Soulmates - 5

Kate -

Istun työpöytäni ääressä ja nappaan ensimmäisen vastaantulevan kansion käsiini sen kummemmin ajattelematta. Viisi asiakasta tänään, ja sitten pääsen käymään apteekissa hakemassa lisää lääkettä ja kylmägeeliä selkääni varten. Siirrän katseeni kalenteristani kansion päälle ja vedän kiivaasti henkeä. Kansion päällä komeilee nimi Zayn Malik. Avaan kansion nielaisten ja raapustan tämän päivän päivämäärän istunto numero kolmosen otsikon alla olevalle viivalle. 13. toukokuuta. Sitten kirjoitan oman nimeni ja huomaan etten ole täyttänyt Zaynin terapian muiden istuntojen tietoja, joten tarkistan päivämäärät kalenteristani ja yritän mahdollisimman hyvin kuvailla istuntoja paljastamatta ettemme ole oikeastaan edes puhuneet hänestä. Tarkistan kellon viiden minuutin välein ja tajuan pian olevani myöhässä. Vingahdan ja pomppaan ylös tuoliltani rynnistäen lopulta käytävään. Tuolilla toimistoni edessä istuu tuttu hahmo ja hän katsoo minuun päin kun avaan oven ja pyydän häntä astumaan sisään. Zayn nousee ylös ja astuu ohitseni huoneeseen. Hän menee tuolille istumaan ja riisuu nahkatakkinsa. Tänään hänellä on nahkatakin alla vain musta t-paita. Kaikki hänen käsiensä tatuoinnit näkyvät selvästi loisteputkivalojen loisteessa ja minä istahdan jalat heikkoina tuolilleni. Otan kynän käteeni ja valmistaudun kirjoittamaan. Avaan suuni mutta Zayn ei anna minun puhua.
"Mikä tuo on?" hän kysyy ja osoittaa kättäni. Katson häntä kulmat koholla ja sitten kättäni. Kääntelen kättäni ja tajuan vasta sitten että hän näkee pienen, jo haalenemaan päin olevan mustelman ranteessani.
"Äh, ei mikään", sanon ja yritän päästä aiheesta eroon.
"Kuka sen teki?"
"Mä vaan löin mun käden-"
"Se ei näytä siltä. Se näyttää siltä kuin sen olisi tehnyt ihminen. Oliko se se sun poikaystävä?" Zayn kysyy ilmiselvästi ärtyneenä. Ihmettelen hänen asenteensa muutosta. Ihmettelen oikeastaan hänessä tapahtuneita kaikenlaisia muutoksia. Kun en vastaa hetkeen, hän nojautuu eteenpäin ja laittaa kätensä vasten pöydän pintaa. Hän katsoo minua vaativasti.
"Oliko se hän?" hän kysyy ääni kireänä. Nyökkään hiljaa. "Kusipää", Zayn murisee. Minä lasken katseeni pöydän pintaan, ja nostan sen sitten ylös. Zayn näyttää mietteliäältä.
"Voidaanko me nyt kerrankin pitää ihan normaali istunto jotta säkin pääset joskus kotiin?" kysyn ja tunnen jo kuinka päänsärky tekee tuloaan.
"Ei", Zayn sanoo ja havaitsen taas hänessä muutoksen. Äsken hän näytti olevan minun puolellani, ja nyt hän on taas minua vastaan.
"Mä sanoin jo ettei teistä ole mulle apua", hän sihisee ja luo minuun melkein kyllästyneen katseen. Huokaan.
"Jos kuitenkin yritettäisiin?" yritän, mutta en ehdi sanoa mitään muuta kun Zayn on jo jaloillaan.
"Ei, mä sanoin!" hän huudahtaa. Yritän perääntyä mahdollisimman kauaksi hänestä, painan selkääni vasten tuolin selkänojaa ja puristan pöydän kulmaa.
"Istu, ole kiltti", kuiskaan.
"Entä jos en?" Zayn kysyy matalalla äänellään, ivallinen hymy huulillaan.
"Istu!" Nyt olen viimeinkin saanut tarpeekseni tästä. Ja minuahan ei pompotella potilaideni toimesta! Itseasiassa, eihän minua pompotella kenenkään toimesta! Minäkin nousen tuolistani, ja kurtistan otsaani. Zayn on hetken hämmentynyt reaktiostani, mutta sitten hänen huulilleen nousee se sama virne, joka saa minut haluamaan joko lyödä häntä tai riisua häneltä paidan päältä ja- Hetkinen. Käsken itseäni pysymään asiassa ja tuijotan Zayniä.
"Istu."
"Kuinka neiti vain haluaa", hän nauraa hiljaa ja istuu. Minäkin istun ja otan lehtiön käteeni.
"Minä kysyn, sinä vastaat ja kaikki on sillä selvä", sanon tiukasti ja katson häntä.
"Toki", Zayn sanoo ja hymyilee sarkastiseen tapaansa. Saamme viimeinkin aloittaa istunnon, mutta jo kymmenen minuutin kuluttua on Zaynin aika jo ohitse ja hän lähtee kotiinsa. Minä otan kännykän käteeni ja lähetän Stevelle tekstiviestin.
"Meidän pitää jutella. Olethan kotona illalla?" luen viestinin ääneen ennen sen lähettämistä. Steve vastaa yllättävän nopeasti:
"Tuo ruokaa tullessasi!" Huokaan ja otan huikan vettä ja päänsärkylääkettä ennen seuraavan potilaan sisääntuloa.

