Soulmates - 15

Kate -

Maanantaina iltapäivällä laahaan jalkojani hitaasti kohti ovia, joiden takana odottaa sateinen keli ja yksinäisyys. Huokaan ja olen jo valmis painamaan käteni vasten ovea ja painollani avaamaan ovea, kun jähmetyn nähdessäni autoni vieressä seisovan henkilön. Luulen häntä aluksi Steveksi, mutta kun katson tarkkaan, huomaan hänen olevan hiukan eri pituinen ja muutenkin hiukan erinäköinen. Hahmo on likomäkä, näen sen tästäkin, ja lisää vettä sataa taivaalta hänen niskaansa. Avaan oven ja hölkkään autolleni kaatosateessa.
"Um-", aloitan samalla kun hahmo kääntyy kuullessaan minun tulevan. Sanani jähmettyvät kurkkuuni.
"Kate", Zayn nyökkää minulle ja heilauttaa päätään niin että hänen litimärät hiuksensa, jotka ovat liimantuneet hänen otsaansa, heilahtavat sivuun. Nahkatakki ja farkut näyttävät imevän vettä, ja Zaynin täytyy olla umpijääässä.
"Zayn, mitä sä teet täällä?" kysyn ja avaan auton ovet. Zayn istuu autoon ja kastelee penkit, mutta en voisi vähempää välittää. Istun itsekin ratin taakse ja ravistan vettä tippuvia hiuksiani silmiltäni.
"Mä tahdon puhua sun kanssa", Zayn sanoo ja katsoo minua. Käynnistän auton niin että saan lämmityksen päälle, mutten lähde liikkeelle.
"Mistä ?" kysyn ja heitän laukkuni takapenkille.
"En mä tiedä", Zayn nauraa. Sitten hän vakavoituu ja katsoo minua. "Mulla on vain tarve puhua sun  kanssa", hän myöntää. Avaan suuni sanoakseni jotakin, mutten saa sanaa suustani.
"Mä en usko siihen", sanon lopulta. Minun on pakko saada jotakin sanotuksi.
"Mihin?" Zayn kysyy ja kurtistaa kulmiaan kysyvästi.
"Sielunkumppaneihin. En enää, nyt kun Steve on- niin", takeltelen.
"Nah, en mäkään niihin oo sillä tavalla uskonut... Sukulaiset sen kuin höpöttävät sellaisia ja kai niitä sitte välillä tulee uskottua mutta nyt musta tuntuu että ne on huijanneet mua pahemman kerran", Zayn sanoo ja kohauttaa olkiaan. Kuulen sateen rummuttavan auton kattoon, ja jostakin syystä ääni rauhoittaa minua. Olen väsynyt.
"Niin. Mä uskoin tähän asti", sanon. Sitten käännän katseeni Zaynin silmiin, jotka tuijottavat minua kiinteästi.
"Saanko mä kyydin?" Zayn kysyy yhtäkkiä. Tunnen poskieni kuumenevan jostakin syystä, mutta pakotan itseni kysymään:
"Minne?"
"Lähimpään baariin", Zayn selittää, ja minä huokaan hiljaa helpotuksesta ja toivon ettei Zayn näe punastumistani tässä hämärässä.
"Joo toki", sanon ja lähden vihdoinkin liikkeelle. Minun on vaikea pitää katseeni tiessä ja keskittyä ajamiseen, kun tunnen Zaynin katseen itsessäni koko ajan.

"No niin. Soita jos tarvitsest jotain", sanon ja Zayn nyökkää. Hän näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa jotakin mutta sitten hän vain nyökkää toistamiseen ja astuu autosta juosten sitten sisään johonkin baariin jonne olin Stevenkin joskus vienyt ja minä jään yksin ajatusteni kanssa. Lähden ajamaan ja tunnen kuinka ajatukseni tökkivät minua pisteliäästi pörräten ympäriinsä päässäni. Ensimmäinen työpäivä lasten kanssa oli yllättävän rankka. Olin tavannut tytön, jonka äidillä oli syöpä ja jota kiusattiin koulussa äitinsä takia. Tyttö oli alkanut itkeä, ja kiljua ja lopulta hän oli nukahtant tuoliinsa ja hänen mumminsa oli hakenut hänet kotiin. Minusta se oli hyvin surullista, eikä tyttö ollut edes kymmentä. Olin myös tavannut alle 15-vuotiaan alkoholistin ja muutaman itsemurhaa yrittäneen masentuneen tytön ja pojan, sekä muutaman minua vanhamman naisen joista toinen oli raskaana ja menettänyt kaksi edellistä lastaan synnytyksessä ja toinen oli työpaikkakiusattu ja itsetuhoinen. Johan siinä itselläkin meinaa itku tulla kun kuuntelee mitä kaikkea kamalaa ihmisillä tapahtuu elämässä. Ja nyt työajan ulkopuolella, tulen viimein ajatelleeksi omaa elämääni ja minun tekee mieli vain juosta jonnekin missä ei ole ketään ja kiljua niin kovaa kuin pystyisin. Taidan itsekin tarvita jotain terapiaa. Ajan neiti Hellnerin pihaan ja astelen sisälle taloon. Gloria ei ole kotona yleensä ennen seitsemää, sillä hän vastaa illalla ajanvarauksesta ja auttaa siivoojia. Hän saa hiukan ylimääräistä palkkaa, jolla hän maksaa tyttärensä opiskelun ja suuret laskunsa. Potkin kengät jaloistani ja laitan takkini naulakkoon ja kun käännyn, olen saada sydänkohtauksen. Vaaleisiin, polvista revenneisiin farkkuihin ja harmaaseen pitkähihaiseen ja lyhythihaiseen farkkuliivin pukeutunut tummahiuksinen tyttö seisoo edessäni ja pitelee käsissään kirjekuorta.
"Lana, säikäytit minut", sanon kuin tyttö ei olisi sitä jo tajunnu ja kysyn sitten: "Mikä se on?" Osoitan kirjekuorta ja Lana ojentaa sitä minua kohden.
"Joku blondi mies toi sen tänne tänään kun olin tullut koulusta kotiin. Sanoi tuntevansa sut ja että kirje on kiireellinen. Pyysi antamaan sen sinulle henkilökohtaisesti ettei kukaan muu vain lukisi sitä", Lana selittää.
"Miksi hän toisi minulle kirjeen kun mut saa kiinni puhelimellakin?" kysyn ja otan kirjekuoren vastaan nielaisten. Kurkkuni tuntuu kuivalta ja käteni tärisevät hiukan.
"Se sanoi ettet sä vastaa kun se soittaa sulle", Lana sanoo. Tiesin sen jo, tiedän kirjeen antajankin, enkä ole varma tahdonko avata kuorta.
"Kiitti Lana. Oletko sä syönyt?" kysyn saadakseni jotakin muuta ajateltavaa. Tungen kirjekuoren laukkuuni kuin voisin sillä tavoin vältellä sen avaamista. Tiedän että minun täytyy tehdä se.
"Joo, olen mä. Jääkaapissa on eilistä ruokaa sullekin jos sä tahdot. Mä menen Jaken luokse ja tulen vasta illalla", Lana nyökkää. Jake on Lanan poikaystävä, joka asuu seuraavalla tiellä. Nyökkään hitaasti. Olen tavannut Jaken ja tämä vaikuttaa kunnon pojalta, vaikkakin hänellä on hiukan hälläväliä-asenne joka asiaan, mutta eipä asia minulle kuulu muutenkaan. Lana menee ohitseni, laittaa takin päälleen, tunkee kengät jalkoihinsa ja ottaa sateenvarjon matkaansa. Lana Hellner on yksi mukavimmista tuntemistani ihmisistä, hiukan ujo mutta todella ihana ihminen kun häneen tutustuu. Hän on todella fiksu ja olen viettänyt hänen kanssaan aikaa yhtä paljon kuin Gloria Hellnerin. Astelen sisälle taloon ja lähden lämmittämään itselleni vähän kalaa ja perunoita.

Soitto yllättää minut. Tai tavallaan ei, on kuin olisin kuitenkin jotenkin odottanut sitä, mutten vain ollut tajunnut. Nappaan puhelimen käteeni, heitän avaamattoman kirjekuoren tyynylle viereeni ja katselen sitä vastatessani.
"Kate, tuletko hakemaan mut? Mä en pyytäis tätä jos mulla olisi kyyti", kuulen Zaynin äänen ja jytäävän musiikin jostakin taustalta. "Helvetti, lakatkaa nyt tönimästä..!" kuuluu sitten huuto. Irvistän kun yhtäkkinen kova ääni tunkee korviini.
"Okei. Kaksikymmentä minuuttia ja oon siinä", sanon ja lopetamme puhelun. Juoksen alas ja nappaan takkini, kenkäni, avaimet ja puhelimen matkaani. Juoksen autolle hiukan hellittäneen sateen lävitse ja lähden ajamaan.

Zayn seisoo baarin edessä katoksen alla ja näyttää hyvin ärtyneeltä. Pysähdyn hänen eteensä, mutta Zayn ei nousekaan autoon vaan kääntyy katselemaan baarin ja jonkun pienen kaupan väliselle pienelle, ahtaalle kujalle. Huokaan ja seuraan häntä, aikeenani raahata ilmiselvästi humalassa oleva mies autoon, mutta hurraavat, kannustavat huudot saavat minut uteliaiksi. Juoksen Zaynin kiinni ja me katsahdamme nopeasti toisiimme, ja sitten väkijoukkoon. Se puhkeaa nauruun ja nimiä huudetaan joka puolelta. En saa käsitystä tilanteesta ennen kuin olemme jo niin lähellä että näemme ihmisten välistä kaksi hahmoa nyrkit ojossa ja minusta tuntuu kuin jäätyisin sisältä, kun kuulen toisen nimistä, joita väkijoukko innoissaan kiljuu kiihtyvässä rytmissä.
"Steve, Steve, Steve..!" Kuulen heikosti kun Zayn ryhtyy kuoroon, mutta hän ei huuda Steven nimeä vaan jotakin muuta nimeä joka ei sano minulle mitään. Olen niin järkyttynyt etten voi kuin seisoa ihmisten keskellä ja kuunnella naurunremakkaa, joka seuraa jokaista iskua.

//saanko luvan sotkea muutkin 1Dn jäsenet tähän tarinaan sillee hetkellisesti? :P :D
+ saatan kirjoittaa tänään toisenkin luvun jos tahdotte!