Soulmates - 11

 Kate -
Pyörähdän peilin edessä kerran, ja hymyilen peilikuvalleni. Näytän jotenkin erilaiselta tänään. Itsevarmalta ja seksikkäämmältä kuin normaalisti. Nappaan laukkuni peilipöydän kulmalta ja astelen alas punaisen, hyvin lyhyen mekon helmat liehuen. Korkokenkäni kopisevat lattioita vasten, ja käsikoruni kilahtelevat toisiaan vasten. Talo on hiljainen, ja minusta tuntuu kummalliselta olla siellä. Se tuntuu tutulta, vaikka tiedän etten ole ollut siellä aiemmin. Kuulen koputuksen ovelta, ja avaan sen. Oven takana ei ole mitäään, mutta metsä, joka lähtee aivan talon nurkalta, vaikuttaa hyvinkin kansoitetulta, vaikken näekään ketään. Huhuilen hiukan, mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei tule lähemmäs, eikä mikään muu kuin pitkä, suuresta puusta lähtevä varjo liikahdakaan. Metsä tuntuu pidättävän hengitystään. Sitten kuulen sen. Askeleita. Metsä alkaa liikehtiä, puut tuntuvat kaatuvan minun päälleni ja maa alkaa täristä. Se saa minut valahtamaan polvilleni. Jokin koskettaa olkaani. Nostan katseeni ylös ja näen silmät. Ne ovat lämpimän ruskeat, mutta niiden katse on jäätävä. Sitten tuttu, piippaava ääni tunkee uneni lävitse ja ravistaa minut hereille.

Ponnahdan hikisenä ylös ja yritän tasata hengitystäni. Steve nukkuu selkä minuun päin peitto korviin asti vedettynä ja kun kuuntelen ihan hiljaa, saatan kuulla pienet kuorsaukset, jotka purkautuvat hänen suustaan tasaisin väliajoin. Olen hereillä, omassa kotonani, huokaan ja nousen sängystä. Selkääni vihlaisee kun teen äkkinäisen liikkeen, ja minä inahdan pienesti. Kiroan selkääni matkalla suihkuun. Suihkun jälkeen kuivaan hiukseni, muten jaksa tehdä niille oikein mitään. Niinpä laitan hiukseni suurelle, hiukan sotkuiselle nutturalle, ja meikkaan. Käyn makuuhuoneessa pukemassa päälleni tummansiniset, korkeavyötäröiset farkut ja harmaan neulepaidan, jossa on tiikerin kuva. Laitan vasempaan etusormeeni ohuen sormuksen ja kun olen suht tyytyväinen asuuni, menen alakertaan syömään. Sitten minun on mentävä kaupan kautta töihin, ja aloitettava perjantain työurakka. Minulla on tänään kahdeksan tunnin työpäivä, ja se tuleekin olemaan pitkä rupeama. Astun työhuoneeseeni, ja käyn kaikki kansiot lävitse. Ei yhtään uutta asiakasta tänään. Ja vaikka tiedän, etten tule enää näkemään hänen nimeään yhden kansioni päällä, petyn kun Zaynin nimi ei tule vastaan. Minulla on tarve olla hänen kanssaan, myönnän itselleni. Minulla on tarve olla Stevekin kanssa, mutta tämä on jotakin erilaista. Steven kanssa tunnen olevani jotakuinkin turvassa ja tunnen hänet läpikotaisin. Zayn tuntuu vaarallisemmalta, arvaamattomammalta enkä tiedä hänestä mitään. Se kiehtoo minua, vaikka sen ei pitäisi. Mutta minun on viimein hyväksyttävä se, että hän on minun toinen sielunkumppanini, ja nyt minun on vain selvitettävä kumman tahdon. Se tulee olemaan vaikeaa, mietin ja huokaan sitten. Jospa se onkin liian vaikeaa?

