Soulmates - 6

Kate -
Kun viimein pääsen kaupasta kotiin, olen rättiväsynyt ja turhautunut. Steve ei ole noussut paikaltaan, astiat ovat edelleen likaisina ja minua alkaa toden teolla ärsyttää. Huudan hänen nimeään niin kauan että hän herää, ja talutan hänet keittiöön raivosta kihisten.
"Nyt sinä siivoot nämä ja menet sitten ihan kunnolla nukkumaan", tiuskaisen ja alan purkaa ostoksia kauppakassista jääkaappiin.
"Haista paska, mun pää räjähtää ja sä tuut tänne raivoomaan!" Steve ärähtää.
"Itsepä olet tuon aiheuttanu, älä mulle siinä haistattele", sanon yhteenpuristettujen hampaideni lomasta. Tämä alkaa muistuttaa sitä aikaa, jolloin Steve tuli harvase ilta kotiin kännissä. Me riitelimme aiheesta paljonkin, vielä senkin jälkeen kun saimme tietää olevamme sielunkumppaneita.
"Haistattelen just niin paljon kuin haluan, tää on mun talo", Steve haastaa edelleen riitaa. Minulla ei enää riitä virtaa tälläiseen väittelyyn, joten viskaan muovipussit jonnekin talteen odottamaan että ne voidaan laittaa roskapusseiksi, ja käännyn katsomaan Steveä murhaavasti.
"Eikä ole. Mä oon maksanu tästä puolet, tää on sun yhtä kuin mun ja jos seura ei kelpaa niin mä lähden - ihan vapaaehtoisesti", sanon ja tuijotan toista raivostuneena ennen yläkertaan kiipeämistä. Nyt on aika käydä nukkumaan, sanokoon Steve mitä tahansa.

Aamulla herään Steven vierestä. Tämä makaa vatsallaan, suu auki ja pieni kuolavana tyynylle valuen. Hän on suloinen, mutta en voi antaa anteeksi kaikkea mitä hän minulle sanoi illalla ja kuinka rumasti hän käyttäytyi minua kohtaan. Tai en ainakaan ihan heti. Nousen sängystä ja aloitan keskiviikkoaamuni käymällä pikasuihkussa ja kuivaamalla hiukseni. Meikkaan, laitan hiukseni korkealle poninhännälle ja puen ylleni mustat farkut ja harmaan villapaidan. Olisin valmis lähtemään töihin muutamaa tuntia liian aikaisin, mutta istunkin sohvalle ja syön kunnon aamupalan, paistettuja kanamunia ja täysjyväleipää, appelsiinimehua ja muutaman viinirypäleen. Aterioituani minulle tulee kumma olo. Vien astiat pesukoneeseen, ja käyn pukemassa päälleni mustan tekonahkatakkini ja hakemassa laukkuni yläkerrasta, jossa Steve nukkuu edelleen sikeästi. Laitan kengät jalkoihini, ja kävelen autolle. Minun on pakko mennä johonkin... En tiedä minne, mutta minun on päästävä sinne, nyt. Minulla on paha aavistus. Istun autoon, ja käynnistän sen. Sitten peruutan tielle ja lähden ajamaan. Reitti tuntuu tutulta, mutten osaa yhdistää sitä mihinkään. Olenko joskus mennyt tätä? Pyörittelen päätäni ja käännyn vasemmalle. Koko ajan minulla on vain kasvava pahan olon tunne, pimeys tuntuu vierivän ylleni ja jopa taivaalla olevat harmittomat vaaleat pilvet näyttävät enteilevän sadetta. Ajan pitkään suoraan ja käännyn tielle, jota en ole koskaan ikinä kulkenut, siitä olen varma. Tie näyttää kulkevan suoraan pieneen metsään, jonka varrella on peltoja. Mitä ihmettä, missä päin Lontoota tälläisiä maisemia on? Ajelen tietä eteenpäin, ja jokaisen kuopan kohdalla pompahdan vähän ylöspäin.
"Auts", vingahdan autoni pysähtyessä äkkiä. Taivaalla ei enää olekaan vain muutamaa valkoista pilvenhattaraa, vaan tummat raskaat pilvet ja kun astun autosta ulos, alkaa sataa. Sade piiskaa hiuksiani, takkiani, jalkojani, maata jalkojeni alla ja kastelee autoni, puut, maan, pellot. Yritän suojata päätä käsilläni, ja kompuroin tietä eteenpäin. Minun on päästävä sinne, nyt. Juoksen suoraan pellolle ja sen läpi synkän vihreään metsään, jonne sade tunkee jäätävän kylmänä läpi vihreästä matosta. Juoksen eteenpäin, tennarini liukuvat sammalten peitossa ja olen vähän väliä nurin. Mutta minun on jatkettava matkaa. Yhtäkkiä tajuan, että minähän tunnen tämän paikan. Pysähdyn kun uusi oivallukseni jysähtää tajuntaani, ja sade tuntuu nyt lämpimältä läpimärällä ihollani.
"Auttakaa!" huudan vaikka tiedän ettei siitä ole hyötyä. Lähden taas kävelemään, ja ennen pitkää saavun pienelle aukiolle. Tämän minä tunnistan. Juoksen aukion keskelle, ja tunnen kuinka aurinko lämmittää ihoani, ja kuivattaa sen. Aukion ympärillä olevassa metsässä riehuu myrsky, mutta aukiolle paistaa aurinko. Minua naurattaa. Päästän nauruni pulppuilemaan puron lailla ilmaan ja pyörähdän ympäri. Minulla on hyvä olo nyt. Sitten kuulen hirvittävän äänen ja näen metsässä varjoja. Putoan polvilleni aukion keskelle ja painan kädet korvilleni etten enää kuulisi ääntä.

