Soulmates - 13

Kate -

Laskeudun vikkelästi Zaynin sylistä ja käännyn katsomaan ruskeahiuksista ja -silmäistä nuorta miestä punaisena kasvoiltani. Tämä näyttää lihaksikkaalta, ja näen muutaman tatuoinnin hänen kädessään. Hänellä on kasvoillaan mitä suurin virnistys, ja hän sanoo hilpeästi:
"No hei vaan. Kun mä sanoin että tää asunto on sun käytettävissäs, en aatellu että sä toisit tänne naisia. Sua ei oo pitkään aikaan kenenkään kanssa näkynykkään."
"Liam", Zayn mutisee ällistyneenä.
"No niin niin, kuka sä sitten luulet että mä olen?" Liam kysyy ja nauraa jälleen.
"Mä yllätyin vaan. Mitä sä teet täällä?" Zayn kysyy ja kietoo kätensä vyötärölleni.
"Tulin hakemaan mun puhelinta. Myöhästyn junasta mut hei, uusia junia menee koko ajan joten ei se haittaa", Liam kertoo ja kävelee ohitsemme. Hän nappaa jotakin kirjahyllystä, ja näyttää sen sitten meille. Hänellä on käsissään iPhone.
"No voinhan mä heittää sut", Zayn tarjoutuu. Rukoilen että Liam kieltäytyy.
"Hei, mulla on omakin auto ja sitä paitsi, autolla sinne menee monia tunteja", Liam sanoo ja kävelee takaisin eteiseen. Zayn tarttuu käteeni ja kävelee eteisen puolelle. Liam vetää kengät jalkaansa ja virnistää.
"Pidä hauskaa Zayn. Oli mukava tavata...?" Liam jättää lauseensa kysyvästi kesken, ja minä koen velvollisuudekseni lopettaa se.
"Kate Hudson", sanon reippaasti.
"Oli mukava tavata Kate", Liam hymyilee meille. Sitten hän kääntyy lähteäkseen.
"Milloin sä tuut takaisin?" Zayn kysyy.
"Ehkä ensi viikolla!" Liam vastaa ja vilkuttaa meille, astuu ovesta ulos ja on poissa yhtä pian kuin tulikin.
"Seeeelvä...", minä naurahdan ja Zayn hymyilee pienesti vierelläni.
"No mutta, jospa jatkettaisiin siitä mihin jäätiin ennen kuin meidät keskeytettiin", Zayn sanoo ja vetää minut vyötäröstä lähemmäksi itseään. Naurahdan, mutten vastustele yhtään.

Herään ilman herätyskelloa, ja se on mahtava tunne. Minua ei väsytä enää, mutten avaa silmiäni vaan loikoilen sängyssä silmät suljettuina. Kun lopulta olen valmis avaamaan silmäni, en aluksi muista missä olen. Mutta sitten muistan koko eilisillan, ja käännyn katsomaan Zayniä. Minun täytyy muistuttaa itselleni, ettei mitään tapahtunut, etten alkaisi kirkua häntä nousemaan ja lähtemään. Nousen ripeästi lämpimän, tupakanhajuisen peiton alta ja menen kylpyhuoneeseen siistiytymään ja pukeutumaan. Nälkä kurisee vatsassani ja minulla on pakottava tarve pestä hampaat. Hiippailen makuuhuoneeseen ja tongin Zaynin reppua. Pienen etsimisen jälkeen löydän hammasharjan, ja Liamin kaapeista löydän hammastahnan. Harjaan hampaani ja selvittelen hiuksiani sormin. Vien hammasharjan takaisin Zaynin reppuun, ja menen sitten keittiöön etsimään ruokatarpeita.

