen hänen siskonsa, ja että minun pitää löytää vanhempani, joiden kanssa ajauduin pahoihin riitoihin ennen muuttamista Louisin luokse Lontooseen. Nyt vastaus antaa odottaa itseään kauemmin.
"Se muuttaa asian. Vanhempani - sinun vanhempasi - ovat Bristolissa. Minä itse olen Southamptonissa, mutta voin yrittää puhua heille vielä tämän viikon aikana."
"Se olisi hienoa, kiitos." Uskomatonta, koko tämän ajan olen ollut vain kahden tunnin ajomatkan päässä vanhemmistani, joiden kanssa minulla meni sukset ristiin muutamia vuosia sitten! Tom ei enää vastaa mitään, joten laitan kännykkäni takaisin taskuuni ja vedän syvään henkeä ennen kuin palaan takaisin takapihalle. En ehdi istua, kun olen jo rutistettuna ryhmähaliin. Huokaan ja yritän kietoa lyhyet käteni kaikkien mahdollisten ihmisten ympärille. Istumme kaikki takaisin paikoillemme ja minä saan aikaan jonkinlaisen irveen, jonka on tarkoitus jäljitellä hymyä.
"Lou, Tom sanoi puhuvansa mun vanhempien kanssa vielä tällä viikolla", sanon hiljaa ja katselen Louisin kasvoja, joista paistaa stressi. Minua inhottaa nähdä hänet noin maassa ja muistutan itseäni että minun täytyy illemmalla pyytää häntä olemaan huolehtimatta minusta noin kovasti.
"Hyvä", saan vastauksen. Olin kertonut ajomatkalla kauppaan että olin ottanut yhteyttä veljeeni. Ilta jatkuu hiljaisemmin kuin mitä se olisi luultavasti jatkunut ilman tätä suru-uutista. Puoli kuudelta Harryn tyttöystävä soittaa että tarvitsee kyydin kotiin, ja hän tietenkin uskollisena poikaystävänä lähtee kuskaamaan naistaan. Vain Liam ja Zayn jäävät lopulta luoksemme, kun Niall lähtee kotiin nukkumaan, hän oli vasta tullut Irlannista Englantiin. Seitsemän jälkeen terassilla istumme vain minä ja Louis.
"Sun ei tarvitse huolehtia musta niin kovasti, mä pärjään kyllä, tiedäthän?" otan asian esille.
"Se on hiukan vaikeeta tässä tilanteessa", Louis katsoo minua siniset silmät kiillellen. Nojaudun hänen puoleensa ja suikkaan suukon hänen poskelleen.
"Huolehdi mieluummin vaikka siitä että se sarja jota me meinattiin alkaa katsomaan on menny jo 15 minuuttia eikä me nyt tiedetä mitä siinä alussa kävi", huokaisen. Olisin todella tahtonut katsoa sen, vaikken koskaan saakaan tietää miten siinä käy. Menemme sisälle ja linnoittaudumme television eteen kokonaiseksi tunniksi. Sarja osoittautuu kauhusarjaksi, mutta se on enemmän kuin hyvä. Menen suihkuun ohjelman loputtua ja tunnen kuinka päänsärky alkaa hakata takaraivossani ja ohimoiden kohdalla. Olen jo melkein tottunut siihen, päänsärky on ollut joka päivä vain kovempi kuin edellisenä. Huokaisen ja huuhtelen shampoon hiuksistani.
//ANTEEKSI ihan hemmetin paljon, oon ollu tässä nyt kiireinen ja panikoinu kokeita ja ollu harrastuksissani ja inspinpuutteen kourissa mutta sain nyt tähän iltaan väsättyä tälläsen luvun, pian alkaa sitten draama ja action ja loppua kohden mennään kovaa vauhtia. Antakaa anteeksi k-virheet ja tylsä luku, mä painun nyt nukkumaan koska huomenna se ois sitten kasinaamu ja uintia että jesjes, hyvää yötä
tiistai 15. lokakuuta 2013
Always be together - 3
Olivia -
"Hei, Liv", Susanne hymyilee tullessaan minua vastaan. Hänellä on päällään vihreä parkatakki ja musta pipo, hän näyttää erityisen hyvältä ja minulle tulee paha olo. En näe häntä enää pitkään.
"Hei, Sus", sanahdan ja vedän lapasia paremmin käsiini, suoristan omaa pipoani ja halaan ystävääni.
"Onko kaikki ok? Sanoit että sulla on jotain hirveitä uutisia kerrottavanasi?" Susanne kyselee, ja ottaa minut käsikynkkään. Lähdemme kävelemään tuttua metsäpolkua pitkin kohti järveä, jonka rannalla on Susannen vanhempien mökki. Tapaamme mennä sinne yhdessä ja jutella, uida, syödä ja pitää hauskaa.
"Mä en aio valehdella. Kaikki ei todellakaan oo ok. Ei sinne päinkää", huokaan ja astelen minua päätä pidemmän ystäväni rinnalla. Lehdettömät puut kurottavat oksiaan tuulen mukana ja hengityksemme höyryää.
"Voi ei... Mikä on hätänä?" Susannen kasvoilta voi lukea pelon ja ahdistuksen.
"Mä kerron kunhan päästään mökille", sanon. Voin pitkittää kertomishetkeä, mutta joskus minun on kuitenkin kerrottava hänelle. Hän ei edes tiedä mitään mistään testeistä, en ole halunnut huolestuttaa häntä. "Mutta lupaa, että kohtelet mua sen jälkeenkin ihan niin kuin ennenkin, mä tarvitsen sitä kohtelua nyt enemmän kuin milloinkaan."
"Kuulostaa pahalta... Hyvä on", Susanne sanoo. "Mullakin on kerrottavaa", hän lisää ja hymyilee jälleen. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon sen näyttävän enemmän hymyltä kuin nurinkuriselta irveeltä. Lisäämme vauhtia päästäksemme tuulelta suojaan.
"Noniin, aloita sä", Susanne kehoittaa ja asettelee sohvapöydälle keksivadin viereen pasteijoita ja omenataskuja. Lasken kahvikupin käsistäni ja pyöritän päätäni.
"Sä eka", vänkään nielaistuani kahvin.
"Okei", Susanne myöntyy, "mä olen taas raskaana."
"MITÄ?!" huudahdan. Susanne on minua vain kolmisen vuotta vanhempi, yhden lapsen äiti ja kihloissa.
"Kyllä vain", ystävättäreni posket hehkuvat kuinka hän kertoo raskauden olevan vasta alkumetreillä, mutta jo varmistunut. Olen aluksi superinnoissani, mutta sitten muistan, etten koskaan pääsisi näkemään tuota lasta.
"Upeaa", sanon silti, vaikkakin hieman laimeasti. "Onneksi olkoon", yritän hymyillä.
"Kiitos. Lizzielle tulee pieni veli tai sisko, kuinka jännittävää", Susanne intoilee. "No mutta sitten se sinun uutisesi. Kerrohan jo mikä se on."
"En tiedä mistä aloittaa", kiemurtelen paikoillani. Aionko tosiaan pudottaa jättipommin nyt kun paras ystäväni on kertonut olevansa raskaana ja onnellinen siitä?
"No jospa sä aloittaisit vaikka alusta", Susanne sanoo lempeästi hymyillen. Hymy tulisi hyytymään tarinan edetessä, löisin siitä vaikka pääni vetoa.
