Soulmates - 18

Kate -

Seison vähän Zaynin takana ja katselen kuinka Liam kaivaa jotakin taskustaan ja ojentaa sen sitten meitä kohti.
"Tää ei ole mun. Olettaisin että se kuuluu teille", Liam sanoo ja virnistää. Hän heiluttaa kädessään avainta. Se on Steven - ja minun - taloon. Pidän usein koti- ja autonavaimet erillään toisistaan, joten toiset hukkuvat usein.
"Ne on mun. Kiitos", sanon ja astun eteenpäin. Nappaan avaimet Liamilta ja nyökkään hänelle hymyillen pienesti.
"Ei mitään. Oli mulla asiaakin sulle, Zayn", Liam sanoo Zaynille ja Zayn näyttää kiinnostuneelta.
"Mennäänkö sisälle?" Zayn kysyy. Minä ja Liam nyökkäämme katsottuamme Zayniä, ja niinpä me kaikki kävelemme sisälle tyhjään taloon. Talossa leijuu hiukan ummehtunut haju, mutta kun näen ikkunat ja paikat joihin ne ovat kiinnitetty, en uskalla avata ikkunoita tuulettaakseni. Kävelemme keittiöön jätettyämme ulkovaatteemme eteiseen. Zayn ohjaa minulle tien hänen huoneeseensa, ja kun tulen takaisin sieltä viemästä tavaroitani, kuulen keskutelunpätkän. Astun keittiöön mutta puhe jatkuu.
"...Ja Harry pitää jotkut juhlat sen kotona ensiviikolla. Kai sä olet tulossa?" Liam kysyy Zayniltä ja nojaa tiskipöytään.
"Um, no joo. Kyllä mä varmaan", Zayn sanoo ja nyökkää Liamille.
"No hyvä. Mä tulin pitämään Harrylle seuraa täksi viikoksi, liity toki joukkoon kun kiireiltäsi ehdit", Liam sanoo ja kääntää päätään minua kohti. Hän katsoo minua ja vinkkaa silmäänsä. Punastun välittömästi.
"Saatanpa liittyäkin", Zayn sanoo kuivasti. Liam vain nauraa ja nappaa sytkärin ja tupakka-askin taskustaan.
"Mä taidan lähteä nyt", Liam sanoo ja kävelee kohti talon etuosaa, jossa eteinen on. Zayn kiiruhtaa hänen peräänsä, mutta minä jään keittiöön. Tutkin sitä hiukan, en koske mihinkään mutta pyörähdän ympäri ahtaassa tilassa ja yritän arvioida vieläkö paikka on turvallinen asua. Pieni keittiönpöytä ja neljä tuolia sen ympärillä ovat vaaleita, ja yhdessä tuolissa on teippiä. Muistutan itseäni etten saa istua siihen tuoliin, en tahdo hajottaa mitään. Lattia tuntuu kylmältä sukkienkin lävitse, kuin lattialämmitystä ei tässä talossa olisi ollenkaan. Seinät ovat luonnovalkoiset, ja minun huomioni kiinnittyy seinässä olevaan pieneen tahraan. Se näyttää vereltä, mutten voi sanoa varmasti. Jääkappi ja pakastin löytyvät myös, mutta tiskikonetta ei ole ja tiskivuori onkin sitten sen näköinen. Kännyn ympäri ja huomaan Zaynin tuijottavan minua.

"Mä tiedän että tää näyttää aika toivottomalta. Mutta kunhan mä saan rahaa kasaan, mä ostan meille kunnon talon", Zayn sanoo ja tulee lähemmäs. Hän ei kuulu tänne, mietin. Ehkä mallitoimistoon ja jonkun lehden kanteen, julkisuuteen ja rahakylpyihin.
"Mä autan sua", sanon ennen kuin ehdin estää itseäni.
"Mitä?" Zayn kysyy ja pysähtyy eteeni.
"Niin. Mä voin auttaa sua siinä rahankeruussa ja talonhankinnassa. Ei pahalla, mutta musta tuntuu ettei tää paikka oo terveellinen asua", vastaan ja katselen kuinka Zaynin kulmakarvat kohoavat ensin ja kurtistuvat sitten.
"Mä voin tehdä sen itsekin", hän sanoo tylysti.
"No joo mä tiedän mutta mä tahdon auttaa", vänkään.
"Mä sanoin, mä voin kyllä tehdä sen ihan itsekin. Mä en tarvitse apua", Zayn sanoo ja kiristelee hampaitaan.
"Anteeks että tarjouduin", kivahdan ja marssin hänen ohitseen olohuoneeseen. Istun sohvalle, josta melkein pöllähtää pölypilvi ilmaan. Yritän olla yskimättä ja tuijotan eteeni. Sitten otan puhelimeni käteeni, käperryn pölyisen sohvan nurkkaan ja hautaudun omaan maailmaani huomaamatta että Zayn hiipii lähemmäs.

"Lähde mun kanssa Harryn bileisiin", Zayn sanoo ja pudottautuu sohvan toiseen päähän. Nostan katseeni häneen hämmentyneenä. Hän oli äsken aivan raivona, ja nyt hän katselee minua odottavasti, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Mitä?" kysyn typerästi ja lasken puhelimen vierelleni.
"No kai sä nyt kuulit", Zayn sanoo.
"Äh, en mä tiedä..", epäröin ja katselen jalkojani, jotka on verhottu farkulla. Raaputan reidestäni olematonta likatahraa ja nostan sitten katseeni Zayniin. Tämä ei sano mitään, odottaa vain minun sanovan jotain.
"Okei", sanon ja huokaan. Miksi meninkään lupautumaan tulemaan?
"Jes", Zayn hymyilee ja vetää minut sohvalta ylös. Tungen puhelimen taskuuni ja nojaan pääni vasten Zaynin olkapäätä ja hivutan hänen mustan t-paitansa hihaa ylemmäs niin että syntymämerkki tulee näkyviin. Paitsi että sitä ei ole. Kurtistan kulmiani ja Zayn katselee jokseenkin huvittuneena kun käärin hänen toisenkin hihansa ylemmäs. Ei mitään.
"Mitä helvettiä?" mumisen.
"Ei mulla ole ollut sitä merkkiä enää pitkään aikaan. Se haalistui pois", Zayn sanoo.
"Haalistui pois?" kysyn korviani uskomatta. Mutta minun on pakko uskoa, kun Zayn näyttää minun oman olkapääni, jossa syntymämerkin kaiken järjen mukaan pitäisi olla niin kuin ennenkin. Mutta siinä ei ole mitään. Vain pelkkää ihoa, ei melkein täydellisen ympyrän muotoista merkkiä, joka joskus määritteli, kuka on minulle se oikea.

//uuuh jännää :D

Soulmates - 17

Zayn -

Kun herään, tunnustelen sänkyä sormillani, avaamatta silmiäni. Murahdan, kun tunnen sängyn toisen puolen olevan viileä, eikä siinä ole ketään. Avaan silmiäni, mutta vain hiukan ja haukottelen. Olen huoneessa ypöyksin. En jaksa nousta ylös, vaan loikoilen sängyssä hetken, kunnes muistan. En ole omassa kotonani. Huone näyttikin oudolta. Nousen salamana pystyyn ja näen Katen laukut ja oman reppuni huoneen nurkassa, farkkuni ja paitani ovat siististi viikattuina repun päällä.
"Ei helvetti...", kuiskaan ja ryntään ylös sängystä nähtyäni kellon. Minun piti tavata tätini ja siskojeni kanssa jo puoli tuntia sitten metroasemalla, ja täällä minä vielä loikoilen. Miksi meninkään eilen juomaan? Revin farkut ja paidan päälleni ja mietin mahtaisinko ottaa reppua mukaani. Nappaan sivustaskusta sen kamalan kapulan, jota puhelimeksikin kutsutaan, ja tungen antiikkisen kapistuksen kauhtuneiden farkkujen taskuun. Sitten rynnin talon lävitse, juoksen eteiseen ja kiidän asemalle niin kovaa kuin vain jaloistani pääsen. Tiedän olevani vähintään tunnin myöhässä päästessäni sinne, mutta minulla ei ole aikaa pysähtyä soittamaan tädilleni.

"Anna anteeksi, mä nukuin niin pitkään", sanon ja nojaan polviini haukkoen happea. Tätiäni ei näy missään, mutta olen puhelimessa hänen kanssaan.
"Ei se mitään. Mä kävin jo hakemassa tytöt ja ne ihmetteli mikset tullut sanomaan niille mitään, mutta nyt ne kaikki jo nukkuu tuossa vieressä", tätini huokaisee.
"Okei. Sano terveisiä", muistutan ja puhelu loppuu pian sen jälkeen. Lähden kävelemään takaisin kohti paikkaa jossa nukuin viimeyön, mutta muistan ettei minulla ole avaimia sinne, eikä Kate ole kotona. Huokaan raskaasti ja päätän poiketa hänen työpaikkansa kautta.

Istun odottamassa Katen uuden työhuoneen ulkopuolella. Heiluttelen jalkojani, vääntelen käsiäni ja yritän istua suorassa. Se ei niin vain onnistukaan. Minulla on tästä paikasta sekä hyviä että huonoja muistoja, ja ne sekoittuvat keskenään sellaiseksi sopaksi että se saa pääni pyörälle ja oloni vaikeaksi. Sikähdän hiukan, kun ovi yhtäkkiä avautuu vieressäni, ja ulos juoksee pieni, punatukkainen tyttö. Tämä juoksee äitinsä syliin ja halaa tätä. Äiti auttaa tytölle, joka on arviolta 10, takin päälle ja taluttaa tätä hallin läpi. Ovella seisoo tummahiuksinen mies, joka tarraa naista kovakouraisesti kädestä ja raahaa itsensä ja kaksi muuta mukanaan oven ulkopuolelle. Pieni köhäys vierestäni saa minut unohtamaan pienen perheen ja kääntämään pääni kohti Katea. Tämä on laittanut hiuksensa korkealle, kuohkealle nutturalle ja meikannut siististi. Hänellä on päällään mustat farkut ja valkoinen t-paita, jossa on jotakin tekstiä. Nousen ylös ja katson häntä kun hän kohottaa siististi muotoltuja kulmiaan.
"Zayn? Etkö sä olekaan Hellnereillä?" Kate kysyy ja viittaa minua tulemaan sisälle katsottuaan rannekelloaan.
"En. Mun piti käydä sanomassa moikat mun siskoille kun ne lähti taas kotiin mun tädin kanssa, mutta mä myöhästyin ja nyt mun pitäisi saada avaimet siihen taloon jotta pääsisin hakemaan mun repun", selitän ja astun huoneeseen. Se ei ole yhtään sen viihtyisämpi kuin edellinenkään, mutta jos Kate tykkää tälläisestä synkistelystä niin mikäs siinä. Minusta huone on vain luotaantyöntävä.
"Ahaa. No mä voin hakea ne sulle. Mutta jos oot menossa kotiin, sun pitäisi tuoda ne takaisin mulle...", Kate sanoo ja kävelee lähemmäs.
"No se ei ole ongelma", vastaan. "Mutta jos sä tahdot, mä voin odottaa siihen asti kun sä tulet kotiin", sanon ja puserran hymyn huulilleni.
"Se olisi mukavaa. Mutta jos sä jaksat, niin tuo avaimet takaisin", Kate sanoo ja nappaa minua kädestä. Hän katsoo taas kelloaan ja johdattaa minut sitten alas ja me livahdamme yhdessä pukuhuoneelta näyttäviin tiloihin. Kate kävelee yhdelle kaapille huoneen seinustalla ja avaa sen. Hän nappaa laukkunsa ja kaivelee sen taskuja, kunnes löytää etsimänsä. Hän irroittaa autonsa avainet nipusta ja ojentaa yhden ainokaisen avaimen minulle. Nappaan sen ja nojaan lähemmäs. Painan huuleni vasten Katen poskea, joka tuntuu kuumenevan kosketukseni alla. Naurahdan ja nojaan taaksepäin.
"Musta tuntuu että mä taidan odottaa siihen asti kun sä tulet kotiin", sanon ja hymyilen. Kate punastuu kahta kauheammin, kuten olin arvellutkin, mutta se on vain suloista.
"Mene nyt jo", hän huokaa ja minä lähden nauraen hänen edellään ulos pukuhuoneesta ja hiukan myöhemmin koko masentavasta rakennuksesta.

