Death is new beginning - 7

En oikein tiedä mitä odotin tuolta baari-illalta, mutta rehellisyyden nimissä, mielessäni ei ainakaan käynyt se, että herään jotakuinkin darraisena Harry Stylesin vierestä tämän kotoa. Minunhan ei edes pitänyt jäädä Lontooseen yöksi, vaan käydä vähän kallistamassa kuppia ja pitämässä hauskaa ja mennä sitten takaisin kotiin. Mutta ilmeisesti niin ei ollut tapahtunut. Räpyttelen juuri avaamiani silmiä niitä uskomatta, ja kohotan pääni tyynyltä. Etsin katseellani kelloa huoneen vaaleilta seiniltä, ja kun vihdoin saan sen näkökenttääni, tietooni valuu että kello on 12. Ähkäisten voimattomana annan pääni valahtaa takaisin tyynylle ja painan silmät uudelleen kiinni. Ehkä jos avaan ne pian uudelleen, olen kotonani, eikä minun tarvitse selitellä kenellekään yhtään mitään. Avaan silmät toivoen parasta, mutta huone ympärilläni on edelleen sama, eikä Harrykään ole kuin kääntänyt kylkeä. Nyt hän on selkä minuun päin. Siirrän katseeni kattoon, ja tuijotan sitä aivan kuin se olisi syyllinen tilanteeseeni. Tiedostan kuinka päässäni jyskyttää, mutta juuri nyt se on huolistani pienin. Pitäisikö minun vain livahtaa asunnosta ja lähteä kotiin? Pitäisikö minun jäädä ja yrittää selittää ettei päätös ollut minun? Pyörittelen kysymyksiä päässäni, mutta ennen kuin ehdin tehdä päätöstä, Harry ratkaisee asian puolestani.

"Mitä helvettiä...? Auts", kuuluu manailua sängyn toiselta laidalta. En sano mitään, en liiku mihinkään, ja lopulta suljen silmät ja käännän selkäni juuri heränneelle herralle teeskennellen nukkuvaa. Harry haukottelee, ja nousee sitten ylös. Hetken rymistelyn jälkeen kuulen kuinka huoneen ovi narahtaa auki, ja hänen askeleensa etääntyvät käytävään. Avaan silmät ja etsin vaatteitani. Ne on viikattu siististi ikkunalaudalle, lukuunottamatta rintaliivejäni ja alushosujani. Kengät on laitettu vierekkäin ikkunalaudan alle. Katsahdan nopeasti että olen varmasti huoneessani yksin, ja nousen sängystä. Sitten hiippailen vaatteideni luokse ja puen ne päälle sukkahousuja myöten. Kengät ja laukun jätän vielä paikoilleen, ja yritän saada meikkipussista löytämälläni vanulapulla ripsivärit ja huulipunan pois kasvoistani.
"Täällä on ihan kylppärikin, jossa on hana, josta tulee juoksevaa vettä. Ja suihku, mikäli sä haluat peseytyä muutenkin", kuuluu Harryn aamukäheä ääni ja pitkä, syvä haukotus.
"Öh, kiitos", sanon, kerään meikkipussini ja kuljen Harryn ohitse ovesta.
"Käytävän päässä on ovi", kuuluu neuvo, ja minä tottelen sitä. Astelen käytävään päähän ja avaan oven. Se osoittautuu kylpyhuoneeksi, joten laitan sinne valot katkaisimesta joka on oven vieressä huoneessa sisäpuolella ja vedän oven perässäni kiinni, napsauttaen sen lukkoon. Kun olen hetken aikaa pähkäillyt mitä teen, huikkaan nopeasti:
"Mistä mä saan kylpypyyhkeen?"
"Ota siitä lavuaarin alla olevasta oikeanpuolimmaisesta kaapista joku niistä sinisistä ja laita se pyykkikoriin kun oot valmis", Harry neuvoo ja minä kiitän. Teen kuten hän käskee, ja otan oikeanpuolimmaisesta valkoisesta kaapista päällimmäisen sinisen pyyheen, ja suljen sitten kaapin oven. Jätän vaatteeni ja pyyhkeeni vessanpöntön kannen päälle ja käyn pikasuihkussa. Sitten kuivaan itseni pyyhkeeseen, ja laitan pyyheen likapyykkiä täynnä olevaan rottinkikoriin, joka sijaitsee pesukoneen vieressä. Sitten puen päälleni, laitan kainaloihini meikkipussistani löytämääni matkadeodoranttia - pikkupullo, siksi kutsun sitä matkadödöksi - ja laitan uudet meikit. Vanhat ovat minun onnekseni jo aika hyvin suihkussa pois peseytyneet. Kun olen valmis, avaan kylppärin oven lukosta ja astun käytävään. Vien meikkipussini takaisin laukkuuni ja heilautan sen olalleni. Sitten haron märkiä hiukasiani sormillani saadakseni ne asettumaan suht siististi ja otan kegät käsiini. Sitten hipsin alas, ja jään seisomaan eteiseen.

"Ömh, Harry. Mä tuota... Mietin että mun pitää varmaan mennä kotiin. Annie tulee huomenna Miamista ja mun on saatava itseni kuntoon ennen sitä. Tarkotan että mun pitää mennä hoitamaan tää järjetön pääkipu pois", sönkötän ja katselen kiharat sotkussa, väljissä vaatteissa edessäni seisovaa Harryä, joka nyökkäilee.
"Niin on sitten varmaan parasta. Mä voin tulla viemään sut asemalle", Harry tarjoutuu.
"Ei tarvitse, mä menen bussilla. Sä oot ollu tosi kiltti mulle, kiitos", sanon vielä lopuksi koska tuntuisi erittäin tökeröltä olla kiittämättä häntä.
"Ei se mitään. Kai sä tulet toistekin tännepäin?" Harry kysyy kun sujautan kenkiä jalkoihini.
"Hmm, enköhän. Me Annien kanssa suunniteltiin shoppailureissua Lontooseen jo kauan aikaa sitten, ei vain olla saatu aikaseksi koska... Tässä nyt on ollu kaikenlaista niinkuin hyvin tiedät", totean.
"Selvä. Soita jos tarvitsette kuskia", Harry virnistää ja minä kiitän ja lupaan soitella. Sitten kävelen ovelle ja heilautan sen auki. Sade ryöppyää taivaalta ja tuuli riepottaa puita miten sattuu.
"Hyi mikä ilma", Harry toteaa takaantani. "Ootko sä varma ettet tahdo kyytiä?"
"Joo joo, mä pääsen sinne bussilla tosta vaan, kiitos tarjouksesta", sanon ja astun sateeseen. Tunnen kastuvani läpimäräksi melkein heti, joten mitä iloa on mennä bussilla kun voin yhtä hyvin kävellä koko matkan kun kerran olen jo märkä. "Nähdään taas."
"Joo, heippa", Harry sulkee oven ja minä astelen pihapolkua pitkin alemmas. Harry vilkuttaa ikkunasta kun katsahdan sinne, ja minä heilautan kättäni hänelle ja kävelen sitten lähimmän bussipysäkin katoksen alle kylmästä täristen. Mikä koiranilma!

Kun olen vihdoin viimein kotona, hiukseni ovat edelleen märät, minua paleltaa ja päätäni särkee aamuista pahemmin. Hampaiden kalina ja sen lopettamisyritykset eivät todellaakaan vähentäneet päänsärkyäni. Otan korkokengät jaloistani, ja heitän ne kenkätelineeseen ja matkalla lämpimään suihkuun vien laukun makuuhuoneeseen ja riisun hameen sekä topin päältäni ja laitan ne kuivauskaappiin kuivumaan. Sitten laitan lämpimän veden valumaan ja seison suihkun alla niin kauan et lämmin vesi loppuu. Sitten kuivaan itseni, föönaan hiukseni jotta inhottavat kylmät pisarat eivät saisi minua koko ajan kananlihalle ja otan lääkekaapista päänsärkylääkeen, jonka vedän veden kanssa alas. Sitten menen alakerran sohvalle viltin kanssa ja laitan puhelimestani herätyskellon puolentoista tunnin päähän soimaan. Sitten vaivun uneen jonka toivon vievän pahimman päänsäryn mennessään.

Death is new beginning - 6

Muutama viikko kuluu taas sängyn pohjalla. Annie käy luonani muutaman kerran, mutta hänkin lähtee käymään Miamissa asuvan tätinsä luona, joten kukaan ei ole raahaamassa minua ylös sängystä ja kaupungille kanssaan. Kun lopulta eräänä kylmänä tiistaiaamuna herään ja katson ulos, on ohut ensilumikerros peittänyt pahaa-aavistamattomat nurmet. Tiedän lumen sulavan pois jo samana päivänä, mutta ehkä juuri jokin tuollainen on niin silmiä avaavaa, että syön kunnon aamiaisen, käyn suihkussa, pukeudun säädyllisesti ja käyn ruokakaupassa, johon ei ole juurikaan matkaa. Kotiin palatessani avaan läppärini kannen pitkästä aikaa, selaan Twitterin ja Facebookin löytääkseni jotakin mielenkiintoista luettavaa ja saan yhden aikaan soiton Harryltä. Istun sohvalla kone sylissäni, tykkään Annien uudesta profiilikuvasta ja silloin soittoäänenäni toimiva Can't hold us alkaa soida ja löydettyäni puhelimeni sohvatyynyn alta, vastaan.

