Always be together - 10

Unknown -

Louis kuulee kolahduksen keittiöstä. Hän pyytää anteeksi sairaanhoitajalta, joka puhuu hänen kanssaan ja nostaa puhlimen korvaltaan.
"Olivia?" huuto kaikuu talossa, jossa vain kellojen tikitys luo ääntä. Louis hengittää syvään, ja kävelee kohti paikkaa, josta ääni kuului. Hän nostaa luurin takaisin korvalleen.
"Mitä tapahtui, jos saan udella?" sairaanhoitaja kysyy. Sinisilmäinen mies mumisee jotakin itselleenkin epäselvää vastaukseksi, ja astuu keittiöön.

Näky on kuin elokuvasta. Läpikuultavia sirpaleita on joka puolella, ja vettä myös. Keskellä siruja makaa tyttö, jonka silmät ovat kiinni, käsi vääntyneenä tämän ruumiin alle. Hän näyttää nukkuvalta, mutta Louis tietää ettei tämä ole vain nukahtanut.
"Olivia!" hän huutaa hätääntyneenä. Sairaanhoitaja kysyy huolissaan mikä langan toisessa päässä on hätänä.
"Olivia on... Hän makaa keittiömme lattialla ja näyttää tajuttomalta", Louis sanoo ja vaikka hänen äänensä kuulostaa jotakuinkin rauhalliselta, hän on aivan paniikissa. Nainen pyytää osoitetta, ja Louis kertoo sen hänelle kyykistyessään varovasti lattialle, yrittäen olla astumatta lasinsirpaileisiin.
"Ambulanssi on jo matkalla, odottakaa rauhallisina", nainen muistuttaa, ennen kuin antaa Louisille luvan katkaista puhelun. Mies laskee puhelimen vierelleen ja silittää Olivian poskea, uskaltamatta liikuttaa hentoista tyttöystäväänsä.
"Olivia... Älä jätä mua", Louis anelee ja hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. Hän pyyhkäisee peukalollaan Olivian poskea, ja istahtaa sitten tämän viereen.

Louis kuulee hätääntyneen koputuksen ovelta ja kävelee ovelle. Hän avaa sen auki ja päästää kaksi miestä paareineen sisälle taloon. He lähestulkoon juoksevat keittiöön.
"Tyttö pitää saada sairaalaan mahdollisimman pian, ne sanoivat siellä että hänellä on aivokasvain", toinen hoitaja sanoo toiselle hätäisesti. Louis ei kuule mitä he puhuvat, mutta ei ehkä tahdokaan kuulla.
"Saanko tulla hänen mukaansa?" Louis kuitenkin uskaltautuu kysysmään. Hän ei edes näe enää kunnolla, kyyneleet ovat muodostaneet muurin hänen näkökenttäänsä. Kaikki näyttää sumealta.
"Me emme voi ottaa sinua ambulanssiin, mutta voithan sä tulla perässä omalla autollasi saatuasi vaatetta päällesi", toinen miehistä sanoo. Vasta silloin Louis muistaa, ettei hänellä ole jaloissaan kuin pelkät bokserit. Mutta hänellä ei ole aikaa nolostua asiasta, hän vain nyökkää mieshoitajan selälle. Olivia nostetaan paareille, ja sitten hoitajat juoksevat ambulanssiin. Toinen menee laittamaan sireenin päälle samalla kun toinen sulkee takaovet, joiden takana Olivia on vielä yhden sairaanhoitajan kanssa.
"Voit kysellä hänestä ala-aulasta", hoitaja sanoo, ja hyppää sitten ajajan paikalle. Auto kiihdyttää pois pihasta. Louis ei jää katselemaan sen perään, hän läimäisee etuoven kiinni, ja juoksee yläkertaan vetämään jalkaansa harmaat lökärit ja mustan hupparin. Sitten hän vetää kengät jalkoihinsa, ottaa kännykkänsä ja takkinsa mukaan, lompakon hän tunkee takin taskuun ja sitten hän kiiruhtaa ulos ovesta, suoraan autotalliin ja ajaa kohti sairaalaa ajatukset pyörien vinhaa vauhtia hänen päässään.