Makaan koko pitkän päivän petaamattomalla sängyllä. Kuulen oven avautuvan ja sulkeutuvan muutaman kerran, mutta en usko Katen tulleen kotiin. Olen utelias näkemään talossa kulkijan, mutta en niin utelias että jaksaisin raahata itseni ylös sängystä ja alkaa sosialisoida jonkun tuntemattoman kanssa. Odotan vain Katen paluuta. Aika kuluu hitaasti, vaikka juttelenkin Louisin kanssa puhelimessa vähän aikaa, ja nukun. Kun Kate vihdoin saapuu, olen kuolla tylsyyteen.
"Vihdoin", virnistän ja ojennan kättäni kohti Katea. Tämä nappaa siitä ja minä vedän Katen viereeni sängylle ja painan tämän kiinni itseeni. Kate nauraa, ja minun on pakko hymyillä kuullessani tuon suloisen äänen.
"Mä haluan suihkuun", Kate vinkuu.
"Mä en päästä sua", sanon ja kierin niin että Kate jää alleni. Hän nauraa ja minä yritän olla laskematta ihan koko painoani hänen päälleen.
"Päästäisit nyt", Kate sanoo ja mutristaa huuliaan. Hipaisen peukalollani hänen alahuultaan ja nauran.
"Jos sä lähdet tänäiltana mun kanssa meille. Kotona ei oo ketään kun kaikki on Bradfordissa", sanon ja katselen kuinka Kate miettii. Hän kuljettaa vapaana olevaa kättään poskeani pitkin ja nyökkää sitten.
"Okei, täksi yöksi vain", hän naurahtaa. "Mutta mä tahdon nyt mennä sinne suihkuun." Nyökkään ja päästän hänet vastahakoisesti lähtemään. Odotellessani hänen palaavan, olen taas nukahtaa. Kun seuraavan kerran avaan silmäni, Kate on jo tullut suihkusta ja hän nostaa muutaman vaatekappaleen käsivarrelleen.
"Ai joko mennään?" kysyn ja haukottelen.
"No joo", Kate nyökkää ja katselee vaatteitaan. Sitten hän nyökkää kuin itselleen, nappaa puhelimensa ja avaimensa pöydältä laukkunsa kera ja me lähdemme talosta. Kate selittää tilanteen talon omistajalle, ja nainen kertoo Katelle ettei ole mitään ongelmaa, tämä voi palata takaisin milloin vain. Sitten me istumme autoon ja Kate ajaa jo tutuksi tulleen reitin meille asti.

Kun pääsemme pihaan, olen ensimmäinen joka huomaa jonkun seisovan pihalla. Hahmo katselee taivaalle, mutta vaikken näe hänen kasvojaan kunnolla, tiedän kuka hän on. Nostan kulmiani ja kun auto pysähtyy, nousen ensimmäisenä ylös ja kysyn:
"Liam? Mitä sä teet täällä?"

//jööp :D tää on mitä on...
Fuu, sain tänään maantiedon valtiotutkielman viinein valmiiksi, kyllä nyt on hyvä olo. Se oli vähän huolittelematon, mutta hei, jos saan edes seiskan tai kasin siitä niin oon tyytyväinen :D se ei siis enää estä mua kirjoittamasta, mutta älkää odottako lukua torstaina. Perjantaina hissankoe, ja pakko lukea siihen D: varoitan jo etukäteen!
+ päätin nyt laittaa tänne vielä mun kikin, jos jollakulla se on ja te haluutte kysyä jotain tai ehdottaa jotakin tarinaan liittyvää tai muuten vaan jutella (mä en pure, tulkaa rohkeesti puhumaan :D en pakota!) niin saapi mut sitten kiinni sieltä nopeemmin kuin täältä. Kaikki ideat otetaan hyvillä mielin vastaan, jos ootte keksiny sellasia joita haluisitte tähän blogiin vielä saada! mutta niin, se Kik; realityduck
Mutta anteeks nyt tää pitkä loppusepustus, luku ei oo oikoluettu, virheitä varmaan löytyy ja joo :D hyvää loppuiltaa kaikille!

Soulmates - 16

Kate -

Kun vihdoin saan liikettä jalkoihini ja tajuan tilanteen, yritän huutaa tappelijoita lopettamaan. Lähelläni olevat ihmiset luovat minuun huvittuneita katseita ja nauravatkin minulle kun yritän saada ääntäni kuuluviin. Huutoni hukkuvat kannutusjoukkojen pauhuun ja minä yritän edes nähdä mitä tapahtuu. En kuitenkaan saa tietää mitä siellä oikeastaan onkaan meneillään, kun Zayn vetää minut sivummalle ja polviinsa nojaten oksentaa asfaltille. Hän syljeskelee maahan ja kun hän lopulta on valmis puhumaan minulle, tuntuu tilanne olevan jo ohitse. Ihmiset alkavat kävellä poispäin kujalta  ja livahdella autoihinsa, ja vain muutama humalainen jätkä naisseuralaisineen jää paikalle. Jähmetyn kun Steve astelee naama veressä joukon lävitse ja saa naurut niskaansa. Häntä kohti ryntää blondi tyttö, joka halaa häntä ja lähtee taluttamaan pois paikalta. Kurtistan kulmiani katsoessani heitä.
"Kate?" Zayn kysyy ja sylkäisee maahan ihan jalkojeni juureen. Otan askeleen sivulle ja katson häntä. En kuitenkaan ehdi vastata kun kujalle ryntää tummatukkainen tyttö joka huutaa toisen tappelupukarin nimeä.
"Louis!" Tyttö juoksee pojan luokse ja pitelee tätä käsivarren mitan päässä itsestään arvioidakseen vahingot. Sitten hän halaa toista, joka ilmeisesti on hiprakassa. Tyttö ja poika lähtevät kävelemään meitä kohti lähteäkseen paikalta kaikkien muiden tavoin, mutta ennen poistumista luotamme, Zayn nostaa käden pystyyn ja Louis heittää ylävitoset hänen kanssaan. Louisin naamassa on verta, mutta en ole varma onko se hänen omaansa, vai Steven. Hän nojautuu koko painollaan tyttöön, joka puoliksi kantaa seuralaistaan pois.
"Nähdään maanantaina", Zayn hekottaa ja nojautuu yhtäkkiä eteenpäin, kuin oksentaakseen uudelleen.
"Nähdään", Louis virnistää ja tyttö nykäisee häntä eteenpäin.
"Pitäisikö meidänkin lähteä?" kysyn ja katselen katua puolelta toiselle. Steveä ja sitä blondia ei näy enää missään.
"Joo", Zayn sanoo ja sylkäisee maahan, suoristaa selkänsä ja ojentaa minulle kätensä. Tarraan siihen hetken epäröinnin jälkeen. Zayn kävelee vierelläni huojuvin askelin.
"Mistä toi tappelu oikein lähti?" kysyn ja autan Zaynin istumaan autooni. Kierrän auton toiselle puolelle ja istun hänen viereensä, käynnistäen auton ja lähtien liikkeelle.
"En tiedä, mutta se oli viihdyttävää katseltavaa", Zayn sanoo ja nauraa. Hän sulkee silmänsä ja nauraa kuin olisin juuri kertonut maailman hauskimman vitsin. Räpyttelen silmiäni kun hän hekottaa vielä ja pyörittelee päätään huvittuneena. En ole koskaan kuullut hänen nauravan noin. Jos tilanne olisi toinen, voisin jopa nauttia sen kuulemisesta, mutta nyt se vain pikemminkin häiritsee minua.
"Sä tunsit sen toisen?" kysyn kuin se ei olisi minulle jo ihan päivänselvää.
"Louisin? Se on mun ja Liamin hyvä ystävä", Zayn sanoo ja hymyilee leveästi. "Se just aloitti työt mun kanssa yhdellä korjaamolla", Zayn jatkaa olkiaan kohauttaen.
"Sä sait töitä?" kysyn ja kohotan kulmakarvojani.
"No joo, kyllähän siinä aika kauan meni että sain sen omistajan taivuteltua ottamaan meidät sinne, mutta hei, nyt mä saan viimein palkkaa ja voin taas ostaa kunnon ruokaa siskoille", Zayn sanoo. Katsahdan häntä nopeasti ja liimaan sitten katseeni tiehen.
"Joko sun siskot on kotona?"
"On ne", Zayn vastaa. Nyökkään vain ja jatkamme ajelua hiljaisuudessa.

Kun tulemme Zaynin talon pihalle, hän katsahtaa minua. Pysähdyn ja katson takaisin.
"Tuu sisälle", hän pyytää.
"Mitä? En, kello on jo tosi paljon ja mulla on töitä huomenna", sanon vaikka ajatus houkuttaa minua.
"No mä tulen sitten sun kanssa sinne missä sä asut nyt", hän päättää ja nousee autosta ennen kuin ehdin vastata.
"Zay-", yritän huutaa mutta hän läimäyttää auton oven kiinni ja kävelee taloon niin nopeasti kuin pystyy tuossa tilassa. Minulla käy mielessä, että voisin ajaa tieheni samalla kun hän on sisällä, mutta en kuitenkaan tahdo Zaynin raivostuvan minulle. Niinpä odotan hyvän 20 minuuttia autossani, kunnes Zayn astuu ulos talosta ja kääntyy vielä huutamaan jotakin ovelta. Sitten hän kävelee autolle ja istuu viereeni. Hän heittää pienen mustan repun takapenkille ja katsoo minua.
"No?" hän kysyy kun en lähde liikkeelle. Pyöritän päätäni ja lähden ajamaan.
"Ootko sä ihan varma että tää on hyvä idea?" kysyn ja laitan radion päälle.
"Joo", Zayn hymyilee ja painaa silmänsä kiinni. Hetken päästä kun mainitsen hänen nimensä, en saa vastausta ja tiedän että hän on unessa. Huokaan ja käännyn oikelle risteyksestä.