"Hei, Emma", Harry sanoo. Kohotan kulmiani hiukan, kelaan Facebookia ja vastaan:
"Hei vaan hei."
"Kuule, olisitko sä tänään halunnut tulla mun ja poikien kanssa yhdelle lontoolaiselle yöklubille?" Harry käy suoraan asiaan.
"Ai niinkun että mä tulisin Lontooseen?" kysyn ja painan punaista rastia koneen ruudulla olevan sivun yläkulmassa ja sivu katoaa. Katkaisen nettitkun yhteyden ja sammutan läppärin. Sitten nousen sohvalta, vien kahvimukin ja leipälautasen keittiöön sulloakseni ne myöhemmin tiskikoneeseen ja kuulen Harryn vastaavan.
"Niin. Jos sä vaan tahdot. Mä voisin vaikka hakea sut..?"
"Okei, mä voin tulla, mutta mä taidan tulla junalla. Sillä mä en olekaan pitkään aikaan matkustanut", sanon ja kävelen ulos keittiöstä, olohuoneen ja eteisen läpi yläkertaan vieviin portaisiin ja sitten hypin ne ylös kaksi kerrallaan.
"Hmm, okei. Mä tulen sua asemalle vastaan. Nähdään siellä vaikka... Kuudelta?"
"Joo, selvä", vastaan. Olen jopa aika innoissani siitä että joku pyytää minut jonnekin ja siitä minun tarvitsekaan tuhlata taas yhtä päivää suremalla jotakin mitä en voi saada takaisin. "Nähdään sitten."
"Juu. Heippa." Vastaukseni jälkeen suljen linjan, heitän iPhonen sängylle ja alan kaivaa kaapistani jotakin mitä laittaa päälle. Hetken etsittyäni turhaudun ja heitän koko kaapin sisällön lattialle. Sitten siirryn alakertaan, ja etsiydyn kodinhoitohuoneessa olevalle kaapille, jonka tangolla roikkuu henkarikaupalla vanhoja ja hieman uudempiakin, enemmän ja vähemmän käytettyjä mekkoja ja muutamat kengät. Löydän lopulta sinisen hameen joka on taaempaa pidempi kuin edestä ja siihen kuuluvan valkoisen, korsettimallia jäljittelevän topin ja mustat korkokengät. Kun en löydä mitään muutakaan, joka olisi järkevämmän näköinen, päätän että tuo on illan asu, ja lähden takaisin ylös. Menen koneelle, tilaan junaliput etukäteen ja tulostan ne Benin entisen työhuoneessa olevalla tulostimella ja maksan ne verkkopankissa. Käyn lenkillä, syön hiukan, käyn uudelleen suihkussa, meikkaan, kiharran hiukset ja jätän ne taas auki. Sitten puen päälleni - lisään asuun ohuet ihonväriset sukkahousut - ja laitan korkokengät jalkoihini. Heitän mustaan iltalaukkuun pienen meikkipussin, lompakkoni, puhelimeni, avaimet, laitan hopeisen sormuksen oikeaan nimettömääni ja kaulakorun kaulaani, ja olen tyytyväinen lopputulokseen peiliin katsahtaessani. Sitten lähden hakemaan alhaalta samaisen mustan takin kuin mikä minulla oli hautajaisissa päälläni ja tarkistan että kaikki on ok, hella ei ole päällä eivätkä levyt kuumia, jääkaapin ovi on kiinni ja kahvinkeitin on pois päältä, sitten kävelen eteiseen, avaan oven ja kohtaan kylmän ulkoilman astuessani oven ulkopuolelle ja läimäyttäessäni oven takanani kiinni. Ja kuten aina, tarkistan että ovi on lukossa ja sitten kävelen linja-autopysäkille. Bussi vie minut juna-asemalle, ja sieltä pääsen Lontooseen.

Astun ulos junasta ihmismassan mukana. Eri aksnteilla puhuvat ihmiset juoksentelvat sinne tänne lastensa ja ystäviensä kanssa, ja minä yritän selvitytyä päärakennukseen ja sieltä vielä ulos ja parkkipaikalle. Kun lopulta seison parkkipaikan laidalla kylmästä kohmeana tähyillen missä Harry on, kello on jo hiukan yli kuusi.
"Täällä näin, Emma", Harry huudahtaa lähempää kuin arvasinkaan, ja minä kiirehdin hänen luokseen.
"Hei", Harry hymyilee minulle, ja istuutuu autoonsa, jonka ulkopuolella hän on minua odotellut. Istun hänen viereensä ja hymyilen hänelle takaisin. Ajamme sieltä baarin tai klubin tai minkä lie pihaan ja nousemme autosta.
"Missä muut on?" kysyn ja kävelen Harryn perässä klubin ovelle, jossa portsari tarkistaa henkkarimme ja päästää meidät sitten sisään. Kävelemme aulaan, viemme takkimme sinne ja astumme sitten itse klubiin, jossa tanssimusiikki tärisyttää lattiaa ja keskellä tätä kaikkea on baaritiski, jonka ympärillä parveilee juomiaan odottavia ihmisiä.
"Täällä", Harry sanoo ja etsii hetken ihmisten seasta tuttuja naamoja ja spottaa pian seuransa istumasta loossimaisessa pöydässä. Suuntaamme sinne heti, kun olemme hakeneet baaritiskiltä omat juomamme.
"Sä muuten näytät ihan älyttömän hyvältä", Harry sanoo hiljaa korvaani ja puikkelehtii sitten pöydän luokse. Punastun mielihyvästä ja no, kehuista yleensäkin ja menen seisomaan hänen viereensä. Pojat - joista nyt kaikki ovat mukana, tyttöystäviä myöten - tekevät meille tilaa ja me istumme vieretysten. Hetken aikaa vain tarkkailen tilannetta, mutta jo muutaman kymmenen minuutin päästä olen saanut jutun juonesta kiinni, nauran mukana ja vitsailen, heittelen sarkastisia kommentteja ja tutustun paremmin Eleanoriin ja Perrieen, joista kumpikin on mukavia naisia ja hyvin hauskoja persoonia. Ehkä juoma vaikuttaa, ehkä ei, mutta sillä ei ole väliä.

Hiukan myöhemmin klubilavalla ollut DJ kiittää illasta ja päästää toisen DJ:n tilalleen joka soittaa tanssimusiikin lisäksi hitaita. Ja koska Harry on muutaman juoman saatuaan hilpeämpi kuin yleensä, hän nappaa minua kädestä ja vetää puoliväkisin mukaansa tanssimaan. Koska en itsekään ole selvinpäin, en juurikaan vastustele, vaikka ei selvinpäin minua juuri tanssimaan saisikaan. Painan pääni Harryn rinnalle, liu'utan kädet hänen kaulalleen ja haron hänen niskavillojaan mietteliäänä - tai ehkä vain alkoholin sumentamana. Harry pitelee minua lanteilta ja me keinumme musiikin tahtiin ihmisten joukossa. Eikä tanssimme jää viimeiseksi. Tanssimme vielä muutaman nopean, ja tottakai Harryn on vietävä minut mukanaan viimeisen hitaan ajaksi tanssilattialle. Louis ja Eleanorkin tanssivat, Perrie taas pikemminkin yrittää pitää Zaynia pystyssä tanssiessaan. Muut pojat istuvat pöydässä ja Niall nuokkuu vasten pöydän pintaa. Liam päättää että on kotiinlähdön aika, ja ajaa kaikki meidät kotiin Harryn autolla. Muiden poikien autot jäävät klubin pihaan yöksi, mutta Liam vie Harryn auton omaan kotiinsa. En edes muista, päädyinkö minä lopulta kenenkään kotiin, koska olin niin humalassa. Kai minä sitten päädyin. Vai meninkö junalla kotiin? En tiedä. Mutta jonkun sängylle minä kuitenkin mätkähdin, ja nukahdin siihen.

//loppu on sekava, tiedän. Koettakaa nyt kestää. Ja tää luku on nyt sitten perustaa tapahtumille, jotka saattaa tulla aika nopeesti tähän, mut muistakaa että tässä tarinassa ollaan menty jo kuukausia eteenpäin Benin kuolemasta.
Alla oleva kuva on niitä harvoja vaatekuvia joita laitan lukuihini, ja noi kengät ei kuulu asuun. Koru ja muu asu kuuluu

Death is new beginning - 5

Hautajaiset lähestyvät kovaa kyytiä, teemme töitä niiden eteen monta kertaa viikossa ja vielä muutamaa päivää aikasemmin järjestelemme kaikkea, harjoittelemme puheitamme ja muuta. Osaamme toistemmekin puheet ulkoa ja olemme sopineet että jos joku ei syystä tahi toisesta voi sitä pitää, voi joku muu halutessaan pitää sen. Minä, Harry ja Benin vanhemmat aiomme olla ne, jotka siellä puhuvat koska se vain tuntuu luonnollisimmalta niin. Käyn ostamassa mekon viikkoa aikaisemmin ja hautajaispäivän aamuna pukeudun siihen raskain mielin.

Mekon helma on taaempaa pidempi kuin edestä ja se on olkaimeton. Puen sen seuraksi mustat ohuet sukkahousut, mustan kaulakorun jossa on hopeinen risti, mustat nilkkurit ja meikkaan reilusti tummemmin kuin yleensä. Mutta kun katson peilistä, olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Se ei ole mitekään yliampuva. Kiharran hiukseni ja laitettuani niihin lakkaa saavat ne jäädä roikkumaan selkääni vapaina. Laitan muutaman mustalla kivellä koristetun käsikorun ja hopeisen sormuksen käteeni, ja tarkastelen lopputulosta kokovartalopeilistä, joka on kiinni vaatekaappini avatun oven sisäpuolella. Katseltuani kuvajaistani peilistä hetken aikaa, nyökkään itselleni ja harjoittelen vielä kerran puhettani. Kyyneleet uhkaavat kavuta silmiini, mutta en anna juuri laittamieni meikkien valua, vaan räpytän kyyneleet pois, laitan pieneen mustaan laukkuun puheeni, kännykkäni, avaimet jotka haen alakerrasta ja lompakon. Sitten soitan Harrylle kysyäkseni onko hän tulossa. Hän lupasi minulle kyydin kirkkoon edellisenä päivänä.

Kun Harry on kertonut olevansa jo matkalla, puen päälleni kuusinappisen, vyöllä varustetun kangastakin joka sekin on musta, ja menen ulos odottamaan. Yöpakkasen aiheuttamaa routaa on vielä näkyvissä ouiden alla ja se kielii talven olevan tulossa. Nostan pikkuisen laukkuni hihnan olkapäälleni ja hetken asiaa ajateltuani kipaisen sisälle hakemaan tummanharmaat lapaset. Kun tulen takaisin ulos, Harry on jo paikalla. Läimäisen kotini oven takanani kiinni, tarkistan että ovi varmasti on lukossa ja kiiruhdan sitten Harryn autolle. Kierrän auton ja istahdan kuskin viereen. Laitan oven ja turvavyön kiinni ja käännyn sitten  katsomaan pukuun sonnustautunutta, kalpeaa Harrya.
"Hei Emma", Harry sanoo hitaasti ja lähtee ajamaan.
"Hei odota!" kiljahdan. "Kukat jäi!"
"Hemmetti, älä säikäytä, mä sentään ajan tätä autoa", Harry mutisee, ja peruuttaa takaisin pihatielle. Nousen autosta, juoksen ovelle ja kipaisen oven avattuani yläkertaan hakemaan kukkaset. Sitten ryntään takaisin.
"Noniin, nyt voidaan lähteä", sanon istuttuani takaisin autoon. Harry nyökkää ja lähtee taas ajamaan. Pääsemme sen suuremmitta vaikeuksitta kirkolle, jossa muutamia ihmisiä jo on. Benin äiti ja isä tulevat halaamaan minua ja Benin äiti tarjoaa minulle nenäliinoja jotka kiitollisena sujautan laukkuuni.

Kun kaikki vieraat ovat paikalla, istumme pitkille, tummapuisille penkeille, perhe ja sukulaiset eturiveihin ja ystävät heidän taakseen. Istun Harryn vieressä, koska me olemme molemmat puhujia. Hautausseremonia on lyhyt mutta sitäkin tuskallisempi. Kun me lopulta joudumme nousta korokkeelle puhumaan, jalkani tärisevät, ääneni tärisee, käteni heiluvat kuin haavanlehdet tuulessa, silmäni ovat turvoksissa ja alahuuleni melkein verillä kun olen purrut sitä niin lujaa. Korjaan meikkejäni Harryn ohjeiden mukaan - hän toimii peilinäni ja kertoo missä kohdin on valunutta ripsiväriä ja astun korokkeelle. Lasken paperin käsistäni eteeni, karaisen kurkkuani ja aloitan. Puheen puolessavälissä en voi enää jatkaa, vaan alan itkeä hillittömästi. Harry ottaa kädestäni, auttaa minut pois korokkeelta ja nousee sinne jatkamaan siitä mihin minä jäin, muutellen sanaa 'minä', minun nimekseni. Sitten hän lukee oman osuutensa. Hänenkään äänensä ei ole vakaa, silmät eivät jää vaille kostumista ja kun hän lopulta istuutuu takaisin viereeni, hän näyttää erittäin uupuneelta. Minun käy häntä sääliksi, ja minun on pakko halata häntä toisella kädelläni. Sitten keskityn kuuntelemaan kuinka pappi sanoo jotakin ja kutsuu sitten Benin isän, Harryn ja muita Benin sukulaisia kantamaan arkun ulos. Nousen penkistä ja seuraan Benin äitiä naulakoille ja siitä haudalle, jonne miehet laskevat Benin arkun. Arkun päälle heitetään hiukan hiekkaa ja sitten omaiset saavat laskea kukkansa haudan reunoille. Minäkin teen niin vuorollani ja sen jälkeen astahdan taaksepäin Harryn vierelle. Kun kaikki ovat valmiita Benin äiti ilmoittaa missä muistokahvit pidetään ja minä menen sinne Harryn kyydissä. Matka on vielä hiljaisempi kuin menomatka kirkkoon.

Pääsemme nuorisotalon pihaan ja kipuamme pienet portaat ylös ovelle ja menemme sisään. Benin murtuneet vanhemmat ottavat meidät vastaan ja antavat meidän sitten kävellä naulakoiden kautta suureen sallin joka avautuu aulasta vasemmalle, nauttimaan kahvista. Osa vieraista on jo siellä ja loputkin tulevat viidentoista minuutin sisällä. Myös minulle esitetään suruvalittejua ja kuittaan ne hiljasella kiitoksella ja omalla osanotollani. Kahvin lisäksi tarjolla on joitakin leivonnaisia ja muutamaa alkoholijuomaa joita kukin saa ottaa lohdukseen yhden lasin. Ja koska en tohdi antaa kuskilleni minunkin lasillistani, kumoan sen kurkkuuni nopeasti, ajattelematta. Tunnin päästä on minun ja Harryn mielestä sopiva aika lähteä, joten käymme hyvästelemässä Benin äidin ja isän, ja menemme sitten naulakoiden kautta ulos ja autolle. Harry ajaa minut kotiin, ja yläkertaan päästessäni olen jo itkenyt pienen lammen verran suolavettä.

//tää oli nyt tämmönen lyhyt pätkä koska vasta yhdet hautajaiset nähneeni, yksisäkään ikinä järjestäneenä - onneksi -  en oikein osannu kuvailla mitään sen tarkemmin ja sillee... Mut koska 1D:n 3v päivä niin teen toisenkin jota alotan kirjottaa heti kun tää on julkastu

Death is new beginning - 4

Kuulen puhelimeni soivan jossakin kaukana. Se toimii herätyskellonani, ja minun on pakko avata silmäni, kurkottaa sitä kohti ja napata se käteeni. Sitten vastaan puheluun.
"Emma", sanon ja tiedostan itsekin kuinka väsyneeltä ja käheltä kuulostan.
"Öh, hei... Mä täällä", Harry änkyttää hetken, mikä on todella outoa.
"Hei", haukottelen ja kierähdän takaisin selälleni sängylle ja painan pääni tyynylle.
"Heräsitkö sä vasta? Sori, en mä tajunnu että sä voisit vielä nukkua", Harry sanoo ja taustalta kuuluu rymähdys ja sitten voimakasta kiroilua. "Louis varoisit vähän", Harry sanoo melkein nauraen hieman kauempana luurista. Sillä aikaa ehdin katsoa kelloa ja haukon henkeäni. Kello on 4 iltapäivällä, eli olen nukkunut 12 tuntia.
"Joo ei se mitään, mäkään en tiennyt että voisin nukkua näin pitkään", sanon ja melkein nauran itselleni järkyttyneenä kun Harry on palannut langan toiseen päähän. "Oliko sulla joku tietty asia miksi sä soitat?" kysyn ja nousen ylös sängystä ja kuljen makuuhuoneen ovelle. Astun avoimesta ovesta käytävään ja kävelen alakertaan samalla kun Harry selittää asiaansa takkuilevasti.
"Joo olihan mulla oikeetakin asiaa. Siis kun tuota... Benin vanhemmat on palannu Egyptistä ja Benin äiti soitti mulle kun ne oli vielä koneessa että mä voisin nyt kuulemma pyytää sua tulemaan meille niin että voitaisi aloittaa ne hautajaisjärjestelyt. He eivät halua enää lykätä niiden järjestämistä ja mä ymmärrän sen... Siis tän koko jutun pointti oli, että tuutko sä tänään auttamaan mua? Benin vanhemmat ei pääse nyt mutta eiköhän ne huomenna tule jo auttamaan. Mulla on kyllä tarkat ohjeet mitä pitää tehdä", Harry pajatti kovaa vauhtia ja vetäisi syvään henkeä lopetettuaan.
"Milloin Benin äiti soitti sulle?" kysyn ja tartun kaikkein vähiten masentavimpaan asiaan.
"Noin puoltuntia sitten. Ne on kai jo laskeutunu Englantiin, luulisin", Harry vastaa hetken mietittyään.
"Ööh, no ei mulla ole tänään muutakaan tekemistä, niin että joo, okei mä tulen. Mulla menee noin puoli tuntia, jos jaksat sen verran vielä odottaa", huokaan lopulta.
"Okei. No tuota, tiedäthän sä missä mä asun?"
"Tää ei oo eka kerta kun tuun sun luokse joten tiedän kyllä", sanon ja kävelen keittiöön. Otan sivupöydällä olevasta korista omenan, jääkaapista jogurttijuoman ja haukkaan omenaa samalla kun paiskaan jääkaapin oven kiinni ja lasken jogurttijuoman keittiön pöydälle.
"Hyvä. No nähdään kohta", Harry sanoo ja vastaustani odottamatta sulkee linjan. Syön nopeasti kevyen päivälliseni ja menen makuuhuoneeseeni pukeutumaan mustiin pillifarkkuihin, ja valkoiseen t-paitaan jossa lukee 'Life is'. Nappaan itselleni harmaat nilkkasukat sukkakorin pohjalta ja sitten juoksen kylppäriin pesemään hampaat, laittamaan hiukseni huolettomalle nutturalle ja meikkaamaan. Sitten otan avaimet ja puhelimen mukaan, laukkaan alakertaan ja kiskon mustat Converset jalkoihini, nahkatakin ylleni ja avaan sitten ulko-oven. Takkini kaula-aukosta lipuva pureva tuuli saa minut kananlihalle mutta itsepähän päätin tänne lähteä. Paukautan ulko-oven kiinni, tarkistan että se on lukossa ja juoksen vajaan. Raahaan sieltä ikivanhan polkupyöräni ja hyppään sen selkään. Minä en vielä omista ajokorttia, enkä sen vuoksi autoakaan. Polkaisen itseni pihasta ja sitten kaupungin halki.

Kun tulen Harryn perheen talon pihalle, tiedän olevani myöhässä, mutten jaksa murehtia sitä, vaan laitan pyöräni lukkoon autotallin nurkalle ja menen koputtamaan etuovelle. Annen autoa ei näy missään, mutta sen tilalla on musta Audi. En ehdi painaa mieleeni kuin sen että piha on siisti, pikkuinen talo on sievä ja viehättävä pienine parvekelaatikkoon astetettuine kukkineen - vaikka ne ovatkin näin syksyn kynnyksellä ehkä hiukan paleltuneen näköisiä - ja sen että avoimesta keittiönikkunasta kuuluu äänekästä puhetta ja naurua. Siellä on enemmänkin porukkaa, ja mitä kauemmin seison oven takana kuuntelemassa, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä että talossa on Harryn lisäksi ainakin muutama hänen bändinsä jäsen. Sitten kyllästyn odotteluun ja kiljaisen avoimen ikkunan suuntaan:
"Harry!" Hetkeksi keittiössä hiljenee, sitten puhe alkaa uudestaan ja hetken päästä Harry aukaisee minulle oven.
"Sori, mä en kuullut kun sä tulit. Etkai sä odotellu kauaa?" Harry kysyy kun astun hänen ohitseen kodikkaaseen eteiseen. Pudistan päätäni ja riisun takkini. Ripustan sen naulaan hieman erilleen muista takeista ja riisun kengät jaloistani. Sitten astun sisemmälle taloon ja ensimmäinen asia joka kiinnitää huomioni on rivissä seisovat kolme miestä, joista yksi virnistelee kuin mielipuoli, toinen vaikuttaa hämmentyneeltä ja kolmas hymyilee hillitymmin kuin ensimmäinen. Jos oikein yritän, saatan muistaa heidän nimiensä olevan Liam, Louis ja Niall. Bändin viides jäsen on varmasti jossakin muualla. Kenties eri kaupungissa tai jotain. En uskonut hänen piilottelevan minua koska jos yhtään tiedän millaisia muut ovat, ei yksi voi poiketa heistä niin paljoa.
"Hei", sanon hiljaa avatakseni keskustelun.
"Hei vain. Emma, eikös?" kysyy sinisilmäinen brunette ja astuu minua kohti käsi ojennettuna, virne edelleen kasvoillaan. Kaikki heistä ovat syötävän hyvännäköisiä. Heti ajatuksen synnyttyä minun on ravisteltava itseäni sisäisesti. Minun poikaystäväni kuoli äskettäin ja nyt olen jo muiden perässä, ei käy päinsä. Ravistan bruneten kättä, ja tämä sanoo avuliaasti oman nimensä, vaikka oikeastaan osasinkin sen jo arvata.
"Louis Tomlinson", mies virnuilee ja tekee tilaa kun seuraava brunette kättelee minut.
"Liam Payne", hän sanoo ja hymyilee säyseään tapaansa. Kun porukan ainoa blondi astuu eteeni, sanon sen mitä ajattelen ehtimättä estää itseäni.
"Ja sun täytyy olla Niall."
"Kyllä olen", Niall vastaa ja tarttuu käteeni.

