Soulmates - 4

Kate -
Nyt hänkin tietää. Ja hän aikoo käyttää tietoa aseenaan. Mitä jos hän kertoo Stevelle? Voisiko hän tehdä sen minulle? Tietenkin hän voisi. Ei epäilystäkään etteikö hän tekisi niin. Huokaan, painan pääni käsiini ja ummistan silmäni. Yritän koota ajatuksiani.
"Helvetti", kuiskaan ja nousen seisomaan. Ei auta, en voi jäädä murehtimaan tätä nyt. Seuraavan asiakkaan pitäisi jo olla aulassa, ja minun pitäisi olla hakemassa häntä luokseni. Kävelen huoneen ovelle ja tempaisen sen auki tekohymy kasvoillani.
"Spencer", sanon ja nyökkään punahiuksiselle tytölle, jolla on kalpea pisamainen naama ja aivan liikaa kajalia. Tyttö nousee seisomaan ja työntää kätensä liian pienen hupparinsa taskuihin. Hänellä on jalassaan mustat, leveälahkeiset farkut ja naamassaan monta lävistystä. Olen tavannut tytön monta kertaa, joten kun hän käy istumaan, aloitan keskustelun kysymällä miten hän voi.
"Ihan yhtä huonosti kun viimeviikolla. Lastenkoti on perseestä!" Spencer murisee. Hän nappaa tupon hiuksia sormiensa väliin ja imeskelee niitä.
"Adoptio ei sitten varmistunutkaan?" kysyn aidosti pahoillani tytön puolesta.
"Ei. Eivät ne halunneetkaan mua, vaan jonkun niistä pienistä", Spencer sanoo ja hänen äänensä kuulostaa katkeroituneelta. Ymmärrän sen hyvin.
"Onko uusia adoptiomahdollisuuksia avautunut sen jälkeen?" tiedustelen. Spencer pyörittää päätään ja päästää hiukset otteestaan.
"Noniin, nyt meidän pitäisi sitten saada nää sun lääkkeet ajantasalle. Vieläkö unilääkettä riittää? Vai joko voit nukkua ilman?" kysyn. Siitä alkaa pitkä keskustelu lääkkeistä, ja joudun kirjoittamaan muutaman todistuksen, jotta Spencer saa lääkkeensä. Hän lähtee kotiin ja minulla alkaa ruokatunti.

Päivän lopussa olen aivan sekaisin kaikesta. Minua väsyttää, olen nälkinen ja kaipaan kipeästi kuumaa suihkua ja selkääni sattuu. Potilaista on ollut tänään enemmän kuin yleensä, ja minulla on oma ongelma selvitettävänä, lisäksi olen saanut taas kuulla muutaman uuden surullisen tarinan ja joutunut lohduttamaan itkevää potilastani, jolla on masennus, univaikeuksia ja joka on kaikenlisäksi raskaana. Kerrottakoon, että hän on 16. Ja koska en koskaan tuo työasioista kotiin tai toisinpäin, on minun pakko saada työpäivä ensin päätökseen, ennen kuin aloitan oman henkilökohtaisen elämäni pohdiskelun. Suljen toimistoni oven, nappaan laukuni ja takkini pukuhuoneesta ja astelen autolleni. Istahdan ratin taakse ja starttaan auton. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, ajaa kotiin tai ajaa Zaynin luokse. Huokaan ja mietin, mitä sanoisin Zaynille, tai mitä sanoisin Stevelle. Hyvä on, Stevelle en sano sanaakaan tästä. Painan kaasua ja huristan valoihin. Minun on pakko saada tietää mitä on tekeillä.