"Huomenta", Zayn hymyilee minulle, ja istuutuu keittiön pöydän ääreen. Hänellä on jalassaan farkut, mutta paitaa hänellä ei ole, joten hänen treenatut vatsalihaksensa ja kaikki tatuointinsa ovat näkyvillä. Minulle tulee vaivaantunut olo, mutten tahdo näyttää sitä hänelle. Istun häntä vastapäätä ja asetan pöytään lautasellisen voileipiä ja purkillisen appelsiinimehua.
"Huomenta", mumisen ja tukin suuni voileivällä ennen kuin alan lörpötellä siitä kuinka hyvännäköinen hän onkaan. Syömme hiljaisuudessa, ja sitten minun on pakko puhkaista suloinen kuplamme.
"Zayn, mun pitää mennä kotiin", sanon ja vääntelen käsiäni.
"Miksi? Sä voit olla täällä mun kanssa niin kauan kuin haluat, ei Liamilla ole mitään sitä vastaan että me ollaan täällä, puhumattakaan musta", Zayn naurahtaa. Seuraava lauseeni saa hänen hyvän tuulensa katoamaan kuin tuhkan tuuleen.
"Steve odottaa mua kotiin, enkä mä tiedä minkä tekosyyn mä keksisin..", myönnän.
"No mä soitan sille ja sanon sille muutaman sanasen niin eiköhän se lupa sieltä irtoa. Mitä sä edes välität siitä, ei se muuta tee kuin juo ja aiheuttaa sulle harmia", Zayn murahtaa.
"Mistä sä tiedät että se juo?"
"Sä olet varmaan maininnut sen joskus... Mutta se ei oo tän jutun pointti!" Zayn sanoo aluksi hämääntyneenä, ja pyörittää sitten päätään. Lauseen loppu tulee paljon vihaisemmalla äänellä.
"En varmana ole kertonut sulle... Vai olenko?" Olen itsekin vähän hukassa.
"Kate!" Zayn valittaa.
"Mun pitää mennä kotiin, oli asia miten vain", päätän. Zayn katsoo minua raivoissaan.
"Etkö sä ihan totta tiedä?" Zayn kysyy. "
Tiedä mitä?" Jos olin äsken vähän hukassa, nyt olen lopullisesti ulapalla. Mitä minä en nyt tiedä?
"Kannattaisiko sun vaikka kysyä sitä Steveltä?" Zayn sähisee.
"Kysyä mitä?"
"Mitä se tekee baari-iltoinaan? Mitä se tekee kun se väittää menevänsä työporukalla jonnekin? Mitä se tekee kun sen pitäisi oikeasti mennä töihin?" Kulmakarvani kohoavat.
"Mitä sä höpiset? Se menee töihin, baarissa se juo muutamat ja tulee sitten kotiin oksentelemaan, mitäs muutakaan?" kysäisen ja nyt puolestaan kurtistan kulmiani.
"Mä en anna sulle vastauksia noihin, mutta vois tehdä sulle ihan hyvää avata silmät ja nähdä millainen se oikeasti on", Zayn sanoo ja nousee pöydästä. En vaivaudu seuraamaan häntä, vaan korjaan ruokatarvikkeet ja roskat pöydästä ja istun sitten sen ääressä, katsellen ulos ikkunasta josta näen pienelle, autiolle leikkikentälle. Kuulen pian askelia, ja kun käännän päätäni, Zayn seisoo keittiön oviaukossa reppu olallaan täysissä pukeissa kasvoillaan uhmakas ilme.
"No?" hän kysyy.
"No mitä?"
"Mennäänkö me kotiin vai ei?" Zayn ärähtää. Ponnahdan paikaltani ja seuraan häntä ulos koko kerrostalosta.

Automatka, joka kestää hieman yli tunnin, on hyvin hiljainen. En uskalla edes laittaa radiota päälle, en liikahdakaan, en tee mitään mikä voisi ärsyttää Zayniä vieläkin enemmän. Tämä ajaa reilua ylinopeutta katse kiinni tiessä. Minä katselen ikkunasta ulos ja suljen silmäni. Nukahdankin, ja kun herään, olemme jo kotona. Zayn parkkeeraa taloni eteen ja minä olen jo nousemassa autosta kun hän alkaa puhua.
"Sä tiedät mun numeron, soita kun olet saanut totuuden selville ja olet valmis jatkamaan eteenpäin", Zayn sylkäisee. Hymähdän ja nousen autosta, kiittäen häntä hiljaa. Sitten kävelen sisälle taloon, katsomatta taakseni. Kuulen kuinka auto lähtee pihasta, ja minä kaivelen laukkuani.
"Ei helvetti..", kiroan, kun tajuan että olen unohtanut avaimeni jonnekin. Minulla oli ne mukanani, joten ne ovat joko Zaynin autossa... Tai olen unohtanut ne Liamille. Kiroan vielä lisää ja koputtelen oveen. Hyvä kymmenen minuuttia siinä menee, kunnes Steve laahustaa silmät verestävinä, tukka sotkussa, henki alkoholilta löyhkäten ja puolialastomana avaamaan minulle oven. "Etkö sä omista avaimia, nainen?" Steve kysyy ja kiskaisee minut käsivarresta sisälle taloon. "Mä unohdin ne jonnekin", myönnän. Steve pyörittelee päätään ja mitään sanomatta hän kävelee yläkertaan. Katson hänen menoaan ja minun tekee mieli huutaa hänelle. En tee sitä, vaan menen suihkuun ja syömään.

"Steve!" huudahdan. Steve istuu olohuoneen sohvalla myöhemmin iltapäivällä, juoden vesilasillista ja irvistellen. Tiedän ettei nyt ole paras aika kysellä häneltä mitään, mutta Zaynin sanat ovat jääneet soimaan päähäni. Minun on pakko selvittää tarkoittiko hän sanoillaan oikeasti yhtään mitään.
"Älä huuda", Steve valittaa. Kävelen olohuoneeseen, jottei minun tosiaan tarvitsisi huutaa, ja istun hänen viereensä. Steve mulkaisee minua, ja minä otan härkää sarvista.
"Mulla on asiaa. Mä olen vähän kuunnellut pikkulintujen laulelua, ja mulle on kerrottu joitakin hyvin kummallisia asioita. Tahtoisin tietää ovatko ne totta", selitän. "
Kaikki mitä oot kuullu, on vuorenvarmasti pelkkää paskanjauhantaa", Steve sanoo heti, melkein liian nopeasti. Sydämeni tekee voltin. "
Missä sä oot kun sun pitäis olla töissä?" kysyn. Näen paniikin välkähtävän Steven harmaissa silmissä, ja hän vastaa hyvin nopeasti, sotkeutuen sanoihinsa ja kierrellen.
"Töissä, missä muuallakaan?" Steve äyskähtää.
"Missä sä olet baari-iltoina, tai silloin kun sä väität että sulla on joku työporukan lounasjuttu?" kysyn ja puristan käsiäni nyrkkiin.
"Mä olen just siellä missä pitääkin, kehtaatkin epäillä mua!" Steve sanoo ja nousee ylös niin nopeasti että vettä läikkyy lattialle. Hänen raivonsa saa minut epäileväiseksi. Nousen itsekin ylös ja pommitan häntä kysymyksillä vielä silloinkin kun hän marssii keittiöön ja kieltäytyy vastaamasta. Minun ei auta kuin seurata häntä, ja lopulta Steve menettää hermonsa. Seisomme makuuhuoneessamme vain pienen matkan päässä toisistamme. Olen niin raivostunut, että minulta on päästä itku, ja Steve taas karjuu minulle naama punaisena niin että sylki lentää hänen suustaan. Ja sitten hän astuu eteenpäin, ja lyö minua. Lujaa. Lyönti osuu poskeeni ja puheeni keskeytyy heti. Kun poskeni ja hänen avokämmenensä kohtaavat, kuuluu kova ääni, ja minä tunnen lyönnin kihelmöintinä ja sitten kipuna. Nostan käteni poskelleni automaattisena reaktiona heti kun Steve on vetäissyt kätensä pois. Haukon henkeäni ja suuntaan sitten myrkyllisiä katseita ja erittäin rumia kirosanoja hänen suuntaansa.
"Ettäs kehtaatkin!" huudahdan, ja raivoisat kyyneleet tulvivat silmistäni. Poskea kihelmöi kipeästi, mutten minä kivusta itke. Itken raivosta, väsymyksestä, syyllisyydestä ja epätoivosta.
"Kate-", Steve yrittää sanoa jotakin tajutessaan tekonsa, mutta minä vaiennan hänet nostamalla käteni ja näytämällä hänelle keskimmäistä sormeani. Steven silmät ovat pullistua päästä, kun hän näkee eleeni. Hän ei ole koskaan hyväksynyt minulta rumaa käytöstä häntä kohtaan. Järkytys hänen teostaan hälvenee hänen silmistään ja se korvautuu vihalla, raivolla ja voisin jopa kuvailla sitä sanalla pimeys. Hänen silmiinsä syttyy jotakin tummaa, ja raivoisaa. Hän astuu askeleen eteenpäin, mutta minä astun kaksi taakse, ja juoksen sitten ulos huoneesta, ulos talosta ja pysähdyn vasta sen ulkopuolella. Steve juoksee perässäni ja huudahtaa:
"Juokse vaan pois senkin huora! Mä en tarvitse sua, mulla on toinen nainen joka ei käyttäydy mua kohtaan noin rumasti!" Hänen sanansa iskeytyvät minuun niin kovalla voimalla, että tahtoisin vääntyä kaksinkerroin. Nyyhkytykseni lakkaa hetkeksi, mutta kyyneleet eivät pysähdy. Steven silmissä käväisee paniikki, kun hän tajuaa mitä on suustaan livauttanut. Minä taas alan nyyhkyttää entistä kovemmin, ja uusia kyyneliä juoksee poskilleni. Alahuuleni väpättää ja silmäni sumenevat. Tästä Zayn puhui. Hänen on täytynyt nähdä Steve tämän naisen kanssa, ei hän muuten olisi sanonut minulle mitään. "
Kauan?"
"Mitä?"
"Kuinka kauan ootte olleet yhdessä?" kysyn ja minun tekee mieli kieriä maassa ja huutaa suoraa huutoa.
"Kohta kaksi kuukautta", Steve myöntää. Nyt minun taas tekee mieli lyödä häntä.
"Senkin sika!" huudan. Jos naapurit eivät olleet jo kuulleet riitaamme aiemmin, he ovat viimeistään nyt perilllä asiasta.
"Painu helvettiin!" huudahdan kun Steve astuu lähemmäs. En osaa enää ajatella, en tahdo ajatella. Poskeani kivistää edelleen, mutta se ei ole mitään verrattuna kivistykseen, joka on sydämessäni. Juoksen taloon Steven ohitse, nappaan laukun johon alan tunkea vaatteitani ja kaikkia muitakin tavaroitani. Se imee vaatteeni juuri ja juuri joten minun täytyy ottaa toinenkin laukku. Saan kaiken pakattua, eikä Steve edes yritä estää minua.
"Mä en tajua, miten mä oon voinu rakastaa sua", nyyhkäisen.
"Ei se, että mä olen jonkun muun kanssa, tarkoita etten mä rakastaisi sua", Steve puolustelee, mutta minä naurahdan kolkosti ja pyyhin kyyneliä poskiltani. "Haista paska", sylkäisen sanat häntä kohti ja nostan laukut lattialta. Raahaan ne alakertaan, nappaa puhelimen käteeni ja soitan yhden puhelun. Kävelen autolle Steven seuratessa minua. Hän ei yritä pysäyttää minua, mutta koko ajan hän puolustelee tekojaan. Huudan hänelle erittäin rumia juttuja ja nakkaan laukkuni autoni takaluukkuun. Sitten hyppään autooni ja ajan pois, Steven vielä seisoessa entisellä kotipihallani huudellen perääni ihan yhtä rumia juttuja. Ajellessani tajuan että olen ihan yhtä sika kun hänkin. Minua alkaa naurattaa. Kyyneleet sekoittuvat hysteeriseen hihitykseen, päätäni särkee ja käteni tärisevät.
"Sä olet yhtä alhainen kuin Steve! Ei olisi uskonut!" huudahdan ja nauran päälle niin rajusti että auto heilahtaa hiukan sivuun. Minun täytyy pysähtyä tien varteen hetkeksi jotta voin jatkaa matkaani Zaynin luokse. Kun lopulta pääsen sinne, tunnen itseni vain erittäin väsyneeksi, ja hyvä etten kaadu Zaynin käsivarsille, kun tämä tulee minua pihatielleen vastaan. Suustani pääsee yksi väsynyt nyyhkäisy:
"Älä vaan sano että mitäs mä sanoin", anelen ja painan pääni hänen olalleen.

//noniin :D saatiinhhan tää tarina kulkemaankin jotenkin eteenpäin! (Tuolla nyt oli aika paljon kiroilua, mutta se kuului lukuun joten antakaa anteeksi..!) Ja juu, toivottavasti pidätte ja jaksatte edelleen lukea vaikka vähän sekavaahan tää on, haha. Tää oli nyt varmaan tän päivän viimeinen luku, mutta mahdollisuuksien mukaan huomenna lisää lukuja, kuten jo sanoin, ootelkaa siihen asti :D kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille, teidän ihanat sanat oikeesti pelastaa mun päivän :3 kiitos kaikille, hyvää yötä xx