Always be together - 8

Olivia -

Herääminen seuraavana aamuna tuntuu olevan työn ja tuskan takana. En meinaa saada väsyneitä silmiäni auki, ja kun viimein onnistun rullaamaan itseni ylös sängystä, oloni on aivan järkyttävä. Minua väsyttää, päähäni koskee ja mahani kurnii. Naamani on aivan valkea ja pussit silmieni alla ovat kuin mustelmat, aivan kuin nenäni olisi murtunut äskettäin. Hiukseni ovat takussa ja sotkuiset kuin harakan pesä, ja tahdon vain kaatua sängyn pohjalle odottamaan loppuani. Mutta päätän vastoin tätä ideaa, menen suihkuun, otan särkylääkettä, meikkaan hieman jotten näytä aivan aaveelta ja pesen hampaani. Sitten puen päälleni mustat kangassortsit ja mustan t-paidan ja menen alas syömään. Louis istuu olohuoneen puolella katselemassa jalkapalloa telkkarista.

"Huomenta", sanon hiljaa kun kävelen kaakaomukin ja paahtoleivän kanssa hänen vierelleen. Istahdan alas ja haukkaan leipää. Hiuksistani selkääni tippuva vesi saa ihoni kananlihalle ja värisen vähän väliä kylmissäni.
"Huomenta", Lou hymyilee pienesti ja kääntää katseensa takaisin kohti teeveeruutua.
"Mm, ootko sä suunnitellut mitään tälle päivälle?" hän jatkaa.
"En mä ole. Miten niin?" kysäisen ja syön leivän loppuun.
"Mä ajattelin, että me voitaisiin mennä syömään", Louis sanoo. Katselen häntä hämmentyneenä ja vastaan:
"Okei. Milloin, minne?"
"Umm, no sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Kuudelta vaikka?"
"Sopii", vastaan ja kävelen tyhjän kaakaomukin kanssa keittiöön ja lasken kupin tiskialtaaseen. Sitten heitän leipäpussin kaappiin, voin ja maidon jääkaappiin ja pyyhin murut pöydältä. Katsahdan kelloa, ja se näyttää viittä minuuttia yli 12. Päätän lähteä lenkille, ehkä päänsärky lähtee ulkoilemalla. Juoksen siis ylös, puen juoksuhousut ja topin, sekä hupparin ylleni ja laitan vielä ihan ohuen tuulitakin kaiken päälle, nappaan avaimet ja kuulokkeet sekä puhelimen yöpöydältäni. Liitän kuulokkeet puhelimeeni ja laitan radion soimaan. Sitten huudan Louisille moikat ja lähden tuuliseen ilmaan kiskoen pipoa päähäni ja hansikkaita käsiini.

Kävelen ensin puiston laidalle, ja hölkään sitten sillan ohitse metsänvierustaa pitkin. Tai no, metsänvierusta on väärä sana. Muutama puu törröttää maassa, se ei vielä metsää tee, ei ole lähelläkään sitä. Kun käännyn takaisin leikkipuiston kohdalla, näkökenttääni juoksee koira. Kultainennoutaja hölköttelee kohti minua, ja vaikka vähän pelkäänkin isoja koiria, tämä näyttää ystävälliseltä ja sympaattiselta, eikä ollenkaan niin kauhistuttavalta.
"Steve!" joku huutaa. Koira ei kuuntele, vaan se kävelee luokseni ja kun ojennan käteni sitä kohti ottaakseni sen kiinni, se pakenee vähän matkan päähän ja jää tuijottamaan minua. Yritän vielä muutaman kerran tuloksetta tarttua sitä kaulapannasta, kunnes tajuan astua sen hihnan päälle, joka laahaa maata koiran perässä ja noukin hihnan käteeni. Juuri silloin minun ikäiseltäni näyttävä poika, tai mies ehkä tässä tapauksessa jo, juoksee paikalle ja hengästyneenä huudahtaa:
"Steve! Tuolla lailla ei saa karkailla!" Hän nostaa katseensa koirastaan, ja kohtaa katseeni.
"Kiitos paljon, se pääsi karkuun kun en pitänyt hihnasta tarpeeksi lujasti kiinni oravan lähettyvillä", likaisenblondit hiukset ja rusertavat silmät omistava mies sanoo ja hymyilee hieman. Ojennan hihnan hänelle, ja vastaan hymyyn.
"Ei mitään, pidä koirastasi seuraavalla kerralla paremmin huolta", naurahdan.
"Nimeni on muuten John."
"Olivia", vastaan.
"Minne päin olet matkalla?" John kysyy. Näytän sormellani että suoraan ja vasemmalle, ja koska hän on matkalla samaan suuntaan, menemme yhtä matkaa. Hän kääntyy sillan kohdalla eri suuntaan, mutta sanoo toivovansa että näkee minut uudelleenkin. Nyökkään ja sanon että varmasti näemme vielä, kunnes tajuan hetken käveltyäni eteenpäin, että tuskinpa niin tulee ikinä tapahtumaan. Se saa mieleni apeaksi, ja päätän hölkätä kotiin vain siksi, että minun pitäisi keskittyä askeliini ja hengitykseeni ennemmin kuin surkeisiin ajatuksiini.