"Hyvä on", huokaan. "No, mä kävin ihan mielenkiinnosta eräissä testeissä vähän aikaa sitten. Mulla oli ollut muutamia... Kohtauksia, kai niitä voi niiksikin kutsua, joten tahdoin nähdä mikä ne kohtaukset aiheuttaa. Ja paljon päänsärkyä ja pyörtymisiä sun muita", aloitan.
"Etkä kertonut mulle mitään?!" Susanne kiekaisee laskiessaan omenataskun eteensä lautaselle.
"Anna mun selostaa loppuun", pyydän hiljaa. Susanne nyökkää ja minun on jatkettava. Kerran se vain kirpaisee. "Ajattelin ensin että se voisi olla jonkinlaista syöpää", sanahdan. Susannen järkyttynyt hengenveto kuuluu korvani juuresta, ja ajattelen jo lopettaa kertomisen, koska en halua ystäväni järkyttyvän liikaa tästä, mutta toisaalta, kun kerran aloitin, voisin nyt samantien kertoa jutun loppuun. "Sain testin tulokset eilen." Joudun nieleskelemään pitkään ja hartaasti ennen kuin voin jatkaa. "Ja mulla ei ole syöpää" - Susanne huokaa helpotuksesta, ja minusta tuntuu vielä pahemmalle, kun päästän sanat livahtamaan huulteni välistä - "vaan aivokasvain, jota ei voida poistaa ja mä kuolen todennäköisesti muutaman kuukauden sisällä." Näen kaiken sumeana jälleen kerran. Suolaiset ja lämpimät kyyneleet kastelevat poskeni. En kuule hetkeen kuin oman nyyhkeeni, ja sitten Susanne kirkaisee.
"Ei!" Hän tarraa kiinni käsiini ja ravistelee minua raivokkaasti. "Sano ettei toi oo totta! Mä en... Mä en voi uskoa tätä..."
"Mutta kun totta se on", sanon ja pyyhin poskilleni valuneita kyyneliä kämmenselkääni, ja niiskutan.
"Mutta en mä... Miksi?! Miksi nyt, miksi sinä?!" Susanne toistelee.
"Usko pois, olen kysynyt tota itseltäni jo monen monta kertaa", kuiskaan.
"Voi ei, ihan järkyttävää", Susanne kuiskaa takaisin, ja kietoo kätensä ympärilleni. Ja hänkin itkee, tunnen kuinka hänen kyyneleensä valuvat hiuksiini. Tarraudun häneen ja rutistan kovemmin. En tahtoisi ikinä päästää irti, koska joka kerta kun päästän hänet lähtemään, se voi olla viimeinen kerta. Rutistan silmäni kiinni ja kyyneleet valuvat poskilleni kiihtyvää tahtia. Ne tippuvat leukaani pitkin sohvan tekonahkaiselle pinnalle. Kello tikittää eteenpäin seinällä, syöden minun elämääni sekunti sekunnilta, kiirehtien minun lähtöäni rakkaideni luota. Voisipa ajan pysäyttää, tai kääntää sitä taaksepäin...
"Mä rakastan sua, Olivia, aina ja ikuisesti", Susanne kuiskaa korvaani ja päästää minusta sitten vastentahtoisesti irti.
"Niin mäkin sua, Sus. Mä en olisi mitään ilman sua", sanon ja nieleskelen tiuhaa tahtia. Meidän ystävyytemme on aina tapaamisestamme asti ollut vahva. Susanne on minun paras, ja oikeastaan ainoa ystäväni.
"Enkä mä ilman sua, mä en tule selviämään... Tulevasta", Susanne näyttää pelokkaalta ja murtuneelta. Ilme, jota en tahtoisi naisen kasvoille enää ikinä.
"Älä sano noin. Sulla on lapsi, toinen tulossa ja mies joka rakastaa sua. Sun täytyy tehdä pikkusistasi kunnon kansalaisia, eikä miettiä mua", sanon, vaikkakin Susannen ilme on muuttunut epäuskoiseksi.
"Luuletko sä, että mä pystyn noin vain unohtamaan mun parhaan ystävän?"
"Mä en sano että se kävisi helposti", kierrän kysymyksen. "Mutta sun täytyy yrittää."
"Jos se tekee sut onnelliseksi", Susanne huokaa ja painaa päänsä käsiinsä. Minä nostan jalkani vasten rintaani ja halaan niitä. Painan leukani polviini ja tuijotan särkevin silmin eteenpäin, puulattiaa peittävää mattoa kohti.
"Kyllä se tekee", sanon hiljaa. En ole varma kuuleeko Susanne minua.
"Mun täytyy nyt lähteä. Iltavuoro", yhtäkkiä kovin vanhalta ja väsyneeltä näyttävä ystäväni huokaisee hieman myöhemmin iltapäivällä. Hän laittaa vaaleat hiuksensa poninhännälle ja kierittää sitten toisella lenksulla nutturan päänsä päälle. Hän nostaa lautasemme tiskialtaaseen ja huuhtelee ne ennen niiden menoa kuivauskaappiin. Minä laitan ylimääräiset eväämme pakastepusseihin ja pakastimeen.
"Hauskaa työpäivää. Kerrothan Lizzielle terveisiä?" kysäisen vaisusti.
"Toki", Susanne sanoo ja kääntyy katsomaan minua. "Soitathan sä sitten, jos tarvitset jotakin? Ihan mitä vain", Susanne vannottaa vielä, kävellessään mökin eteiseen. Menen hänen perässään ja vedän oman takkini päälleni. Sitten tungen pipon päähäni, kengät jalkoihini ja vedän puhelimen farkkujeni taskusta tarkistaakseni onko joku kaipaillut minua. Louis on laittanut viestin, jossa hän kertoo lähteneensä kauppaan ja siitä Zaynin luokse hoitamaan jotakin tärkeää keikkajuttua. Hän sanoo palaavansa muutaman tunnin päästä. Laitan puhelimeni takaisin taskuuni ja vedän lapaset käsiini.
"Joo, mä soitan", sanon ja käännän sitten ulko-oven kahvaa alaspäin. Ovi avautuu ja tuo sisälle kylmää. Susanne vetää pipon päähänsä ja astuu sitten perässäni ulos ovesta. Hän sulkee oven ja sitten me kävelemme hiekkatien päähän yhdessä, jonka päässä halaamme toisiamme lujasti ja lähdemme kävelemään eri suuntiin.
Astun kotiovestani sisälle. Heitän avaimet ja puhelimen hetkeksi lattialle, ja otan kengät jaloistani. Villasukista huolimatta varpaani palelevat. Sitten heitän lapaset ja pipon hattuhyllylle ja laitan takin naulakkoon. Poimin avaimet ja puhelimen lattialta ja vien ne minun ja Louisin makuuhuoneseen, valkoisen lipaston päälle. Kuulen kuinka ulko-ovi käy, ja minä menen katsomaan tulijaa, joka on - kuten arvata saattaa - Louis. Tämä vie ostoksensa jääkaappiin ja tulee sitten luokseni. Hän halaa minua lujasti, ja painelee suukkoja poskeeni, hiuksiini ja ohimolleni. Minun tulee heti lämpimämpi, ja nojaudun rakkaaseeni, rutistan häntä aina vain lujemmin. Se ei näytä haittaavan häntä, päinvastoin. Hän nostaa leukaani ja pakottaa katsomaan itseensä.