Astumme sisään pieneen valkoiseen taloon, ja laitamme takkimme naulakkoon ja kengät kenkätelineeseen. Zayn nostaa reppunsa rennosti toiselle olalleen ja minä huikkaan olevani kotona.
"Kate, hyvä että sä tul-", neiti Hellner aloittaa mutta kun hän tulee eteiseen ja näkee Zaynin, hänen silmänsä suurenevat ja lause katkeaa. Pyöritän pienesti päätäni ja anelen katseellani häntä pysymään hiljaa.  Gloria pakottautuu hymyilemään meille.
"Hyvää iltaa", hän nyökkää Zaynille. Joudun tökkäämään häntä kyynerpäälläni kylkeen, koska yhtäkään tervehdystä ei pääse hänen suustaan.
"Uh, hei", hän sanoo lopulta ja näyttää hiukan vaivaantuneelta. Saatan hänet talon läpi huoneeseeni ja käsken häntä pysymään siellä hetken. Sitten menen keittiöön ja huokaan kun Gloria Hellnerin katse kohtaa omani ja vaatii vastauksia.
"Se halusi tulla", sanon ja kohautan olkiani. Gloria nyökkää.
"No vie ruokaa toiselle", hän sanoo lopulta.
"En usko että sillä on nälkä", sanon välttelevästi. Gloria tökkää käteeni lautasen jossa on kaksi voileipää juustolla ja kinkulla ja osoittaa sitten kohti talon takaosaa, jossa huoneeni sijaitsee.
"Te voitte syödä sielläkin", hän sanoo. Huokaan hiljaa, mutta nyökkään ja käännyn lähteäkseni. Kävelen talon läpi huoneeseen ja avaan oven. Zayn makaa sängyllä jalassaan pelkät farkut ja huulillaan pieni hymy.
"Hei", hän sanoo ja nousee istumaan.
"Nälkä?" kysyn. Zayn katsoo lautasta käsissäni arvioivasti mutta kohuattaa sitten olkiaan ja ojentaa kättään. Annan hänelle leivän ja otan itse toisen. Menen hänen viereensä istumaan mutta pidän huolen että meidän välillämme on pikkuisen tilaa. Zayn naurahtaa ja vetää minut kiinni itseensä ja pitelee minua paikallaan niin etten voi liikkua. Haistan tupakan ja alkoholin hänessä, mutta en anna sen häiritä minua. Syön leivän hitaasti ja olen ihan hiljaa. Yhtäkkiä tunnen itseni todella ujoksi ja pieneksi.
"Kate, kaikki hyvin?" Zayn kysyy kun nielaisen viimeisen leipäpalasen ja leikin sitten sormillani.
"Joo, tietenkin", sanon.
"Stevellä on varmasti kaikki ihan hyvin, älä nyt sitä ainakaan mieti", Zayn sanoo ja päästää äänen joka on kuin naurun ja huokauksen yhdistelmä. En ollut miettinyt sitä, mutta nyt kun hän mainitsi, kuva Stevestä ja siitä blondista valuu mieleeni.
"En", sanon hiljaa. Mutta en voi lopettaa sen ajattelua. Steven naama oli ollut veren peitossa, Louis oli ilmeisesti hakannut hänet aika pahasti. Miksiköhän? Yritän pudistaa päästäni kaikki häiritsevät ajatukset, mutta saan sellaisen tilalle kun Zayn kaatuu sängylle taakseni ja vetää minut viereensä. Käännyn kasvot häneen päin ja katselen suoraan hänen tummiin silmiinsä. Zayn nojautuu eteenpäin ja painaa suukon suupieleeni. Sitten hän käy selälleen ja nostaa katseensa kattoon.
"Sun pitää joskus tavata mun kavereita", hän sanoo ja virnuilee.
"Niin kai sitten" naurahdan väsyneesti. "Mä menen suihkuun", sanon hiljaa ja nousen ylös.
"Saanko mä tulla kanssa?" Zayn kysyy ja nappaa minua ranteesta. Käännyn katsomaan häntä ja suuri, ilkikurinen hymy on liimattu hänen naamalleen. Puna hiipii poskilleni.
"No et todellakaan!" kiljahdan ja pyörittelen päätäni. Zayn päästää minusta irti ja nauraa. Minä menen laukulleni, otan alusvaatteet ja pitkät flanelihousut ja sinisen topin laukustani ja kävelen kylpyhuoneeseen toivoen että poskieni verenkierto ei olisi niin vilkasta.

Kun tulen takaisin, on Zayn jo unessa. Mietin hetken mitä tehdä, mutta vedän sitten hitaasti farkut hänen jaloistaan ja peittelen hänet. Laskeudun hänen viereensä ja luen vielä kirjaa. Myöhemmin käyn pesemässä hampaat ja pujahdan sitten peiton alle Zaynin viereen. Tämä on niin outoa, mietin ja sammutan valot. Pidän huolen etten kosketa Zayniä, mutta tämä ei ole samaa mieltä. Zayn vetää minut lähelleen, ihan kiinni itseensä ja kuiskaa:
"Öitä." Säikähdän hänen kuiskaustaan koska luulin hänen olevan unessa, mutta kuiskaan takaisin:
"Öitä." Sitten painan pääni tyynyyn ja suljen silmäni. Uni tulee yllättävän nopeasti.

//Juu :D ei oikoluettu!

Soulmates - 15

Kate -

Maanantaina iltapäivällä laahaan jalkojani hitaasti kohti ovia, joiden takana odottaa sateinen keli ja yksinäisyys. Huokaan ja olen jo valmis painamaan käteni vasten ovea ja painollani avaamaan ovea, kun jähmetyn nähdessäni autoni vieressä seisovan henkilön. Luulen häntä aluksi Steveksi, mutta kun katson tarkkaan, huomaan hänen olevan hiukan eri pituinen ja muutenkin hiukan erinäköinen. Hahmo on likomäkä, näen sen tästäkin, ja lisää vettä sataa taivaalta hänen niskaansa. Avaan oven ja hölkkään autolleni kaatosateessa.
"Um-", aloitan samalla kun hahmo kääntyy kuullessaan minun tulevan. Sanani jähmettyvät kurkkuuni.
"Kate", Zayn nyökkää minulle ja heilauttaa päätään niin että hänen litimärät hiuksensa, jotka ovat liimantuneet hänen otsaansa, heilahtavat sivuun. Nahkatakki ja farkut näyttävät imevän vettä, ja Zaynin täytyy olla umpijääässä.
"Zayn, mitä sä teet täällä?" kysyn ja avaan auton ovet. Zayn istuu autoon ja kastelee penkit, mutta en voisi vähempää välittää. Istun itsekin ratin taakse ja ravistan vettä tippuvia hiuksiani silmiltäni.
"Mä tahdon puhua sun kanssa", Zayn sanoo ja katsoo minua. Käynnistän auton niin että saan lämmityksen päälle, mutten lähde liikkeelle.
"Mistä ?" kysyn ja heitän laukkuni takapenkille.
"En mä tiedä", Zayn nauraa. Sitten hän vakavoituu ja katsoo minua. "Mulla on vain tarve puhua sun  kanssa", hän myöntää. Avaan suuni sanoakseni jotakin, mutten saa sanaa suustani.
"Mä en usko siihen", sanon lopulta. Minun on pakko saada jotakin sanotuksi.
"Mihin?" Zayn kysyy ja kurtistaa kulmiaan kysyvästi.
"Sielunkumppaneihin. En enää, nyt kun Steve on- niin", takeltelen.
"Nah, en mäkään niihin oo sillä tavalla uskonut... Sukulaiset sen kuin höpöttävät sellaisia ja kai niitä sitte välillä tulee uskottua mutta nyt musta tuntuu että ne on huijanneet mua pahemman kerran", Zayn sanoo ja kohauttaa olkiaan. Kuulen sateen rummuttavan auton kattoon, ja jostakin syystä ääni rauhoittaa minua. Olen väsynyt.
"Niin. Mä uskoin tähän asti", sanon. Sitten käännän katseeni Zaynin silmiin, jotka tuijottavat minua kiinteästi.
"Saanko mä kyydin?" Zayn kysyy yhtäkkiä. Tunnen poskieni kuumenevan jostakin syystä, mutta pakotan itseni kysymään:
"Minne?"
"Lähimpään baariin", Zayn selittää, ja minä huokaan hiljaa helpotuksesta ja toivon ettei Zayn näe punastumistani tässä hämärässä.
"Joo toki", sanon ja lähden vihdoinkin liikkeelle. Minun on vaikea pitää katseeni tiessä ja keskittyä ajamiseen, kun tunnen Zaynin katseen itsessäni koko ajan.

"No niin. Soita jos tarvitsest jotain", sanon ja Zayn nyökkää. Hän näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa jotakin mutta sitten hän vain nyökkää toistamiseen ja astuu autosta juosten sitten sisään johonkin baariin jonne olin Stevenkin joskus vienyt ja minä jään yksin ajatusteni kanssa. Lähden ajamaan ja tunnen kuinka ajatukseni tökkivät minua pisteliäästi pörräten ympäriinsä päässäni. Ensimmäinen työpäivä lasten kanssa oli yllättävän rankka. Olin tavannut tytön, jonka äidillä oli syöpä ja jota kiusattiin koulussa äitinsä takia. Tyttö oli alkanut itkeä, ja kiljua ja lopulta hän oli nukahtant tuoliinsa ja hänen mumminsa oli hakenut hänet kotiin. Minusta se oli hyvin surullista, eikä tyttö ollut edes kymmentä. Olin myös tavannut alle 15-vuotiaan alkoholistin ja muutaman itsemurhaa yrittäneen masentuneen tytön ja pojan, sekä muutaman minua vanhamman naisen joista toinen oli raskaana ja menettänyt kaksi edellistä lastaan synnytyksessä ja toinen oli työpaikkakiusattu ja itsetuhoinen. Johan siinä itselläkin meinaa itku tulla kun kuuntelee mitä kaikkea kamalaa ihmisillä tapahtuu elämässä. Ja nyt työajan ulkopuolella, tulen viimein ajatelleeksi omaa elämääni ja minun tekee mieli vain juosta jonnekin missä ei ole ketään ja kiljua niin kovaa kuin pystyisin. Taidan itsekin tarvita jotain terapiaa. Ajan neiti Hellnerin pihaan ja astelen sisälle taloon. Gloria ei ole kotona yleensä ennen seitsemää, sillä hän vastaa illalla ajanvarauksesta ja auttaa siivoojia. Hän saa hiukan ylimääräistä palkkaa, jolla hän maksaa tyttärensä opiskelun ja suuret laskunsa. Potkin kengät jaloistani ja laitan takkini naulakkoon ja kun käännyn, olen saada sydänkohtauksen. Vaaleisiin, polvista revenneisiin farkkuihin ja harmaaseen pitkähihaiseen ja lyhythihaiseen farkkuliivin pukeutunut tummahiuksinen tyttö seisoo edessäni ja pitelee käsissään kirjekuorta.
"Lana, säikäytit minut", sanon kuin tyttö ei olisi sitä jo tajunnu ja kysyn sitten: "Mikä se on?" Osoitan kirjekuorta ja Lana ojentaa sitä minua kohden.
"Joku blondi mies toi sen tänne tänään kun olin tullut koulusta kotiin. Sanoi tuntevansa sut ja että kirje on kiireellinen. Pyysi antamaan sen sinulle henkilökohtaisesti ettei kukaan muu vain lukisi sitä", Lana selittää.
"Miksi hän toisi minulle kirjeen kun mut saa kiinni puhelimellakin?" kysyn ja otan kirjekuoren vastaan nielaisten. Kurkkuni tuntuu kuivalta ja käteni tärisevät hiukan.
"Se sanoi ettet sä vastaa kun se soittaa sulle", Lana sanoo. Tiesin sen jo, tiedän kirjeen antajankin, enkä ole varma tahdonko avata kuorta.
"Kiitti Lana. Oletko sä syönyt?" kysyn saadakseni jotakin muuta ajateltavaa. Tungen kirjekuoren laukkuuni kuin voisin sillä tavoin vältellä sen avaamista. Tiedän että minun täytyy tehdä se.
"Joo, olen mä. Jääkaapissa on eilistä ruokaa sullekin jos sä tahdot. Mä menen Jaken luokse ja tulen vasta illalla", Lana nyökkää. Jake on Lanan poikaystävä, joka asuu seuraavalla tiellä. Nyökkään hitaasti. Olen tavannut Jaken ja tämä vaikuttaa kunnon pojalta, vaikkakin hänellä on hiukan hälläväliä-asenne joka asiaan, mutta eipä asia minulle kuulu muutenkaan. Lana menee ohitseni, laittaa takin päälleen, tunkee kengät jalkoihinsa ja ottaa sateenvarjon matkaansa. Lana Hellner on yksi mukavimmista tuntemistani ihmisistä, hiukan ujo mutta todella ihana ihminen kun häneen tutustuu. Hän on todella fiksu ja olen viettänyt hänen kanssaan aikaa yhtä paljon kuin Gloria Hellnerin. Astelen sisälle taloon ja lähden lämmittämään itselleni vähän kalaa ja perunoita.

Soitto yllättää minut. Tai tavallaan ei, on kuin olisin kuitenkin jotenkin odottanut sitä, mutten vain ollut tajunnut. Nappaan puhelimen käteeni, heitän avaamattoman kirjekuoren tyynylle viereeni ja katselen sitä vastatessani.
"Kate, tuletko hakemaan mut? Mä en pyytäis tätä jos mulla olisi kyyti", kuulen Zaynin äänen ja jytäävän musiikin jostakin taustalta. "Helvetti, lakatkaa nyt tönimästä..!" kuuluu sitten huuto. Irvistän kun yhtäkkinen kova ääni tunkee korviini.
"Okei. Kaksikymmentä minuuttia ja oon siinä", sanon ja lopetamme puhelun. Juoksen alas ja nappaan takkini, kenkäni, avaimet ja puhelimen matkaani. Juoksen autolle hiukan hellittäneen sateen lävitse ja lähden ajamaan.

Zayn seisoo baarin edessä katoksen alla ja näyttää hyvin ärtyneeltä. Pysähdyn hänen eteensä, mutta Zayn ei nousekaan autoon vaan kääntyy katselemaan baarin ja jonkun pienen kaupan väliselle pienelle, ahtaalle kujalle. Huokaan ja seuraan häntä, aikeenani raahata ilmiselvästi humalassa oleva mies autoon, mutta hurraavat, kannustavat huudot saavat minut uteliaiksi. Juoksen Zaynin kiinni ja me katsahdamme nopeasti toisiimme, ja sitten väkijoukkoon. Se puhkeaa nauruun ja nimiä huudetaan joka puolelta. En saa käsitystä tilanteesta ennen kuin olemme jo niin lähellä että näemme ihmisten välistä kaksi hahmoa nyrkit ojossa ja minusta tuntuu kuin jäätyisin sisältä, kun kuulen toisen nimistä, joita väkijoukko innoissaan kiljuu kiihtyvässä rytmissä.
"Steve, Steve, Steve..!" Kuulen heikosti kun Zayn ryhtyy kuoroon, mutta hän ei huuda Steven nimeä vaan jotakin muuta nimeä joka ei sano minulle mitään. Olen niin järkyttynyt etten voi kuin seisoa ihmisten keskellä ja kuunnella naurunremakkaa, joka seuraa jokaista iskua.

//saanko luvan sotkea muutkin 1Dn jäsenet tähän tarinaan sillee hetkellisesti? :P :D
+ saatan kirjoittaa tänään toisenkin luvun jos tahdotte!

Soulmates - 14

Kate -

Zayn taluttaa minut sisälle tyhjään taloon ja istuttaa pienen, sotkuisen olohuoneen sohvalle. Sitten hän seisahtuu eteeni ja tuijottaa minua.
"Mä en haluis sanoa mitään-"
"Älä sitten sano", pyydän ja hieron ohimoitani pyörivin liikkein, yrittäen saada päänsäryn katoamaan.
"Sun olis pitäny luottaa muhun edes vähän", Zayn moittii.
"Älä", inisen ja katselen häntä anelevasti silmiin. En kaipaa mitään saarnaa tähän päälle enää.
"Hyvä on", Zayn huokaa.
"Arvaa mikä tässä on hassuinta?" kysyn ja vaikka kyyneleet tekevät tuloaan, pakottaudun naurahtamaan. "Mä olen ihan yhtä paha kuin Steve. Mä olin sun kanssa samaan aikaan kuin sen kanssa ja se on pettämistä", kuiskaan lopulta, kun Zayn vain tuijottaa minua kysyvästi.
"No mutta ei sillä enää oo väliä", Zayn huomauttaa. "
Mä tiedän!" huudahdan ja yritän nieleskellä kurkussani olevaa palaa. Zayn huokaa, istuu viereeni ja ottaa minut kainaloonsa. Nojaan päätäni hänen olkapäähänsä ja yritän pitää kyyneleet loitolla.
"Mutta Kate, sä et voi jäädä tänne", Zayn ilmoittaa yhtäkkiä ja nousee ylös sohvalta.
"Miksi en?" kysyn väsyneenä.
"Sä et vaan voi. Kai sulla on joku paikka minne mennä?" Zayn kysyy ja jatkaa matkaansa keittiöntapaiseen huoneeseen, jonne näkee helposti olohuonetta ja keittiötä erottavassa seinässä olevan suuren aukon kautta. Tajuan vasta nyt että se on siinä. Reikä on iso, ja se näyttää siltä kuin joku olisi lentänyt siitä pää edellä. En kuitenkaan jää ihmettelemään sitä pitkäksi aikaa.
"Um, kai mulla sitten on", nyökkään, vaikkei minulla ole hajuakaan missä tulisin viettämään yöni.
"Hyvä", Zayn sanoo kuin ei huomaisikaan kysyvää äänensävyäni.
"Minun kotiavaimenikin ovat Liamilla... ai mutta enhän mä tarvitse niitä enää", huokaan raskaasti ja painan kivistävän pääni käsiini.
"No voidaan me hakea ne sieltä", Zayn ehdottaa. "
Mä haen ne itse sitten joskus", huiskaisen syrjään Zaynin ehdotuksen.
"Okei", Zayn sanoo. Pitkä hiljaisuus saa korvani soimaan, ja minun on pakko tehdä jotakin etten tulisi hulluksi ja alkaisi kieriä itkien lattialla.

"Gloria, ole niin kiltti. Vain niin kauan kunnes löydän jonkun paikan missä asua", pyydän ja laitan sormet ristiin odottaen Glorian vastausta.
"Hmm, no hyvä on. Mutta vain muutamaksi päiväksi", kuulen vastauksen. "
Kiitos, kiitos kovasti!" huokaan ja lopetamme puhelun pian.
"Onko asuinpaikka nyt varmistettu?" Zayn kysyy. Nyökkään.
"Hyvä. Mm, tuota..? Lähdetkö sä sinne nyt vai..?" Zayn kysyy ja näyttää itsestään taas uuden puolen. Sellaisen vähän vaivaantuneen, huolehtivaisemman puolen.
"No kai mä sitten", sanon. Osa minusta tahtoisi Zaynin pyytävän minua jäämään, osa taas on liian väsynyt edes toivomaan mitään. Olen vain niin väsynyt kaikkeen.
"Mä um, tuota..", Zayn takeltelee. Pyöritän päätäni.
"Tavataan huomenna. Jos mä edes jaksan tavata ketään", sanon ja kohautan olkiani. Minusta tuntuu kuin voisin nukkua tuhat vuotta kaiken sen itkun ja huudon ja riehumisen jälkeen.
"Joo, tehdään niin", Zayn vastaa kun nousen ylös ja raahaan itseni eteiseen. Hitaasti vedän kengät jalkaan ja käännyn Zaynin puoleen. Tämä seisoo vähän matkan päässä minusta ja katselee mattoa. Hän näyttää nuoremmalta ja haavoittuvaisemmalta, kun minä taas tunnen itseni niin kovin vanhaksi ja erittäin haavoitetuksi.
"Zayn-", aloitan mutta suljen suuni koska en tiedä mitä sanoa. Kun hän nostaa katseensa, minusta tuntuu kuin ajatukseni olisi imaistu pois päästäni. Jään tuijottamaan hänen silmiinsä, jotka ovat nyt vaaleanrusertavat. Se osa minusta, joka ei ollut liian väsynyt ajatellakseen, anelee minua pyytämään lupaa jäädä yöksi Zaynin luokse.
"Mä taidan tästä sitten mennä", kuiskaan saadessani itseni kasattua. Zayn nyökkää ja nostaa katseensa kattoon yläpuolellaan. Se näyttää kupruilevalta, kuten myös kaikki seivät tässä talossa. Mietin pienen hetken, mahtaako seinän välissä olla hometta. Talo ei taatusti ole turvallinen kenellekään heistä.
"Nähdään huomenna", Zayn sanoo ja se on minulle viesti häipyä. Zayn ei tahdo minua taloonsa ja minä ymmärrän sen hyvin. Astun siis ulos napaten takkini mukaan ja kävelen autolleni. Istun ratin taakse ja nostan katseeni ovelle. Zayn seisoo vielä siinä, nojaten lahon näköiseen ovenkarmiin kuin joku kreikkalainen jumala. Ravistan päätäni hitaasti ja käynnistän sitten auton. Zayn, sinulla on vielä aikaa juosta minut kiinni ja anella jäämään... Toiveeni ei toteudu, vaan joudun peruuttamaan autoni tielle ja ajamaan melkein viidentoista minuutin matkan Glorian talolle.

Neiti Hellner avaa oven ja kun hän näkee itkusta kirjavat kasvoni, hän henkäisee.
"Tule sisälle", hän käskee ja auttaa minua kantamaan laukkuni talon sisäpuolelle. Tämä talo on kuin eri planeetalta kun sitä vertaa Zaynin pieneen, lahoamispisteessä olevaan kotiin. Gloria Hellnerin talo on puhdas, tyylikkäästi sisustettu, vaikkakin pikkuruinen. Hän asuu täällä tyttärensä kanssa, ja minä tungen joukkoon.
"Mitä on tapahtunut?" Gloria kysyy. Pyöritän murheellisena päätäni ja laitan kenkäni eteisen nurkkaan ja takin naulakkoon Glorian ohjeiden mukaan. Tämä johdattaa minut pieneen, valkoseinäiseen huoneeseen jossa on pieni sänky, työpöytä ja muutama pieni kirjahylly. Huone näyttää keskeneräiseltä, mutta se kelpaa minulle paremmin kuin hyvin.
"Jätä tavarasi tänne ja tule toki syömään jotain", neiti Hellner ohjeistaa ja minä nyökkään. Minulla ei ole nälkä, mutta ehkä voisin juoda lasin vettä ja käydä sitten nukkumaan. Ole aivan uupunut ja sängyn pehmoisen näköinen patja ja peitto houkuttelevat minua. Gloria tallustaa ulos huoneesta ja minä jätän tavarani huoneen yhteen nurkkaan ja kävelen peremmälle taloon, josta kuuluu kolinaa.
"Ei Gloria, älä vain mulle kokkaa!" kiirehdin sanomaan kun näen naisen ottavan esille kananmunia ja paistinpannua.
"En ole nälkäinen, tahtoisin vain käydä suihkussa ja sitten yrittää nukkua", sanon niin kohteliaasti kuin pystyn. Gloria näyttää pettyneeltä.
"Mutta onhan sun nyt jotakin syötävä!" hän sanoo samalla kun minä pyörittelen päätäni. Gloria laittaa kananmunat takaisin jääkaappiin ja paistinpannun laatikkoon ja ohjeistaa minulle mistä löydän suihkun ja pyyhkeen. Haen huoneestani uudet alusvaatteet ja yöpaitani ja menen sitten suihkuun. Olen liian väsynyt laittaakseni hiuksiini shampoota, joten kastelen ne vain ja suihkusta tullessani letitän ne. Kuivaan itseni, puen yövaatteet päälleni, saan päänsärkylääkettä Glorialta ja laitan geeliä selkääni, ja olen lopultakin valmis nukkumaan. Ennen nukkumaan menemistä katson puhelimestani, onko minua yritetty tavoitella. Yksi puhelu Steveltä, puhelu ja viesti Zayniltä ja muutama sähköposti-ilmoitus, työjuttuja. Laitan puhelimeni takaisin laukkuuni edes laittamatta sitä lataukseen vaikka akku on jo melkein loppu. Hyppään peiton alle ja painan pääni tyynyn. Uni tulee nopeasti ja huuhtoo päästäni kaikki häiritsevät ajatukset.
 
//mä olen niin pahoillani etten mä ole melkein viikkoon saanut mitään kirjoitettua tänne, mutta mulla on joka ilta ollut jotakin muuta tekemistä eikä mun aikataulut oo ennenkään pitäneet mutta toivottavasti ootte jaksaneet odottaa ja jaksatte edelleekin. Tää luku nyt oli mitä oli mutta tää on parasta mitä mä tässä päänsäryssäni nyt pystyn kirjoittamaan! Hyvää viikonloppua kaikille, mä lähden kohta nukkumaan! xxo

Soulmates - 13

Kate -

Laskeudun vikkelästi Zaynin sylistä ja käännyn katsomaan ruskeahiuksista ja -silmäistä nuorta miestä punaisena kasvoiltani. Tämä näyttää lihaksikkaalta, ja näen muutaman tatuoinnin hänen kädessään. Hänellä on kasvoillaan mitä suurin virnistys, ja hän sanoo hilpeästi:
"No hei vaan. Kun mä sanoin että tää asunto on sun käytettävissäs, en aatellu että sä toisit tänne naisia. Sua ei oo pitkään aikaan kenenkään kanssa näkynykkään."
"Liam", Zayn mutisee ällistyneenä.
"No niin niin, kuka sä sitten luulet että mä olen?" Liam kysyy ja nauraa jälleen.
"Mä yllätyin vaan. Mitä sä teet täällä?" Zayn kysyy ja kietoo kätensä vyötärölleni.
"Tulin hakemaan mun puhelinta. Myöhästyn junasta mut hei, uusia junia menee koko ajan joten ei se haittaa", Liam kertoo ja kävelee ohitsemme. Hän nappaa jotakin kirjahyllystä, ja näyttää sen sitten meille. Hänellä on käsissään iPhone.
"No voinhan mä heittää sut", Zayn tarjoutuu. Rukoilen että Liam kieltäytyy.
"Hei, mulla on omakin auto ja sitä paitsi, autolla sinne menee monia tunteja", Liam sanoo ja kävelee takaisin eteiseen. Zayn tarttuu käteeni ja kävelee eteisen puolelle. Liam vetää kengät jalkaansa ja virnistää.
"Pidä hauskaa Zayn. Oli mukava tavata...?" Liam jättää lauseensa kysyvästi kesken, ja minä koen velvollisuudekseni lopettaa se.
"Kate Hudson", sanon reippaasti.
"Oli mukava tavata Kate", Liam hymyilee meille. Sitten hän kääntyy lähteäkseen.
"Milloin sä tuut takaisin?" Zayn kysyy.
"Ehkä ensi viikolla!" Liam vastaa ja vilkuttaa meille, astuu ovesta ulos ja on poissa yhtä pian kuin tulikin.
"Seeeelvä...", minä naurahdan ja Zayn hymyilee pienesti vierelläni.
"No mutta, jospa jatkettaisiin siitä mihin jäätiin ennen kuin meidät keskeytettiin", Zayn sanoo ja vetää minut vyötäröstä lähemmäksi itseään. Naurahdan, mutten vastustele yhtään.

Herään ilman herätyskelloa, ja se on mahtava tunne. Minua ei väsytä enää, mutten avaa silmiäni vaan loikoilen sängyssä silmät suljettuina. Kun lopulta olen valmis avaamaan silmäni, en aluksi muista missä olen. Mutta sitten muistan koko eilisillan, ja käännyn katsomaan Zayniä. Minun täytyy muistuttaa itselleni, ettei mitään tapahtunut, etten alkaisi kirkua häntä nousemaan ja lähtemään. Nousen ripeästi lämpimän, tupakanhajuisen peiton alta ja menen kylpyhuoneeseen siistiytymään ja pukeutumaan. Nälkä kurisee vatsassani ja minulla on pakottava tarve pestä hampaat. Hiippailen makuuhuoneeseen ja tongin Zaynin reppua. Pienen etsimisen jälkeen löydän hammasharjan, ja Liamin kaapeista löydän hammastahnan. Harjaan hampaani ja selvittelen hiuksiani sormin. Vien hammasharjan takaisin Zaynin reppuun, ja menen sitten keittiöön etsimään ruokatarpeita.

"Huomenta", Zayn hymyilee minulle, ja istuutuu keittiön pöydän ääreen. Hänellä on jalassaan farkut, mutta paitaa hänellä ei ole, joten hänen treenatut vatsalihaksensa ja kaikki tatuointinsa ovat näkyvillä. Minulle tulee vaivaantunut olo, mutten tahdo näyttää sitä hänelle. Istun häntä vastapäätä ja asetan pöytään lautasellisen voileipiä ja purkillisen appelsiinimehua.
"Huomenta", mumisen ja tukin suuni voileivällä ennen kuin alan lörpötellä siitä kuinka hyvännäköinen hän onkaan. Syömme hiljaisuudessa, ja sitten minun on pakko puhkaista suloinen kuplamme.
"Zayn, mun pitää mennä kotiin", sanon ja vääntelen käsiäni.
"Miksi? Sä voit olla täällä mun kanssa niin kauan kuin haluat, ei Liamilla ole mitään sitä vastaan että me ollaan täällä, puhumattakaan musta", Zayn naurahtaa. Seuraava lauseeni saa hänen hyvän tuulensa katoamaan kuin tuhkan tuuleen.
"Steve odottaa mua kotiin, enkä mä tiedä minkä tekosyyn mä keksisin..", myönnän.
"No mä soitan sille ja sanon sille muutaman sanasen niin eiköhän se lupa sieltä irtoa. Mitä sä edes välität siitä, ei se muuta tee kuin juo ja aiheuttaa sulle harmia", Zayn murahtaa.
"Mistä sä tiedät että se juo?"
"Sä olet varmaan maininnut sen joskus... Mutta se ei oo tän jutun pointti!" Zayn sanoo aluksi hämääntyneenä, ja pyörittää sitten päätään. Lauseen loppu tulee paljon vihaisemmalla äänellä.
"En varmana ole kertonut sulle... Vai olenko?" Olen itsekin vähän hukassa.
"Kate!" Zayn valittaa.
"Mun pitää mennä kotiin, oli asia miten vain", päätän. Zayn katsoo minua raivoissaan.
"Etkö sä ihan totta tiedä?" Zayn kysyy. "
Tiedä mitä?" Jos olin äsken vähän hukassa, nyt olen lopullisesti ulapalla. Mitä minä en nyt tiedä?
"Kannattaisiko sun vaikka kysyä sitä Steveltä?" Zayn sähisee.
"Kysyä mitä?"
"Mitä se tekee baari-iltoinaan? Mitä se tekee kun se väittää menevänsä työporukalla jonnekin? Mitä se tekee kun sen pitäisi oikeasti mennä töihin?" Kulmakarvani kohoavat.
"Mitä sä höpiset? Se menee töihin, baarissa se juo muutamat ja tulee sitten kotiin oksentelemaan, mitäs muutakaan?" kysäisen ja nyt puolestaan kurtistan kulmiani.
"Mä en anna sulle vastauksia noihin, mutta vois tehdä sulle ihan hyvää avata silmät ja nähdä millainen se oikeasti on", Zayn sanoo ja nousee pöydästä. En vaivaudu seuraamaan häntä, vaan korjaan ruokatarvikkeet ja roskat pöydästä ja istun sitten sen ääressä, katsellen ulos ikkunasta josta näen pienelle, autiolle leikkikentälle. Kuulen pian askelia, ja kun käännän päätäni, Zayn seisoo keittiön oviaukossa reppu olallaan täysissä pukeissa kasvoillaan uhmakas ilme.
"No?" hän kysyy.
"No mitä?"
"Mennäänkö me kotiin vai ei?" Zayn ärähtää. Ponnahdan paikaltani ja seuraan häntä ulos koko kerrostalosta.

Automatka, joka kestää hieman yli tunnin, on hyvin hiljainen. En uskalla edes laittaa radiota päälle, en liikahdakaan, en tee mitään mikä voisi ärsyttää Zayniä vieläkin enemmän. Tämä ajaa reilua ylinopeutta katse kiinni tiessä. Minä katselen ikkunasta ulos ja suljen silmäni. Nukahdankin, ja kun herään, olemme jo kotona. Zayn parkkeeraa taloni eteen ja minä olen jo nousemassa autosta kun hän alkaa puhua.
"Sä tiedät mun numeron, soita kun olet saanut totuuden selville ja olet valmis jatkamaan eteenpäin", Zayn sylkäisee. Hymähdän ja nousen autosta, kiittäen häntä hiljaa. Sitten kävelen sisälle taloon, katsomatta taakseni. Kuulen kuinka auto lähtee pihasta, ja minä kaivelen laukkuani.
"Ei helvetti..", kiroan, kun tajuan että olen unohtanut avaimeni jonnekin. Minulla oli ne mukanani, joten ne ovat joko Zaynin autossa... Tai olen unohtanut ne Liamille. Kiroan vielä lisää ja koputtelen oveen. Hyvä kymmenen minuuttia siinä menee, kunnes Steve laahustaa silmät verestävinä, tukka sotkussa, henki alkoholilta löyhkäten ja puolialastomana avaamaan minulle oven. "Etkö sä omista avaimia, nainen?" Steve kysyy ja kiskaisee minut käsivarresta sisälle taloon. "Mä unohdin ne jonnekin", myönnän. Steve pyörittelee päätään ja mitään sanomatta hän kävelee yläkertaan. Katson hänen menoaan ja minun tekee mieli huutaa hänelle. En tee sitä, vaan menen suihkuun ja syömään.

"Steve!" huudahdan. Steve istuu olohuoneen sohvalla myöhemmin iltapäivällä, juoden vesilasillista ja irvistellen. Tiedän ettei nyt ole paras aika kysellä häneltä mitään, mutta Zaynin sanat ovat jääneet soimaan päähäni. Minun on pakko selvittää tarkoittiko hän sanoillaan oikeasti yhtään mitään.
"Älä huuda", Steve valittaa. Kävelen olohuoneeseen, jottei minun tosiaan tarvitsisi huutaa, ja istun hänen viereensä. Steve mulkaisee minua, ja minä otan härkää sarvista.
"Mulla on asiaa. Mä olen vähän kuunnellut pikkulintujen laulelua, ja mulle on kerrottu joitakin hyvin kummallisia asioita. Tahtoisin tietää ovatko ne totta", selitän. "
Kaikki mitä oot kuullu, on vuorenvarmasti pelkkää paskanjauhantaa", Steve sanoo heti, melkein liian nopeasti. Sydämeni tekee voltin. "
Missä sä oot kun sun pitäis olla töissä?" kysyn. Näen paniikin välkähtävän Steven harmaissa silmissä, ja hän vastaa hyvin nopeasti, sotkeutuen sanoihinsa ja kierrellen.
"Töissä, missä muuallakaan?" Steve äyskähtää.
"Missä sä olet baari-iltoina, tai silloin kun sä väität että sulla on joku työporukan lounasjuttu?" kysyn ja puristan käsiäni nyrkkiin.
"Mä olen just siellä missä pitääkin, kehtaatkin epäillä mua!" Steve sanoo ja nousee ylös niin nopeasti että vettä läikkyy lattialle. Hänen raivonsa saa minut epäileväiseksi. Nousen itsekin ylös ja pommitan häntä kysymyksillä vielä silloinkin kun hän marssii keittiöön ja kieltäytyy vastaamasta. Minun ei auta kuin seurata häntä, ja lopulta Steve menettää hermonsa. Seisomme makuuhuoneessamme vain pienen matkan päässä toisistamme. Olen niin raivostunut, että minulta on päästä itku, ja Steve taas karjuu minulle naama punaisena niin että sylki lentää hänen suustaan. Ja sitten hän astuu eteenpäin, ja lyö minua. Lujaa. Lyönti osuu poskeeni ja puheeni keskeytyy heti. Kun poskeni ja hänen avokämmenensä kohtaavat, kuuluu kova ääni, ja minä tunnen lyönnin kihelmöintinä ja sitten kipuna. Nostan käteni poskelleni automaattisena reaktiona heti kun Steve on vetäissyt kätensä pois. Haukon henkeäni ja suuntaan sitten myrkyllisiä katseita ja erittäin rumia kirosanoja hänen suuntaansa.
"Ettäs kehtaatkin!" huudahdan, ja raivoisat kyyneleet tulvivat silmistäni. Poskea kihelmöi kipeästi, mutten minä kivusta itke. Itken raivosta, väsymyksestä, syyllisyydestä ja epätoivosta.
"Kate-", Steve yrittää sanoa jotakin tajutessaan tekonsa, mutta minä vaiennan hänet nostamalla käteni ja näytämällä hänelle keskimmäistä sormeani. Steven silmät ovat pullistua päästä, kun hän näkee eleeni. Hän ei ole koskaan hyväksynyt minulta rumaa käytöstä häntä kohtaan. Järkytys hänen teostaan hälvenee hänen silmistään ja se korvautuu vihalla, raivolla ja voisin jopa kuvailla sitä sanalla pimeys. Hänen silmiinsä syttyy jotakin tummaa, ja raivoisaa. Hän astuu askeleen eteenpäin, mutta minä astun kaksi taakse, ja juoksen sitten ulos huoneesta, ulos talosta ja pysähdyn vasta sen ulkopuolella. Steve juoksee perässäni ja huudahtaa:
"Juokse vaan pois senkin huora! Mä en tarvitse sua, mulla on toinen nainen joka ei käyttäydy mua kohtaan noin rumasti!" Hänen sanansa iskeytyvät minuun niin kovalla voimalla, että tahtoisin vääntyä kaksinkerroin. Nyyhkytykseni lakkaa hetkeksi, mutta kyyneleet eivät pysähdy. Steven silmissä käväisee paniikki, kun hän tajuaa mitä on suustaan livauttanut. Minä taas alan nyyhkyttää entistä kovemmin, ja uusia kyyneliä juoksee poskilleni. Alahuuleni väpättää ja silmäni sumenevat. Tästä Zayn puhui. Hänen on täytynyt nähdä Steve tämän naisen kanssa, ei hän muuten olisi sanonut minulle mitään. "
Kauan?"
"Mitä?"
"Kuinka kauan ootte olleet yhdessä?" kysyn ja minun tekee mieli kieriä maassa ja huutaa suoraa huutoa.
"Kohta kaksi kuukautta", Steve myöntää. Nyt minun taas tekee mieli lyödä häntä.
"Senkin sika!" huudan. Jos naapurit eivät olleet jo kuulleet riitaamme aiemmin, he ovat viimeistään nyt perilllä asiasta.
"Painu helvettiin!" huudahdan kun Steve astuu lähemmäs. En osaa enää ajatella, en tahdo ajatella. Poskeani kivistää edelleen, mutta se ei ole mitään verrattuna kivistykseen, joka on sydämessäni. Juoksen taloon Steven ohitse, nappaan laukun johon alan tunkea vaatteitani ja kaikkia muitakin tavaroitani. Se imee vaatteeni juuri ja juuri joten minun täytyy ottaa toinenkin laukku. Saan kaiken pakattua, eikä Steve edes yritä estää minua.
"Mä en tajua, miten mä oon voinu rakastaa sua", nyyhkäisen.
"Ei se, että mä olen jonkun muun kanssa, tarkoita etten mä rakastaisi sua", Steve puolustelee, mutta minä naurahdan kolkosti ja pyyhin kyyneliä poskiltani. "Haista paska", sylkäisen sanat häntä kohti ja nostan laukut lattialta. Raahaan ne alakertaan, nappaa puhelimen käteeni ja soitan yhden puhelun. Kävelen autolle Steven seuratessa minua. Hän ei yritä pysäyttää minua, mutta koko ajan hän puolustelee tekojaan. Huudan hänelle erittäin rumia juttuja ja nakkaan laukkuni autoni takaluukkuun. Sitten hyppään autooni ja ajan pois, Steven vielä seisoessa entisellä kotipihallani huudellen perääni ihan yhtä rumia juttuja. Ajellessani tajuan että olen ihan yhtä sika kun hänkin. Minua alkaa naurattaa. Kyyneleet sekoittuvat hysteeriseen hihitykseen, päätäni särkee ja käteni tärisevät.
"Sä olet yhtä alhainen kuin Steve! Ei olisi uskonut!" huudahdan ja nauran päälle niin rajusti että auto heilahtaa hiukan sivuun. Minun täytyy pysähtyä tien varteen hetkeksi jotta voin jatkaa matkaani Zaynin luokse. Kun lopulta pääsen sinne, tunnen itseni vain erittäin väsyneeksi, ja hyvä etten kaadu Zaynin käsivarsille, kun tämä tulee minua pihatielleen vastaan. Suustani pääsee yksi väsynyt nyyhkäisy:
"Älä vaan sano että mitäs mä sanoin", anelen ja painan pääni hänen olalleen.

//noniin :D saatiinhhan tää tarina kulkemaankin jotenkin eteenpäin! (Tuolla nyt oli aika paljon kiroilua, mutta se kuului lukuun joten antakaa anteeksi..!) Ja juu, toivottavasti pidätte ja jaksatte edelleen lukea vaikka vähän sekavaahan tää on, haha. Tää oli nyt varmaan tän päivän viimeinen luku, mutta mahdollisuuksien mukaan huomenna lisää lukuja, kuten jo sanoin, ootelkaa siihen asti :D kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille, teidän ihanat sanat oikeesti pelastaa mun päivän :3 kiitos kaikille, hyvää yötä xx

Soulmates - 12

Kate -

Ajamme pitkään mustan yön lävitse. Musiikki soi autossa taustalla, mutta muuten on hiljaista. Kuulen korvissani oman hengitykseni ja sydämenlyöntini, mutta toki myös auton hurinan ja musiikin. Katuvalot vilahtelivat ohitse ja ne valaisevat Zaynin kasvot, jotka ovat vähän väliä pimeydessä.
"Zayn", hengähdän kun olemme ajelleet jo reilun tunnin verran. Maisemat, ne vähäiset joita näen auton ikkunasta katuvalojen valaisemina, eivät ole tuttuja.
"No?" hän kysyy. Äänensävy on hyvin neutraali, ei mitään tunnetta.
"Käännyttäisiinkö pian kotiin?" kysäisen ja käännän katseeni häneen. Zayn katsoo minua nopeasti ja hymyilee sitten viekkaasti.
"Ehkä kohta, ehkä ei", Zayn vastaa epämääräisesti.
"Steve ihmettelee missä mä oon jos mä en-"
"Kate. Tästä lähtien, kun sä olet mun kanssani, sä et mainitse sanallakaan sitä kusipäätä, onko selvä?" Zayn kysyy ja nyt hänen äänensävyynsä hiipii raivoa.
"Okei", vingahdan ja vääntelen käsiäni. Ei olisi hyvä idea suututtaa Zayniä, joka sekä ajaa autoa että on minun kanssani kahdestaan tässä pienessä tilassa. Niinpä pidän suuni kiinni, mutta kaivan kännykän laukustani ja lähetän Stevelle viestin, jossa kerron että saatan tulla tosi myöhään kotiin. Steve ei vastaa, mutta en aio jäädä miettimään sitä nyt. Huomaan tulevamme kaupunkialueelle, ja katselen uteliaana ikkunasta ulos.
"Minne sä viet meitä?"
"Me ollaan nyt Oxfordissa, mun kaveri asuu täällä. Se ei oo kotona, mutta mulla on avain sen taloon", Zayn kertoo ja kääntyy risteyksestä oikealle.
"Siis mitä?" kysyn ja mietin, oliko sittenkään hyvä idea lähteä tänne.
"Sä kuulit kyllä. Ja voit kertoa sille poikaystävällesi ettei sua näy kotiin tänä yönä", Zayn sanoo ja näen hämärässä hänen suureen virneeseen kääntyneet suupielensä.
"Mä en usko että tää on hyvä idea", sanon hiljaa.
"Miksei olisi?" Zayn nauraa ja kääntyy niin äkisti että paiskaudun hieman oikealle ja tunnen kuinka turvavyö porautuu kaulaani.
"Ollaan kohta perillä", Zayn ilmoittaa ajettuaan vielä hetken. En vastaa mitään. Olen hiukan hämmetynyt tilanteesta, miksi Zayn tahtoo minut mukaansa Oxfordiin? Me emme edes tunne toisiamme kunnolla, eikä meidän syntymämerkkimme lähennä meitä näin nopeasti. Vai lähentääkö? Ravistan hiukan päätäni, ja ennen kuin ehdin jatkaa ajatteluani, Zayn kääntyy pienen kerrostalon pihaan ja ajaa taakse. Hän nostaa autonsa takakontista repun ja minä kävelen hänen takanaan ovelle. Hän avaa sen ja astelee epäherrasmiesmäisesti ensin ovesta. Tuhahdan ja astelen rappuset ylös toiseen kerrokseen hänen jäljessään. Zayn kaivaa avaimen taskustaan ja kun hän avaa ovea, luen ovikyltistä nimen.
"Payne", mumisen. Nimi ei todellakaan tunnu tutulta. Zayn astuu sisälle asuntoon, ja jättää minut sulkemaan oven. Hän potkaisee kengät jaloistaan ja minä teen saman, mutta en ihan niin sotkuisesti kuin Zayn. Sitten astun ahtaasta eteisestä pikkuruiseen olohuoneeseen. Siellä on yksi sohva, televisio ja kirjahylly. Näen nojatuolin huoneen nurkassa, ja keittiötä ja olohuonetta erottavassa kohdassa on ovi, joka ilmeisesti johtaa parvekkeelle tai vastaavalle. Asunnossa haisee tupakka ja partavesi. Käännyn vaivaantuneena ympäri ja huomaan Zaynin tuijottavan minua keittiön hämäristä. Poskeni kuumenevat ja minä puristan laukkuani rintaani vasten.
"Ei mulla ole edes vaatteita", totean.
"On mulla joku t-paita jota sä voit lainata", Zayn sanoo ja kohauttaa olkiaan. Hän laittaa valot keittiöön, ja kääntyy sitten selin minuun. Menen keittiön puolelle, joka on ihan yhtä pieni ja ahdas kuin kaikki muutkin huoneet. Vaikka minulla ei ole ahtaanpaikankammoa, minua ahdistaa paikan pienuus. Käännyn kerran ympäri ja olen jo nähnyt koko paikan. Pieni ruokapöytä jossa on kaksi tuolia ja muutama kaappi, uuni ja liesi, jääkaappi ja pakastin. Lattialla ei ole mattoja, ikkunoissa ei ole verhoja ja saan sellaisen vaikutelman, että asunto on vain väliaiksesti tämän 'Paynen' käytössä.
"Jos veisit sun laukkusi ja takkisi makuuhuoneeseen", Zayn sanoo ja nappaa minua käsivarresta, kiskoen minut keittiön lävitse eteisen käytävään ja siitä suoraan ulko-ovea vastapäätä olevaan huoneeseen. Kun Zayn laittaa valot päälle, näen pienen sängyn joka on huolimattomasti pedattu aivan kuin omistajalla olisi ollut kiire häipyä asunnosta. Huoneessa on vain pieni lipasto, joka ilmeisesti toimii vaatekaappina. Lasken laukkuni ja takkini sängylle ja katselen sitä epäluuloisesti.
"Mä nukun sohvalla", sanon puoliääneen. Zayn naurahtaa käheästi takanani ja tulee viereeni. Hän kietoo vasemman kätensä vyötäröni ympärille ja tuijottaa sänkyä kanssani. Tunnen kuinka ihoani melkein kivistää kohdasta johon hän koskettaa. Steve, joka on tasaisin väliajoin käynyt syyllisessä mielessäni, haipuu pois ja ainoa jota voin ajatella on Zayn.
"Älä ole hupsu", Zayn sanoo ja tunnen huulet poskellani. Sitten Zayn päästää irti ja on ulos huoneesta. Turhautuneena hänen kosketuksensa katoamisesta lähden hänen peräänsä. Häntä ei ole vaikea löytää niin pienessä asunnossa.

Istun sohvalle Zaynin viereen. Hän ei näytä vihaiselta, joten oletan hänen olevan ihan hyvällä tuulella. Voin siis jutella hänelle ihan normaalisti, luulisin. Avaan suuni testatakseni teoriaani.
"Mitä sä suunnittelit että me tehdään?" kysyn. Tunnen vatsanpohjani vääntyvän jännityksestä, kun odotan hänen vastaustaan.
"Mulla on mielessä paljonkin asioita joita me voitais tehdä", Zayn virnistää ja katselee minua pitkien silmäripsiensä lomasta.
"Zayn!" huudahdan ja tunnen kuinka puna hiipii poskilleni. Käännän pääni pois, mutta hänen sormensa lukkiutuvat leualleni ja hän pakottaa minut katsomaan itseensä.
"Oot söpö kun punastut", hän virnistää. Se saa punan syvenemään poskillani ja Zaynin naurahtamaan matalasti.
"Onko nälkä?" hän kysyy ja nousee sohvalta. Hämmästyksekseni huomaan olevani nälkäinen. "Nyt kun kysyit... On mulla", vastaan. Zayn laittaa television päälle matkallaa keittiöön ja minä katselen jotakin myöhäisillan kokkiohjelmaa samalla kun Zayn kaivaa jääkaapista jotakin. Hän tulee takaisin kymmentä minuuttia myöhemmin kasa voileipiä lautasellaan. Olen kurkotamassa kohti leipiä, kun saan läpsäyksen sormilleni.
"Ne on mulle, tee omat", Zayn sanoo. En osaa erottaa onko hän leikisti vihainen, vai oikeasti, joten huokaan ja nousen ylös jotten suututtaisi häntä enempää. Sormet kiertyvät ranteeni ympärille ja minä rojahdan takaisin sohvalle nojaten Zayniin.
"Kunhan vitsailin", Zayn virnuilee ja ojentaa minulle voileipää. Kiitän ja haukkaan palasen. Zayn nappaa kaukosäätimen vierestään ja alkaa selailla kanavia. Joltakin kanavalta tulee muutama tylsä leffa, jotka jokainen ihminen on nähnyt vähintään 15 kertaa elämänsä aikana, mutta Zayn päättää jättää sille kanavalle. Hän nousee paikaltaan vain muuttamaan valaistusta hämärämpään suuntaan ja hakemaan meille lasit Kokista. Hetken päästä päähäni pälkähtää yksi kysymys.
"Missä sun siskot on? Eivät kai ne oo yksin kotona?" kysyn.
"Ei. Ne on mun tädin luona", Zayn vastaa kääntämättä katsettaan televisiosta. Minä menetän nopeasti mielenkiintoni elokuvaan ja katselen mieluummin Zayniä. Jossakin välissä kuulen musiikkia, ja tajuan hämärästi että se on puhelimeni. Nousen sohvalta ja kävelen makuuhuoneeseen hakemaan puhelimeni.
"Kate", vastaan.
"Jumalauta Kate, ala tulla kotiin", kuulen Steven sammaltavan. Hän on aivan umpikännissä.
"Missä sä olet?" tiukkaan.
"Mä olen- kotona", Steve nikottelee. Kuulen hämärästi taustamelua ja musiikkia.
"Etkä ole. Ootko sä jossain baarin vessassa vai?"
"Mikä hemmetin äiti sä mulle olet? Ei sun tarvi tietää missä mä olen!" Steve raivoaa. "Lakkaa soittelemasta mulle!" hän jatkaa vielä.
"Sä se mulle soitit! Mee kotiin ja käy nukkumaan", ohjeistan.
"En mene, mene itse!" Steve karjaisee ja katkaisee puhelun.
"Oliko se se sun kurja poikaystävä? Mitä se halusi?" Säikähdän hiukan takaani kuuluvaa matalaa ääntä. Tiedän ettei Zayn ole ilahtunut Steven soitosta, mutta kun käännyn ja näen hänen kasvoillaan olevan vihaisen irvistyksen, tajuan että olen vähätellyt asiaa. Zayn ei ole vain ei-ilahtunut, hän on raivoissaan ja jos Steve olisi täällä, hän aloittaisi tappelun tämän kanssa samantien. Olen varma siitä.
"Kuule, älä huolehdi siitä", kivahdan ja hämmästyn itsekin omaa äänensävyäni.
"Älä sä mulle kerro mitä tehdä ja mitä ei", Zayn sanoo pahaa enteilevän rauhallisesti.
"Anteeksi", huokaisen. Zayn katselee minua hetken viileästi ja kääntyy sitten lähteäkseen huoneesta. Heitän kännykän sängylle ja syöksyn hänen peräänsä. Lyön varpaani kynnykseen ja kiroten pompin eteenpäin, huomaamatta Zayniä joka on pysähtynyt keskelle lattiaa. Aiheutan yhteentörmäyksen, ja olen kaataa meidät molemmat lattialle, mutta Zayn saa minusta otteen ja onnistuu pitämään tasapainonsa.
"Perhana", uikahdan ja nostan sitten katseeni Zaynin silmiin. Kaikki kipu unohtuu, ja uppoudun niihin ruskeisiin silmiin, jotka tuijottavat omiani kiinteästi. Nojaudun lähemmäs, ja tällä kertaa mikään ei pysäytä minua. Painan huuleni Zaynin täyteläisille vastaavillle ja aloitan suudelman rauhallisesti. Zayn ei tahdo jättää suudelmaa sille tasolle vaan syventää sitä. Hän nostaa minut syliinsä ja minä kiedon jalkani hänen vyötärölleen. Zayn pitelee minua reisien takaa kiinni ja minä haron hänen hiuksiaan. Steve ei käy mielessäni, mikään ei pysäytä meitä. Emme kuule mitään, emme näe muita kuin toisemme ja siksipä melkein saan sydänkohtauksen kun joku kysyy kovalla, nauravaisella äänellä:
"Zayn?"

//juu. Olen tosi pahoillani etten oo nyt muutamaan päivään kirjottanu, eilen en voinut koska en päässyt nettiin, se ei vaan toiminu ja sellasta kaikkee sekavaa, iskä epäili että jostain hakkerointiyrityksestä olis ollu kyse mutta en mä nyt ihan usko :D ja ilmeisesti päivää ennen sitä mulla oli joku tosi hyvä syy olla kirjottamatta, kun en kirjottanut. Mutta tämmönen tänään, jos tahdotte voin jatkaa toisella luvulla tänään mutta jos en nyt niin huomenna sitten taas :)  

Soulmates - 11

 Kate -
Pyörähdän peilin edessä kerran, ja hymyilen peilikuvalleni. Näytän jotenkin erilaiselta tänään. Itsevarmalta ja seksikkäämmältä kuin normaalisti. Nappaan laukkuni peilipöydän kulmalta ja astelen alas punaisen, hyvin lyhyen mekon helmat liehuen. Korkokenkäni kopisevat lattioita vasten, ja käsikoruni kilahtelevat toisiaan vasten. Talo on hiljainen, ja minusta tuntuu kummalliselta olla siellä. Se tuntuu tutulta, vaikka tiedän etten ole ollut siellä aiemmin. Kuulen koputuksen ovelta, ja avaan sen. Oven takana ei ole mitäään, mutta metsä, joka lähtee aivan talon nurkalta, vaikuttaa hyvinkin kansoitetulta, vaikken näekään ketään. Huhuilen hiukan, mutta mitään ei tapahdu. Kukaan ei tule lähemmäs, eikä mikään muu kuin pitkä, suuresta puusta lähtevä varjo liikahdakaan. Metsä tuntuu pidättävän hengitystään. Sitten kuulen sen. Askeleita. Metsä alkaa liikehtiä, puut tuntuvat kaatuvan minun päälleni ja maa alkaa täristä. Se saa minut valahtamaan polvilleni. Jokin koskettaa olkaani. Nostan katseeni ylös ja näen silmät. Ne ovat lämpimän ruskeat, mutta niiden katse on jäätävä. Sitten tuttu, piippaava ääni tunkee uneni lävitse ja ravistaa minut hereille.

Ponnahdan hikisenä ylös ja yritän tasata hengitystäni. Steve nukkuu selkä minuun päin peitto korviin asti vedettynä ja kun kuuntelen ihan hiljaa, saatan kuulla pienet kuorsaukset, jotka purkautuvat hänen suustaan tasaisin väliajoin. Olen hereillä, omassa kotonani, huokaan ja nousen sängystä. Selkääni vihlaisee kun teen äkkinäisen liikkeen, ja minä inahdan pienesti. Kiroan selkääni matkalla suihkuun. Suihkun jälkeen kuivaan hiukseni, muten jaksa tehdä niille oikein mitään. Niinpä laitan hiukseni suurelle, hiukan sotkuiselle nutturalle, ja meikkaan. Käyn makuuhuoneessa pukemassa päälleni tummansiniset, korkeavyötäröiset farkut ja harmaan neulepaidan, jossa on tiikerin kuva. Laitan vasempaan etusormeeni ohuen sormuksen ja kun olen suht tyytyväinen asuuni, menen alakertaan syömään. Sitten minun on mentävä kaupan kautta töihin, ja aloitettava perjantain työurakka. Minulla on tänään kahdeksan tunnin työpäivä, ja se tuleekin olemaan pitkä rupeama. Astun työhuoneeseeni, ja käyn kaikki kansiot lävitse. Ei yhtään uutta asiakasta tänään. Ja vaikka tiedän, etten tule enää näkemään hänen nimeään yhden kansioni päällä, petyn kun Zaynin nimi ei tule vastaan. Minulla on tarve olla hänen kanssaan, myönnän itselleni. Minulla on tarve olla Stevekin kanssa, mutta tämä on jotakin erilaista. Steven kanssa tunnen olevani jotakuinkin turvassa ja tunnen hänet läpikotaisin. Zayn tuntuu vaarallisemmalta, arvaamattomammalta enkä tiedä hänestä mitään. Se kiehtoo minua, vaikka sen ei pitäisi. Mutta minun on viimein hyväksyttävä se, että hän on minun toinen sielunkumppanini, ja nyt minun on vain selvitettävä kumman tahdon. Se tulee olemaan vaikeaa, mietin ja huokaan sitten. Jospa se onkin liian vaikeaa?

