Olivia -
"New York City baby!" Susanne huudahtaa kun astumme ulos koneesta. Naurahdan, ja niin tekevät muutamat muutkin ihmiset ympärillämme. Toiset vain kiirehtivät ulos koneesta laittaessaan puhelimiaan pois lentotilalta ja soitellen jollekulle kiireessä.
"Kun ollaan päästy hotellille, mennäänkö syömään jonnekin?" kysäisen samalla kun kävelemme pieneen bussiin ja meidät ajelutetaan kiitoradalta lentokentän halleihin. Susanne nyökkää, "hyvä idea." Käymme hakemassa laukkumme ja sitten kävelemme kohti parkkipaikkoja. Takseja parveilee edessämme, ja valmitsemme niistä yhden. Kuski laittaa laukkumme takakonttiin, ja kysyy minne ajetaan. Vain sanomalla hotellin nimen pääsemme päämääräämme. Raahaamme laukut hotellin aulaan, ja minä käyn hakemassa avaimet tiskiltä ja sitten ajelemme hissillä ylös huoneeseemme. Huoneessa on kaksi erillistä sänkyä, sohva, televisio, kylpyhuone ja parveke. Lasken laukkuni oman sänkyni vierelle, ja vien kenkäni eteiseen. Sitten heitän meikkilaukkuni ja hammasharjani kylppäriin ja otan muutamia vaatekappaleita laukustani, laittaen muut vaatteet siististi takaisin sen pohjalle. Laitan jalkaani mustat farkut ja Vanssit, puen valkoisen t-paidan nahkatakin alle ja olen valmis. Vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdamme suurkaupungin vilinään.
"Noniin, mihin sä tahdot mennä?" Susuanne kysyy. Hän kiskoo takkia paremmin päälleen ja asettelee pipoaan paremmin päähänsä. Tungen käteni nahkatakin taskuihin ja katselen ympärilleni samalla kun kävelemme hitaasti eteenpäin etsien jotakin paikkaa johon mennä syömään. Päädymme lopulta istumaan johonkin pitseriaan ja tilaamaan perhekokoisen tonnikalakinkkupitsan puoliksi. Kun olemme syöneet, lähdemme taas kiertelemään kaupunkia. Olin nukkunut koneessa, mutta minua väsyttää silti kamalasti. Susanne hakee meille kahvit Starbucksista jotta pysyisimme hereillä hetken pidempään. Kiertelemme joitakin hotellin lähellä olevia kauppoja, ja päätämme vasta huomenna lähteä hieman pidemmälle ja viettää kokonaisen päivän pelkästään shoppailun parissa. En osta mitään, eikä Susannekaan. Näen muutamia mukavan näköisiä vaatteita, mutta voin ihan yhtä hyvin ostaa ne huomenna. Kävelemme takaisin hotellille ja minun ehdotuksestani käymme uimassa allasosastolla ennen kuin alamme katsoa televisiota ja nukahdamme kesken kaiken.
Seuraavan päivän vietämme New Yorkin keskustassa, jonne on hotellilta matkaa hiukan alle kilometri. Ostelemme vaatteita, käymme syömässä ja vietämme aikaa kahdestaan huoneessamme juttelemassa. Sitten päätämme pitää muotinäytöksen pitäen päällämme juuri ostamiamme vaatteita. Otamme toisistamme kuvia, nauramme itsemme kipeiksi eikä mikään muu kuin päänsärky valmista minua tulevaa varten.
"Susanne... Mua huimaa", sanon hiljaa ja istahdan sängyn reunalle pitäen päätäni tuettuna käsiini. Huone tuntuu pyörivän ympärilläni, enkä voi tarkentaa katsettani mihinkään. Susanne kävelee luokseni ja laskee lämpimän kätensä olkapäälleni.
"Shh, hengitä ihan rauhallisesti", Susanne sanoo ja lähtee sitten viereltäni. "Otatko vettä?"
"En", hengähdän ja yritän nousta ylös. Tahdon saada vaatteet pois päältäni ja mennä nukkumaan. Päänsärky saattaa mennä sillä pois, ja huimauskin ehkä. Mutta en saa otettua askeltakaan, kun polveni pettävät ja vajoan lattialle.
"Olivia?" Susaunne kysähtää kylpyhuoneesta säikähtäneellä äänellä. Yritän huudahtaa että kaikki on hyvin, kun päässäni kulkee vihlaisu ja silmäni painuvat hiljaa kiinni.
Susanne -
"Olivia!" kiljahdan kun avaan kylpyhuoneen oven ja näen ystäväni lyyhistyneenä sänkynsä vierelle. Kiiruhdan hänen luokseen ja kokeilen pulssin. Huh, hän hengittää, ajattelen ja sitten paniikissa alan etsimään puhelintani. Se ei ole taskussani, en löydä sitä mistään. Lopulta bongaan sen sivupöydältä ja soitan nopeasti ambulanssin tänne. Selitän heille mitä oli tapahtunut ja että hänellä on aivokasvain. Hoitajat vievät tajuttoman ystäväni sairaalaan vakuutellen minulle että kaikki on hyvin, ja minä seuraan perässä taksilla. Taksi parkkeeraa sairaalan eteen ja minä kiirehdin maksun suoritettuani kysymään ala-aulasta missä Olivia on. Pääsen kerrokseen 3, vähiten akuuttien tilanteiden osaastolle ja näen muutaman hoitajan juttelevan Olivian huoneen edessä.
"Anteeksi, pääsenkö mä katsomaan Oliviaa?" kysyn naisilta, jotka katsovat minua ilmeettöminä kun tulen paikalle. Lyhyempi, mustahiuksinen nyökkää ja sanoo:
"Hän heräsi jo matkalla tänne ja sanoi jotakin, sitten hän menetti tajunsa uudelleen ja nukkuu nyt. Odotamme hänen heräämistään ja tarkistamme sitten että kaikki on hyvin." Nyökkään ja livahdan heidän ohitseen. Liv on siirretty paareilta sairaalasänkyyn. Hän makaa peittojen päällä farkuissaan ja mustassa hupparissaan. Istahdan hänen viereensä ja punnitsen mielessäni, soittaisinko Louisille vai en.
"Susanne, Susanne, auta, mä en-", Olivia puuskuttaa ja sulkee silmänsä uudelleen. Hänestä näkee kuinka häneen sattuu. Tunnen huolen kurtistavan kulmiani.
"Rauhassa", sanon ensimmäisen mieleeni tulevan asian. Sitten on taas hiljaista. Melkein liian hiljaista.
Olivia -
"Tästä ei sitten kerrota Louisille, okei?" kysyn kun kävelen Susannen vierellä ulos sairaalasta muutamaa päivää myöhemmin. On torstai-ilta, ja olen maannut sairaalassa tiistaista erilaisissa tarkastuksissa, jotka tehtiin "ihan vain varmuuden vuoksi".
"Hmm, ihan miten vain. Minusta sun pitäisi kyllä mainita tästä", Susanne sanoo kun istumme taksin takapenkille.
Ravistan päätäni. "Mä en halua huolestuttaa sitä", sanon ja katselen kuinka erilaiset kaupat vilahtelevat ikkunan takana, ihmiset liikuskelevat hämärässä ja autot tööttäilevät toisilleen. Susanne katsoo minua oudosti ja olemme koko matkan ihan hiljakseen.
//apua, mitä paskaa... Anteeksi. Koettakaa kestää :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti