Soulmates - 8

Kate -

Joudun istumaan kauan autossa saadakseni hengitykseni tasaantumaan ja ajatukseni jonkinlaiseen järjestykseen. Zayn ei tule ulos talosta, ja lopulta minäkin saan aikaiseksi käynnistää auton ja ajaa kotiin. Astuessani ovesta sisään välttelen Steven katsetta ja vastailen hänen vähäisiin kysymyksiinsä hiljaa ja yksinkertaisesti. Päässäni pörräävät ajatukset saavat pääni särkemään ja kaikki tuntuu niin sekavalta.
"Kate, onko kaikki okei?" Steve kysyy, kun vastaan hänen kysymykseensä pääni pyörityksellä. Hän on totaallisesti unohtanut riitamme.
"Totta kai on, miksei olisi?" kysyn ja käännyn selin häneen jotta hän ei näe ilmettäni. Sydämeni hakkaa hiukan tavallista lujempaa ja minun tekee mieli kirkua turhautumisesta.
"Sä olet niin vähäsanainen", Steve yrittää selittää.
"Mua vaan väsyttää kovasti, mä käyn suihkussa ja sitten nukkumaan, öitä", sanon ja kävelen hänen ohitseen. Mennessäni suikkaan suukon hänen otsaansa. Matkalla ulos keittiöstä mietin, miksi se ei tuntunut niin oikealta kuin olisi pitänyt. Olen nyt typerä, tottahan toki se tuntui oikealta! Sen oli pakko! Huokaan ja yritän puhdistaa päästäni kaikki minua vaivaavat ajatukset kivutessani yläkertaan ja mennessäni suihkuun. Pääni tuntuu räjähtävän. Annan lämpimän veden huuhdella ylitseni, aivan kuin se voisi poistaa päästäni jokaikisen ajatuksen ja pestä pois jokaisen muiston aikaisemmasta. Mutta kun työnnän pääni pois vesisuihkun alta ottaakseni shampoota, minusta tuntuu kuin joku olisi lyönyt minua jollakin. Kavahdan taaksepäin ja vedän syvään henkeä. Minähän olen pettänyt Steveä! Ajatus iskeytyy minuun kovalla, raa'alla voimalla. Olen pettänyt miestä jonka kanssa luulin olevani elämäni loppuun asti yhdessä. Otan tukea suihkun seinästä, ja toisella kädellä käännän vesihanan niin jääkylmälle kuin mahdollista. Sitten hiljaa kiljahtaen astun sen alle, kuin rangaistakseni itseäni teoistani. Kylmä vesi tuntuu inhottavalta lämpöisellä ihollani, mutta seison paikoillani soimaten itseäni. Lopulta en enää kestä, vaan astun pois suihkukopista ja jatkan pesuni loppuun kääntäen vesihanan haalealle. Sitten kuivaan itseni ja puen yövaatteet päälleni. Kun viimein tulee aika lähteä kylppäristä, huomaan miettiväni tarkasti mitä minun pitäisi tehdä. En saisi missään nimessä paljastaa itseäni Stevelle. Minun pitäisi vain mennä nukkumaan, ei mitään muuta. Aivan kuin kaikki olisi normaalisti, niin kuin vaikka viikko sitten. Vaikka tokihan minä tiedän ettei kaikki ole kuten viikko sitten. Silloin en ollut pettänyt Steveä yhden potilaani kanssa, mutta nyt olen. Irvistän omalle peilikuvalleni ja astun makuuhuoneeseen. Sänky on tyhjä, ja vain yksi lukulamppu yöpöydälläni on päällä. Sammutan valot, laitan herätyskellon soimaan ja kaivaudun peiton alle. Kun Steve astuu huoneeseen ehkä kymmentä minuuttia myöhemmin, esitän nukkuvaa. Kuulen hänen menevän suihkuun, ja sillä aikaa yritän oikeasti saada unta välttyäkseni keskustelulta hänen kanssaan.

