Soulmates - 10

Kate -

Seuraavana päivänä yritän soittaa Zaynille. Je vielä sitäkin seuraavana. Ei vastausta. Vasta seuraavan viikon torstaina, kun tulen töistä kotiin, huomaan että minulle on lähetetty viesti. Potkaisen kengät jaloistani, laitan takkini naulakkoon ja heitän laukkuni yläkertaan. Talo on hiljainen lukuunottamatta minun jalkojeni läpsytystä vasten lattioita, sillä Steve ei ole vielä kotona. Hän on lounaalla pomonsa ja muutaman työkaverinsa kanssa. Pyh, jos lounas tarkoittaa ryyppäämistä poikaporukalla... Astelen olohuoneeseen ja avaan näyttölukon, avaan viestin ja istahdan sohvalle. Sitten alan lukea.
 "Mitä nyt Kate?"
"No johan oli lyhyt viesti...", mutisen itsekseni. Alan kirjoittaa vastausta ja saan hyvän idean.
"Tahdon jutella sun kanssa. Tuletko meille? Steve ei ole kotona joten voidaan jutella ihan rauhassa", kirjoitan viestikenttään ja lähetän sen ajattelematta sen kummempia.
"En usko että se on hyvä idea", Zayn vastaa muutaman minuutin päästä.
"Miksei muka? Tule nyt! Mutta jätä auto vähän matkan päähän talosta." Jatkamme väittelyä niin kauan, kunnes Zayn suostuu tulemaan. Ponnahdan sohvalta ja siivoilen jo valmiiksi ihan siistiä taloa ja keitän teetä. Teen muutaman voileivän valmiiksi jääkaappiin ja huomaan pian seisovani peilin edessä korjailemassa kihartamiani hiuksia ja päivittäistä meikkiäni. Kun ovikello viimein soi, juoksen ovelle, lasken hitaasti kolmeen ja syvään henkäisten avaan oven. Zayn seisoo oven takana näyttäen ehkä jopa kyllästyneeltä ja turhautuneelta.
"Käy sisään", sanon ja tunnen hymyni laimenevan hänen katseensa alla. Zayn nyökkää hiljaa, astuu ovesta sisään ja heittää kenkänsä kenkätelineeseen yhtä sotkuisesti kun Steve aina. Hymyilen taas hiukan leveämmin ja ohjaan takkinsa päällään pitävän vieraani olohuoneeseen.

"Haluatko sä jotain syötävää? Voileipiä? Teetä?" kysyn kun Zayn on istuutunut.
"En", hän sanoo nopeasti ja tylysti. Nyökkään ja kävelen hakemaan itselleni kupin teetä ja muutaman voileivän. Sitten istuin sohvalle risti-istuntaan, niin että kasvoni ovat Zayniin päin. Tämä istuu katse suunnattuna televisioon edessään, eikä hän edes katso minuun. Tästä Zaynistä minä en tykkää, se kiusoitteleva ja sarkastinen Zayn on paljon mukavampi. Huokaan hiljaa ja aloitan:
"Mitä sulle kuuluu, Zayn? Mä en ole kuullut susta viikkoon." "Et niin. Siihen on syynsä", Zayn ärähtää ja katsoo minua kylmästi.
"Mä-"
"Älä nyt vaan pyydä enää anteeksi. Mä olen jo niin täynnä sitä!" Zayn sanoo ja kääntää taas katseensa pois minusta.
"En mä olisikaan", kuiskaan, ja hörppään teetäni. Se on kuumaa, mutta hyvää. Lasken mukin pöydälle sohvan eteen ja haukkaan palasen voileipää. Hiljaisuus jatkuu niin kauan kunnes olen saanut leivänpalan nielaistua ja sanon:
"Kuule, mä en tahdo sulle mitään pahaa. Mä en halua että sä kuvittelet niin. Mä sanoin mitä sanoin koska olin tosi vihanen enkä ajatellut yhtään. Mä olen jo pyytänyt anteeksi, enkä mä tee sitä toiste. Voisitko sä taas puhua mulle? Mulla oli... Oli i-ikävä sua", kakistelen. Zayn voisi reagoida ihan kuinka vain tähän tunnustukseen. Hän kääntää päänsä hitaasti minua kohden ja katsoo minua suoraan silmiin. En osaa päätellä onko hän vihainen vai hämmentynyt vai kenties molempia, mutta käperryn silti automaattisesti pienemmäksi sohvan käsinojaa vasten peläten mitä voisikaan seuraavaksi tapahtua.
"Oliko?" Zayn kysyy matalalla äänellä. Puna hiipii poskilleni kun nyökkään.
"Mä voin harkita sitä puhumisjuttua", Zayn sanoo sitten hitaasti. Hymyilen hänelle mutten uskalla vieläkään istua kunnolla.
"Mä en satuta sua, ei huvita, joten älä kyyristele siellä nurkassa", Zayn huomauttaa. Hitaasti suoristan jäykän selkäni ja uskaltaudun jopa hivuttautumaan hiukan lähemmäs.
"Mitä sä oot tehny tänä aikana kun en ole nähnyt sua?" kysyn. Kysymys ei ilmeisesti ole Zaynille mieleen, sillä hän tuhahtaa ja kiemurtelee paikoillaan.
"Hoidin mun siskoja, ja kävin kotona", Zayn vastaa. Nyökkään.
"Oliko kotona kivaa?" jatkan kyselemistä ja katselen Zaynin kovaa, mutta kaunista sivuprofiilia.
"Hmm, no en mä nyt tiedä, kivaa ja kivaa...", Zayn mutisee hyvin hiljaa.
"Mitä sä teit siellä?" Kysymykseni aiheuttaa Zaynissä voimakkaita tunteita. Hän käännähtää minua kohti ja hänen kasvoillaan on irvistys.
"Se ei kuulu sulle!" hän ärähtää. Kavahdan taaksepäin niin että voileipä tippuu kädestäni lattialle.
"Anteeksi", sanon hiljaa. Zayn käy taas istumaan kasvot eteenpäin, ei luo katsettakaan minuun ja näen kuinka hänen leukansa jännittyy. Sitten hän kuiskaa hyvin, hyvin hiljaa jotakin, enkä ole varma kuulenko oikein. En uskalla kysyä mitään, mutta luulen hänen sanoneen, että hän kävi vanhempiensa haudalla. En uskalla kommentoida asiaa mitenkään, mutta käyn istumaan ihan hänen lähelleen, ja lasken käden hänen polvelleen. Zayn kavahtaa liikettä ensin, muttei siirrä kättäni pois eikä työnnä minua sivuun. Silitän peukalollani hiljaa hänen polveaan ja näen silmäkulmastani kuinka Zayn katsoo minua. Nostan itsekin katseeni hänen polvestaan hänen silmiinsä ja yllätyn niiden lämpöisyydestä. Zayn ei näytä ollenkaan yhtä äksyltä nyt, vaan pikemminkin liikuttuneelta. Jos se edes on mahdollista hänelle. Kaipa se on, olenhan nähnyt hänen itkevän. Tai no, melkein.

Pääni sisäinen sekalainen höpöttely keskeytyy, kun tunnen jonkun koskettavan minua lempeästi. Zayn nostaa etusormellaan hiuksiani korvani taakse ja katselee minua silmiin. Hymyilen hänelle pienesti. Kello tikittää seinällä, minun sydämeni hakkaa epätasaisesti ja kuulen oman, melkein raskaan hengitykseni. Olen jo melkein nojautumassa eteenpäin suudellakseni Zayniä, kunnes kuulen auton oven käyvän ulkona ja sinkoan pystyyn.
"Voi hyvänen aika! Zayn, jos Steve näkee sut, se tunnistaa että sinä oot se joka sen hakkasi silloin ja se lähettää sut poliisiasemalle!" panikoin.
"Pääseekö täältä jotakin muuta kautta ulos?" Zayn kysyy ja istuu sohvalla ihan tyynen näköisenä. Mietin.
"Pääsee! Työhuoneen ikkunan alla on tikapuut!" muistan ja nappaan Zayniä kädestä ja juoksen hänen edellään ensin eteiseen hakemaan hänen kenkänsä ja sitten yläkertaan. Zayn juoksee minun perässäni, kysymättä mitään. En usko että hänkään tahtoo jäädä kiinni. Juoksemme työhuoneeseen, ja minä menen ikkunalle. Zayn vetää kengät kiireesti jalkaansa. Sekunnit kuluvat ja minulle tulee tuskanhiki. Vedän verhot ikkuna edestä, avaan sen ja katselen alas. Huterat tikapuut ovat vielä märät eilisen sateen jäljiltä ja näyttävät liukkailta, mutta ne ovat ainoa keino.
 "Tästä alas", kuiskaan Zaynille, joka nyökkää ja kipuaa ikkunasta ulkopuolelle. Hän asettaa kätensä pienelle, märälle ikkunalaudalle ikkunan ulkopuolella ja kipuaa tikkaille.
"Ole varovainen!" varoitan ja katselen kun Zayn kiipeää hitaasti alas. Tahtoisin hoputtaa häntä mutten tahdo että hän putoaa. Kuulen kuinka etuovi käy.
"Mun on pakko mennä, pärjäätkö sä?" kuiskaan. Zayn nyökkää ja minä suljen ikkunan.
"Kate?" Steve huutaa alhaalta.
"Tullaan tullaan", huudahdan takaisin ja matkalla alas vedän syvään henkeä ja liimaan hymyn kasvoilleni. Steve kävelee keittiöön ja minä istahdan sohvalle syömään sitä voileipää, joka ei ole lattialla. Saatuani syötyä kerään voileivänpalaset lattialta ja heitän ne roskiin. Kuulen puhelimeni viestiäänen ja nappaan sen taskustani, lukien Zaynin viestin.
"Hengissä ollaan, mutta mähän sanoin sulle ettei se ollut hyvä idea." Alan tahtomattani kikattaa, kun jännitys purkautuu.
"Kate?" Steve kysyy ihmeissään. Pyörittelen päätäni ja kävelen yläkertaan.

//juu eli eilen en jatkanut koska mulla oli muuta tekemistä silloin illalla, piti vähän kattoa tota mun hissan puhetta sellasta mutta tänään mä sitten jatkoin. Huomennakaan ei todennäkösesti tuu lukua koska meillä on terveystiedon koe keskiviikkona ja jos mä käyn huomenna vielä salillakin niin mullla ei oo aikaa jatkaa tätä. Mutta heti kun pystyn niin laitan uutta lukua tulemaan :)
(Luku ei oo oikoluettu, kirjoitusvirheitä saattaa olla ... )