"Kate?" särisevä ääni kysyy. Minua alkaa jo pikkuhiljaa ärsyttää se, että näitä linjoja ei voi korjata. Särinä käy hermoilleni.
"Niin?" vastaan ja yritän pitää kyllästyneisyyden poissa äänestäni.
"Tulisitko käymään toimistossa? Ota kansiolaatikot mukaan, tai ainakin osa niistä. Voit hakea loput myöhemmin. Ota nyt omien potilaidesi kansiot ainakin", minulle vastataan.
"Selvä." Nousen ylös ja nappaan ensimmäisen kansiolaatikoston ja tämänpäiväisten potilaiden kansiot matkaani sydän hakaten. Erotetaanko minut työstäni? Mitä minä olen tehnyt? Kävelen käytävää pitkin, menen hissillä ylimpään kerrokseen ja kävelen käytävän päähän. Työnnän kaksi suurta ovea auki ja tulen korkeaan huoneeseen. Huoneessa on, sohva, suuri pöytä ja kaksi tuolia, yksi pyödän kummallakin puolella. Huoneen nurkassa on komeankokoinen tekokasvi. Ikkunassa on verhot ja suuressa korkkitaulussa, joka riippuu seinällä pöydän takana, on kiinni jokaisen työntekijän kuva. Tänään huomaan siitä puuttuvan yhden. Mutta se ei ole minun, vaan Isabellan.
"Kate", pomoni hymyilee minulle kuivasti.
"Peter", vastaan ja lasken laatikon lattialle ennen istumista.
"No niin, syy miksi kutsuin sut tänne on se, että Isabella otti eilen lopputilin. Tarvitsen tuuraajan hänen hommilleen, eli lapsipotilaiden auttamiseen. Sähän olet tähän mennessä auttanut vain nuoria aikuisia ja teinejä?" Peter kysyy. Nyökkään.
 "Siispä nyt sä saisit isomman toimiston ja vähän enemmän potilaita, vakiintuneemmat työajat ja sun potilaasi olisi ikäluokaltaan vielä vähän nuorempia", Peter selittää nopeasti.
"Mitä mun palkalle tapahtuu?" kysyn.
 "Se nousee vain muutamalla satasella, mutta onhan se jo nousu sekin", Peter sanoo ja kohauttaa olkiaan. Hänen tummat hiuksensa ovat sotkussa ja hänen kylmänharmaat silmänsä katsovat minuun. Hän on minua muutamaa kymmentä vuotta vanhempi, ehkä nelikymppinen, ruipelo mies.
"Mm, okei", sanon.
 "Otat siis työn?" Nyökkään vastauksena hänen kysymykseensä.
"Hienoa. Mä näytän sulle sun huoneen ja kun sun potilaat tulee, ne ohjataan sinne. Maanantaina aloitat sitten ihan kunnolla." Olen niin innoissani, että väläytän pomolleni hymyn ja hyppelehdin kansioineni käytävään hänen edellään.

"Seuraa", kuulen hänen äänensä. Tiedän että tunnistaisin sen missä tahansa. Nyökkään kohti varjoja, joissa hän seisoo. Lähden kävelemään kohti varjoisaa aluetta luottaen, että hän on siellä.
"Tänne päin", hänen äänensä ohjaa minua. Se tulee nyt hiukan oikealta puoleltani. Käännyn hitaasti oikealle, ja pimeys nielaisee minut. En näe omia käsiäni katsoessani alaspäin, en näe häntä katsoessani eteenpäin, en näe taivasta katsoessani ylöspäin, mutta kun luon taas katseeni eteen, näen vaaleanharmaata usvaa, joka kiemurtelee ympärilläni. Yritän väistellä sitä, mutta en onnistu. Joudun kävelemään usvan lävitse, ja kun pääsen usvapilven keskelle, se katoaa. Tuntuu kuin se säikähtäisi minua ja juoksisi karkuun. Huomaan sen hetken päästä edelläni.
"Tuletko?" kuulen äänen kysyvän petollisen pehmeästi.
"Tulen", huokaan ja hämmästyn omaa, lumouksesta paksua ääntäni. Olen lumoutunut hänen läsnäolostaan. Tiedostan äkkiä ettei se ole hyvä juttu. Sitten kuulen sen. Se ei ole kuin mikään muu ääni täällä. Itseasiassa, se on ainoa ääni täällä. Ja kun ääni voimistuu, tunnen miten minut repäistään taas irti unestani.