"Mä rakastan sua", hän kuiskaa painaessaan päänsä lähemmäs, pitäessään huuliaan melkein kosketusetäisyydellä minun omistani.
"Mä rakastan sua enemmän", kiuskaan ja painan huuleni Louisin huulille. Lämpimiä väristyksiä kulkee pitkin kehoani, ja hetkeksi unohdan ihan kaiken, on vain minä ja Louis, millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä hetkellä, jonka jaamme, ja joka on kallisarvoinen niin minulle kuin hänelle.
//nice, tää junnaa paikallaan tälläsessä lässynläässä. Pitäisköhän alkaa pian kehitellä jotaki actionii...?
"Hei, Liv", Susanne hymyilee tullessaan minua vastaan. Hänellä on päällään vihreä parkatakki ja musta pipo, hän näyttää erityisen hyvältä ja minulle tulee paha olo. En näe häntä enää pitkään.
"Hei, Sus", sanahdan ja vedän lapasia paremmin käsiini, suoristan omaa pipoani ja halaan ystävääni.
"Onko kaikki ok? Sanoit että sulla on jotain hirveitä uutisia kerrottavanasi?" Susanne kyselee, ja ottaa minut käsikynkkään. Lähdemme kävelemään tuttua metsäpolkua pitkin kohti järveä, jonka rannalla on Susannen vanhempien mökki. Tapaamme mennä sinne yhdessä ja jutella, uida, syödä ja pitää hauskaa.
"Mä en aio valehdella. Kaikki ei todellakaan oo ok. Ei sinne päinkää", huokaan ja astelen minua päätä pidemmän ystäväni rinnalla. Lehdettömät puut kurottavat oksiaan tuulen mukana ja hengityksemme höyryää.
"Voi ei... Mikä on hätänä?" Susannen kasvoilta voi lukea pelon ja ahdistuksen.
"Mä kerron kunhan päästään mökille", sanon. Voin pitkittää kertomishetkeä, mutta joskus minun on kuitenkin kerrottava hänelle. Hän ei edes tiedä mitään mistään testeistä, en ole halunnut huolestuttaa häntä. "Mutta lupaa, että kohtelet mua sen jälkeenkin ihan niin kuin ennenkin, mä tarvitsen sitä kohtelua nyt enemmän kuin milloinkaan."
"Kuulostaa pahalta... Hyvä on", Susanne sanoo. "Mullakin on kerrottavaa", hän lisää ja hymyilee jälleen. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon sen näyttävän enemmän hymyltä kuin nurinkuriselta irveeltä. Lisäämme vauhtia päästäksemme tuulelta suojaan.
"Noniin, aloita sä", Susanne kehoittaa ja asettelee sohvapöydälle keksivadin viereen pasteijoita ja omenataskuja. Lasken kahvikupin käsistäni ja pyöritän päätäni.
"Sä eka", vänkään nielaistuani kahvin.
"Okei", Susanne myöntyy, "mä olen taas raskaana."
"MITÄ?!" huudahdan. Susanne on minua vain kolmisen vuotta vanhempi, yhden lapsen äiti ja kihloissa.
"Kyllä vain", ystävättäreni posket hehkuvat kuinka hän kertoo raskauden olevan vasta alkumetreillä, mutta jo varmistunut. Olen aluksi superinnoissani, mutta sitten muistan, etten koskaan pääsisi näkemään tuota lasta.
"Upeaa", sanon silti, vaikkakin hieman laimeasti. "Onneksi olkoon", yritän hymyillä.
"Kiitos. Lizzielle tulee pieni veli tai sisko, kuinka jännittävää", Susanne intoilee. "No mutta sitten se sinun uutisesi. Kerrohan jo mikä se on."
"En tiedä mistä aloittaa", kiemurtelen paikoillani. Aionko tosiaan pudottaa jättipommin nyt kun paras ystäväni on kertonut olevansa raskaana ja onnellinen siitä?
"No jospa sä aloittaisit vaikka alusta", Susanne sanoo lempeästi hymyillen. Hymy tulisi hyytymään tarinan edetessä, löisin siitä vaikka pääni vetoa.
"Hyvä on", huokaan. "No, mä kävin ihan mielenkiinnosta eräissä testeissä vähän aikaa sitten. Mulla oli ollut muutamia... Kohtauksia, kai niitä voi niiksikin kutsua, joten tahdoin nähdä mikä ne kohtaukset aiheuttaa. Ja paljon päänsärkyä ja pyörtymisiä sun muita", aloitan.
"Etkä kertonut mulle mitään?!" Susanne kiekaisee laskiessaan omenataskun eteensä lautaselle.
"Anna mun selostaa loppuun", pyydän hiljaa. Susanne nyökkää ja minun on jatkettava. Kerran se vain kirpaisee. "Ajattelin ensin että se voisi olla jonkinlaista syöpää", sanahdan. Susannen järkyttynyt hengenveto kuuluu korvani juuresta, ja ajattelen jo lopettaa kertomisen, koska en halua ystäväni järkyttyvän liikaa tästä, mutta toisaalta, kun kerran aloitin, voisin nyt samantien kertoa jutun loppuun. "Sain testin tulokset eilen." Joudun nieleskelemään pitkään ja hartaasti ennen kuin voin jatkaa. "Ja mulla ei ole syöpää" - Susanne huokaa helpotuksesta, ja minusta tuntuu vielä pahemmalle, kun päästän sanat livahtamaan huulteni välistä - "vaan aivokasvain, jota ei voida poistaa ja mä kuolen todennäköisesti muutaman kuukauden sisällä." Näen kaiken sumeana jälleen kerran. Suolaiset ja lämpimät kyyneleet kastelevat poskeni. En kuule hetkeen kuin oman nyyhkeeni, ja sitten Susanne kirkaisee.
"Ei!" Hän tarraa kiinni käsiini ja ravistelee minua raivokkaasti. "Sano ettei toi oo totta! Mä en... Mä en voi uskoa tätä..."
"Mutta kun totta se on", sanon ja pyyhin poskilleni valuneita kyyneliä kämmenselkääni, ja niiskutan.
"Mutta en mä... Miksi?! Miksi nyt, miksi sinä?!" Susanne toistelee.
"Usko pois, olen kysynyt tota itseltäni jo monen monta kertaa", kuiskaan.
"Voi ei, ihan järkyttävää", Susanne kuiskaa takaisin, ja kietoo kätensä ympärilleni. Ja hänkin itkee, tunnen kuinka hänen kyyneleensä valuvat hiuksiini. Tarraudun häneen ja rutistan kovemmin. En tahtoisi ikinä päästää irti, koska joka kerta kun päästän hänet lähtemään, se voi olla viimeinen kerta. Rutistan silmäni kiinni ja kyyneleet valuvat poskilleni kiihtyvää tahtia. Ne tippuvat leukaani pitkin sohvan tekonahkaiselle pinnalle. Kello tikittää eteenpäin seinällä, syöden minun elämääni sekunti sekunnilta, kiirehtien minun lähtöäni rakkaideni luota. Voisipa ajan pysäyttää, tai kääntää sitä taaksepäin...
"Mä rakastan sua, Olivia, aina ja ikuisesti", Susanne kuiskaa korvaani ja päästää minusta sitten vastentahtoisesti irti.