"Zayn! Mä tiedän että sä oot siellä! Tule nyt avaamaan!" huudan ja koputan oveen jo kolmannen kerran. Tiedän hänen olevan kotona, koska näin hänet ikkunassa kääntyessäni heidän pihalleen. Naputan jalallani maata ja odotan.
"Avaa nyt!" pyydän ja kun olen nostamssa kättäni koputtaakseni neljännen kerran, hän avaa oven ja jää ovelle tukkeeksi.
"No?" hän kysyy töykeästi ja katselee minua vaarallinen kiilto silmissään. Nielaisen ja olen varma että hänkin kuulee sen.
"Voinko mä tulla sisään?" kysyn.
"Et. Mä tulen ulos, ja sanotkin sitten reippaasti mitä asia koskee", Zayn sylkäisee. Minä kävelen autooni istumana ja odottamaan kun Zayn sulkee oven ja tulee hetken pääst takaisin. Hän istuu viereeni ja tuijottaa minua kylmästi.
"Mistä sä tiesit?" kysyn hiljaa ja tuijotan sylissäni lepääviä käsiäni.
"Sinä iltana kun sä jäit yöksi sinne mun kanssa, mä näin sen merkin sun olkapäässä. Tottakai mä tiesin että se oot sä", hän sanoo ja kuulostaa melkein loukkaantuneelta.
"Mutta ei tää voi olla mahdollista", rääkäisen hermostuneena. Zaynin pää kääntyy minua kohden niin nopeasti, että kuulen hänen niskansa naksahtavan.
"Kuinka niin ei voi?" Nyt olen jo melkein varma että hän on loukkaantunut sanoistani. Hän siristelee silmiään ja huomaan hänen nyrkkiin puristetut kätensä.
"Koska.. Mulla on jo sielunkumppani", mutisen. Zayn kuulee sen ja hänen silmänsä näyttävät tummuvan.
"Mitä?" hän kysyy kuin ei uskoisi korviaan. Hänen syvä äänensä saa minut melkein tuntemaan syyllisyyttä koko tilanteesta.
"Niin. Mulla on jo sielunkumppani, eikä mulla voi olla kahta. Ootko sä varma että meidät on tarkoitettu yhteen? Ettei sulla ole mitään muuta merkkiä missään?" kysyn ja katselen kuinka hän pyörittää päätään.
"Ei ole", hän tiuskaisee.
"Kuule, voitko sä lopettaa ton?" kysyn.
"Minkä?"
"Sä syyllistät mua! Ei tää oo mun syytä", vinkaisen ja kurtistan kulmiani.
"En mä syyllistä sua!" Zayn vastaa ja me tuijotamme toisiamme hetken raivon vallassa, ennen kuin minä käännän pääni pois. Sitten suljen silmäni ja murahdan.
"Ei mulle voi käydä näin."
"Hemmetti soikoon, älä valita", Zayn murisee ja kuulostaa erittäin ärtyneeltä. Sitten hän avaa auton oven ja astuu ulos. Vielä ennen kävelemistään takaisin sisälle hän katsoo minua silmiin ja kuiskaa: "Mä olen hyvin mustasukkainen mies." Niine hyvineen hän läimäyttää autoni oven kiinni ja astelee ovelle, avaten sen ja livahtaen sisälle. Minä istun paikoillani vielä tovin, ennen kuin käynnistän auton ja ajan kotiin.

Seuraavaan viikkoon en näe Zayniä enkä kuule hänestä mitään. Hän ei ole varannut aikaa enkä näe häntä missään. Olen huolissani hänestä ja minua kaihertaa edelleen mitä hän tarkoitti sanoillaan. Olen edelleen hiukan pihalla koko jutusta, vaikka hommanhan täytyisi olla päivänselvää. Unohda Zayn ja keskity Steveen, muistutan itseäni vähän väliä. Mutta Steveen on vaikea keskittyä. Hän on koko ajan vihainen ja huutaa minulle, viikonloppuna hän jopa erehtyy rikkomaan muutaman kuukauden takaisen lupauksensa juomisen lopettamisesta. Hän tulee kännissä kotiin ja käyttäytyy kuin ääliö.

"Kate!" Steve huutaa käskevästi alakerrasta ja kuulen kamalaa kolinaa. Nousen sängystä ja lasken kirjan yöpöydälleni taitettuani sivusta kulman. Sitten kävelen eteiseen. Steve seisoo takkivuoren keskellä, hänen silmänsä harittavat ja hänen takkinsa on likainen. Hiukset ovat sotkussa ja hän huojuu paikallaan katsoen minua riitaisasti.
"Steve, mitä sä teet?" kysyn ja katselen sielunkumppaniani, jonka piti lopettaa juominen jo aikaa sitten.
"Siivoa nää", Steve sammaltaa ja astuu muutaman horjuvan askeleen pois takkien luota.
"Mitä helvettiä?" Olen väsynyt enkä jaksa alkaa siivoamaan humalaisen poikaystäväni jälkiä.
"Sä kuulit mitä mä sanoin", Steve murisee ja nappaa kiinni ranteestani puristaen sitä tiukasti. Vingahdan kivusta ja yritän päästä irti hänen otteestaan. Hän on kunnostaan huolimatta minua vahvempi.
"Siivoa!" hän karjuu ja kumartuu eteenpäin. Oksennus lentää lattialle aivan minun viereeni ja Steve melkein kaatuu oksennuslammikkoon. Nappaan kiinni hänestä ja Steve pitelee minua kiinni samasta ranteesta kuin äskenkin. Talutan hänet sohvalle, johon hän nukahtaa ja tuon hänelle ämpärin. Sitten huokaisten syvään alan siivoamaan oksennusta lattialta ja laittamaan vaatteita omille paikoilleen.
"Helvetti", hoen ja olen melkein itkun partaalla vihan vieriessä ylitseni. Ranteeseeni sattuu ja selkäni on edelleen kamalan kipeä, minua väsyttää ja huomenna on työpäivä. Saan hommani valmiiksi vasta puolilta öin, ja suihkutan vielä desinfiointiainetta siivoamaani kohtaan. Rättiväsyneenä riisun Steveltä housut jalasta ja peittelen hänet. Sitten raahaudun ylös ja käyn sängyn laidalle istumaan. Olen purskahtaa itkuun väsymyksestä, särystä ja raivosta, mutta sen sijaan kaadunkin pitkäkseni sängylle, laitan peiton ylleni ja sammutan valot. Uni onneksi saapuu nopeasti.


//tää loppuu tollai hölmösti.. :D: