Always be together - 5

Olivia -

"Um, Liv... Olisiko ollut mitekään mahdollista siirtää sitä ensimmäistä reissua?" Louis kysyy tullessaan olohuoneen puolelle puhelin käsissään. Hän laskee sen sohvapöydälle ja katsoo minua silmiin purren alahuultaan kevyesti.
"Ei, se varattiin ja maksettiinkin jo", sanon ja luon kasvoilleni kysyvän ilmeen.
"Kun tuota... Paul soitti ja sanoi että juuri sille päivälle on lisätty yksi keikka Saksaan", Louis sanoo niin nopeasti etten melkein meinaa saada sanoista selvää. Hän vetää henkeä ja napsauttaa suunsa kiinni. Katson häntä uskomatta korviani.
"Mitä hemmettiä? Meidänhän piti mennä sinne yhdessä!" huudahdan pettyneenä.
"Mä tiedän, mutta mä en voi jättää sitä keikkaa välistä", Louis mumisee. Tiedän sen, mutta silti pettymys kirpaisee rintaani ja tunnen kunka kulmakarvani vetäytyvät alaspäin ja huuleni menevät suuttumuksesta murtuun.
"Kyllä mä sen tiedän, mutta miksi juuri silloin?!" kiljahdan vihaisesti ja tuijotan Louisia aivan kuin tämä olisi hänen vikansa. Lapsellista, tiedän, mutta olin todella odottanut meidän yhteistä New Yorkin reissuamme.
"En tiedä, mutta sitäkään ei voida siirtää, niin kuin ihan hyvin tiedät", Louis sanoo kylmästi. Huomaan että hänkin alkaa suuttua.
"Jaahas", tuhahdan ja nousen sohvalta kävellen hänen ohitseen yläkertaan. Menköön Saksaan ja jättäköön minut yksin, kuka häntä tarvitsee, ajattelen vihasesti. Vastaus on tottakai että minä, minä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin ikinä. Mutta en lakkaa heittämästä ilkeitä ajatuksia hänen suuntaansa suunnatessani makuuhuoneeseemme ja ottaessani kännykkäni yöpöydältäni. Päänsärky on taas alkanut, ja soittaessani Susannelle yritän hieroa ohimoitani edes lievittääkseni kipua.

"Heippa Olivia", kuuluu langan päästä iloinen ääni. Taustalta kuuluu Lizzien ääni ja pian hänen kirkas naurunsa. Se saa minut heti hiukan paremmalle tuulelle.
"Hei Sus", sanahdan lyhyesti.
"Onko kaikki hyvin?" Susanne kysyy ja minä huokaan.
"No en nyt sanoisi niinkään. Louis joutuu perumaan New Yorkin matkamme koska hänellä on keikka Saksassa lähtöpäivänä", sanon ja viha kuohahtaa sisälläni heti selittäessäni tilanteen. Typerää, kyllä, mutta en jaksa juuri nyt ajatella hölmöä käytöstäni.
"Voi ei!" Susanne sanoo myötätuntoisesti. "Ei varmasti kivaa kummallekaan teistä", hän huokaa.
"No ei. Mutta mä olisin vain tahtonut kysyä... Että olisitko sä lähtenyt sinne mun mukaan? Lähtö olisi ihan muutaman viikon päästä", kysäisen. Minulla on edelleen kaksi lentolippua, enkä aio jättää toista, maksettua lippua, käyttämättä. Kieritän hiussuortuvia etusormeni ympärille ja odottelen Susannen vastausta.
"Hmm, mikäli saan Lizzielle hoitajan päiviksi, niin mikä ettei, loma kyllä kelpaisi", Susanne sanoo ja saatan melkein kuulla kuinka hän hymyilee.
"Mitä minusta?" kuuluu taustalta Lizzien ääni. Naurahdan hiljaa.
"Ei mitään kulta, joko olet syönyt?" Susanne kysähtää kauempana luurista.
"Sus! Tekstaan sulle kohta yksityiskohdat matkasta, niin että sä pääset hoitamaan Lizzietä", sanon hiukan kovempaa jotta Susuanne kuulisi. Kuulen makuuhuoneen ovan avautuvan, mutta en käänny kotsomaan tulijaa, joka epäilemättä on Louis. Sänky narahtaa hiljaa kun Louis istahtaa selkäni taakse.
"Hyvä on, kiitos Liv", Susanne vastaa.
"Kerro terveisiä!" huudahdan vielä ennen lopettamista. Lasken puhelimen sängylle ja käännyn kohtaamaan Louisin silmät.