"Niin mäkin sua, Sus. Mä en olisi mitään ilman sua", sanon ja nieleskelen tiuhaa tahtia. Meidän ystävyytemme on aina tapaamisestamme asti ollut vahva. Susanne on minun paras, ja oikeastaan ainoa ystäväni.
"Enkä mä ilman sua, mä en tule selviämään... Tulevasta", Susanne näyttää pelokkaalta ja murtuneelta. Ilme, jota en tahtoisi naisen kasvoille enää ikinä.
"Älä sano noin. Sulla on lapsi, toinen tulossa ja mies joka rakastaa sua. Sun täytyy tehdä pikkusistasi kunnon kansalaisia, eikä miettiä mua", sanon, vaikkakin Susannen ilme on muuttunut epäuskoiseksi.
"Luuletko sä, että mä pystyn noin vain unohtamaan mun parhaan ystävän?"
"Mä en sano että se kävisi helposti", kierrän kysymyksen. "Mutta sun täytyy yrittää."
"Jos se tekee sut onnelliseksi", Susanne huokaa ja painaa päänsä käsiinsä. Minä nostan jalkani vasten rintaani ja halaan niitä. Painan leukani polviini ja tuijotan särkevin silmin eteenpäin, puulattiaa peittävää mattoa kohti.
"Kyllä se tekee", sanon hiljaa. En ole varma kuuleeko Susanne minua.
"Mun täytyy nyt lähteä. Iltavuoro", yhtäkkiä kovin vanhalta ja väsyneeltä näyttävä ystäväni huokaisee hieman myöhemmin iltapäivällä. Hän laittaa vaaleat hiuksensa poninhännälle ja kierittää sitten toisella lenksulla nutturan päänsä päälle. Hän nostaa lautasemme tiskialtaaseen ja huuhtelee ne ennen niiden menoa kuivauskaappiin. Minä laitan ylimääräiset eväämme pakastepusseihin ja pakastimeen.
"Hauskaa työpäivää. Kerrothan Lizzielle terveisiä?" kysäisen vaisusti.
"Toki", Susanne sanoo ja kääntyy katsomaan minua. "Soitathan sä sitten, jos tarvitset jotakin? Ihan mitä vain", Susanne vannottaa vielä, kävellessään mökin eteiseen. Menen hänen perässään ja vedän oman takkini päälleni. Sitten tungen pipon päähäni, kengät jalkoihini ja vedän puhelimen farkkujeni taskusta tarkistaakseni onko joku kaipaillut minua. Louis on laittanut viestin, jossa hän kertoo lähteneensä kauppaan ja siitä Zaynin luokse hoitamaan jotakin tärkeää keikkajuttua. Hän sanoo palaavansa muutaman tunnin päästä. Laitan puhelimeni takaisin taskuuni ja vedän lapaset käsiini.
"Joo, mä soitan", sanon ja käännän sitten ulko-oven kahvaa alaspäin. Ovi avautuu ja tuo sisälle kylmää. Susanne vetää pipon päähänsä ja astuu sitten perässäni ulos ovesta. Hän sulkee oven ja sitten me kävelemme hiekkatien päähän yhdessä, jonka päässä halaamme toisiamme lujasti ja lähdemme kävelemään eri suuntiin.
Astun kotiovestani sisälle. Heitän avaimet ja puhelimen hetkeksi lattialle, ja otan kengät jaloistani. Villasukista huolimatta varpaani palelevat. Sitten heitän lapaset ja pipon hattuhyllylle ja laitan takin naulakkoon. Poimin avaimet ja puhelimen lattialta ja vien ne minun ja Louisin makuuhuoneseen, valkoisen lipaston päälle. Kuulen kuinka ulko-ovi käy, ja minä menen katsomaan tulijaa, joka on - kuten arvata saattaa - Louis. Tämä vie ostoksensa jääkaappiin ja tulee sitten luokseni. Hän halaa minua lujasti, ja painelee suukkoja poskeeni, hiuksiini ja ohimolleni. Minun tulee heti lämpimämpi, ja nojaudun rakkaaseeni, rutistan häntä aina vain lujemmin. Se ei näytä haittaavan häntä, päinvastoin. Hän nostaa leukaani ja pakottaa katsomaan itseensä.
"Mä rakastan sua", hän kuiskaa painaessaan päänsä lähemmäs, pitäessään huuliaan melkein kosketusetäisyydellä minun omistani.
"Mä rakastan sua enemmän", kiuskaan ja painan huuleni Louisin huulille. Lämpimiä väristyksiä kulkee pitkin kehoani, ja hetkeksi unohdan ihan kaiken, on vain minä ja Louis, millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä hetkellä, jonka jaamme, ja joka on kallisarvoinen niin minulle kuin hänelle.
//nice, tää junnaa paikallaan tälläsessä lässynläässä. Pitäisköhän alkaa pian kehitellä jotaki actionii...?
(Kuvitelkaa tästä oikeen kylmään syksyyn sopiva versio)
Olivian takki ja kengät, tylsyyttäni laitoin ne nyt tähän, ei tule tavaksi
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Always be together - 2
Olivia -
"A-aivokasvain?!" huudahdan ja pitelen käsissäni virallisen näköistä lomaketta, jossa kerrotaan mikä minulla on ja onko ennuste hyvä vai huono. Minun tapauksessani se on huono; kasvainta ei voida poistaa ja siitä saattaa seurata kuolema. Ihan muutamien kuukausienkin päästä. Nielen kurkkuuni juttuunutta palaa. Ei auta, se on jämähtänyt paikoilleen. Silmiäni alkaa kirvellä kun kyyneleet tekevät tuloaan.
"Kai ne... Voi tehdä sille jotakin?" Louisin järkyttynyt ääni kysäisee selkäni takaa. Käteni tärisevät niin pahasti, etten voi lukea enää mitä paperissa sanotaan.
"Ei ne voi", piipitän ja nieleskelen itkua. "'Elinaika diagnoosin saamisesta muutamia kuukausia', eli ei enää pitkään", saan suustani, ennen kuin nyyhkäys purkautuu ilmoille tärisevien huulteni välistä. Painan tutisevaa kättäni suuni eteen, heitän lapun jalkoihini ja tärisen lujasti joka puolelta. Louis laskee lautasen sohvalle ja liukuu sitten istumaan viereeni lattialle. Hän halaa minua lujasti, ja saatan kuulla kuinka hänkin nyyhkyttää hiljaa.
"Mä en tahdo uskoa tohon", hän kuiskaa.
"Mutta kun niin se vain on. Mä en... Ole täällä enää pitkään", itken nyt hillittömästi. Painan pääni Louisin olkapäälle ja tärisen itkun mukana. Louisin paita kastuu kyynelistäni, mutta minä en huomaa sitä, eikä hänkään ilmeisesti kiinnitä siihen mitään huomiota. Minä ja hän vain istumme olohuoneemme lattialla itkien, pidellen toisistamme kiinni nyt kun me vielä voimme.
"Lou... Mun pitää päästä katsomaan mun vanhempia. Mä en tahdo jättää taakseni yhtään tekemätöntää asiaa, tai sopimatonta riitaa", sanon hieman myöhemmin, kun olen käynyt lämpimässä suihkussa - Louisin kanssa. Minulla ei ollut sydäntä kieltää häntä tulemasta kanssani - ja syönyt puolikkaan banaanin.
