Soulmates - 9

Kate -

Kun tulen kotiin, Steve istuu jo olohuoneessa ja katsoo telkkaria.
"Hei", hän sanoo ja katsahtaa minuun. Nyökkään hänelle ja painan pääni peloissani. On tyhmää ajatella että hän voisi naamani perusteella tietää mitä olen tehnyt, mutta en voi mitään kauhun tunteelle.
"Kate, oletko sä okei?" Steve kysyy, jälleen.
"Joo, tottahan toki. Kaikki on tosi hyvin", kiiruhdan vakuuttamaan ja livahdan keittiön puolelle. Olen huono pitämään painostavia salaisuuksia, ja tämä tulee ilmi milloin tahansa. Se voi tapahtua tänään tai kuukausien päästä, mutta Steve tulee huomaamaan millainen valehteleva ämmä minusta on tullut. Huokaan ja nappaan lasin kaapista ja täytän sen jääkylmällä vedellä.
"Steve..?"
"Niin?"
"Rakastaisitko sä mua yhä jos sä saisit tietää että mä olisin tehnyt jotakin tosi kamalaa? Niinkun jotain anteeksiantamatonta?" kysyn. En näe Steveä mutta voin kuvitella hänen hämmentyneen ilmeensä.
 "Se riippuu siitä mitä olisit tehnyt.. Oletko sä nyt sitten tehnyt jotakin sellaista?" Steven ääni kuulostaa jopa pelokkaalta.
"En, en ole. Kunhan mietin", sanon kiireesti. Ennen kuin Steve ehtii kysellä jatkokysymyksiä, lähden yläkertaan hakemaan salikamojani ja sitten lähden salille. Minun on saatava ajatella jotakin muuta nyt.

"Zayn, mä en voi jatkaa näin", huokaan puhelimeeni. Istun salitreenini jälkeen autossani ja puhun Zaynin kanssa.
"Mikä siinä on niin vaikeaa?" hän kysyy.
 "Hulluko olet? On tosi vaikeaa yrittää piilotella jotain pettämisjuttua omalta poikaystävältä!" huudahdan.
"No älä jatka sitten", Zayn ohjeistaa kolkoksi muuttuneella ääänellään. Pidän pitkän tauon.
"No mutta kun sekin on vaikeaa", vingun.
"Kate, sun pitää nyt vaan päättää", Zayn huokaa ärtyneenä.
"Mitä jos mä en voi?" kysyn.
 "Sun on pakko. Tää tilanne luisuu sun hallinnasta ihan kohta, ja mä esimerkiksi, olen hyvin kärsimätön", Zayn huokaa. "Kiitos muistutuksesta", sanon sarkastisesti ja huokaan itsekin.
 "Kuten olen jo sanonut, unohda Steve. Se on vaan kusipää, ei se sua oikeesti rakasta", Zayn sanoo. Kimpaannun ja pääästän suustani jotakin hyvin typerää.
"Mitä sä mistään rakkaudesta tiedät, eihän sun vanhemmat edes ollu täällä sitä sulle opettamassa!" huudahdan ja kadun sanojani välittömästi. "Zayn, anna anteeksi en mä-"
"Mä olen jo kerran sanonut sulle, että mun vanhempiin sä et kajoa!" Zayn karjuu. Vaikkei hän ole edes minun lähelläni, painan selkäni automaattisesti nahkaisen penkin selkänojaa vasten ja yritän käpristyä pieneksi palloksi. Tunnen hänen raivonsa näinkin kaukaa, ja se saa minut melkein nyyhkyttämään kauhusta.
"Anna anteeksi", kuiskaan.
"En. Painu helvettiin." Linja menee mykäksi, ja sitten korvani täyttää yksitoikkoinen tuuttaus. Laitan linjan itsekin kiinni ja painan pääni käsiini.
"Mikset sä koskaan voi ajatella ennen kuin sä sanot?!" huudahdan niin lujaa kuin pystyn ja minun tekee mieli hakata itseäni jollakin kovalla. Huokaisten potkaisen kengät jaloistani ja nostan ne istuimelle niin, että voin nojata leukani polviini. Hetken päästä päätän, että tilanteelle on pakko tehdä jotakin, tapahtuipa minulle itselleni mitä tahansa. Laitan kengät takaisin jalkoihini ja lähden ajamaan kohti Zaynin kotitaloa.

Istun autossa hengittelemässä ja miettimässä, olenko sittenkään tullut oikeaan paikkaan. Zayn saattaisi vaikka lyödä minua tai hakata minut sairaalakuntoon. Vedän jälleen kerran henkeä ja puhallan sen rauhallisesti ulos. Sitten astun autosta ja tunnen kylmän tuulen vieläkin hiukan hikisillä kasvoillani. Olisi pitänyt käydä suihkussa jo salilla... No jaa, ei sille nyt enää voi mitään. Astelen ovelle, mutten ehdi edes puoleen väliin matkaa autolta ovelle, kun Zayn astuu ulos ovesta ja kävelee minua kohti kädet nyrkkiin puristettuina. Kun hän tulee katulampun valokiilan kantaman päähän näen hänen jännittyneen leukansa ja tummat silmänsä jotka eivät enteile minulle hyvää.
 "Miksi sä tulit tänne? Olisit vaan menny kotiin rakastamaan sitä poikaystävääs!" Zayn sylkäisee ja astelee vieläkin lähemmäs. Hyvä on, oli tosi huono idea tulla tänne, myönnän. Mutta nyt kun kerran olen täällä jo, voin yrittää korjata kaiken. Astun askeleen taaksepäin pidentääkseni välimatkaamme ja estääkseni itseäni vahingoittumasta. Mutta Zaynkin ottaa askeleen eteenpäin, ja matka välillämme pienenee taas. Sydämeni hakkaa rinnassani melkein tuskallisen lujaa.
"Mä tahdon pyytää anteeksi aikaisempaa. Mä en tarkoittanut sitä", sanon ja painan pääni valmistautuessani hänen lyöntiinsä kun hän on jo ihan minun lähelläni.
"Sä tarkoitit sitä. Ihan niin kuin kaikki muutkin aina. Miten se, että mulla ei ole ollut vanhempia mua luona, tarkoittaa sitä etten muka tiedä mistään mitään?" Zayn sähisee. Hän tärisee raivosta.
"Ei se tarkoitakaan. Mä en ajatellut mitä mä sanoin. Ihan totta, annathan anteeksi?" kysyn ja nieleskelen.
 "Kannattaisi alkaa ajatella, mä en jaksa katsella kauaa tälläistä. Ja ihan sulle tiedoksi, jos sä vielä kerrankin tuot mun vanhemmat jotenkin negatiivisessa valossa esille, mä rikon itselleni tekemäni lupauksen ja lyön sua, olit sä nainen taikka et", Zayn kuiskaa korvaani ja tunnen hänen sanojensa takana piilevän todellisen uhkauksen. Hän on kuolemanvakavissaan, eikä tämän asian kanssa ole leikkimistä.
"Ymmärsitkö?!" Zaynin ääni kaikuu hämärässä illassa.
"Ymmärsin", kuiskaan.
"Hyvä. Mene kotiisi, en mä jaksa sua katsella", Zayn sanoo ja on kääntymäisillään. Epätoivon hetkenä tarraan kiinni hänen ranteestaan ja pienillä voimillani pyöräytän hänet itseeni päin. Vetäisen hänet lähelleni ja painan nopean suudelman hänen huulilleen.
 "Mä en ihan oikeesti tarkottanu mitä sanoin", kuiskaan ja juoksen sitten autolleni niin lujaa kuin suinkin pystyn. Hyppään autoon ja ajan tieheni vielä kun voin.
//lyhyt :c (ei oikoluettu!)