"Anteeksi", hän sanoo hiljaa. Huokaan ja pyöitän päätäni.
"Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Tottakai sun täytyy mennä, ja mä tiedän sen. Anteeksi kun olin tyhmä ja syytin sua enkä yhtään ajatellu asiaa", huokaan. Louis väläyttää pienen hymyn ja vetää minut syliinsä.
"Mutta mä lupaan että muita reissuja en jätä väliin!" hän sanoo halatessaan minua lujasti. Hymähdän pieni hymy huulillani ja päästän irti hänestä. Oloni on outo, minua pyörryttää.
"Onko kaikki okei?" Louis kysyy. Hän katselee minua kulmat kurtussa.
"Joo, luulisin. On vain vähän hassu olo", sanon hiljaa ja nousen sängyltä jatkaakseni päivän askareitani. No jaa, television katselu kuuluu jokapäiväiseen elämääni, joten... Mutta kun otan askeleita kohti ovea, seinä tulee liian lähelle. Korjaan tasapainoani, ja pienen hetken päässäni hakkaa kysymys: missä minä olen?
"Olivia?" Louis vinkaisee.
"No?" kysyn enkä tunnista omaa, rättiväsyeeltä kuulostavaa ääntäni.
"Oletko sä varmasti kunnossa?" Louis tulee taakseni ja ottaa minua vyötäröltä kiinni estäen minua kaatumasta. Huimaus alkaa pikkuhiljaa hellittää, mutta tasapainoni tuntuu silti heittelevän. Minuun iskee paniikki. Jotakin tämän kaltaista voi tulla aivokasvaimen sivuoreina.
"Joo, mä haluan vaan istumaan ja lasin vettä", kähisen. Louis johdattaa minut hitaasti alakertaan, istuttaa sohvalle ja antaa minulle lasin vettä. Hän katselee minua huolestuneena kun kulautan koko lasillisen kerralla alas ja pyydän toista. Juon toisenkin lasin mukisematta, ja nojaudun sitten vasten Louisin olkapäätä.
"Mitä tapahtui?"
"Mua vaan huimasi, eipä siinä sen enempää. Tää kuuluu tähän juttuun, luulisin", sanon hiljaa ja laitan silmät kiinni. Se tuntuu helpottavan.
"Hui", saan vastaukseksi. 

"Okei, koetahan nyt sitten olla ihmisiksi siellä", naurahdan ja halaan Louisia tiukasti kentällä. Minun laukkuni odottavat Susannen vierellä penkeillä, jonne olemme linnoittautuneet muutamaksi tunniksi ennen koneeseemme menoa. Tänään on se päivä, jolloin minä ja Susanne menemme New Yorkiin, ja Louis lentää keikalle Saksaan.
"Höh, koeta itse vain", Louis tuhahtaa hymyillen ja painaa hellän suukon huulilleni.
"Pidä hauskaa", vinkkaan vielä ennen kuin Niall, Harry, Zayn, Liam ja Louis astelevat porteille ja omaan yksityiskoneeseensa. Palaan paikalleni Susannen vierelle, ja vedän puhelimen taskustani. Voin ihan hyvin vaikka pelata jotakin peliä nyt kun lähtöön on vielä noin kaksi ja puoli tuntia. Tulimme tänne aikaisemmin kuin olisi pitänyt koska tahdoin päästä hyvästelemään Louisin vielä ennen kuin hän lähtee. Isoimmat laukut ovat jo matkalla ruumaan, ja olemme menneet turvatarkastusten sun muiden läpi. Nyt vain odotellaan kuulutusta meidän lennollemme.

"Lento New Yorkiin lähtee portilta 12 puolen tunnin päästä. Pyydämme siis matkustajia ystävällisesti siitymään portin tuntumaan", kuuluu kaiuttimista naisen ääni. Pompahdan pystyyn ja raahaan käsilaukkuni ja Susannen mukaani. Portilla meiltä kaikilta tarkistetaan vielä että kaikki on kunnossa, ja päästetään käytävää pitkin koneeseen. Menemme paikoillemme ja kiinnitämme turvavyöt odotellessamme koneen lähtöä. Laitan puhelimeni lentotilalle lähetettyäni Louisille vielä viestin. Huomaan että Facebookissani on ilmoitus, jonka katselen vielä ihan nopeasti. Tom pyytää jälleen lisäaikaa. Hän ei ole vieläkään puhunut vanhemmillemme minusta, mutta tällä kertaa hän lupaa että kun pääsen New Yorkista kotiin, hän on puhunut asiat halki. Huokaan, kirjoitan vastauksen ja sitten laitan lentotilan päälle, puhelimen laukkuuni ja käännyn Susannen puoleen. Hän on ihan yhtä innoissaan tästä kuin minä.

//sorisori, tää menee nyt vähän oudosti eteenpäin, mutta kun mulla on jo Zaynficiin hyvä idea - se on hyvä idea ainakin mun omasta mielestä eheh lol en tiiä teistä... - niin yritän saada tän päätökseen jotta pääisin kirjottelemaan sitä. Mutta mä en ajatellu lopettaa tätä kesken, en todellakaan! Kirjoitan loppuun saakka, oli se sitten millanen tahnsa... Ja mikäköhän tää loppuhöpinä nyt taas oli...?