Kun tulen kotipihaan, minua kohtaa outo näky. Louis seisoo ovella edessään mies ja nainen, heidän autonsa on parkkeerattu autotallimme eteen. Louis huomaa minut ensimmäisenä, ja hänen katseensa huutaa apua.
"Umm, hei?" avaan suuni kun olen melkein pariskunnan takana. He kääntyvät nopeasti ja tunnistan heidät samantien.
"Äiti. Mitä helvettiä sä teet täällä?" kysyn hiljaa. Olen onnellinen heidän tulostaan, mutta myös aivan äärimmäisen hämmentynyt.
"Tom kertoi että olet kysellyt meidän peräämme. Tässä me nyt ollaan kultapieni", äitini vastaa.
"Olisiko mahdollista että mä pääsisin suihkuun ja sitten juteltaisiin tästä?" kysyn kun olen selvinnyt alkuhämmennyksestäni.
"Tottahan toki", vanhempani sanovat ja Louis astuu sisälle taloon meidän edellämme. Menen suihkuun, vaihdan vaatteet ja sitten liityn alakerrasssa istuvien vanhempieni ja poikaystäväni seuraan.

"Ei enää rahariitoja? Ei varastelua?" kysyn. Äiti pyörittää päätään.
"Oli typerää ottaa sinulta sinun pieniä rahojasi, kun meillä oli omiakin", isä vastaa. Hänen ja ädin katseista näen, että he katuvat tekojaan oikeasti.
"Ihana saada teidät takaisin", sanahdan ja halaan vanhempiani. Ja tajuan, että jälleen kerran olen tavannut ihmisen, jonka lupaan tavata myöhemmin, mutten koskaan saa tilaisuutta. Vanhempani juuri palasivat elämääni, ja minun on tapaushetkellä jo hyvästeltävä heidät.
"Äiti, isä. Mä kuolen kohta", pamautan ennen kuin ehdin miettiä mitä suustani päästän. Äitini, kuin peilikuva minusta itsestäni, katsoo minua hämmentyneenä, ja isäni nostaa kulmiaan kummeksuvasti.
"Mulla on aivokasvain ja mä kuolen", sanon ja minua itkettää jälleen. Louis vetää minut syliinsä ja halaa tiukasti. Kuulen kuinka äitini vetää terävästi henkeä, ja sitten huone hiljenee tyystin.
"Minä- Meillä ei ollut aavistustakaan rakas", isä sanoo värisevällä äänellään.
"Ei teillä voinutkaan olla, kun ei minullakaan ole ollut kuin muutaman viikon", niiskutan.
"Me vasta tapasimme uudelleen ja nyt-", äiti sanoo ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen.
"Tiedän", sanon hiljaa ja nojaan Louisin rintaan. Niinhän se on.

//jatkan taas pian, tai ainakin yritän!