"Nyt kun ollaan viimein saatu esittelyt pois alta, voidaan vaikka siirtyä siihen kipeään osuuteen tässä tapaamisessa", Harry lausahtaa ja kävelee edellämme olohuoneeseen, joka levittäytyy oikealle. Minä ja Harry istahdamme nojatuoleille ja muut pojat änkeävät sohvalle.
"Mitkä on suunnitelmat?" kysyn vaikka en tavallaan tahtoisikaan tietää.
"Meidän on ensinnäkin soitettava hautaustoimistoon ja kerrottava millainen hautakivi... Benille tulee ja millaisen tekstin tahdomme", Harry sanoo ja hänenkin äänestään pystyy erottamaan kuinka paljon häneen sattuu. Liam taas nousee sohvalta ja viittaa muille ankaran näköisenä. Kolmikko kävelee keittiön suuntaan ja me jäämme Harryn kanssa kahden.
"Onko muuta?"
"Ja tilattava kukat", Harry muistaa ja katsoo minua varovaisesti. Ei mitään harrymaisinta käytöstä. Olen nähnyt hänen luonteensa toisen puolen enkä osaa päättää kummasta pidän enemmän. Toisaalta ehkä hän oli hauskempaa seuraa silloin. Palaan nykyhetkeen kun Harry heiluttaa kättään silmieni edessä ja huhuilee nimeäni hiljaa.
"Ai anteeksi. Unohduin vain miettimään... asioita. Kysyitkö sä jotain?"
"Tavallaan. Keksitään se hautakiven teksti jo nyt, ettei tarvitse tehdä sitä myöhemmin", Harry sanoo ja ottaa esille paperia ja kuulakärkkikynän. Ja sitten alamme rustailla sopivia lauseita paperille. Olemme välillä molemmat purskahtaa itkuun, mutta jatkamme urheasti uurastusta. Mikään lause ei vain tunnu napsahtavan kohdalleen, ja lopulta meidän on tilattava kukat ensin ennen kuin kukkakauppa menee kiinni.

Lopulta noin puoli kahdeksalta olemme saaneet tilattua kukat, kiven ja keksittyä siihen tarpeeksi osuvan muistokirjoituksenkin. Ja koska hautajaiset järjestetään kristityille tavallisella tavalla, olemme jo päättäneet minne hautausmaalle hänet haudataan ja missä kirkossa hautajaiset järjestetään niistä kahdesta lähikirkosta.
"No, me kai nähdään sit huomenna?" kysyn ja laitan kenkiä jalkaani. Silmäni tuntuvat vetisiltä ja käytän nauhojen solmimista hyväkseni ja räpytän kyyneleet silmistäni ennen kuin nousen ylös ja vedän takin niskaani.
"Joo, eiköhän me nähdä. Aja varovasti", Harry sanoo. Hän tietää että tulin pyörällä.
"Niin teen. Öitä", sanon ja vilkutan hänelle ja hänen takanaan seisovalle poikakolmikolle. Sitten avaan ulko-oven ja astun hämärään syysiltaan. "Heido."
"Heippa, Emma." Kävelen pyöräni luokse, avaan lukon ja istahdan pyörän selkään. Sitten lähden polkemaan kotiin.

Pääsen kotiin vain hetkeä myöhemmin umpiväsyneenä. Tai no en tahdo nukkua, mutta henkisesti olen erittäin uupunut. Vien pyörän vajaan, suljen sen ovet ja laitan ne lukkoon ja kävelen sitten sisälle taloon. Se on hiljainen ja pimeä, yksinäinen ja lohduton paikka. Mutta se on silti koti. Potkin kengät jaloistani, laitan takin naulaan ja heitän eteisen lipaston päällä olevaan koriin avaimeni jossa kaikki muutkin avaimet lojuvat. Sitten lähden lämmittämään itselleni ruokaa, josta kylläkin heitän puolt roskiin koska minun ei tee mieli syödä. Istuskelen vain pimeässä olohuoneessa ja yritän tahdonvoimalla saada Benin istumaan viereeni.

//ihan nyt vaan Best song everin kunniaksi tämmönen joku outo pätkä tähän väliin

Death is new beginning - 3

Annie parkkeeraa autonsa erään syrjäisen, erittäin kodikkaan kahvilan eteen ja nousee autosta hymyillen hilllitysti. Seuraan hänen esimerkkiään ja avaan turvavyöni, ja nousen sitten pois autosta pamauttaen oven kiinni jälkeeni. Annie painaa autonavaimessa olevaa nappia joka lukitsee ovet ja kääntyy sitten koroillaan kävellääkseen kahvilaan. Hän ehtii pitkäjalkaisena sinne hieman ennen minua ja avaa oven. Astun hänen perässään sisään ja menemme yhdessä tiskille haistellen ilmaa, joka tuoksuu voimakkaasti kaakaolta, kahvilta ja erilaisilta leivonnaisilta. Pöytiä on vielä yli puolet vapaana, taustalla soi hiljaa tunnelmallista musiikkia, ja kun pääsemme tiskille, näen vitriinissä olevan kaikenlaista kokonaisista kakuista muffinseihin ja suklaakekseihin.
"Hei vain", tiskin takana seisova blondi mies hymyilee meille. Annie hymyilee leveästi takaisin, minä tyydyn nyökkäämään suupielet kohteliaasti kohotettuina.
"Mä taidan ottaa suklaamuffinsin ja kahvin. Entä sä, Emma?" Annie kysyy ja osoittaa leivostaan vitriinissä.
"Mulle sama", sanon hiljaa ja otan lompakkoni esiin. Samainen blondi mies, ehkä jotakin kahdeksantoista ja kahdenkymmen ikävuoden väliltä ottaa kaksi lautasta hyllyltä vierestään, laittaa muffinsit niille ja kaataa mustaa, höyryävää kahvia kahteen mukiin. Maksamme miehelle, joka toivottaa hyvää päivänjatkoa, ja sitten minä käyn pudottamassa sokeripalan kahviin ennen pöytään menemistä. Kävelemme ihan kahvilan salin toisen päähän kuin missä tiski on, ja istumme nurkkapöytään, jossa ei ole ketään kovin lähellä. Upottavat sohvat ottavat meidät vastaan avosylin. Heitämme takkimme naulakoihin ja sitten nojaudumme taaksepäin.

"Mähän sanoin, kannatti tulla tänne", Annie sanoo ja siemaisee kahviaan. Minäkin nostan kupin huulilleni. Rakastan kahvia, vaikka en sitä ihan joka päivä juokaan.
"Niin kannatti", sanon ja katselen ikkunasta ulos. Ikkuna antaa kiireiselle kadulle, jossa ihmiset kävelevät taas hetkeksi yltyneessä sateessa rivakasti, toiset puhuvat puhelimiin, toiset juoksevat sateenvarjot kourassaan, osalla on koira tai vauva mukanaan, muutama erinäisten vaatekauppojen pusseja kantava nuorikin kävelee kohti valoja ja suojatietä päästäkseen isoon kauppakeskukseen tien toisella puolella ja busseja tulla vilistää muutamia.
"Mä tykkään tästä kahvilasta. Täällä ei ikinä oo liikaa tungosta", Annie sanoo.
"Mmh. Ja tää kahvi on superhyvää", lisään ja puraisen palan muffinsistani osoittaen sormellani kahvikuppiani.
"Niin on", Annie hymyilee. Sekoittelen kahviani lusikalla katsomatta häneen. Olen yhtäkkiä liiankin kiinnostunut mukissani pyörteilivästä mustasta nesteestä. Kun olen katsellut kahviani tarpeeksi, siirrän katseeni takaisin ulos, ja mietin mihin noilla ihmisillä on kiire.

Minun ja Annien keskustelussa olevan tauon aikana kuulen kuinka takkini taskussa oleva puhelimeni päästää äänen joka kielii viestistä. Nielaisen muffinsinpalasen ja ongin puhelimeni esille. Saan selville että viesti on Harryltä. Avaan sen lievästi yllättyneenä ja luen juoden kahvini samalla loppuun.
"Hautajaiset, Annie. Hautajaiset", henkäisen ja pala juuttuu kurkkuuni kasvaen aina vain suuremmaksi. Yritän niellä sitä pois, mutta se ei onnistu. Voi miksi minua juuri nyt täytyy muistuttaa niistä? Juuri kun näin jonkinlaisen valonpilkahduksen tämän synkkyyden meren keskellä. Tunnen kuinka henkisesti valun alemmas kuopassani josta olen jo saanut käteni ylös.
"Häh?" Annie kysyy ja kurtistaa otsaansa. Sitten hän ojentaa kätensä ja nappaa puhelimen kädestäni. En edes estä häntä vaan valun sohvalla alemmas ja huokaan väräjävästi. Annie mumisee viestin hiljaa ääneen.
"Emma, tota... Jos sulle vaan sopisi mä voisin auttaa sua ja Benin porukoita järjestelemään Benin hautajaisia. Ilmoita vaan milloin sulle sopii. Kiitos ja soittelemisiin. H", Annie lukee ja päästessään viestin loppuun hän näyttää jopa hiukan vihaiselta.
"Miksi se nyt muistuttaa sua niitä? Ja jos ne on sille niin tärkeät niin miksei se ole järjestänyt niitä itse aikoja sitten?" hän puuskahtaa ja ojentaa puhelimeni pöydän ylitse minulle takaisin. Laitan puhelimen näytön lukkoon ja tungen sen takaisin pakoilleen.
"Benin vanhemmat voitti jostain kisasta matkan Egyptiin, eikä niitä voida järjestää ennen kuin ne tulee kotiin", sanon ponnettomasti, hiljaa ja ääni säröillen. Annie näytää hämmentyneeltä.
"No voi elämä", hän huokaa. "Tahdotko sä nyt jo lähteä?" Olen noussut ylös ja otan takkini naulakosta. Kylmä kahvi kupin pohjalla ja puoliksi syöty muffinsi eivät voisi enää enempää kiinnostaa.
"Joo", sanon ja käännyn kannoillani kohti kahvilasalia. Sitten kävelen reippain mutta hiukan tärisevin askelin kahvilan ovelle ja kiskaisen sen auki. Annie juoksee perässäni ja me astumme tihkusateeseen rinnakkain. Kävelemme Annien autolle ja istumme sisään. Kiinnitämme turvavyöt ja sitten Annie ajaa minut kotiin.

"Kiitos kyydistä. Nähdään", sanon auton pysähdyttyä kotini eteen ja avaan turvävyön. Annien vastausta odottamatta avaan auton oven, nousen kyydistä ja pamautan oven takanani kiinni. En käänny edes vilkuttamaan, ja ainoa asia joka kielii Annien lähdöstä on kaikkoontuva auton hurina. Astelen laatoitettua pihapolkua valkoiselle ovelle, avaan oven nahkatakkini taskusta kaivamallani avaimella ja astun turtana sisälle taloon, joka on hiljaisempi kuin olin kuvitellut. Toisaalta kukapa täällä nyt olisikaan pitämässä ääntä kun Ben on poissa. Potkin kengät jaloistani ja heitän takkini lattialle kykenemättöämänä laittamaan sitä henkariin. Kävelen mitän tajuamatta makuuhuoneeseen, ja istun sängylle. Katselen ikkunasta, kuinka sen takana tuuli lennättää puusta irronneita lehtiä ympäriinsä, ja kuinka puu kurottaa niiden perään aivan kuin se tahtoisi lehtensä takaisin. Tulen mietteneeksi että tuo puu on kuin minä ja lehdet kuin Ben. Sitten kaadun sängylle ensin kyljelleni, sitten selälleni ja jään turtana tuijottamaan vaaleaa kattoa.

Death is new beginning - 2

Raahaan itseni yläkertaan pää räjähtämäisillään ja jalat tuskin kantaen. Käteni tärisevät ja päässäni pyörii kun nousen viimeisen rappusen ylös ja päästän irti puisesta kaiteesta. Olen lentää rähmälleni lattialle mutta jotenkin ihmeellisesti pystyn pitämään tasapainoni ja kävelemään minun ja Benin makuuhuoneeseen. Huoneen ovella jään nojaamaan ovenkarmiin ja tuijottamaan parisänkyä jonka toinen puoli olisi nyt tyhjä ja lakanat kylmät, sängyn nouset siltä puolen eivät enää narahtaisi kun joku istuisi sille tai kääntäisi kylkeä, patjaan ei enää muodostuisi kuoppaa kun joku on ollut siinä. Polveni alkavat täristä ja vaikka en itse muistakaan jälkikäteen miten onnistuin sen tekemään, minun onnistuu raahautua sängylle ja käydä istumaan sen reunalle. Benin puolen yöpöydällä on valokuva hänestä ja minusta, sekä rannekello. Minun yöpöydälläni on pieni maljakko täynnä tekokukkia - punaisia ruusuja - ja valokuvia Anniesta, äidistä ja isästä, Benistä. Katselen Benin kasvoja silmät vetistyen jälleen, ja kaadun kyljelleni sängylle. En jaksa mennä pesemään hampaita, mennä poistamaan meikkejäni tai avaamaan hiuksiani, en jaksa ottaa vaatteita pois tai edes liikuttaa kättäni saadakseni peiton päälleni. Jopa silmien sulkeminen Benin ikuisesti rävähtämättömän katseen alla tuntuu mahdottomalta tehtävältä. En voi kuin katsoa häntä, katsoa kuinka hän sumenee hetki hetkeltä silmieni kostuessa ja toivoa että kuulisin oven kolahtavan auki ja kiinni ja Benin tulevan kotiin. Mutta ei se ikinä tapahdu. Ikinä. Kyyneleet, joita en luullut enää olevan jäljellä, alkavat taas valua silmistäni tyynylle.

Muutaman viikon kuluttua Benin poismenosta Annie seisoo keskellä olohuonetta reippaan näköisenä ja tarkkailee vaatepinoja siirrellen aina välillä muutamaa vaatetta jotta pääsisi näkemään muutkin niiden alla olevat. Minä katselen vaatteita myös, mutta en arvioi kuinka hyvin ne menisivät kaupaksi kirpputorilla, vaan katselen niitä hellästi tietäen että nämä vaatteet ja tavarat ovat ainoat asiat joita minulla on Benistä jäljellä kuvien ja muiden hänen tavaroidensa lisäksi. Ja toki hän on aina sydämessäni, koska siellä ne kaikkein rakkaimmat säilyvät vaikka mitä tapahtuisi.
"Tahdotko sä säilyttää jotain näistä? Nyt on paras valita koska sitten mä käyn töihin etkä sä enää näe niitä", Annie kysyy katsellen minua varovasti. Hän tietää että voinn purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Ööh..", mietiskelen. Tottakai tahtoisin pitää ne kaikki, mutta Annien mielestä on parasta että päästän hänet menemään ja alan taas elää sun muuta soopaa. Mutta minä en tahdo, kiljun mielessäni. Sitten otan itseäni niskasta kiinni, kiskaisen lähimmän vaatepinon syliini ja katson mitä siinä on. Benin haju, hänen partavetensä haju ja pesuaineiden haju sekoittuvat yhteen ja minua alkaa taas itkettää. Mutta minun on ryhdistäydyttävä. En todellakaan voi pillitää koko ajan, eihän tästä muuten tule yhtään mitään. Lasken vaatteet käsistäni ja selaan seuraavan pinon.

"Tän mä haluan. Ja tän myös", sanon viittä minuuttia myöhemmin. Toinen vaatekappale on hänen flanellinen, kulahtanut ja minusta erittäin vastenmielinen kauluspaitansa ja toinen on hänen hiekanruskea nahkatakkinsa jota tapasin välillä lainata. Laitan ne eteisen puolelle ettei Annie erehdy laittamaan niitäkin myyntiin.
"Okei. No sitten käydään töihin. Tässä on muutama pahvilaatikko johon laitetaan kirpparille menevät vaatteet ja tässä semmoinen laatikko johon tulee rikkiäiset tai likaiset vaatteet joita ei voi myydä", Annie sanoo ja osoittaa sormellaan laatikkoa toisensa perään. Nyökkään lannistuneena, tartun taas yhteen vaatepinoon ja huokaisten alan nakella niitä eri laatikoihin sen mukaan miten siistejä ne ovat.

Kun olemme käyneet Benin vaatteet läpi päätämme käydä hänen muun irtaimistonsa kimppuun. Valokuvat ovat kehyksineen tallessa meidän huoneessamme, mutta kaikki muu on alakerrassa valmiina matkamaan kirpparille. Benin vanhemmat ovat jo hakeneet luotani tavarat jotka he haluavat säilyttää. Minulla on päätäntävalta muiden suhteen. Tai oli, kunnes Annie pääsi niihin käsiksi.
"Tehdään samoin kuin äskenkin. Mä oletan että sä olet jo ottanut omasi tästä kasasta", Annie sanoo ja katselee ympärilleen. Pöydillä on rannekelloja, kirjoja, parranajokone, levyjä ja muuta sekalaista tavaraa. Nyökkään jälleen. En tahdo säilyttää muuta kuin ne muutamat levyt joista itsekin pidän ja valokuvat. Kaikki muu on liian masentavaa jätettäväksi taloon.
"Tehdään nyt vain se mitä pitääkin, jotta pääsen takaisin sängyn pohjalle makaamaan", sanon hieman kärsimättömästi ja tartun levypinoon.
"Ehei, et sä silti sinne pääse. Sä tulet tänään mun kanssa kahville. Milloin viimeksi sä olet ollut ulkona? Sä olet niin kalpeakin", Annie sanoo ja laskee pahvilaatikkoon kaurista esittävän patsaan, jota haukuin silloin rumaksi kun hän toi sen kotiin. Nyt se näytää niin upealta kuin olla voi ja tahtoisin syöksyä nostamaan sen laatikosta turvaan. Mutta en voi tehdä niin. Olen päättänyt olla tekemättä.
"Mun poikaystävä kuoli, Annie. Ei oo hirveesti tehnyt mieli käydä ulkona", sanon ja vilkaisen häntä silmäkulmastani. Hän kohauttaa olkiaan ja jatkaa tavaroiden lajittelua.
"Ehkä niin mutta nyt on jo aika palata elämään", Annie pamauttaa ja laittaa laatikoon pinon levyjä. Vihaisesti tuhahtaen heitän levyt laatikon pohjalle ja alana työskenetelemään rivakammin. Missä on Annien ymmärtäväisyys? Kärsivällisyys? Ehkä hän ei omista sellaista.

Kun olemme viimein valmiit, Annie kantaa laatikot autoonsa. Kun hän on vienyt viimeisenkin laatikon, hän astuu eteiseen ja jää odottamaan.
"Mitä?" kysyn ja katson hänen pähkinänruskeisiin silmiinsä kulmieni alta.
"Hop hop, meet pukeutumaan ja jos tahdot, voit meikata vähäsen. Me lähdetään nyt tapaamaan ihmisiä", Annie ilmoittaa.
"Mitä...? Ei", sanon hiljaa mutta päättäväisesti. Annie potkaisee kengät jaloistaan, tarttuu Benin kauluspaitaan ja nahkatakkiin, sitten vapaalla kädellään minun käsikynkkääni ja taluttaa minut puoliväkisin puisia portaita ylös. Kun olemme minun ja Benin huoneessa, hän laittaa Benin vaatteet sängylle, ja istuttaa minut sängylle. Sitten hän astelee reippaasti vaatekaapilleni, riuhtaisee ovet auki ja kirkaisee.
"Miten tää voi olla näin sotkunen? Herranjestas Emma, siivoaisit joskus." Huokaan mutta pidän suuni kiinni. En jaksa alkaa selittämään hänelle jälleen kerran ettei minua ole oikein huvittanut siivota. Eihän minua ole huvittanut tehdä ylipäätään yhtään mitään. Katselen vain kuinka Annie repii puoli vaatekaappia alas ja löytää lopulta etsimänsä.
"Pue nää päälles. Äläkä väitä vastaan, Emma. Tee nyt vain niin kuin käsketään", Annie sanoo ankaran kuuloisena ja ojentaa minulle mustia pillifarkkuja, limenvihreää toppia joka kuuluttaa 'Forever young' ja samansävyisiä nilkkasukkia. Huokaan erittäin syvään ja kyllästyneenä vaihdan vaatteet päälleni. Annie taas laittaa vaatteet takaisin kaappiin mitenkuten ja siirtyy huoneen yhteydessä olevaan pieneen kylpyhuoneeseen. Hetken kuluttua hän tulee sieltä sylissään meikkivoide, ripsiväri, luomiväri ja kajaali. Hän meikkaa minut, antaa minulle hiusharjan käteen ja pyytää minua harjaamaan hiukseni. Täyttäessäni saamaani tehtävää Annie etsii minulle kylppärin kaapeista korvakoruja, ja löytää lopulta valkoiset korvikset, jotka näyttävät ihan ristipääruuveilta. Hän laittaa ne korviini, ja kun olen saanut hiukseni harjattua ja laskettua harjan käsistäni, Annie nostaa minut jaloilleni ja pitelee minua kädenmitan päässä itsestään.
"Nyt sä näytät taas Emmalta", Annie hymyilee ja kääntää minut niin että näen itseni vaatekaapin avatun oven sisäpuolella olevasta peilistä. Näen hänen puhuvan totta. Olen ehkä hieman kalpeampi ja laihempi versio itsestäni, mutta en näytä yhtään niin pahalta kuin näinä kuluneina viikoina. Hymyä en saa aikaiseksi, mutta pieni suupielien kohauskin valaa uskoa sekä Annieen että minuun itseeni.
"Tuu Emma. Sä et tarvii kuin lompakon, avaimet ja puhelimen mukaan", Annie hymyilee rohkeammin kuin äsken, sulkee vaatekaapin oven ja ojentaa minulle iPhoneni, lompakkoni ja kotiavaimeni.
"Okei", huokaan mutta en enää niin vastahakoisesti kuin aiemmin. Ehkä Annie olisi oikeassa ja ihmisten näkeminen tekisikin minulle hyvää.

Menemme alakertaan, puemme päällemme takit, koska syksy on jo niin pitkällä että takkia tarvitsee, ja kengät toki tietenkin. Minä laitan oman mustan nahkatakkini ja mustat tennarit, joissa on kirkkaan pinkit nauhat. Annie vetää tyylikkään valkoisen tuulitakin niskaansa ja matalakorkoiset piikkikorot jalkoihinsa ja avaa sitten kotini oven. Min suljen sen jäljessämme ja pysähdyn heti ensimmäisellä rappusella jotka täytyy astua päästäkseen laatoitetulle pihapolulle haistelemaan tuulta. Raikas ulkoilma selvittää päätäni ja tunnen kuinka rikkinäinen sisäpuoleni iloitsee uudesta käänteestä ja alkaa parantaa itseään.
"Tules nyt", Annie sanoo ja hymyilee jälleen leveästi. Hänen hyvä tuulensa tarttuu minuun ja minun on pakko seurata häntä autolle vaikka tavallaan tahtoisinkin jäädä rappusille tuulen armoille. Istun autoon Annien viereen ja kiinnitän turvavyöt. Annie lähtee ajamaan kohti kaupunkia. Radiossa soi kaikkia uusimpia hittibiisejä ja kaduilla ihmiset kävelevät välillä hattuja päästä tempaisevan tuulen ja välillä riemukkaan tihkusateen jouduttamina. Ensimmäistä kertaa melkein kuukauteen minun ei tee mieli itkeä, vaan hymyillä.
"Annie, kiitos kun sä raahaat mut ulos talosta", sanon ja käännän pääni kohti ruskeilla kiharoilla ja suurilla pähkinänruskeilla silmillä siunattuun naiseen.
"Eipä mitään, Emma", Annie sanoo, kääntää radiota hieman kovemmalle ja hyräilee tyytyvväisenä biisien mukana.

//mitäs piditte, vähän iloisempi luku tuli kuin mitä meinasin aluksi mut ehkä se on ihan hyvä vaan...

Death is new beginning - 1

Istun olohuoneen sohvalla tuijottamassa tyhjää televisioruutua. Pyyhkäisen mustan hiussuortuvan otsaltani ja katson edessäni seisovaa poikaystävääni tuimasti kyyneleiden tehdessä tuloaan.
"Sä lupasit!" keskeytän Benin sanat huudolla, jonka on tarkoitus kuulostaa vihaiselta. Mutta ääneni tukkoisuus vie vihaltani terän. "Sä lupasit olla mun kanssa tämän illan", toistan hiljempaa ja se toimii; ääneni ei sorru. Tänään on meidän vuosipäivämme - kolmas vuosi yhdessä - ja olimme ajatelleet viettää sen keskenämme. Mutta Benin ystävät ovatkin nyt ja ainoastaan tänään tulossa kaupunkiin, ja hän on nyt tehnyt päätöksen viettää illan heidän kanssaan, kysymättä mitään minulta.
"Älä viitsi, mehän nähdään toisiamme kokoajan. Pojat tulee tänne vain tänään. Korvaan tän huomenna, jooko?" Ben tavoittelee keskustelusävyä, mutta huomaan kuinka hänenkin kuorensa alla kiehuu.
"Sä lupasit! Mä laitoin meille ruoan valmiiksi, laitoin mun uuden mekon ja pyysin Annieta laittamaan mun hiuksetkin! Ja nyt sä päätät vaan lähteä jonnekin baariin istumaan iltaa joidenkin jätkien kanssa!" huudahdan. En voi peitellä pettymyksen kyyneliä. Ja pääsisihän hän lähtemään minun puolestani, mutta tässä onkin nyt kyse periaatteesta. Hän ei ota minua huomioon, mutta hänet täytyisi ottaa. Se jos mikä ei käy järkeen, ainakaan minun järkeeni.
"No mä nyt menen kuitenkin. Ainoa ilta joilloin Harrykin on paikalla pitkästä aikaa, ja sun takia mä en voi mennä? Juu ei käy. Mä tuun illalla. Öitä jos nukut jo", Ben sanoo, astelee eteiseen ja nappaa takkinsa naulasta. Sitten hän painelee ulos talosta ovet paukkuen. Vihaan riitelyä Benin kanssa. Vihaan sitä.

Kun kävelen ikkunalle kyyneleet poskilleni valuen, näen hämärästi miten Benin erään ystävän auto pysähtyy tien varteen ja Ben kiipeää auton etupenkille. Lannistuneena käännän selkäni ikkunalle, pyyhin kyyneleet poskiltani ja menen keittiöön. Istun valmiiksi kahdelle katetun pöydän ääreen ja huokaan väräjävästi. Ruoka höyryää sivupöydällä kukallisen alustan päällä ja viiniä sisältävät lasit seisovat lautasten yläpuolella odottaen juojia. Vihaisena kiskaisen lasit alas ja ne särkyvät vasten kovaa lattiaa. Painan pääni käsiini, ja jään istumaan paikoilleni.

Hieman myöhemmin istun sohvalla katsomassa uutisia mitään näkemättä. Olen vaihtanut mekkoni lökäreihin ja toppiin, villasukkiin ja huppariin. Syön tekemääni ruokaa yksikseni ja nojaan tyynyihin. Minulla on huono omatunto Bemnin kanssa riitelystä ja olen päättänyt pyytää häneltä anteeksi heti kun hän palaa kotiin. Minä vaikka valvon koko yön ja odotan häntä jotta voin pyytää anteeksi jotain ihan typerää riitaa. Ajatuskulkuni katkeaa siihen, kun naisuutislukija blondeine hiuksineen ja sinisine silmineen seisoskelee pöydän takana näyttäen ilmeettömältä kertoo tänään tapahtuneesta muutaman auton ketjukolarista. Naisen seuraavaa lausetta seuraa minun kirkaisuni ja lautasen tippuminen lattialle huumaavalla rytinällä. Nousen sohvalta ylös ja itku tekee tuloaan.
"Kuolonuhreja on kymmenen kappaletta ja osa ruumiista on tunnistettu. Esimerkiksi Harry Stylesin ystävä Ben-", tässä kohtaa lopetan kuuntelemisen. En tarvitsisi muuta todistetta, mutta se näytetään minulle kuitenkin. Benin Twitter-profiilikuva pyörähtää ruudulle. Ainoa mitä osaan tehdä on nieleskellä kurkkuuni juuttunutta palaa ja kirkua mielessäni että hänen täytyy valehdella. Mutta totta kai tiedän ettei tuo ole valetta. Beniä ei enää ole. En ehtinyt pyytää häneltä anteeksi riitaamme. Kolmen yhteisen vuoden jälkeen, yhdessä hetkessä hän on poissa. Tunnen kuinka kyyneleet alkavat valua, mutten edes yritä pyyhkiä niitä pois. Mitä mieltä siinä olisi kun niitä kuitenkin tulee kokoajan lisää?

Hetken istuttuani olohuoneen kovalla lattialla kurotan sohvalle ja nappaan puhelimeni. Näppäilen lukonavauskoodin - 4 numeroa - ja etsin osoitekirjasta Harryn numeron. Se on ollut puhelimessani niin kauan kuin olen tuntenut Benin. Olen tavannut Harrynkin muutaman kerran mutta tätä numeroa minun ei ole vielä tarvinut käyttää. Nyt minun on pakko tehdä se.
"Harry", kuuluu hämmentynyt vastaus taustamelun keskeltä. Vedän värisevän henkäyksen, ja nikotellen saan sanottua:
"Hei Harry, Emma täällä. B-Benin tyttöystävä." Hämmentynyt hiljaisuus ja sitten Harry kysyy:
"Mitä nyt?"
"Sä ansaitset tietää. Ootko sä k-kattonu uutisia?"
"En... Mä istun täällä baarissa venaamassa Beniä eikä täällä oo telkkaria", Harry vastaa.
"Älä turhaan odota. Ben ei tule. Enää iki-ikinä. Se on... Ben on... K-kuollu", nyyhkäisen. Kuumat kyyneleet kastelevat jo ennestään suolaveden kyllästämät poskeni.
"Mitä? Jos tää on pilaa, niin ei naurata."
"Kuulostaako siltä että tää on pilaa?" kysyn itkien aina vain rankemmin.
"Mun täytyy nyt mennä", Harry sanoo paksulla äänellä ja puhelu katkeaa. Minä heitän puhelimen takaisin sohvalle ja liu'un takaisin siihen missä olinkin, itkemään ja halimaan tyynyäni.

//no niin. Siinä se. Eka luku uutta tarinaa jonka kulusta mulla ei ole hajuakaan.
#ripCoryMonteith olen tosi pahoillani, vaikka eihän se ketään lohduta. Te jotka tykkäsitte hänestä kovasti, voimia

 

Tässä on semmonen kuva, mikä vastaa mun käsitystä Emmasta ehkä parhaiten. Eli Emma on 18-vuotias, ranskalaissyntyinen (äiti ranskalainen, isä englantilainen) Emma tapasi Benin ollessaan vaihdossa Englannissa, muutti sinne heti kun se oli mahdollista ja asettui asumaan Benin kanssa. Päähenkilön luonnetta sun muuta en nyt rupea tässä selittämään, selvitköön se sitten tarinan edetessä. Hyvää yötä vaan kaikille 

It's my life - 14

Totututtuani asuntoon on siellä ollut paljon helpompi asua. Nyt puolisen vuotta myöhemmin olen saanut arkeni tasapainotettua ja muuton tasantarkkaan valmiiksi. Ja vaikka Niallin kanssa asumme toistaiseksi eri paikoissa, olemme mekin löytäneet tasapainon. Näemme toisiamme useinkin, tai no niin usein kuin vain mahdollista. Kaukosuhdehan meidän välillemme on muodostunut mutta koska rakastamme toisiamme, se ei ole mikään este yhteiselle elämällemme.

Äiti asuu edelleen Minnesotassa, mutta sekään ei tuota ongelmia. Kun hän on saanut opiskelunsa päätökseen, hän muuttaa luoksemme. Ehkä hänkin ikävöi sitä oikeaa kotia kaukana poissa. Mutta minun kannaltani se on hyvä uutinen. Rakastan äitiä ja tahdon pitää hänet lähelläni niin kauan kun se on mahdollista. Isä taas on aina asunut täällä ja aikoo tehdä niin vastaisuudessakin.

Ainoa asia mitä ikävöin nyt kun en enää asu Amerikassa, on Sammy. Ja muut ystäväni myös. Ei heilläkään ole rahaa niin paljoa, että he voisivat kokoajan olla luonani. Minä taas olen veloissa korviani myöten. Tai no, miten sen nyt ottaa. Olen saanut lähestulkoon pankin lainan jo maksettua, mutta isälle minun on vielä maksettava. Mutta hän sanoo kyllä aina kun maksan erän takaisin, että hän jaksaa kyllä odottaa rahojaan. Niillä ei kuulemma ole mikään kiire takaisin. Niimpä kun tahdon nähdä Sammyn tai mennä Niallin luo Lontooseen, saan mennä joutumatta tuntemaan tunnontuskia siitä etten ole maksanut velkaani. Ja vaikka asiat ovat nyt hyvällä tolalla, nehän saattavat muuttua ja mennä mihin suuntaan vain.

"Ivy!" Niall huudahtaa avatessaan kotinsa puisen oven. Olen seisoskellut oven takana odottamassa hänen tulevan avaamaan ja mietiskellyt asioita. Nyt ajatuskuplani puhkeaa ja katson hetken hölmistyneenä eteeni seisahtunutta blondia. Sitten levitän suuni hymyyn ja astun lähemmäs halatakseni poikaystävääni.
"Ihana nähdä sua", huokaan ja hengitän syvään. Niallin käsivarret ovat ympärilläni ja hän hieroo nenäänsä vasten kaulaani. Se kutittaa, ja naurahdan.
"Niin on. Mulla oli järkyttävä ikävä", Niall sanoo ja päästää minusta irti. Hän viittaa minut sisälle taloon, ja minä astun kynnyksen ylitse hänen laittaessa ulko-oven kiinni jälkeeni.
"Arvaa oliko mulla?" naurahdan ja potkaisen kengät jaloistani kenkätelineeseen. Sitten riisun takin päältäni, lapaset käsistäni ja laitan ne takkini hihaan. Niall laittaa takin henkariin, tunkee ne kaappiin  ja kävelee sitten edelläni keittiöön.
"Hei, mun pitikin kysyä yhtä juttua... Kai sä ja sun vanhemmat tuutte viettämään joulua tänne mun luo? Maura ja Bobby on tulossa myös", Niall kysyy ja pyörähtää ympäri. Pysähdyn hänen eteensä ja mietin.
"No eiköhän se käy. Mä en vaan tiedä pystyykö mun porukat olemaan samassa huoneessa koko sen ajan mut luulen että ei ne viitsi alkaa rähisemään täällä", sanon. Niall nyökkää vakavana. Hän on aina pitänyt surullisena sitä että minun äitini ja isäni eivät tule kovin hyvin toieen keskenään enää tätä nykyä, mutta minusta se on vain ollut väistämätön tosiasia. Olen tottunut toimimaan viestien välittäjänä ja olemaan heidän välisensä side.
"No melkein joka jouluhan me vietettiinkin yhdessä silloin aiemmin. Se on niin perinne jo etteivät he tohdi sanoa 'ei'", jatkan vielä. Niall nyökkää taas, nyt hymyillen ja kääntyy uudelleen ympäri. Hän astelee jääkaapille, avaa sen ja ottaa hyllyltä maitopurkin. Sitten hän kaataa kahteen isoon mukiin maitoa ja laittaa kaakaojauhetta päälle. Minä istahdan pöydän ääreen ja katselen kuinka mies sekoittaa maidon ja jauheen ja laittaa mukit sitten mikroaaltouuniin.

Kun kaakaot ovat lopultakin lämpimiä, Niall vetää takin päälleen ja pukee kengät. Minä seuraan esimerkkiä hieman hämmentyneenä. Astumme Niallin suuren talon takaovesta - eli lasisesta liukuovesta - lumiselle terassille. Sitten Niall kahlaa nilkkaan asti ulottuvassa lumessa lähimmän omenapuun luokse, joka on nyt lehdetön ja omenaton, jään ja lumen peitossa, ottaa pienistä oksista kiinni tasapainotellen kaakomukiaan vasemmassa kädessään ja kiipeää tukevalle oksalle. Seuraan häntä.
"Otatko sä tän et mäkin pääsen?" kysyn ja ojennan mukini Niallille, joka oottaa sen mukisematta - hahhah - vastaan. Sitten hilaan itseni puun oksalle Niallin viereen ja nappaan oman mukini hänen kädestään. Niall kietoo vapaan, eli nyt vasemman kätensä ympärilleni ja siemaisee mukistaan. Minäkin vien mukin huulilleni ja kallistan sitä hieman. Kuuma neste valuu kurkustani alas ja tuntuu kuin sisuskaluni sulaisivat. Huokaan tyytyväisenä ja katselen kuinka Niallin talon takapihasta on tullut varsinainen talven ihmemaa. Puiden oksat roikkuvat märän suojalumen painosta, pensaat ovat kuin lumipatsaita ja meidän jälkiämme lukuunottamatta lumi on koskematonta. Muutama pikkulintu hyppää lumelle ja kun ne äkkäävät meidät, ne lehahtavat hädissään siivilleen.Ohi ajavat autot eivät ole maailman parhaita tunnelmanluojia, mutta en juurikaan kiinnitä niihin huomiota.

"Mä rakastan sua, Parker", Niall sanoo hetken kuluttua ja minä hymyilen allamme levittäytyvälle lumelle ennen kuin nostan katseeni sinisiin silmiin ja hymyilen.
"Niin mäkin sua, Horan", vastaan ja saan palkakseni suudelman joka lämmittää jo kylmettyneitä huuliani mukavasti. Pidän kohmeiset sormeni vasten lämpimän mukin kylkiä ja vastaan suudelmaan.
"Ehkä joku päivä jossain tulevaisuudessa voi olla, että mäkin saan sanoa Horan", Niall sanoo viattomasti irrottauduttuaan suudelmastamme. Nyt on hänen vuoronsa hymyillä lumivaipalle kun minä katselen häntä silmät pyöreinä.
"Luuletko niin?"
"Voi olla, voi olla... Mut älä luule että toi oli kosinta. Mulla ei ole sormusta, eikä mitään. Mä teen sen sitten joskus kun sä vähiten sitä odotat", mies myhäilee ja minä nauran hiljaa onnesta soikeana. Ei nyt, mutta joskus. Vau, se tuntuu uskomattomalta.

"Ivyyy, heräisitkös jo unestas?" Niall kysyy kun olemme jo juoneet kaakomme loppuun ja istuskelemme puun oksalla kylki kyljessä ihan hiljaa.
"Häh?" kysyn älykkäästi ja hetken Niall tärisee naurusta. "Mikä on noin hauskaa?" tivaan.
"Sinä", Niall sanoo ja hyppää oksalta lumikasaan. Seuraan hänen esimerkkiään ja tipahdan takapuolelleni. Kun Niall näkee naamani, joka varmasti kuvastaa hämmästystä, hän alkaa nauraa lujempaa kuin äsken.
"Voitko sä auttaa mua? Mä en pääse täältä pois", kysäisen vaivaantuneena.
"Okei", Niall hihittelee ja ottaa kiinni kädestäni. Sitten hän vetäisee minut ylös lumipenkasta. Tarkistan nopeasti ettei kaakaomukini hajonnut, ja sitten me astelemme takaisin sisälle taloon. Niall sulkee oven ja pyörähtää minua kohti.
"Mä olin tosissani tuolla puussa", Niall sanoo ja selittämättä mitään riisuu takkinsa. Hän vie omansa ja minun takkini takaisin henkariin ja otamme kenkämme jalasta.
"Se on hyvä kuulla. Mä en pidä valehtelijoista", sanon kun en keksi muutakaan sanottavaa. Niall hymyilee ja astuu ihan lähelleni.
"En mäkään", hän kuiskaa korvaani ja painaa sitten huulensa hellästi huulilleni.

//noniin. Olen taas erittäin pahoillani että tässä on kestäny... Mut mie oon kiireinen ihminen ja koska aika ei riitä kaikkeen niin jotain on pitänyt jättää tekemättä. Mut tässä tää nyt on. Kirjoitusvirheitä on varmaan taas mut toivon että saatte kuitenkin selvää. Mut niin, tää taiskin olla viimenen luku tätä tarinaa. Mä saatan tänään jo alotella uutta tarinaa, johon mulla on ekaa lukua jo vähän hahmoteltu. Mä en uskalla sanoa muuta kuin että eka luku saattaa olla hieman sekava, kun oon sitä itse lueskellut niin oon huomannut että se saattaa mennä oudoksi... Mut yritän pitää sen sellasissa rajoissa että sitä voi lukea olematta ihan sekaisin koko ajan.
Mutta niin, alottelen kohtapuoliin :)

It's my life - 13

Muutaman isällä viettämäni viikon päästä pääsen vihdoin katsomaan itselleni omaa pikkuista asuntoa. Äiti on jäänyt Minnesotaan työn ja opiskelun takia, ja vaikka minulla on ikävä häntä, on mukava välillä päästä näkemään isääkin. Meidän yhteiselomme sujuu mallikaasti kuten aina, emme ole toistemme tiellä yhtään sen enempää kuin ennen Minnesotaan muuttoa ja luontevasti vaihtelemme siivousvuoroja ja kotitöiden tekoa. Niall soittaa minulle eräänä viileänä ja sateisena tiistaipäivänä, ja hän tulee minun ja isän luokse. Katselemme hetken myytäviä taloja ja niiden esittelyaikatauluja, ja etsimme nelisen kappaletta sopivan hintaisia ehdokkaita kymmenien joukosta. Sitten isä lähtee töihin ja minä menen Niallin kanssa ensimmäiseen kohteeseen. Se on pieni kerrostaloasunto kuten kaikki kohteet, ja se on sijainniltaan minusta aika hyvällä paikalla. Ainoa vain, että lähimpään ruokakauppaan ei ihan kävellä tai edes pyöräillä. Päätämme kuitenkin tarkastaa millainen kohde se on, joten käännymme erään kadun kulmasta esittelykyltin osoittamaan suuntaan ja tulemme luonnonvaalean, rapatun kerrostalon pihaan.

"Ei mikään maailman kaunein rakennus mut onko sillä nyt niin väliä", mutisen Niallin pysäköityä autonsa ja astun ulos. Paiskaan oven perässäni kiinni ja suuntaan askeleeni kohti talon alaovea. Niall hölkkää vierelleni ja katselee uteliaana ympärilleen. Muutamia parvekkeenovia on auki, yksi mies istuu omalla parvekkeellaan tupakalla ja kolmihenkinen perhe ryntää rappukäytävästä autolleen. Nielaisen ja astun sitten Niallin perässä rappukäytävään, jonka ovi ei ole ehtinyt edes vielä kolahtaa kiinni pikkuisen perheen jäljiltä.
"Mikä kerros se oli?" Niall kysyy ja katselee oven vieressä olevaa taulua, jossa on jokaisen talossa asuvan sukunimi. Kuulen alaoven kolahtavan takanani kiinni. Avaan käsilaukkuni ja etsin sieltä pinon papereita joita tulostimme meillä. Päällimmäisenä pinossa on tämä talon paperit, ja haeskelen sieltä omistajan nimeä ja mahdollista kerrosnumeroa.
"Nimi on Jackson", sanon ja osoitan sormellani kohtaa jossa myyjän nimi lukee. Niall puolestaan tökkää sormensa taulussa olevaan nimeen, joka on täsmälleen sama. Nyökkäämme toisillemme, ja lähdemme kapuamaan portaita ylös lueskellen nimiä postiluukuista.

Kun olemme viimein päässeet oikean asunnon kohdalle, epäröin hetken ennen kuin painan ovikelloa. Astahdan muutaman askelen taaksepäin Niallin viereen ja tämä nappaa minua kädestä kiinni. Odotamme hetken ja sitten ovi avautuu. Oven takana seisoo tärkeän näköinen nainen hameessa ja korkeakauluksisessa paidassa. Naisen tummat hiukset ovat kireällä nutturalla, eikä hänen asentonsa ta kehonkielensä houkuttele astumaan sisälle asuntoon. Suun ympärillä on ikävät juonteet ja hymyä en uskalla häneltä toivoa. Karautan kurkkuani vaivaantuneena ja sanon:
"Täällähän oli se asunto myytävänä. Tulin katsomaan sitä."
"Sisään sitten vain", nainen sanoo, ja astuu hiukan taaksepäin jotta pääsisimme Niallin kanssa ujuttautumaan sisemmäs asuntoon.
"Talo on rakennettu muutama vuosikymmen sitten. Tässä asunnossa on koko aikana asunut vain kaksi ihmistä, ja herra Jackson on heistä tietenkin se toinen", nainen alkaa puhua harjoitellun kuuloisesti ja viimeisen huomautuksen hän lausuu kuin olisimme jotenkin tyhjäpäitä tai mielenvikaisia. "Asunnon peruskorjaus on tehty vain kolmisen vuotta sitten, mutta ikävä kyllä astianpesukone puuttuu edelleen", nainen jatkaa kyllästyneesti ja kävelee edellämme asunnossa. Sen omistaja, vanhahko mies istuu puisen pöydän ääressä apaattisessa tilassa. Epäilen onko hänellä kaikki kunnossa, mutten uskalla katkaista naisen puhetta. Niallkaan ei taida jaksaa kiinnostua siitä, sillä hän virnistää minulle, osoittaa naisen selkää peukalollaan ja pudistaa päätään. Hymyilen hänelle ilkikurisesti, ja yritän saada itseäni keskittymään hänen sanoihinsa. Ne kuitenkin vain luiskahtavat pois kuuloalueeltani ja juuri sillä hetkellä päätän että vaikka nainen epätoivoissaan laskisi hintaa, en silti astuisi tänne enää jalallanikaan.

"Joo ei", sanon kun olemme taas Niallin autossa lähdössä pois siitä samaisesta kerrostalosta. "Ei houkutellut."
"No ei kyllä muakaan", Niall sanoo ja pudistaa päätään startatessaan auton joka hyrähtää käntiin. Kiinnitän vyöni ja sitten me kiidämme helvettiin sieltä.
"Voitaisko me hakea ruokaa ennen kuin jatketaan matkaa sinne seuraavaan kohteeseen?" Niall kysähtää hetken kuluttua.
"Toki. Päätä mihin mennään", sanon hymyillen ja Niall naurahtaa.
"Mielelläni."

Seuraavat kolme kohdetta ovat hieman siedettävämpiä. Toisiksi viimeinen asunto on meidän yhteispäätöksestämme eniten taistelemisen arvoinen, ja heti kun pääsemme kotiin, soitan myyjälle. Olen joutunut ottamaan lainan pankista, mikä kismittää minua aika tavalla. Lisäksi isä on luvannut antaa hieman lainaa jotta pääsen oman katon alle, ja nyt joudun käyttämään sitä lainaa. Saan vielä tingittyä vähän ja talo on pian minun nimissäni. Nopeaa toimintaa. Astun isän työhuoneesta takaisin käytävään ja hyppään Niallin kaulaan helpottuneena.
"Se on mun", huokaan hymyillen ja katson Niallin häkellyttävän kirkkaansinisiin silmiin jotka häilyvät hieman omien silmieni yläpuolella. 
"Tingitkö?" Niall kysyy virnuillen ja rutistaa minua.
"Joo, hinta oli ihan siedettävä nyt. Vaikka nyt mulla on kyllä semmonen lommo säästöissä että töissä saa käydä taas aika ahkerasti", murahdin. "Ja iskälle pitää maksaa velka, samoin kuin pankille."
"No mut eihän se nyt oo vaikee juttu", hän naurahtaa.
"Sinä ootki julkkis", murahdan toinen suupieli edelleen koholla.
"Mä en puhunu itsestäni", Niall muistuttaa ja painaa huulensa huulilleni jotten ehdi jatkaa väittelyä. Kierrän käteni miehen niskan taakse ja hymyilen reimukkaasti suudelmamme lomasta. Niall silittää selkääni hieman kömpelösti, ja minun on tukahduettava naurunkiherrys jotta voin jatkaa suudelmaamme.

Kun lopulta irrottaudumme, Niall painaa kasvonsa hiuksiini ja halaa minua.
"Mulla olikin ikävä tota", hän sanoo hivenen käheästi ja vetää syvään henkeä tasatakseen hengitystään.
"Mmh", myöntelen ja seison silmät kiinni Niallin tiukassa otteessa. Hetken päästä Niall painaa suukon päälaelleni ja irrottautuu.
"Aika perseestä sanoo näin just nyt ja pilata tunnelma, mut äiti sano että siitä ois tosi kiva jos mä viitsisin piipahtaa kotona kun nyt oon näin lähellä", kiherrän pienesti ja seuraan katseellani kuinka Niallkin virnistää ennen kuin jatkaa,"joten mun on varmaan mentävä kohta. Ruoka-aika lähestyy ja kuten tiedät, mä olen yleensä aina silloin kotona", tämä naurahtaa.
"No ei se mitään. Jos me ehditään huomenna nähdä ennen kuin sä lähdet t-"
"Mä en sanonu ettetkö säkin olisi tervetullut aterioimaan meidän kanssa", Niall keskeyttää ja katsoo minua pää hieman kallellaan, huulillaan hillitympi jäljennös hänen ilkikurisesta hymystään.
"No jaa. Jos se ei teitä haittaa niin mikäs siinä", sanon kohauttaen olkapäitäni ja hymyilen pienesti.
"Luuletko että meitä ketään haittaa jos sä tulet mukaan? Äiti syöttää meidät kuitenkin ihan ähkyyn ja sitäpaitsi, mä tahdon että sä tulet", Niall sanoo luoden minuun lievästi epäuskoisen katseen.
"Okei sitten. Ois kiva nähdä Mauraa ja Bobbya pitkästä aikaa", tuumaan hiljaa ja nyökkään. "Soitan iskälle sitte teiltä ja kerron missä oon."
"Tulehan, talon omistaja, kerrotaan äidille ja iskälle miten etevä liikenainen susta on tullut vaikka vasta muutama vuosi sitten se näytti mahdottomalta varsinmin kun näki sun todistuksen. Yhteiskuntaoppi tai matikka ei ollu sun juttuja", Niall nauraa.
Huokaan. "Kiva kun muistutit", sanon sarkastisesti ja kävelen Niallin edellä kenkiä ja takkeja pursuavaan eteiseen. Vedän tennarit jalkaani, odotan Niallia ja sitten me ryntäämme naapuritaloon juuri alkaneelta sateelta suojaan.

//ANTEEKS IHAN HELVETISTI! Mulla ei oo ollu inspiä, eikä aikaa jatkaa ja kun nyt jatkoin niin jatko on taas päin persettä... Älkää silti tappako mua jooko? Kommentoikaa ja antakaa anteeksi kaikki puutteet jotka luvussa on. Tätä ei ole oikoluettu joten kirjotusvirheet ovat mahdollisia ja kuvailu on taas jossain valovuosien päässä. Äh