Soulmates - 7

 Kate -
"Steve, päästä irti!" huudahdan ja katson Steveä silmiin samalla kun tämä puristaa rannettani mustelman kohdalta. Se sattuu.
"Onko se sun potilas?" Steve huutaa takaisin.
"Se kyseli multa susta, ja mä kerroin että mä tunnen sut kyllä. Senkin on pakko tuntea sut! Käykö se sun luona?" hän tiukkaa edelleen.
"Mitä jos käykin? Miksi se on niin iso ongelma?" kysyn ja yritän reuhtoa itseäni irti.
"Ei miksikään. Mutta miksi se mua ahdistelee?"
"No mistäs minä tiedän?!" Olen hyvin ärsyyntynyt ja tahtoisin päästä syömään. Nälkä kurnii vatsassani ja päässäni pörräävät villit ajatukseni.
"No olettais sun nyt-"
"Sanoit siis että sillä oli mustat hiukset", varmistan vielä, keskeyttäen hänen lauseensa.
 "Joo niin mä sanoin! Ja tatuointeja. Onko se sun potilas vai ei?" Steve kysyy ja puristaa kättäni niin kovaa että kiljaisen kivusta.
"En tiedä ketään sellaista tyyppiä, päästätkö irti?" kysyn. Toivon ettei Steve näe että valehtelen, mutta hän vain katsoo minua hetken tuimasti ja päästää irti. Kävelen keittiöön ja mietin. Miksi Zayn olisi käynyt Steven puheilla hänen ollessaan töissä, ja kysellyt minusta?
"Kysyikö se tyyppi jotain muutakin?" huudahdan vielä.
"Se kysyi kuka mä olen ja tunnenko mä sut. Sitten kun olin vastannut se kiitti ja lähti", Steve huokaa ärtyneenä tullessaan perässäni keittiöön ja ottaessaan kaapista lasia. Hän täyttää sen vedellä. Steve on edelleen riitaisa, eikä puhu minulle paljoakaan. Mutta olihan hänen nyt toki mainittava että joku oli kysellyt häneltä minusta. Hieraisen rannettani ja nyökkään.
"Jos se tulee vielä kysymään jotain, en kerro sille enää mitään", Steve ärähtää ja lähtee keittiöstä.

Aamulla saan herätä vähän myöhemmin. Minulle ei tule tänään kuin yksi asiakas, ja hänkin tulee vasta yhden jälkeen. Minulla on paljon aikaa, sillä kello on vasta yhdeksän. Nousen, menen käymään suihkussa ja kihartamaan hiukseni. Meikkaan, laitan vaatteet päälle - valkoiset farkut ja valkoinen toppi jonka päälle laitan mustan bleiserin - ja tallustan aamupalalle. Vetelehdin ensin olohuoneessa televisiota katsellen, mutta sitten se käy tylsäksi ja minun tekee mieli lähteä kaupoille. Haen laukkuni ja sitten ajan kauppakeskukseen joka on vähän matkan päässä työpaikastani. Vietän siellä aamupäiväni, ja käyn siellä syömässä. Minun ei tarvitse tänään ottaa eväitä töihin, sillä päiväni on vain tunnin mittainen, mikä on aika erikoista. Pääsen kotiin syömään istunnon jälkeen. Lopulta olen kiertänyt melkein kaikki kaupat, ostanut kengät ja kaksi paitaa sekä uuden bleiserin, valkoisen tällä kertaa. Kello ei ole vielä edes puolta yhtä, mutta ajan silti töihin. Teen muutamia paperihommia ja järjestelen kansioitani ennen asiakkaani tuloa. Yhdeltä menen hakemaan hänet sisään.