Kun tulen kotiin, Steve nukkuu edelleen sohvalla. Huomaan hänen olleen hereillä jossakin vaiheessa, sillä keittiössä on pesemättömiä astioita ja kylpyhuoneen kaapit on pengottu ja jätetty levälleen, tietenkin. Luulin tämän jo loppuneen kun Steve lopetti juomisen, mutta ei.
"Steve!" huudan ja siivoilen hänen jälkensä kylppärissä. Siirryn keittiöön ja huudan yhä lujemmin Steven nimeä.
"No?!" Steve huudahtaa. Kävelen olohuoneeseen käsissäni tiskihanskat ja käyn seisomaan sohvan eteen. Steve nousee istumaan ja näyttää erittäin krapulaiselta ja väsyneeltä. Se ei voisi minua vähempää kiinnostaa, minun selkääni ja päähäni koskee ja minuakin väsyttää.
"Mitä helvettiä sä tuut tänne huutamaan?" hän haukottelee ja katsoo minua raivostuneesti. Hän sukii blondeja hiuksiaan odottaessaan vastaustani.
"Kuule, mä olen ollut tänään töissä, toisinkuin sinä, näemmä", huomautan,"ja mä olen tosi väsynyt. Mä siivosin sun oksennuksia vielä puolenyön aikaan ja äskenkin sain taas nostella kaikki mun meikit takaisin kaappeihin kun sä olit penkonu niistä jokaikisen. Särkylääkkeet on peilikaapissa, etkö sä nyt oo jo oppinut?" mäkätän. Tiedän että Stevellä täytyy myös olla kamala päänsärky, enkä minä auta häntä yhtään. Mutta en voi sääliä häntä, itsepähän hän on tilansa aiheuttanut. "Ja nyt sä sitten tiskaat sun astiat", tiuskaisen ja heitän tiskihanskat Steven käsiin.
"Eikö niitä astioita voi laittaa tiskikoneeseen?" hän kysyy ja katselee minua harmaat silmät verestävinä.
"Ei voi. Se on täynnä", valehtelen ja menen hakemaan laukkuni eteisestä viedäkseni sen ylös. "Ala toimia!" huudahdan ja kävelen ylös. Menen vaihtamaan vaatteet, ja sitten kävelen kylpyhuoneeseen tunkemaan lisää lääkettä itseeni. Lisään myös kylmägeeliä selkääni, joka ei todellakaan ole tykännyt kokopäiväisestä istumisesta ja yritän venytellä. Kun kävelen takaisin alas, ovat astiat yhä tiskaamatta ja Steve on vaipunut uneen sohvalle.
"Ei helvetti", olen melkein itkeä väsymyksestä. Huokaan, kävelen takaisin ylös ja nappaan laukkuni. Sitten rymistän portaat alas ja menen autolleni edes ottamatta takkia, saatikka kunnon kenkiä. Vanhat lenkkarit saavat nyt kelvata. Menen autolle ja ajan keskustaan, tarkoituksenani käydä kaupassa. Minun piti itseasiassa tehdä se jo töistä tullessani, mutta unohdin ja muistin sen vasta venytellessäni. Ajan lähimpään kauppaan ja otan ostoskorin. Raskaasti huokaisten alan muistella mitä pitää ostaa, lappuahan en muistanutkaan kirjoittaa..

"Kate?" kuulen takaani tutun äänen. Käännyn katsomaan ja Zayn on lähempänä kuin arvioinkaan. Hän seisoo vain vähän minun takanani.
"Hei", käännyn takaisin maitohyllyn puoleen ottaen maitopurkin koriin.
"Mä päätin lopettaa käynnit sun luona", Zayn ilmoittaa ja ottaa maitoa itselleenkin. Käännyn katsomaan häntä.
"Miksi?" kysyn.
"No tuunhan mä näkemään sua muutenkin", hän hymyilee salaperäisesti. En ihan pysy mukana joten väännän kasvoni kysyvään ilmeeseen ja Zayn koputtaa olkapäätäni hiljaa. Tajuan vasta nyt että tottakai hän tarkoittaa sitä.
"Mutta Steve-", yritän sanoa.
"Paskat Stevestä!" Zayn julistaa ja lähtee kävelemään poispäin. Seuraan häntä kaupan läpi ja pian hän kääntyy minua kohden. "Mitä nyt?" hän tiuskaisee.
"Miten niin paskat Stevestä?" kysyn haastavasti.
 "Sä tulet vielä mun luokseni ja unohdat muut", Zayn sanoo itsevarmasti ja kun hän tällä kertaa kääntyy, en seuraa häntä vaan jään hetkeksi paikalleni seisomaan ja katsomaan kuinka hän kävelee kassalle ja ulos kaupasta.
//heheh