"Tottakai, babe. Mitä vain", Louis lupaa heti. Hän ollut extrakiltti koko illan, mutta myös hiljaisempi ja kalpeampi. Uutinen toki järkytti häntäkin. Hän katselee minua sinisillä silmillään murtuneena.
"Mä en tiedä missä ne on. Ei ne kertoneet kun lähtivät. Nyt mä haluan löytää ne ja sopia sen riidan", jatkan vielä, itselleni pääosin.
"Me löydetään ne kyllä, lähetän vaikka poliisipartion ja etsiviä niiden perään", Louis vakuuttaa. Hänen katseensa, joka vangitsee omani, heijastelee omaa epätoivoani.
"Kiitos. Tiedäthän sä, että mä rakastan sua ihan valtavasti?" kysyn ja siirryn sohvalla lähemmäs häntä. Hän kietoo kätensä olkapäälleni ja suutelee otsaani.
"Tiedän. Niin mäkin sua", saan hiljaisen vastauksen. Nieleskelen kurkkuuni uudelleen juuttunutta palaa ja räpyttelen kyyneliä silmistäni.
"Pitää mennä soittamaan Susannelle", kuiskaan.
"Älä mene. Älä vielä", Louis anelee ja painelee suukkoja märkiin hiuksiini. Vedän syvään henkeä, ja otan paremman asennon rakkaani sylissä.
"Kaikki on niin katoavaista", sanon ja pyörittelen päätäni suuren suolaisen kyyneleen valuessa poskelleni.
"Ikävä kyllä." Ulkona alkaa tuulla, ja pian sade ripottelee ikkunoihin. Istumme sohvalla kiinni toisissamme jonkin aikaa, en osaa sanoa onko aika minuuteissa vai tunneissa, mutta kun vihdoin nousen ylös mennäkseni nukkumaan, on ulkona jo sysipimeä.
"Mä- mä tulen ihan kohta", Louis huikkaa perääni.
"Joo, älä valvo liian myöhään", varoitan ja astelen sitten portaat ylös minun ja Louisin huoneeseen. Laitan Susannelle viestin kertoakseni että minulla olisi ikäviä uutisia aamulla, ja sitten painun pehkuihin. ja kuten arvata saattaa, itken itseni uneen, enkä siis kuule Louisin tuloa viereeni myöhemmin.
//hmm. Olenpas nyt laittanut itseni mielenkiinotoiseen tilanteeseen. En tiedä miten jatkaa tästä, vaikka viimenen luku onkin jo mietitty, oh. Mä en yhtään tiedä saanko tehtyä tästä kovinkaan realistista, mutta yritetään. Voimia myös heille, jotka on menettäneet rakkaitaan joskus. <3 Vaikka eihän mun sanat teitä lohduta, kun ei ne ketään tuo takaisin. Lisäksi tahtoisin tietää kuinka monta ihmistä näitä mun tekstejä lukee. Olen utelias. Saisinko kaikilta jonkinlaista kommenttia, edes vaikka huutomerkkiä tonne kommenttiboxiin, niin voisin katsoa montako teitä onkaan kaikkiaan. Virallisia lukijoita on 8, mutta kun katselukerrat on muutamia kymmeniä joka tekstissä, niin epäilen kyllä hieman sitä että nämä kahdeksan samaa ihmistä käy nämä lukemassa useammankin kerran päivässä sitä samaa tekstiä :D mut ei ole mikään pakko. Kuten sanoin, olen vaan utelias.
Anteeksi tekstin lyhyys, kirjoitan joku päivä pidemmän luvun kun on enemmän aikaa eikä tarvitse lukea kokeisiin.
Mutta nyt mä menen nukkumaan. Öitä
"A-aivokasvain?!" huudahdan ja pitelen käsissäni virallisen näköistä lomaketta, jossa kerrotaan mikä minulla on ja onko ennuste hyvä vai huono. Minun tapauksessani se on huono; kasvainta ei voida poistaa ja siitä saattaa seurata kuolema. Ihan muutamien kuukausienkin päästä. Nielen kurkkuuni juttuunutta palaa. Ei auta, se on jämähtänyt paikoilleen. Silmiäni alkaa kirvellä kun kyyneleet tekevät tuloaan.
"Kai ne... Voi tehdä sille jotakin?" Louisin järkyttynyt ääni kysäisee selkäni takaa. Käteni tärisevät niin pahasti, etten voi lukea enää mitä paperissa sanotaan.
"Ei ne voi", piipitän ja nieleskelen itkua. "'Elinaika diagnoosin saamisesta muutamia kuukausia', eli ei enää pitkään", saan suustani, ennen kuin nyyhkäys purkautuu ilmoille tärisevien huulteni välistä. Painan tutisevaa kättäni suuni eteen, heitän lapun jalkoihini ja tärisen lujasti joka puolelta. Louis laskee lautasen sohvalle ja liukuu sitten istumaan viereeni lattialle. Hän halaa minua lujasti, ja saatan kuulla kuinka hänkin nyyhkyttää hiljaa.
"Mä en tahdo uskoa tohon", hän kuiskaa.
"Mutta kun niin se vain on. Mä en... Ole täällä enää pitkään", itken nyt hillittömästi. Painan pääni Louisin olkapäälle ja tärisen itkun mukana. Louisin paita kastuu kyynelistäni, mutta minä en huomaa sitä, eikä hänkään ilmeisesti kiinnitä siihen mitään huomiota. Minä ja hän vain istumme olohuoneemme lattialla itkien, pidellen toisistamme kiinni nyt kun me vielä voimme.
"Lou... Mun pitää päästä katsomaan mun vanhempia. Mä en tahdo jättää taakseni yhtään tekemätöntää asiaa, tai sopimatonta riitaa", sanon hieman myöhemmin, kun olen käynyt lämpimässä suihkussa - Louisin kanssa. Minulla ei ollut sydäntä kieltää häntä tulemasta kanssani - ja syönyt puolikkaan banaanin.
"Tottakai, babe. Mitä vain", Louis lupaa heti. Hän ollut extrakiltti koko illan, mutta myös hiljaisempi ja kalpeampi. Uutinen toki järkytti häntäkin. Hän katselee minua sinisillä silmillään murtuneena.
"Mä en tiedä missä ne on. Ei ne kertoneet kun lähtivät. Nyt mä haluan löytää ne ja sopia sen riidan", jatkan vielä, itselleni pääosin.
"Me löydetään ne kyllä, lähetän vaikka poliisipartion ja etsiviä niiden perään", Louis vakuuttaa. Hänen katseensa, joka vangitsee omani, heijastelee omaa epätoivoani.
"Kiitos. Tiedäthän sä, että mä rakastan sua ihan valtavasti?" kysyn ja siirryn sohvalla lähemmäs häntä. Hän kietoo kätensä olkapäälleni ja suutelee otsaani.
"Tiedän. Niin mäkin sua", saan hiljaisen vastauksen. Nieleskelen kurkkuuni uudelleen juuttunutta palaa ja räpyttelen kyyneliä silmistäni.
"Pitää mennä soittamaan Susannelle", kuiskaan.
"Älä mene. Älä vielä", Louis anelee ja painelee suukkoja märkiin hiuksiini. Vedän syvään henkeä, ja otan paremman asennon rakkaani sylissä.