"Hei Cathy, kuinka sä voit?" aloitan kysymällä sen tavallisimman kysymyksen.
"Ihan hyvin siihen nähden mitä on tapahtunut", Cathy - pikkuinen blondi tyttö, joka istuu tuolin reunalla kynsiään pureskellen - vastaa.
"Mitä on tapahtunut?" kysyn. Cathyn isä on ollut vankilassa jo pian kaksi vuotta, murhattuaan Cathyn pikkusiskon. Sisko oli Cathylle tärkeä, joten tyttö vaipui masennukseen tämän kuoltua, ja hänen äitinsä lähetti hänet luokseni. Hän oli silloin vielä pahemmassa kunnossa kuin nyt, eikä hän ole kunnossa nytkään.
"Mummi tuli meille ja tullessaan hän kertoi vaarin kuolleen. Siitä oli kuulemma jo kuukausia ja äiti ja mummi järjesti kunnon riidan asiasta, koska äidille ei oltu kerrottu asiasta ja hän syytti siitä mummia. Me kaikki itkettiin ja me saatiin jo kutsu hautajaisiinkin", Cathy huokaa kuin olisi vain hyvin väsynyt tähän kaikkeen. Väsynyt elämään.
 "Olen hyvin pahoillani", vastaan myötätuntoisesti.
"Joskus mä vaan tahtoisin tappaa itseni. Ei tarvis kärsiä tätä", Cathy kuiskaa. Hän katsoo minua silmiin ja näen että hän on lähellä itkeä. Kyyneleet tipahtelevat elämänilonsa kadottaneen tytön silmistä ja kastelevat tämän posket. Annan tytön itkeä ja selittää kaiken. Saan kuulla muutakin kuin mitä olen jo kuullut, ja kun Cathy pystyy viimein lähtemään kotiin, huomaan olleeni toimistolla kaksi tuntia. Mutta olen vihdoinkin saanut tietää kaikki syyt Cathyn masennuksen takana, ja nyt pystyn toivon mukaan auttamaan häntä paremmin. Suljen Cathyn kansion, laitan sen sile tarkoitettuun lokerikkoon pikkuisessa laatikostossani jossa kaikki kansiot ovat ja sitten menen pukuhuoneeseen hakemaan oman laukkuni ja ajan kohti kotia.

Avaan oven ja astun sisälle taloon. En aluksi huomaa Steveä joka istuu portailla. Otan kengät pois jaloistani ja olen lähdössä viemään ostoksiani yläkertaan kun näen Steven ja vedän syvään henkeä.
"Sä säikäytit mut", sanon kuin Steve ei olisi huomannut säpsähdystäni ja tajunnut sitä itsekin. Sitten vasta katson häneen kunnolla.
"Steve.. Mitä tapahtui?" kysyn ja katselen sielunkumppaniani, joka istuu portailla suu irveessä, otsassaan muutama tikki ja toinen puoli kasvoista hiljaa turpoamaisillaan.
"Se mustatukka tapahtui. Olin lähdössä syömään lounasta, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi mun kimppuun", Steve sanoo. Puhuminen näyttää kivuliaalta.
"Mitäh?"
"Niin. Ja kun se oli hakannut mun naaman tähän kuntoon, se ajo pois autollaan ja mä jouduin menemään ensiapuun. Jos tietäisin sen nimen, ilmottaisin poliisille. Itseasiassa mä olen jo antanut sen tuntomerkit, ne etsii sen jos tälläistä tapahtuu vielä, ilman nimeä on vähän vaikea lähteä ketään syyllistämään", Steve vaahtoaa.
"Oletko sä varma että se oli se sama tyyppi?" kysyn. Steve nyökkää. Hän näyttää niin surkealta, että halaan häntä ja painan suukon hänen vahingoittumattomalle kasvonpuoliskolleen.
"Saisivatpa ne nyt sen kusipään kiinni", sanon vaikka tiedän etten tarkoita sitä. En tahdo poliisien löytävän häntä, varsinkaan jos arvaukseni osuu oikeaan ja Zayn on tämän kaiken takana.
"Niinpä", Steve murisee. Hän jää kotiin katsomaan telkkaria kun minä livahdan ulos talosta sillä verukkeella että menen salille. Sen sijaan ajankin Zaynin talolle ja hakkaan taas ovea minkä ehdin.