Aamu alkaa tavanomaisesti, herään ennen Steveä ja käyn suihkussa. Kuivaan ja kiharran hiukseni, meikkaan ja puen vaatteet ylleni, käyn alakerrassa syömässä ja katsomassa uutiset, haen laukkuni ja ajan kaupan kautta töihin. Silti jokin on muuttunut. Minä en ole se sama ihminen kuin toissapäivänä. En voi katsoa peiliin häpeämättä itseäni. Istuessani toimistossani käyn kaikki mahdolliset tunneskaalat läpi, ja huomaan miettiväni että voin syyttää tästä vain itseäni. Minä annoin Zaynin suudella itseäni, ja vielä vastasinkin siihen suudelmaan! Ja ehkä minä kerjäsin sitä, menemällä hänen luokseen ja kyselemällä häneltä asioista. Minun oli pakko saada tietää, mutta silti kaikki mitä tein, kaduttaa.
"Kate, oletko kuulolla vai et?" tiukka ääni herättää minut ajatuksistani, jotka ovat tehdä minut hulluksi.
"Juu olen", sanon painaen lankapuhelimen telineessä olevaa nappulaa.
"Hyvä. Ensimmäinen asiakas on jo täällä, voisit varmaan aloittaa jo?" sama ääni kysäisee leppoisammin.
"Toki, käyn hakemassa hänet sisään", sanon vaikka minusta tuntuu etten jaksaisi kuunnella kenenkään puheita yhtään mistään juuri nyt. Mutta tämä on työtäni, enkä voi antaa yksityiselämäni häiritä sitä. Nousen tuolistani, vilkaistuani kansiosta potilaani nimen ja kävelen sitten ovelle. Avaan sen ja päästän Terry Harrisin, melko uuden tuttavuuteni sisään. Hän istuu tottuneesti tuolille ja aloittaa puhumisen ennen kuin ehdin kysyä mitään.

"Viimeinen asiakas, sä pärjäät kyllä", kuiskaan itselleni, ja yritän saada itseni jotenkin koottua. En tiedä miksi olen niin hajalla koko tilanteesta. Ehkä, koska luulin etten ole sellainen joksi olen osoittautunut. Koska luulin ettei minusta olisi pettämään ketään. No, ilmeisesti olen juuri sellainen ihminen, joita olen aina inhonnut. Huokaan ja kohotan katseeni viimeiseen kansioon pöydälläni. Päästän melkein kauhistuneen kirkaisun, joka vaihtuu pieneksi vinkaisuksi. Miksi, miksi juuri hän? Miksi tänään? Painan pääni käsiini, ja sitten lyön käteni vasten pöydän pintaa. Minä en anna minkään sekoittaa päätäni nyt. Pitää vain näytellä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja tämä on hänen viimeinen istuntonsa, minun ei tarvitse nähdä häntä enää tämän jälkeen. Lähden hakemaan häntä, ja kun näen hänet, tajuan miten pahasti olen itselleni valehdellut. Zayn nousee tuolistaan ja kävelee minua kohti pitkillä askelilla, kädet rennosti takin taskuissa. Hänellä on päässään snapback, ja hän näyttää erittäin hyvältä. Minua melkein inhottaa ajatella niin, mutten voi sille mitään. Zaynin kasvoilla on erittäin itsevarma hymy, kun hän astuu huoneeseen ja istahtaa tuolille työpöytäni eteen. Tai taakse oikeastaan, sillä hän kävelee suoraan minun paikalleni ja istuu siihen nostaen jalkansa pöydälle. Suljen oven ja katson häntä moittivasti.
 "Zayn, pois mun paikalta. Mä olen sun hoitaja, ei toisinpäin", huomautan.
"No musta olis kyllä ihan kivaa hoidella sua", Zayn huomauttaa olkapäitään kohauttaen ja hymyilee melkein ilkeästi. Punastun korviani myöten ja yritän pysyä pokkana.
"Zayn!" huudahdan järkyttyneenä.
"No mitä?" hän nauraa matalasti. Pidän tästä Zaynistä, koska hän ärsyttää minua niin paljon. En tiedä miksi, mutta se vain tekee hänestä vastustamattoman. Zayn juoksuttaa kättään mustien hiustensa lävitse ja katsoo minua tutkivasti kun seison vähän eksyneenä keskellä huonetta hänen istuessaan minun tuolillani.
"Voisitko sä nyt jooko siirtyä omalle paikallesi?" kysyn ja yritän pitää ammattimaisen neutraalin ilmeeni, vaikka minun tekisikin mieli antaa hänelle opetus nenäkkyydestä.
"No mutta eihän me nyt mun viimeistä istuntoa käytetä mihinkään terapiointiin, vai?" Zayn kysyy vihjailevasti.
"Käytetäänpäs", intän ja käsken häntä jälleen kerran siirtymään pois minun paikaltani.
"Mä en aio siirtyä tästä, mutta sä voit tulla tänne mun kanssa", hän nauraa. Juuri kun puna on hiukan laskeutunut kasvoiltani, poskiani alkaa kuumottaa uudelleen. "Tule nyt", hän maanittelee.
"Jos mä tulen siihen, lupaatko sä että me käytetään koko tää aika vain ja ainoastaan sun tilasta juttelemiseen?" kysyn. Zayn näyttää miettiväiseltä, ja nyökkää sitten. Nyökkään takaisin ja hän laskee jalat pöydältä istuen ryhdikkäämmin. Astelen hitaasti hänen luokseen ja työnnän alitajuntani katuvan kirkumisen mieleni perukoille. Istun hänen syliinsä ja nappaan käsiini kynän ja hänen kansionsa. Olen kiitollinen siitä, ettei hän enää näe punaisia kasvojani. En ehdi kysyä mitään kun tunnen Zaynin huulet korvallani kun hän kuiskaa:
"Luulitko sä oikeasti että mä antaisin sun kysellä multa typeriä kysymyksiä ja kirjoittaa ylös kaiken mitä mä sanon jotta sä voit puhua musta työkavereillesi? Pyh, sä et tunne mua ollenkaan jos sä sellaisia ajattelet." Minulta viedään käsistä sekä kynä että kansio, ja samalla tilanteen hallinta. Se tapahtuu sillä samaisella sekunnilla kun Zayn painaa huulensa korvani juureen. Tiedän katuvani kaikkea tätä myöhemmin, mutta siinä tilanteessa minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä kertaa en ole halvaantunut pelosta, vaan päinvastoin. Käännyn hänen sylissään niin päin, että hän näkee kasvoni. Jalkani ovat hänen molemmilla puolillaan ja nostan käteni hänen niskansa taakse. Ääni päässäni päästää vielä viimeisen varoituksen sanasen ilmoille, ennen kuin unohdan kaiken muun kokonaan Zaynin alkaessa suudella huuliani nälkäisesti.