"Kaikki on niin katoavaista", sanon ja pyörittelen päätäni suuren suolaisen kyyneleen valuessa poskelleni.
"Ikävä kyllä." Ulkona alkaa tuulla, ja pian sade ripottelee ikkunoihin. Istumme sohvalla kiinni toisissamme jonkin aikaa, en osaa sanoa onko aika minuuteissa vai tunneissa, mutta kun vihdoin nousen ylös mennäkseni nukkumaan, on ulkona jo sysipimeä.
"Mä- mä tulen ihan kohta", Louis huikkaa perääni.
"Joo, älä valvo liian myöhään", varoitan ja astelen sitten portaat ylös minun ja Louisin huoneeseen. Laitan Susannelle viestin kertoakseni että minulla olisi ikäviä uutisia aamulla, ja sitten painun pehkuihin. ja kuten arvata saattaa, itken itseni uneen, enkä siis kuule Louisin tuloa viereeni myöhemmin.
//hmm. Olenpas nyt laittanut itseni mielenkiinotoiseen tilanteeseen. En tiedä miten jatkaa tästä, vaikka viimenen luku onkin jo mietitty, oh. Mä en yhtään tiedä saanko tehtyä tästä kovinkaan realistista, mutta yritetään. Voimia myös heille, jotka on menettäneet rakkaitaan joskus. <3 Vaikka eihän mun sanat teitä lohduta, kun ei ne ketään tuo takaisin. Lisäksi tahtoisin tietää kuinka monta ihmistä näitä mun tekstejä lukee. Olen utelias. Saisinko kaikilta jonkinlaista kommenttia, edes vaikka huutomerkkiä tonne kommenttiboxiin, niin voisin katsoa montako teitä onkaan kaikkiaan. Virallisia lukijoita on 8, mutta kun katselukerrat on muutamia kymmeniä joka tekstissä, niin epäilen kyllä hieman sitä että nämä kahdeksan samaa ihmistä käy nämä lukemassa useammankin kerran päivässä sitä samaa tekstiä :D mut ei ole mikään pakko. Kuten sanoin, olen vaan utelias.
Anteeksi tekstin lyhyys, kirjoitan joku päivä pidemmän luvun kun on enemmän aikaa eikä tarvitse lukea kokeisiin.
Mutta nyt mä menen nukkumaan. Öitä
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Always be together - 1
Olivia -
"Liz! Varovasti!" naurahdan, ja katselen penkillä istuen kuinka hyvän ystäväni Susannen tytär laskee liukumäkeä puistossa. Syksyn kellastuneet lehdet putoilevat puista tuulen pyöriteltäviksi, ja puiston keskellä on suuri vesilätäkkö, johon Lizzie on jo meinannut kaatua.
"Tää ei luista, ihan tyhmät kurahousut", Liz nurisee ja juoksee töppöjaloillaan luokseni. "Voiko kurahousut ottaa pois?"
"Ei, Liz, muuten sun housut kastuu ja sitten ei oo kenelläkään kivaa", sanon tytölle, ja vedän tämän pipoa hiukan syvemmälle päähän estämään korvien jäätymisen. Lizzien vaaleat kiharat jäävät pipon alle, ja siniset silmät tapittavat ohitseni.
"Louis!" tyttö huutaa innoissaan. Käännyn itsekin ympäri, ja näen kuinka poikaystäväni astelee luoksemme kädessään kaksi pahvimukia, joista nousee höyryä kylmään ilmaan.
"Hei Liz", Louis hymyilee ja seisahtuu penkin viereen. Hän ojentaa kahvimukit minulle ja painaa suukon otsalleni. Sitten hän kaappaa Lizzien olkapäilleen ja juoksee keinuille. Lizzien kirkas nauru kaikuu puiston lävitse. Louis laskee Lizzien keinuun, ja antaa tälle vauhtia. Hörppään kahvistani, ja päätän sitten mennä viemään toisen mukin Louisille. Kävelen keinuille, ja seisahdan Louisin viereen.
"Tässä", sanon ja ojennan pahvimukin toisen käteen.
"Kiitos", Louis sanoo ja katsahtaa minua silmiin. Hänkin hörppää mukistaan ja antaa keinulle lisää vauhtia.
"Millloin isi ja äiti tulevat hakemaan?" Lizzie kysyy tullessaan taas lähemmäs meitä.
"Joko sä haluat kotiin?" kysäisen ja otan keinusta kiinni ja työnnän taaksepäin.
"EN", Lizzie huudahtaa ja heiluttaa jalkojaan niin voimakkaasti, että keinu lähtee tekemään omia kuvioitaan ja vauhti hidastuu.
"Äiti sanoi tulevansa hakemaan sinut vasta iltaruoalle", sanon hymyillen. Nelivuotias tyttö hymyilee säteilevästi ja pyytää sitten lisää vauhtia. Puistoon valuu muutama muukin lapsi, ja Louis päästää Lizin keinusta heikkalaatikolle, jossa tyttö ja hieman vanhempi poika alkavat rakentaa hiekkalinnaa.
"Oliko Dublinissa kivaa?" kysyn vieressäni istuvalta mieheltä ja painan pääni tämän olkapäälle.
"Joo, kuten aina. Mutta kotiinkin oli kiva tulla", Louis sanoo ja saatan kuulla kuinka hän hymyilee.
"Olit poissa vai yhden päivän", naurahdan. Louis ja hänen bändinsä olivat keikalla Dublinissa, he tulivat Lontooseen vasta tämän päivän puolella. En ollut ehtinyt juurikaan jutella hänen kanssaan tänään, koska Susanne oli tuonut Lizzien meille ja olimme pitäneet pikkutytölle seuraa.
"Mä ikävöin sua silti", kuuluu vastaus.
"Aww", naurahdan ja käännään päätäni antaakseni suukon poikaystävälleni. Huulemme osuvat yhteen, ja kuulemme heti vierestämme äänen:
"Hyi, miksi te teette noin?" Käännyn katsomaan Lizzietä, tyttö nauraa hykertää penkin edessä.
"Koska me rakastetaan toisiamme", Louis sanoo hänelle. "Aikanaan säkin teet näin etkä ajattele yhtään että se on yök."
"Enkä", Lizzie huudahtaa nauraen. Sitten hän juoksee liukumäkeen, jonne hiekkalaatikolla äsken leikkinyt poika on jo mennyt.
"Söpö", sanon ja katselen kuinka poika laskee heti Lizzien jälkeen.
"Ajattele, joskus meilläkin voisi olla tollanen", Louis sanoo hiljaa ja painaa suukon poskelleni. Kikatan typerästi, enkä yhtään tiedä mitä sanoa.
"Jospa nyt kuitenkin keskitytään tähän hetkeen, testin tuloksetkaan ei ole tulleet", sanon lopulta. Hymyni hiipuu, ja Louis huokaisee.
"Älä muistuta mua siitä. Mua inhottaa ajatus siitä, että mä saatan menettää sut ikuisiksi ajoiksi piankin, vain siksi että sulla on joku typerä syöpä."
"Niin muakin, mutta mä en nyt halua miettiä sitä", kuiskaan ja hörppään melkein juodusta kahvistani.
"Lizzie, mennäänkö syömään?" huutelen hiekkalaatikolle päin.