Huomaan katsovani olohuoneen kattoon. Makaan sohvalla muhkurainen sohvatyyny pääni alla ja tunnen kuinka niskaani särkee. Poukkoan ylös kuullessani minut herättäneen äänen, puhelimeni soittoäänen. Nappaan puhelimen käteeni ja kurtistan kulmiani nähdessäni soittajan nimen. Vastaan silti.
"Zayn?"
"Kate, hei."
"Miksi sä soitat?" kysyn ja istun sohvan nurkkaan.
"Mä um, kuule. Ootko sä nähny niitä outoja unia sellaisesta talosta keskellä mestää ja sellaisesta paikasta jossa on ihan pimeää ja siellä on sellaista vaaleanharmaata sumua?" Zayn kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Joo", sanon ja kurtistelen kulmiani vieläkin kovemmin.
"Outoa. Musta tuntui että sä olit joka unessa kun kanssa", Zayn mutisee.
"Ja musta tuntui että sä olit mun kanssa", vastaan.
 "Voidaanko me tavata?" Zayn kysyy sitten. Kysymys saa minut hetkeksi hämilleni.
"No, okei", vastaan hetken mietittyäni.
 "Mä tulen hakemaan sua kymmenen minuutin päästä", Zayn sanoo ja katkaisee puhelun.
"Kate? Mitä nyt?" Steve huutaa keittiöstä. Säikähdän hänen ääntään.
"Ei mitään. Mä ööh, mä käyn vain tapaamassa yhtä mun työkaveria. Saatetaan mennä syömään tai olla hänen luonaan. En tiedä yhtään kuinka myöhään menee mutta jos olet jo nukkumassa kun tulen niin hyvää yötä", huikkaan hänelle.
 "Ahaa okei", Steve vastaa. Hän on liian keskittynyt lehden urheilusivujen tutkimiseen, ettei hän huomaa mitään erityistä ontuvassa tarinassani. Juoksen ylös, haen laukkuni ja sujautan nahkatakin ja mustat nahkaiset nilkkurit jalkaani. Sitten huudan vielä Stevelle heipat ja lähden ulos talosta. Zayn on jo odottamassa minua autossaan. Hyppään kyytiin ja hymyilen Zaynille, joka katselee ilmeettömästi ajotietä minun saapuessani.
"Hei", hengähdän ja laitan turvavyön kiinni. Zayn lähtee ajamaan kohti keskustaa.
"Hei."
"Minne me mennään?" kysyn heti.
"Ajellaan vain jonnekin. Mahdollisimman kauas, jonnekin missä mun ei tarvitse jakaa sua kenenkään kanssa", Zayn sanoo. "Tehdään yhdessä viimeinen lenkki tällä autolla. Mä joudun myymään sen", Zayn huokaa.
"Ai. Oon pahoillani", vastaan hiukan kysyvästi.
"Äh", Zayn vain murahtaa hiljaa, heilauttaen kättään vähättelevästi. Siirrän katseeni hänestä kaupunkiin. Joka puolella on autoja ja valoja ja yötaivas on tumma. Zayn ajaa hiukan ylinopeutta, ja jo viidentoista minuutin kuluttua olemme päässeet pois keskustan hälinästä isommalle tielle. Autoja kulkee harvemmin ja vain katuvalot valaisevat tietä. Maisema tien varrella on musta. Minun on pakko avata radio, sillä hiljaisuus soi korvissani.
"Kuinka kauan me ajellaan?" kysäisen.
"Niin kauan kuin haluat", Zayn vastaa ja kun katson häneen, hänkin katsoo minuun ja heittää minulle pienen hymyn.