"Avaa!" huudan. Sisälläni kiehuu. Tahtoisin vain rysäyttää ovesta lävitse ja pakottaa Zaynin kertomaan mitä helvettiä hän oikein ajatteli. Odottaessani siinä huomaan oven raottuvan hiukan. Minua katselee tummilla silmillään tyttö, joka etäisesti muistuttaa Zayniä. Tämä katsoo minua hiukan pelokkaasti, ja huutaa sitten Zaynin nimeä. Kuulen askelia, ja ovi tempaistaan kokonaan auki. Tyttö juoksee sisemmälle taloon laihoilla jaloillaan, ja minun edessäni seisoo Zayn itse.
"Älä nyt riko tätä ovea", hän tuhahtaa. Nyt en edes kysele lupaa vaan tungen väkisin sisälle taloon hänen ohitseen. Käännyn katsomaan Zayniä ja laitan käteni puuskaan rinnalleni.
"No mitä nyt?" Zayn näyttää hyvin ärtyneeltä ja hetken ajan minusta tuntuu että hän aikoo heittää minut ulos talosta. Sen sijaan hän sulkeekin oven ja nappaa kiinni käsivarrestani. Hän kuljettaa minut pienen, sotkuisen talon läpi huoneeseen, jossa on sänky, oletettavasti vaatekaappi ja kirjahylly. Zayn sulkee oven ja kysyy sitten:
"Noh?" '
"Olitko se sä?" kysyn.
"Mikä?" Zayn kysyy.
"Hakkasitko sä Steven tänään?" tivaan ja yritän pitää äänenvoimakkuuteni hiljaisena. Oikeasti minun tekisi vain mieli huutaa päin hänen naamaansa, mutta ehkä hänen siskonsa saattaisivat vähän säikähtää.
"Voi olla", Zayn hymyilee minulle ylimielisesti ja heittäytyy sängylle. Sen jouset narahtavat ja puupäädyt natisevat.
"Mitä sä oikein ajattelit?! Steve kertoi sun tuntomerkit poliisille ja ne voi saada sut kiinni!" sanon enkä voi estää ääntäni kohomasta. Zayn hyssyttää minua raivostuneena ja katselee sitten minua.
"Miksi se sua liikuttaa vaikka ne saisivatkin mut kiinni?" hän kysyy. Kohotan kulmakarvojani ja katselen häntä hetken ihmeissäni. Sitten ravistan päätäni ja rypistän otsaani.
 "Se ei ole nyt pointti tässä. Miksi Zayn?" kysyn.
"Mä sanoin sulle olevani mustasukkainen", Zayn nauraa. Se ei ole iloista naurua, en ole varmaan koskaan kuullut sellaista häneltä, enkä tulekaan kuulemaan.
"Se ei ole hyvä syy mennä hakkaamaan mun poikaystävää! Ei mikään ole!" sähisen.
"Mä en aio jakaa sua kenenkään kanssa, ja vastustajien eliminointi kuuluu kuvioon", Zayn vastaa. Tietääköhän hän itsekään mistä hän puhuu, sillä minulta se ainakin menee ihan ohitse.
"Nyt mä ymmärrän miksi sun potilastiedoissa lukee että sulla on ongelmia väkivallan kanssa", huokaan.
 "Älä tuo mun potilastietoja mukaan tähän, mä en ole sun potilas enää ylihuomisesta lähtien", Zayn huudahtaa. Hän kohdistaa minuun murhaavan katseen. Vaikka olen vähän hämmentynyt uutisesta, jatkan silti marinaani:
"Väkivalta ei ole mikään vastaus, senkin idiootti!" moitin. Zayn nousee hitaasti ylös sängyltä, ja kävelee minua kohti.
"No sinähän sen tiedät", hän sanoo sarkastiseen sävyyn.
"Häh?" ihmettelen. "Sä näytät siltä kuin sä tahtoisit lyödä mua. Tahtoisitko sä?" Zayn kysyy.
"Sä et vastannut mun kysymykseen!" inahdan. Paniikki vyöryy jostakin syystä ylitseni.
"Etkä sä mun", hän sanoo ja tulee yhä vain lähemmäs.
"Zayn..", yritän kävellä hänestä poispäin, mutta tunnen selkäni osuvan vasten seinää. Zayn astuu vielä askeleen verran, eikä minulla ole enää pakomahdollisuutta.
"Tahtoisitko sä lyödä mua?" hän hokee kuiskaten.
"Lopeta!" pyöritän päätäni. Hänen lämmin hengityksensä tuntuu suoraan korvani juuressa ja kylmät väreet kulkevat kehoni lävitse.
 "Tahtoisitko?" hän kysyy jälleen.
"Miksi sä tahdot tietää?" kysyn melkein hysteerisenä.
"Vastaa!"
"En tahtoisi!" kiljahdan ja katselen pelokkaana hänen tummiin silmiinsä. Ne näyttävät vaalenevan, mutta sitten ne tummuvat jälleen.
"Tämän jälkeen sä haluat", hän lupaa ja painaa minut lujemmin seinää vasten. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, ja ennemminkin tiedän kuin luulen että Zayn tuntee sen nojatessaan minuun. Hän hymyilee melkein ilkeästi, eikä mikään valmista minua tulevaan. Zayn nojautuu vielä lähemmäs, jos mahdollista, ja painaa huulensa omilleni sellaisella voimalla, että se tekee jo kipeää. Järkytyksen aalto pyyhkäisee ylitseni, enkä tiedä mitä tehdä. Sitten kuin itsestään, huuleni alkavat liikkua Zaynin huulten mukana. Muuten olen jäätynyt paikalleni, eikä mielessäni kulje yhtäkään ajatusta.
"Jos sä et tahdo nyt lyödä mua, se on ihme", Zayn kuiskaa korvaani aivan liian pian.
"En mä tahdo", kuiskaan takaisin ja katselen hänen silmiinsä. Zayn näyttää ihmeekseni hyvin hämmentyneeltä. Käytän tilaisuuden hyväkseni ja livahdan ulos huoneesta ja muutamaa minuuttia myöhemmin koko talosta.

//hehee, tästä tää kaikki vasta alkaa.. :D (tätä ei oo oikoluettu kun vasta tänään tän kirjotin, kirjotusvirheitä on varmaan taas hups)