"Okei", Liz huutaa takaisin ja laskee ämpärin käsistään. Hän juoksee luokseni ja minä nostan hänet syliini. Kävelen Louisin luokse, joka tiputtaa tyhjät pahvimukit roskikseen ja sitten me lähdemme kävelemään kohti minun ja Louisin asuntoa, jonne ei ole pitkäkään matka. Kun tulemme talolle, Louis menee avaamaan oven ja auttaa Lizzieltä ulkovaatteet päältä. Hän vie tytön kuravaatteet pesuhuoneeseen ja minä taas katan pöydän ja laitan spagettia ja jauhelihakastiketta Lizzien lautaselle. Tyttö istuu syömään, ja sillä välin kun hän syö, minä lämmitän minun ja Louisin ruoat ja pian me kaikki kolme ahmimme ruokiamme mietteliään hiljaisuuden vallitessa.
"Kiitos, Olivia-täti", Lizzie sanoo syötyään tarpeeksi.
"Ole hyvä", hymyilen ja pörrötän tyttösen kiharoita vasemmalla kädelläni. Sitten vien hänen lautasensa pesukoneeseen, ja omani myös. Louis pyyhkii pöydän korjattuaan omat jälkensä ja laitettuaan kattilan takaisin jääkaappiin.
"Mitä tehdään?" Lizzie kysyy ja haukottelee. Istahdan sohvalle risti-istuntaan ja mietin.
"Katsotaanko Nalle Puhia?" kysyn kun en saa päähäni mitään muutakaan tekemistä.
"JOO", Lizzie huudahtaa ja taputtaa pikkuisia kätösiään yhteen. Louis nostaa hänet nojatuolille ja peittelee hänet viltin alle, minä laitan Nalle Puh-elokuvan pyörimään ja kaivaudun sohvalle Louisin kainaloon. Kesken elokuvan huomaan Lizzien nukahtaneen, joten laitan elokuvan pois päältä ja haen itselleni kirjan makuuhuoneesta jota luen sohvalla makoillen samalla, kun Louis lauleskelee työhuoneessaan.
Myöhemmin iltapäivällä, kun Louis ja Lizzie leikkivät junaradalla, ovikello soi. Susanne ja Steve tulevat hakemaan tytärtään kotiin.
"Heei, Liz. Oliko kivaa?" Susanne kysyy nostaessaan tyttönsä syliinsä. Tämä halaa äitiään ja nyökyttelee innoissaan.
"Saanhan mä tulla uudestaankin? Saanhan?"
"Tottakai saat, mikäli se vain käy heille", Susanne sanoo ja nyökäyttää päätään kohti minua ja Louisia.
"Ilman muuta, milloin vain", kiiruhdan vakuuttamaan. Susanne lähettää Lizzien siivoamaan lelut ja pakkaamaan ne reppuunsa, sitten juomme kahvit ja Susanne perheineen ajaa pois.
"Oon ihan puhki", nauran ja istun sohvalle. Louis nyökäyttää.
"Tavallaan ihan hyvä, ettei se ole meidän oma, en tiedä miten jaksaisin joka päivä viedä tyttöä puistoon ja kotiin ja katsoa lastenhjelmia ja leikkiä ja ruokkia", sanahdan.
"Niin, no, vastuuhan siinä olisi aivan järkyttävän suuri, kaikki muu tulee vasta kakkosena", Louis vastaa.
"Sinähän se tiedätkiin paljon vastuullisuudesta", virnuilen ja pyöritän silmiäni.
"Hahhah", Louis sanoo ja alkaa sitten kutittaa minua. Kieriskelen pian lattialla vedet silmistä valuen.
"Pitäiskö hakea posti?" Louis tuumailee, kun nousen istuma-asentoon ja korjailen kampaustani ja nostan villapaitani hihat kyynerpäihini.
"Hae vaan", sanon. Louis nousee lattialta ja astelee eteiseen. Pian hän tulee takaisin, ja heittää postit viereeni. Selaan pinon lävitse, laskuja ja mainoksia vain... Ei mutta, täällähän on joku muukin kirje. Se on osoitettu minulle. Etsin lähettäjää, ja törmään sairaalan nimeen oman nimeni vieressä.
"Lou... Tulokset on tullu", sanon niin lujaa kuin yhtäkkiä kuivuneesta kurkustani ääntä lähtee. Louis rientää keittiöstä kädessään palanen omenapiirakkaa ja istuu taakseni sohvalle.
"No?"
"Mä en uskalla avata sitä."
"Avaa vaan, se on varmasti ihan okei, ei sulla varmasti ole mitään", Louis kannustaa. Nielaisen, ja revin sitten kuoren auki. Nostan paperilappusen silmieni tasalle ja luen mitä siinä sanotaan.
//tämmönen on nyt se uusi ficci sitten. Toivottavasti pidätte vaikka ei se kyllä mikään realistisin olekaan. Anteeksi kaikki k-virheet, nyt menen nukkumaan, öitää :)
"Liz! Varovasti!" naurahdan, ja katselen penkillä istuen kuinka hyvän ystäväni Susannen tytär laskee liukumäkeä puistossa. Syksyn kellastuneet lehdet putoilevat puista tuulen pyöriteltäviksi, ja puiston keskellä on suuri vesilätäkkö, johon Lizzie on jo meinannut kaatua.
"Tää ei luista, ihan tyhmät kurahousut", Liz nurisee ja juoksee töppöjaloillaan luokseni. "Voiko kurahousut ottaa pois?"
"Ei, Liz, muuten sun housut kastuu ja sitten ei oo kenelläkään kivaa", sanon tytölle, ja vedän tämän pipoa hiukan syvemmälle päähän estämään korvien jäätymisen. Lizzien vaaleat kiharat jäävät pipon alle, ja siniset silmät tapittavat ohitseni.
"Louis!" tyttö huutaa innoissaan. Käännyn itsekin ympäri, ja näen kuinka poikaystäväni astelee luoksemme kädessään kaksi pahvimukia, joista nousee höyryä kylmään ilmaan.
"Hei Liz", Louis hymyilee ja seisahtuu penkin viereen. Hän ojentaa kahvimukit minulle ja painaa suukon otsalleni. Sitten hän kaappaa Lizzien olkapäilleen ja juoksee keinuille. Lizzien kirkas nauru kaikuu puiston lävitse. Louis laskee Lizzien keinuun, ja antaa tälle vauhtia. Hörppään kahvistani, ja päätän sitten mennä viemään toisen mukin Louisille. Kävelen keinuille, ja seisahdan Louisin viereen.
"Tässä", sanon ja ojennan pahvimukin toisen käteen.
"Kiitos", Louis sanoo ja katsahtaa minua silmiin. Hänkin hörppää mukistaan ja antaa keinulle lisää vauhtia.
"Millloin isi ja äiti tulevat hakemaan?" Lizzie kysyy tullessaan taas lähemmäs meitä.
"Joko sä haluat kotiin?" kysäisen ja otan keinusta kiinni ja työnnän taaksepäin.
"EN", Lizzie huudahtaa ja heiluttaa jalkojaan niin voimakkaasti, että keinu lähtee tekemään omia kuvioitaan ja vauhti hidastuu.
"Äiti sanoi tulevansa hakemaan sinut vasta iltaruoalle", sanon hymyillen. Nelivuotias tyttö hymyilee säteilevästi ja pyytää sitten lisää vauhtia. Puistoon valuu muutama muukin lapsi, ja Louis päästää Lizin keinusta heikkalaatikolle, jossa tyttö ja hieman vanhempi poika alkavat rakentaa hiekkalinnaa.