Kun herään, Steve makaa vatsallaan vierelläni, hänen suunsa on auki ja pieni kuolavana valuu hänen tyynylleen. Hän näyttää suloiselta, mutta minusta tuntuu kuin en voisi unohtaa hänen eilisiltaisia sanojaan tai hänen käytöstään. Tai no, en ainakaan nyt. Ehkä myöhemmin. Olen jo nousemassa sängystä ylös, kun tajuan että juurihan minä koin tämän saman jutun. Aivan varmasti olin hetki sitten hereillä! Päätäni raapien astelen pikaiseen suihkuun, ja shampoostani lähtevä haju saa minut pudottamaan pullon lattialle. Minun hiukseni haisevat samalle shampoolle, vaikken ole vielä edes käynyt suihkussa.. Nostan pullon, pesen hiukseni ja hyppään pian pois suihkusta kuivatakseni itseni ja hiukseni. Meikattuani laitan hiukseni korkealle poninhännälle ja katselen itseäni peilistä. Jokin liikahtaa takanani, mutta kun käännyn katsomaan, en näe mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa liikettä. Pyörittelen päätäni ja kävelen makuuhuoneen puolelle katsoen kelloa. Olen muutamaa tuntia etuajassa, tajuan. Nappaan käsiini mustat farkut ja harmaan villapaidan, vedän farkut jalkaan ja kun olen laittamassa villapaitaa päälleni, jähmetyn kesken liikkeen. Hitaasti lasken villapaitani lattialle ja potkaisen sitä hädissäni. Muistan paidan jostakin, eikä minusta tunnu hyvältä pukea sitä ylleni. Raahustan vaatekaapilleni ja olen kirkaista. Koko kaappi on täynnä samanlaisia villapaitoja! Kiskaisen kaapinoven kiinni ja puen lattialle olevan villapaidan päälleni. Kun kävelen takaisin vaatekaapille ja avaan sen, löydän sieltä kaikki omat vaatteeni samassa järjestyksessä - tai epäjärjestyksessä, minun tapauksessani - kuin aiemminkin. Äimistyneenä suljen kaapin oven ja kävelen keittiöön. Minulla on nälkä, joten paistan kananmunia, otan täysjyväleipää ja appelsiinimehua ja muutaman viinirypäleen lautaselleni ennen kuin menen olohuoneeseen syömään niitä. Olen tukehtua ruokaani kun maistan tutun maun suussani, kuin olisin vasta hetki sitten syönyt samaa leipää, samoja kananmunia. Jätän ateriastani melkein puolet, sillä minulla ei todellakaan enää ole nälkä. Sitten muistan että minun pitää vielä hakea ruokaa itselleni ruokatauolle, joten käyn eteisessä pukemassa päälleni mustan tekonahkatakkini, haen laukkuni ylhäältä ja sitten sujautan kengät jalkoihini. Ajan kaupalle ja ostettuani kaksi kolmioleipää ja banaanin kera veden, lähden ajamaan töihin. Kesken ajon muistan jotakin, mutta juuri kun olen saamassa ajatuksesta kiinni, se karkaa ja minä olenkin jo omassa parkkiruudussani valmiina työpäivääni.

//this is weird :DD  mä en tiiä mikä tää luku on mut kestäkää, en luku on taas normaalimpi hah