Stacey istuu sairaalan aulassa, pienessä vastaanottokopissa ja katselee kelloa, joka tikittää aulan toisella seinällä. Kohta hänen vuoronsa on ohitse ja hän pääsee kotiin nukkumaan. Annie on tulossa hänen tilalleen loppuyöksi. Stacey vilkaisee tietokoneen näyttöä, jolla pyörivät potilastiedot. Kaksi uutta tiedostoa on jo päivitetty sivulle, mutta hän sulkee ne tietäen ettei tarvitsisi niitä enää tänään. 10 minuuttia. Hän nostaa katseensa takaisin hiljaiseen aulaan, jossa istuu vain kaksi henkilöä, mies ja nainen toisiinsa nojaten, umpiunessa. He odottavat huoneen 127 oven aukeamista, sen Stacey muistaa. Siellä on joku synnyttämässä ja mies ja nainen ovat tämän tulevan äidin isä ja äiti. Yhtäkkiä etuovi aukeaa, ja sisään juoksee hätääntyneen näköinen mies. Tällä on ruskeat hiukset ja hän näyttää siltä kuin olisi itkenyt kovastikin. Stacey valmistautuu puhuttelemaan häntä. Mies juoksee tiskille, läimäisee kätensä sille ja tuijottaa häntä sinisillä silmillään.
"Olivia... Olivia on täällä. Hänet tuotiin juuri!" Louisin ääni kuulostaa tukkoiselta, ja siltä hänestä tuntuukin. Hän katsoo punahiuksista naista läpitunkevasti ja anoen. Hänen on pakko tietää missä Olivia on.
"Hetkinen, tarkistan asian", Stacey sanoo. Hänestä tuntuu todella pahalta tuon nuoren miehen puolesta. Olivian on oltava hänelle hyvin läheinen, ja hänelle on täytynyt sattua jotakin hirvittävää.
"Sukunimi?" Stacey kysyy mieheltä.
"Minun vai hänen?" Louis kysyy. Hän on aivan sekaisin huolesta!
"Olivian", Stacey vastaa ja yrittää pitää säälivän katseensa poissa kasvoiltaan.
"Hall", Louis sanoo hiljaa. Hänen mahaansa koskee jännityksestä ja hänen kämmenpohjansa hikoavat.
"Olivia Hall... Ahaa, tässä. Hissillä kolmanteen kerrokseen, osastolle C. Hänelle ei ole vielä annettu huonetta, mutta saatte tietää sen heti, kun pääsette tuonne ylös", Stacey kertoo. "Kai te olette omainen? En saisi kertoa tätä kenellekään muulle kuin omaisille", hän muistaa kun mies on jo lähdössä.
"Poikaystävä", mies sanoo kääntymättä kohtaamaan hänen katsettaan, ja juoksee sitten hisseille. Stacey painaa kasvonsa käsiinsä hetkeksi. Olivia Hallilla on aivokasvain, ja hänet on tuotu sairaalaan muutamia minuutteja sitten. Stacey pyörittää päätään hitaasti ja nostaa päänsä katsahtaen kelloa. Hänen vuoronsa on ohitse. Hänn luovuttaa paikkansa Annielle hiljaisena. Hän ei voi edes kuvitella miltä tuosta miesparasta täytyy tuntua. Jos hänen miehelleen tapahtuisi jotakin tuollaista, hän ei kestäisi sitä. Tai hänen viisivuotiaalle pojalleen, Andylle. Hän värisee kylmästä ilmasta jonka hän kohtaa pukuhuoneessaan. Miten hirveää edes ajatella tuollaista.

Louis juoksee hisseille sydän hakaten kurkussa. Hän painaa alaspäin olevaa nuolta hissin oven vieressä, ja astuu pian sisään pieneen koppiin. Hän on kovin ahdistunut, ja painaa numeroa 3. Hissi lähtee hitaasti liikkeelle.
"Liiku nyt, mene nyt", Louis anelee paniikissa. Hän tahtoo nähdä Olivian niin pian kuin mahdollista. Hän tahtoo nähdä hänen olevan kunnossa. Kun hän viimein saapuu kolmanteen kerrokseen ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, hän ryntää ulos aulaan, joka on aivan erilainen kuin se ensimmäinen johon hän tuli. Tämä aula on vilkas, kuuluu huutoja ja askeleiden kopinaa linoleumilattioita vasten. Tässäkin aulassa on vastaanototiski. Louis kävelee sen luokse, ja kyselee jälleen Oliviaa. Hänet on siirretty huoneeseen 444, mutta hän ei ole vielä hereillä. Louisin ryhti lysähtää. Hän ei tiedä mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan sitä ettei Olivia olekaan hereillä.
"Jospa kävisit istumaan tuonne penkeille, tai kävisit syömässä toisen kerroksen kanttiinissa jotakin, ilmoitamme sinulle sitten kun häntä saa mennä katsomaan", tiskin takana vuoronsa aloittanut Alice sanoo nuorelle miehelle hänen edessään. Mies kiittää häntä hiljaa, kävelee penkeille ja lysähtää yhteen niistä. Hän painaa päänsä polviinsa ja Alice kääntää katseensa muualle. Hän ei kestä suurta surua ympärillään. Miksi hän sitten työskentelee sairaalassa, jossa tapahtuu joka päivä tuollaista; ihmiset itkevät, ihmiset kuolevat. Alice ei tiedä. Hän ei todellakaan tiedä.

Louisin pää nuokkuu väsymyksestä ja hänen päätään särkee kaikesta itkemisestä ja stressaamisesta. Olivian vanhemmat nukkuvat hänen vierellään, Susanne ja tämän mies ovat hakemassa ruokaa toisesta kerroksesta. Louis soitti heille heti, kun oli saanut itsensä sellaiseen kuntoon että pystyi puhumaan, ja he tulivat tuota pikaa paikalle. Kaikki he olivat erittäin järkyttyneitä ja huolissaan. Odottelu hermostutti heitä kaikkia. Susanne ja Steve palaavat paikoilleen muutamaa minuuttia myöhemmin.
"Hmm, anteeksi. Oletteko te mahdollisesti Olivia Hallin omaisia?" Louisia ärsyttää, kun kaikki puhuvat omaisista. Aivan kuin Olivia olisi kuollut ja he tämän surevia omaisia!
"Kyllä", Susanne vastaa ennen kuin Louis ehtii saada suunsa auki. Olivian vanhemmat heräävät heidän ääniinsä, räpyttelevät silmiään, ja kun he huomaavat mieslääkärin paikallaolon, hekin jäävät kuuntelemaan mitä tällä on sanottavanaan.
"Hän on hereillä, mutta hänen tilansa on vakava. Minun on ikävä kyllä kerrottava että hänen elinaikaennusteensa on enää muutamia päiviä, tai vähemmän", lääkäri sanoo ja katselee kaikkia Olivia Hallin läheisiä, jotka istuvat tuoleillaan sulattelemassa uutisia. Hän ei olisi koskaan tahtonut välittää näille tuollaista suru-uutista, mutta he ansaitsevat tietää.
"Ei", Louis huudahtaa. "Ei, ei, ei", hän toistaa. Hän tuntee, kuinka kuumat kyyneleet alkavat taas valua hänen poskilleen. Hän luuli jo itkeneensä kaikki mahdolliset kyyneleet.
"Voitte mennä tapaamaan häntä, mutta minun on annettava teille enintään 20 minuuttia aikaa. Hänen täytyy saada lääkkeensä ja unta", lääkäri sanoo ja poistuu paikalta juttelemaan kolmen naishoitajan kanssa.
"Susanne, Steve, tuletteko meidän kanssa?" Olivian isä kysyy. Susuanne nyökkää ja pyyhkii kyyneliä poskiltaan tarttuen Steven käteen. He kävelevät neljästään käytävän päähän, ja avaavat turkoosin oven, jossa lukee suurilla mustilla kirjaimilla 444. Louis erottaa ne istumapaikaltaankin.

"Olivia rakas", Olivia kuulee äitinsä itkuisen äänen. Hän pakottaa särkevät silmänsä auki.
"Äiti", hän sanoo. Hänen äänensä on matala, ja kuulostaa ennenminkin variksen raakunnalta.
"Kultapieni", Amanda itkee nyt estoitta. Eric tarttuu hänen käteensä ja toisella silittää Olivian otsaa hennosti, tuskin koskettaen tytärtään, aivan kuin tämä olisi särkyvää.
"Kuolenko mä nyt?" Olivia kysyy hiljaa. Odottaessaan vastausta hän kuulee vain oman sydämensä lyövän ja kellon tikittävän.
"Olivia, mä rakastan sua ihan hirvittävästi", Susanne itkee nojaten Steveen. Ilman Steven tukea, hän olisi varmaan jo polvillaan maassa itkemässä silmiään päästään.
"Eli mä kuolen. Mä ihan totta kuolen", Olivia sanoo ja tuntee sydämensä muljahtavan. Hän tiesi, että näin tulisi tapahtumaan, mutta ei näin aikaisin! Hänenhän piti nähdä maailmaa, saada sanoa hyvästit kaikille ja käyttää kaikkia uusia vaatteitaan, lähettää Susuannelle postikortti Roomasta ja nauttia viimeisistä hetkistään, viettää ne Louisin rinnalla.
"Niin kulta, aivan niin. Mä en-", Olivia näkee tuskan äitinsä katseessa, kuulee sen hänen äänestään ja tahtoisi nousta sängystään halaamaan äitiään. Hän nostaa käsivarsiaan, mutta jokin estää sitä nousemasta kovinkaan ylös. Hän näkee letkuja ja putkia ja litkuja ja hän nyrpistää nenäänsä inhosta. Olivia kääntää päätään äitinsä suuntaan, joka nojautuu hänen ylleen ja halaa häntä pienesti.
"Mulle tulee ikävä", Olivia sanoo. Kaikki kolme muutakin halaavat häntä, ja sanovat lähettävänsä Louisin hänen luokseen. Olivia tuntee itsensä äkkiä todella väsyneeksi. Hän tahtoo vain sulkea silmänsä ja unohtaa. Lentää pois. Mutta juuri kun hän on antamassa periksi tuolle tunteelle, turkoosi ovi aukeaa jälleen. Louis astuu huoneeseen, kävelee sängyn vierelle ja istuu oranssille tuolille. Olivia kääntää päänsä kohti häntä. Louis näyttää niin murtuneelta.
"Älä itke", Olivia kuiskaa. Louis katselee hänen silmiinsä ihan hiljaa. Sanoja ei tarvita. Kaikki mitä he tarvitsevat, on tässä.

