Always be together - 9

Olivia -

Äiti ja isä lähtevät hotellille, jossa he yöpyvät muutaman päivän täällä ollessaan, ja minä jään Louisin kanssa sohvalle istumaan. Kello ei ole vielä paljoakaan, mutta minulla on nälkä, ja ennen kaikkea tosi kurja olo. Minä ja äiti itkimme silmät päästämme, isä vain tuijotti minua kuin olisi tahtonut ravistella minua harteista ja pyytää minua kertomaan että koko juttu on vain iso, tyhmä vitsi. Hemmetti, olisikin. Mutta kun ei ole. Nousen ylös sohvalta, pyyhin jo melkein kuivuneita kyynelvanoja poskiltani kämmenselkääni ja vedän syvään henkeä.
"Olivia? Vieläkö sä, tuota, tahdot mennä syömään?" En tahdo tuottaa Louisille pettymystä, vaikken ehkä tahtoisikaan mennä, joten nyökkään.
"Joo, mennään vaan", sanon ja kävelen ylös valmistautumaan.
"Ai nytkö?" Louis kysyy.
"Vaikka nyt", sanon ja jatkan matkaani yläkertaan. Otan kaapista valkoiset farkut, valkoisen pitkähihaisen jossa on v-kaula-aukko ja mustat sukat Conversejeni seuraksi. Laitan muutaman sormuksen, kiharran jo kuivuneet hiukseni, korjaan meikkini ja suihkautan hieman hajuvettä. Louis on samalla vaihtanut päälleen mustat farkut ja mustavalkoisen villapaidan. Hän laittaa pipon päähänsä ja minun tekee mieli kikattaa. Hän on niin söpö. Hänkin laittaa jalkoihinsa Converset, mutta matalavartiset sellaiset. Sitten me lähdemme hänen autolleen ja ajamme sieltä muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan ravintolaan, joka sijaitsee melkein keskustassa. Louis parkkeeraa auton sen lähellä sijaitsevan elokuvateatterin pihalle ja me kävelemme sen pienen matkan, joka meidän tarvitsee, päästäksemme päämääräämme.

Astumme sisään lämpimään ravintolaan ja valitsemme nurkkapöydän ikkunan vierestä. Takit, jotka olimme tietenkin vetäneet päällemme kotoa lähtiessämme, laitamme naulakkoon ja istumme sitten paikoillemme upottaville sohville. Sohvat ovat punaista nahkaa, pöytä tummaa puuta ja lattia oransseja laattoja, siellä täällä on vihreä laatta. Seinillä on kuvia ruoista, ja muutama kunniakirja. Sisustus sotii keskenään, mikään huonekaluista ei näytä sopivan yhteen toistensa kanssa, mutta se tuo paikkaan sympaattisuutta. Paikka on yksiä suosikkejani.
"Hyvää iltaa", likaisenblondeilla hiuksilla ja ruskeilla silmillä varustettu nuori mies seisoo pöytämme vieressä. Katson häntä aluksi hämmentyneenä, sitten tajuan missä olen nähnyt hänet ennenkin.
"John?" kysyn ihmeissäni.
"Olivia! Mikä sattuma", John hymyilee ja vaikuttaa aidosti ilahtuneelta näkemisestäni.
"Niinpä! Miten mä en tunnistanut sua kun sä tulit mua vastaan tänään?" mietin ääneen.
"Ehkä siksi koska mä alotin täällä vasta ehkä viikko sitten", John naurahtaa.
"Ahaa", sanon ja hymyilen.
"No mutta, ehkä mä kuitenkin nyt siirryn asiakaspalvelijan rooliin, mitä juomista te ottaisitte?"
"Kokista mulle", sanon ja Louis tilaa samanlaisen. John hakee juomamme, ja tuodessaanne pöytäämme, olemme jo päättäneet mitä tilaamme. Tilaamme yhden ison pitsan puoliksi, ja kun John lähtee hakemaan ruokaamme, me haemme itsellemme salaattia ja leipää salaattipöydästä. Syödesämme niitä selitän Louisille mistä tiedän Johnin, ja hän nyökkäilee kuunnellessaan minua. Ruokamme saapuu noin puolen tunnin odottamisen jälkeen, koska ravintolassa on aika täyttä juuri sillä hetkellä. John toivottaa meille hyvää ruokahalua leveästi hymyillen ja minä ja Louis hotkimme kinkku-jauheliha-ananas-pitsamme nopeasti suihimme. Päätämme, ettei meihin enää mahdu jälkiruokaa, joten pyydämme Johnia tuomaan meille laskun.

"Hyvää päivänjatkoa!" John sanoo iloisesti ja kun nousemme ylös lähteäksemme, hän yllättää minut halaamalla minua ja ravistamalla Louisin kättä. Vilkutan hänelle hymyillen vielä kun kuljemme ikkunan ohitse ja hän vilkuttaa minulle takaisin. Harmi, ettei ystävyytemme kestänyt muutamaa tuntia kauempaa.
"Mitä sä tahdot tehdä?" Louis kysyy, kun kuljemme kadulla käsi kädessä karistettuamme pienen fanilauman kannoiltamme. Nämä ehkä puolisen tusinaa fania olivat sen verran kilttejä etteivät he lähteneet seuraamaan meitä Louisin annettua heille nimikirjoituksensa ja muutamat kuvat.
"Hmm, me voitaisiin mennä elokuviin tai sitten mennään vain kotiin", sanon olkiani kohauttaen. Ollakseni rehellinen, tahtoisin Louisin tarttuvan viimeiseen vaihtoehtoon, sillä päähäni on taas alkanut särkeä, ja ehkä vielä kovemmin kuin eilen.
"Me voidaan katsoa mitä elokuvia siellä pyörii ja päättää sitten", Louis sanoo ja hymyilee minulle. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon että se näytti hymyltä. Kävelemme elokuvateatterin eteen, ja katselemme hetken sen seinässä olevia julisteita, jotka kertovat mitä elokuvia tällä hetkellä näytetään.
"Nälkäpeli Vihan liekit alkaa viidentoista minuutin päästä", Louis lukee. "Tahdotko sä mennä katsomaan sen?" En ole leffankatselutuulella, mutta nyökkään silti. Menemme sisälle taloon, ja ostamme liput kassalta. Louis ottaa meille isot popcornit ja 2 kokispulloa. Sitten menemme odottelemaan elokuvan alkua saliin numero 1.
"Ihanaa että sä suostuit lähtemään mun kanssa ulos tänään", Louis hymyilee ja siemaisee kokistaan.
"Musta on kiva että sä pyysit", sanon ja nostan katseeni häneen puhelimeni näytöstä. Olin selaillut Instagramia aikani kuluksi. Kymmenen minuuttia saa helposti kulumaan niin.
"No nyt kun mulla on vielä tilaisuus...", Louis sanoo niin hiljaa että tuskin kuulen häntä. Alan miettiä olikohan lause sittenkään minun korvilleni kuultavaksi tarkoitettukaan. Loppujen lopuksi ei sillä ole merkitystäkään; tottahan se on. Painan katseeni takaisin alas ja selaan kaikki kuvat aina sinne asti, jossa on viimeisin tykkäämäni kuva, ja sitten painan Instagram-kuvaketta ja pääsen takaisin ylös. Sammutan puhelimeni ja tungen sen laukkuuni. Otan kourallisen popcorneja suuhuni ja korjaan istuma-asentoani. Sali hämärtyy mainosten ajaksi, ja pimenee sitten kokonaan kun elokuva viitisen minuuttia myöhemmin alkaa.

Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani kämmenselältäni ja heitän tyhjän popcornkupin roskiin. Tungen puolityäyden kokispullon laukkuuni ja kävelen Louisin vierellä ulos.
"Oh, se oli ehkä paras elokuva ikinä", sanon tullessamme elokuvateatterista ulos. Tiedän että sanon melkein jokaisen näkemäni elokuvan jälkeen noin, mutta siltä se túntuu joka kerta.
"No joo, menettelihän se", Louis hymyilee ilkikurisesti. Pyöräytän silmiäni kävellessämme Louisin autolle. Nousemme siihen ja sitten ajamme kotiin. Painan särkeävän pääni vasten kylmää ikkunalasia ja painan silmäni kiinni.
"Onko kaikki hyvin?" Louis kysyy ja taputtaa reittäni kevyesti.
"Joo", sanon vaikka tiedän että se on vale.
"Eikä ole. Särkeekö päääsi?" Tällä kertaa vain nyökäytän tarmokaasti.
"Kun päästään kotiin, sä menet heti nukkumaan", Louis sanoo isällisesti ja minä en jaksa edes vastata tuohon. Itse asiassa, ei se kyllä mikään hullumpikaan idea ole.

Herään vasta yhdeksältä uudelleen vai huomatakseni, ettei päänsärkyni ole lähtenyt minnekään.
"Huomenta", Louis naurahtaa kun liityn hänen seuraansa olohuoneen puolelle.
"Hmm, huomenta?" vastaan ja istahdan sohvalle hänen kylkeensä. Minua huimaa. Lasken nukkuneeni kaksi ja puoli tuntia, ja olen silti aivan rättiväsynyt.
"Vieläkö päätä särkee?" Louis kysyy ja halaa minua. Päätän puhua totta.
"Joo", sanon. Louisin hymy katoaa ja hän painaa päänsä hiuksiini. "Voi sua." Istumme kauan vierekkäin siinä samassa asennossa, kunnes minä menen käymään vessassa ja Louis syö muutaman voileivän. Yhdentoista aikaan painamme päämme tyynyihin ja yritämme nukahtaa.

Voi helvetti, auts, mä en- "AU", kuiskaan itsekseni kun herään kamalimpaan päänsärkyyn joka minulla on koskaan ollut. Nousen ylös, mutta se on virhe. Hämärä huone pyörii vimmatusti ympärilläni, ja kaadun selälleni takaisin sängylle, mutten osukaan pehmeään patjaan vaan lyön pääni kovaan puulattiaan. Kolahdus herättää Louisin, joka mumisee, ja nostaa sitten unista päätään. Hän siristelee silmiään ne avatessaan vaikkei huoneessa olekaan valoisaa ja katsoo minua kun yritän kammeta itseni ylös pidellen kiinni sängyn reunasta. Huoneen pyöriminen ei lakkaa.
"Mitä sä teet?"
"Mun päähän sattuu tosi kovasti ja mua pyörryttää aivan sairaasti", huokaan ja painan silmiäni tiukasti kiinni. Louis on taas aivan kunnolla hereillä, ja hän nousee sängystä auttaakseen minut ylös. Hän istuttaa minut sängyn reunalle.
"Mä soitan sairaalaan odota tässä", hän sanoo ja hakee puhelimensa. Hän menee käytävään puhumaan. En kuule kuin muminaa.
"Jano", kuiskaan irvistellen itsekseni. Päätän lähteä urheasti etsimään itselleni juotavaa. Nousen ylös ja pidän huolen siitä että pidän aina jostakin kiinni matkallani keittiöön. Kun olen vihdoin päässyt perille, oloni on vielä kamalampi kuin viisi minuuttia sitten. Otan itselleni lasin kuivauskaapista ja kaadan siihen kylmää vettä.
"Horjuttaa", tuhahdan ja kun astun askeleen taaksepäin, menetän tasapainoni. Lasi kolahtaa lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Vesi lennähtää jokaisen ilmansuuntaan, ja minä kaadun holtittomasti maahan. Kun pääni kohtaa lattian, silmissäni pimenee.

//ääääh, mä en tiedä mikä tää kyhäelmä on. Anteeksi sekavuus, mun piti kirjottaa tää monessa osassa kun aina joku tuli häiritsemään mun kirjottamista ja nettiyhteys katkeili ja ääh en tiedä! Mä yritän jatkaa tätä mahdollisimman pian. Kiitos ihanista kommenteista, joita oli muutama ihminen laittanu tonne viimelukuun! Kommentit kannustaa mua jatkamaan, joten jatkakaa kommentointia niin mä jatkan tarinaa! :) xx