"Oliko Dublinissa kivaa?" kysyn vieressäni istuvalta mieheltä ja painan pääni tämän olkapäälle.
"Joo, kuten aina. Mutta kotiinkin oli kiva tulla", Louis sanoo ja saatan kuulla kuinka hän hymyilee.
"Olit poissa vai yhden päivän", naurahdan. Louis ja hänen bändinsä olivat keikalla Dublinissa, he tulivat Lontooseen vasta tämän päivän puolella. En ollut ehtinyt juurikaan jutella hänen kanssaan tänään, koska Susanne oli tuonut Lizzien meille ja olimme pitäneet pikkutytölle seuraa.
"Mä ikävöin sua silti", kuuluu vastaus.
"Aww", naurahdan ja käännään päätäni antaakseni suukon poikaystävälleni. Huulemme osuvat yhteen, ja kuulemme heti vierestämme äänen:
"Hyi, miksi te teette noin?" Käännyn katsomaan Lizzietä, tyttö nauraa hykertää penkin edessä.
"Koska me rakastetaan toisiamme", Louis sanoo hänelle. "Aikanaan säkin teet näin etkä ajattele yhtään että se on yök."
"Enkä", Lizzie huudahtaa nauraen. Sitten hän juoksee liukumäkeen, jonne hiekkalaatikolla äsken leikkinyt poika on jo mennyt.
"Söpö", sanon ja katselen kuinka poika laskee heti Lizzien jälkeen.
"Ajattele, joskus meilläkin voisi olla tollanen", Louis sanoo hiljaa ja painaa suukon poskelleni. Kikatan typerästi, enkä yhtään tiedä mitä sanoa.
"Jospa nyt kuitenkin keskitytään tähän hetkeen, testin tuloksetkaan ei ole tulleet", sanon lopulta. Hymyni hiipuu, ja Louis huokaisee.
"Älä muistuta mua siitä. Mua inhottaa ajatus siitä, että mä saatan menettää sut ikuisiksi ajoiksi piankin, vain siksi että sulla on joku typerä syöpä."
"Niin muakin, mutta mä en nyt halua miettiä sitä", kuiskaan ja hörppään melkein juodusta kahvistani.
"Lizzie, mennäänkö syömään?" huutelen hiekkalaatikolle päin.
"Okei", Liz huutaa takaisin ja laskee ämpärin käsistään. Hän juoksee luokseni ja minä nostan hänet syliini. Kävelen Louisin luokse, joka tiputtaa tyhjät pahvimukit roskikseen ja sitten me lähdemme kävelemään kohti minun ja Louisin asuntoa, jonne ei ole pitkäkään matka. Kun tulemme talolle, Louis menee avaamaan oven ja auttaa Lizzieltä ulkovaatteet päältä. Hän vie tytön kuravaatteet pesuhuoneeseen ja minä taas katan pöydän ja laitan spagettia ja jauhelihakastiketta Lizzien lautaselle. Tyttö istuu syömään, ja sillä välin kun hän syö, minä lämmitän minun ja Louisin ruoat ja pian me kaikki kolme ahmimme ruokiamme mietteliään hiljaisuuden vallitessa.
"Kiitos, Olivia-täti", Lizzie sanoo syötyään tarpeeksi.
"Ole hyvä", hymyilen ja pörrötän tyttösen kiharoita vasemmalla kädelläni. Sitten vien hänen lautasensa pesukoneeseen, ja omani myös. Louis pyyhkii pöydän korjattuaan omat jälkensä ja laitettuaan kattilan takaisin jääkaappiin.
"Mitä tehdään?" Lizzie kysyy ja haukottelee. Istahdan sohvalle risti-istuntaan ja mietin.
"Katsotaanko Nalle Puhia?" kysyn kun en saa päähäni mitään muutakaan tekemistä.
"JOO", Lizzie huudahtaa ja taputtaa pikkuisia kätösiään yhteen. Louis nostaa hänet nojatuolille ja peittelee hänet viltin alle, minä laitan Nalle Puh-elokuvan pyörimään ja kaivaudun sohvalle Louisin kainaloon. Kesken elokuvan huomaan Lizzien nukahtaneen, joten laitan elokuvan pois päältä ja haen itselleni kirjan makuuhuoneesta jota luen sohvalla makoillen samalla, kun Louis lauleskelee työhuoneessaan.
Myöhemmin iltapäivällä, kun Louis ja Lizzie leikkivät junaradalla, ovikello soi. Susanne ja Steve tulevat hakemaan tytärtään kotiin.
"Heei, Liz. Oliko kivaa?" Susanne kysyy nostaessaan tyttönsä syliinsä. Tämä halaa äitiään ja nyökyttelee innoissaan.
"Saanhan mä tulla uudestaankin? Saanhan?"
"Tottakai saat, mikäli se vain käy heille", Susanne sanoo ja nyökäyttää päätään kohti minua ja Louisia.
"Ilman muuta, milloin vain", kiiruhdan vakuuttamaan. Susanne lähettää Lizzien siivoamaan lelut ja pakkaamaan ne reppuunsa, sitten juomme kahvit ja Susanne perheineen ajaa pois.
"Oon ihan puhki", nauran ja istun sohvalle. Louis nyökäyttää.
"Tavallaan ihan hyvä, ettei se ole meidän oma, en tiedä miten jaksaisin joka päivä viedä tyttöä puistoon ja kotiin ja katsoa lastenhjelmia ja leikkiä ja ruokkia", sanahdan.
"Niin, no, vastuuhan siinä olisi aivan järkyttävän suuri, kaikki muu tulee vasta kakkosena", Louis vastaa.
"Sinähän se tiedätkiin paljon vastuullisuudesta", virnuilen ja pyöritän silmiäni.
"Hahhah", Louis sanoo ja alkaa sitten kutittaa minua. Kieriskelen pian lattialla vedet silmistä valuen.
"Pitäiskö hakea posti?" Louis tuumailee, kun nousen istuma-asentoon ja korjailen kampaustani ja nostan villapaitani hihat kyynerpäihini.
"Hae vaan", sanon. Louis nousee lattialta ja astelee eteiseen. Pian hän tulee takaisin, ja heittää postit viereeni. Selaan pinon lävitse, laskuja ja mainoksia vain... Ei mutta, täällähän on joku muukin kirje. Se on osoitettu minulle. Etsin lähettäjää, ja törmään sairaalan nimeen oman nimeni vieressä.
"Lou... Tulokset on tullu", sanon niin lujaa kuin yhtäkkiä kuivuneesta kurkustani ääntä lähtee. Louis rientää keittiöstä kädessään palanen omenapiirakkaa ja istuu taakseni sohvalle.
"No?"
"Mä en uskalla avata sitä."
"Avaa vaan, se on varmasti ihan okei, ei sulla varmasti ole mitään", Louis kannustaa. Nielaisen, ja revin sitten kuoren auki. Nostan paperilappusen silmieni tasalle ja luen mitä siinä sanotaan.
//tämmönen on nyt se uusi ficci sitten. Toivottavasti pidätte vaikka ei se kyllä mikään realistisin olekaan. Anteeksi kaikki k-virheet, nyt menen nukkumaan, öitää :)
Olivia
Tilaa:
Kommentit (Atom)