Jossakin kuumien suudelmien välissä mieleeni välähtää kuva Stevestä, ja alan epäröidä. Yritän työntää Zayniä kauemmas, ja hoen hänen nimeään hänen suuhunsa.
"Mikä hätänä?" Zayn kysyy irrottautuessaan minusta viimein. Hän nuolaisee punaisia huuliaan ja näen hänen kirkkaat silmänsä. Hän näyttää riehakkaalta, tajuttoman hyvältä ja hyvin, hyvin hämmentyneeltä. Vedän henkeä ja avaan suuni:
"Mä.. Kun Steve-"
"Kate!" Zayn murahtaa ja hänen silmänsä näyttävät melkein tummuvan jälleen. Hänen katseensa muuttuu jääkylmäksi ja ilkikurinen pilke sammuu hänen silmistään.
"Voisitko sä joskus lopettaa sen kusipään miettimisen ja tajuta että mä olen sulle se oikea, eikä kukaan muu? Mä olen sun sielunkumppani", Zayn sylkäisee.
"Niin on Stevekin", yritän sanoa. "Mä rakastan sitä ja se mua." Zayn nostaa minut sylistään ja nappaa käteensä kynän.
"Soita mulle kun sä olet viimeinkin tajunnut asian oikean laidan, ja olet valmis tulemaan mun luokseni", Zayn sanoo ja kirjoittaa numerosarjan minun kämmenselkääni. Sitten hän heittää kynän pöydälle ja astelee kohti ovea.
"Zayn-!" yritän vielä huutaa, kun hän jo astelee ovesta ulos ja pamauttaa sen kiinni jälkeensä. Minä vajoan tuoliini ja paukutan otsaani nyrkilläni. Olen taas pettänyt Steveä ja kaikenlisäksi suututtanut Zaynin josta olen alkanut pitää kovasti, liiankin kovasti. Miten tälläisestä tilanteesta voi selvitä, ilman että jotakuta sattuu?