Olivia - http://www.youtube.com/watch?v=oiwf8BvApKA (laittakaa soimaan?)

"Lou, mä en halua sulkea mun silmiä. Mulla on tunne, että kun mä teen niin, se on mun viimeinen kerta milloinkaan", sanon ja itku tekee tuloaan. Rintaani puristaa ikävästi, kun katselen väsynyttä ja murtunutta rakastani. Hän on tehnyt niin paljon vuokseni, ja miten minä sen palkitsenkaan.
"Sulje vain. Mä olen tässä niin kauan kuin sä vain tahdot", Louis sanoo. Ja sitten, hän hymyilee. Hymy ei yllä hänen silmiinsä, ja se kuolee pois yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin. Kuten minä.
"Ei, älä itke. Mä en tahdo että sä olet surullinen", sanon pyyhkien omia kyyneliäni kämmenselkääni.
"Älä säkään itke. Mä en halua nähdä sua onnettomana", Louis sanoo kurottuessaan suukottamaan poskeani.
"Lupaatko sä pysyä mun luonani, jos mä nyt suljen silmät?" kysyn ja ojennan käteni Louisia kohti. Tämä tarttuu siihen kaksin käsin.
"Niin kauan kuin vain tahdot", Louis toistaa käheästi.
"Mä rakastan sua", kuiskaan ja Louis kurottuu pyyhkimään kyyneleet poskiltani, hän suutelee minua huulille ja istuutuu jälleen tuolille.
"Mäkin sua. Aina", Louis kuiskaa. "Nuku nyt enkelini", tämä jatkaa ja painaa ehkä maailman pehmeimmän ja suloisimman, mutta myös lohduttomimman ja yksinnäisimmän suukonn poskelleni.
"Okei, älä jää murehtimaan mua. Elä elämääsi kuten se on tarkoitettu. Sä ja pojat teette hienoa työtä. Laulu on sun juttu, älä lopeta sitä", sanon ja katson suoraan Louisin lohduttomiin sinisiin silmiin.
"Mä rakastan sua", Louis toistaa yrittäen pysäyttää valuvia kyyeliään.
"Hyvää yötä."
"Hyvää yötä. Sä olet hieno ihminen. Mä olen niin ylpeä susta ja rakastan sua enemmän kuin mitään", sanon ja edelleen Louisiin katsoen suljen silmäni. Jokin sisälläni kertoo minulle, että se oli viimeinen kerta. Sairaalan äänet hiljenevät ympäriltäni. Vain minun oma rahiseva ja Louisin katkonainen hengitys kuuluu korviini. Sitten en kuule edes niitä. Pimeys nielaisee minut, päästäen minut kivuistani.

Louis -

Hän ei enää hengitä. Hänen rintansa ei enää kohoile tasaisen hengityksen seurauksena. Nousen ylös tuolilta ja olen huutaa hoitajia paikalle, mutta olen voimaton. Valun takaisin tuoliin ja katson hänen kasvojaan. Ne olivat niin kauniit, ja ovat edelleenkin. Huulilla melkein asui lempeä hymy. Painan voimattomana, lannistuneena, murtuneena ja pohjattoman surullisena pääni vasten patjaa jolla hän makaa. Pääni osuu hänen lanteeseensa ja tulen ajatelleeksi, että tämä on vain hänen tyhjä kuorensa. Hän on jossakin, missä ei tunneta kipua.
"Mä tulen perässä.. Kun olen valmis. Mä rakastan sua", kuiskaan ja vaikka eiväthän miehet itke, en voi mitään sille, että purskahdan itkuun hänen ruumiinsa äärellä.

//the end