"Kate?" särisevä ääni kysyy. Minua alkaa jo pikkuhiljaa ärsyttää se, että näitä linjoja ei voi korjata. Särinä käy hermoilleni.
"Niin?" vastaan ja yritän pitää kyllästyneisyyden poissa äänestäni.
"Tulisitko käymään toimistossa? Ota kansiolaatikot mukaan, tai ainakin osa niistä. Voit hakea loput myöhemmin. Ota nyt omien potilaidesi kansiot ainakin", minulle vastataan.
"Selvä." Nousen ylös ja nappaan ensimmäisen kansiolaatikoston ja tämänpäiväisten potilaiden kansiot matkaani sydän hakaten. Erotetaanko minut työstäni? Mitä minä olen tehnyt? Kävelen käytävää pitkin, menen hissillä ylimpään kerrokseen ja kävelen käytävän päähän. Työnnän kaksi suurta ovea auki ja tulen korkeaan huoneeseen. Huoneessa on, sohva, suuri pöytä ja kaksi tuolia, yksi pyödän kummallakin puolella. Huoneen nurkassa on komeankokoinen tekokasvi. Ikkunassa on verhot ja suuressa korkkitaulussa, joka riippuu seinällä pöydän takana, on kiinni jokaisen työntekijän kuva. Tänään huomaan siitä puuttuvan yhden. Mutta se ei ole minun, vaan Isabellan.
"Kate", pomoni hymyilee minulle kuivasti.
"Peter", vastaan ja lasken laatikon lattialle ennen istumista.
"No niin, syy miksi kutsuin sut tänne on se, että Isabella otti eilen lopputilin. Tarvitsen tuuraajan hänen hommilleen, eli lapsipotilaiden auttamiseen. Sähän olet tähän mennessä auttanut vain nuoria aikuisia ja teinejä?" Peter kysyy. Nyökkään.
 "Siispä nyt sä saisit isomman toimiston ja vähän enemmän potilaita, vakiintuneemmat työajat ja sun potilaasi olisi ikäluokaltaan vielä vähän nuorempia", Peter selittää nopeasti.
"Mitä mun palkalle tapahtuu?" kysyn.
 "Se nousee vain muutamalla satasella, mutta onhan se jo nousu sekin", Peter sanoo ja kohauttaa olkiaan. Hänen tummat hiuksensa ovat sotkussa ja hänen kylmänharmaat silmänsä katsovat minuun. Hän on minua muutamaa kymmentä vuotta vanhempi, ehkä nelikymppinen, ruipelo mies.
"Mm, okei", sanon.
 "Otat siis työn?" Nyökkään vastauksena hänen kysymykseensä.
"Hienoa. Mä näytän sulle sun huoneen ja kun sun potilaat tulee, ne ohjataan sinne. Maanantaina aloitat sitten ihan kunnolla." Olen niin innoissani, että väläytän pomolleni hymyn ja hyppelehdin kansioineni käytävään hänen edellään.

"Seuraa", kuulen hänen äänensä. Tiedän että tunnistaisin sen missä tahansa. Nyökkään kohti varjoja, joissa hän seisoo. Lähden kävelemään kohti varjoisaa aluetta luottaen, että hän on siellä.
"Tänne päin", hänen äänensä ohjaa minua. Se tulee nyt hiukan oikealta puoleltani. Käännyn hitaasti oikealle, ja pimeys nielaisee minut. En näe omia käsiäni katsoessani alaspäin, en näe häntä katsoessani eteenpäin, en näe taivasta katsoessani ylöspäin, mutta kun luon taas katseeni eteen, näen vaaleanharmaata usvaa, joka kiemurtelee ympärilläni. Yritän väistellä sitä, mutta en onnistu. Joudun kävelemään usvan lävitse, ja kun pääsen usvapilven keskelle, se katoaa. Tuntuu kuin se säikähtäisi minua ja juoksisi karkuun. Huomaan sen hetken päästä edelläni.
"Tuletko?" kuulen äänen kysyvän petollisen pehmeästi.
"Tulen", huokaan ja hämmästyn omaa, lumouksesta paksua ääntäni. Olen lumoutunut hänen läsnäolostaan. Tiedostan äkkiä ettei se ole hyvä juttu. Sitten kuulen sen. Se ei ole kuin mikään muu ääni täällä. Itseasiassa, se on ainoa ääni täällä. Ja kun ääni voimistuu, tunnen miten minut repäistään taas irti unestani.

Huomaan katsovani olohuoneen kattoon. Makaan sohvalla muhkurainen sohvatyyny pääni alla ja tunnen kuinka niskaani särkee. Poukkoan ylös kuullessani minut herättäneen äänen, puhelimeni soittoäänen. Nappaan puhelimen käteeni ja kurtistan kulmiani nähdessäni soittajan nimen. Vastaan silti.
"Zayn?"
"Kate, hei."
"Miksi sä soitat?" kysyn ja istun sohvan nurkkaan.
"Mä um, kuule. Ootko sä nähny niitä outoja unia sellaisesta talosta keskellä mestää ja sellaisesta paikasta jossa on ihan pimeää ja siellä on sellaista vaaleanharmaata sumua?" Zayn kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Joo", sanon ja kurtistelen kulmiani vieläkin kovemmin.
"Outoa. Musta tuntui että sä olit joka unessa kun kanssa", Zayn mutisee.
"Ja musta tuntui että sä olit mun kanssa", vastaan.
 "Voidaanko me tavata?" Zayn kysyy sitten. Kysymys saa minut hetkeksi hämilleni.
"No, okei", vastaan hetken mietittyäni.
 "Mä tulen hakemaan sua kymmenen minuutin päästä", Zayn sanoo ja katkaisee puhelun.
"Kate? Mitä nyt?" Steve huutaa keittiöstä. Säikähdän hänen ääntään.
"Ei mitään. Mä ööh, mä käyn vain tapaamassa yhtä mun työkaveria. Saatetaan mennä syömään tai olla hänen luonaan. En tiedä yhtään kuinka myöhään menee mutta jos olet jo nukkumassa kun tulen niin hyvää yötä", huikkaan hänelle.
 "Ahaa okei", Steve vastaa. Hän on liian keskittynyt lehden urheilusivujen tutkimiseen, ettei hän huomaa mitään erityistä ontuvassa tarinassani. Juoksen ylös, haen laukkuni ja sujautan nahkatakin ja mustat nahkaiset nilkkurit jalkaani. Sitten huudan vielä Stevelle heipat ja lähden ulos talosta. Zayn on jo odottamassa minua autossaan. Hyppään kyytiin ja hymyilen Zaynille, joka katselee ilmeettömästi ajotietä minun saapuessani.
"Hei", hengähdän ja laitan turvavyön kiinni. Zayn lähtee ajamaan kohti keskustaa.
"Hei."
"Minne me mennään?" kysyn heti.
"Ajellaan vain jonnekin. Mahdollisimman kauas, jonnekin missä mun ei tarvitse jakaa sua kenenkään kanssa", Zayn sanoo. "Tehdään yhdessä viimeinen lenkki tällä autolla. Mä joudun myymään sen", Zayn huokaa.
"Ai. Oon pahoillani", vastaan hiukan kysyvästi.
"Äh", Zayn vain murahtaa hiljaa, heilauttaen kättään vähättelevästi. Siirrän katseeni hänestä kaupunkiin. Joka puolella on autoja ja valoja ja yötaivas on tumma. Zayn ajaa hiukan ylinopeutta, ja jo viidentoista minuutin kuluttua olemme päässeet pois keskustan hälinästä isommalle tielle. Autoja kulkee harvemmin ja vain katuvalot valaisevat tietä. Maisema tien varrella on musta. Minun on pakko avata radio, sillä hiljaisuus soi korvissani.
"Kuinka kauan me ajellaan?" kysäisen.
"Niin kauan kuin haluat", Zayn vastaa ja kun katson häneen, hänkin katsoo minuun ja heittää minulle pienen hymyn.

Soulmates - 10

Kate -

Seuraavana päivänä yritän soittaa Zaynille. Je vielä sitäkin seuraavana. Ei vastausta. Vasta seuraavan viikon torstaina, kun tulen töistä kotiin, huomaan että minulle on lähetetty viesti. Potkaisen kengät jaloistani, laitan takkini naulakkoon ja heitän laukkuni yläkertaan. Talo on hiljainen lukuunottamatta minun jalkojeni läpsytystä vasten lattioita, sillä Steve ei ole vielä kotona. Hän on lounaalla pomonsa ja muutaman työkaverinsa kanssa. Pyh, jos lounas tarkoittaa ryyppäämistä poikaporukalla... Astelen olohuoneeseen ja avaan näyttölukon, avaan viestin ja istahdan sohvalle. Sitten alan lukea.
 "Mitä nyt Kate?"
"No johan oli lyhyt viesti...", mutisen itsekseni. Alan kirjoittaa vastausta ja saan hyvän idean.
"Tahdon jutella sun kanssa. Tuletko meille? Steve ei ole kotona joten voidaan jutella ihan rauhassa", kirjoitan viestikenttään ja lähetän sen ajattelematta sen kummempia.
"En usko että se on hyvä idea", Zayn vastaa muutaman minuutin päästä.
"Miksei muka? Tule nyt! Mutta jätä auto vähän matkan päähän talosta." Jatkamme väittelyä niin kauan, kunnes Zayn suostuu tulemaan. Ponnahdan sohvalta ja siivoilen jo valmiiksi ihan siistiä taloa ja keitän teetä. Teen muutaman voileivän valmiiksi jääkaappiin ja huomaan pian seisovani peilin edessä korjailemassa kihartamiani hiuksia ja päivittäistä meikkiäni. Kun ovikello viimein soi, juoksen ovelle, lasken hitaasti kolmeen ja syvään henkäisten avaan oven. Zayn seisoo oven takana näyttäen ehkä jopa kyllästyneeltä ja turhautuneelta.
"Käy sisään", sanon ja tunnen hymyni laimenevan hänen katseensa alla. Zayn nyökkää hiljaa, astuu ovesta sisään ja heittää kenkänsä kenkätelineeseen yhtä sotkuisesti kun Steve aina. Hymyilen taas hiukan leveämmin ja ohjaan takkinsa päällään pitävän vieraani olohuoneeseen.

"Haluatko sä jotain syötävää? Voileipiä? Teetä?" kysyn kun Zayn on istuutunut.
"En", hän sanoo nopeasti ja tylysti. Nyökkään ja kävelen hakemaan itselleni kupin teetä ja muutaman voileivän. Sitten istuin sohvalle risti-istuntaan, niin että kasvoni ovat Zayniin päin. Tämä istuu katse suunnattuna televisioon edessään, eikä hän edes katso minuun. Tästä Zaynistä minä en tykkää, se kiusoitteleva ja sarkastinen Zayn on paljon mukavampi. Huokaan hiljaa ja aloitan:
"Mitä sulle kuuluu, Zayn? Mä en ole kuullut susta viikkoon." "Et niin. Siihen on syynsä", Zayn ärähtää ja katsoo minua kylmästi.
"Mä-"
"Älä nyt vaan pyydä enää anteeksi. Mä olen jo niin täynnä sitä!" Zayn sanoo ja kääntää taas katseensa pois minusta.
"En mä olisikaan", kuiskaan, ja hörppään teetäni. Se on kuumaa, mutta hyvää. Lasken mukin pöydälle sohvan eteen ja haukkaan palasen voileipää. Hiljaisuus jatkuu niin kauan kunnes olen saanut leivänpalan nielaistua ja sanon:
"Kuule, mä en tahdo sulle mitään pahaa. Mä en halua että sä kuvittelet niin. Mä sanoin mitä sanoin koska olin tosi vihanen enkä ajatellut yhtään. Mä olen jo pyytänyt anteeksi, enkä mä tee sitä toiste. Voisitko sä taas puhua mulle? Mulla oli... Oli i-ikävä sua", kakistelen. Zayn voisi reagoida ihan kuinka vain tähän tunnustukseen. Hän kääntää päänsä hitaasti minua kohden ja katsoo minua suoraan silmiin. En osaa päätellä onko hän vihainen vai hämmentynyt vai kenties molempia, mutta käperryn silti automaattisesti pienemmäksi sohvan käsinojaa vasten peläten mitä voisikaan seuraavaksi tapahtua.
"Oliko?" Zayn kysyy matalalla äänellä. Puna hiipii poskilleni kun nyökkään.
"Mä voin harkita sitä puhumisjuttua", Zayn sanoo sitten hitaasti. Hymyilen hänelle mutten uskalla vieläkään istua kunnolla.
"Mä en satuta sua, ei huvita, joten älä kyyristele siellä nurkassa", Zayn huomauttaa. Hitaasti suoristan jäykän selkäni ja uskaltaudun jopa hivuttautumaan hiukan lähemmäs.
"Mitä sä oot tehny tänä aikana kun en ole nähnyt sua?" kysyn. Kysymys ei ilmeisesti ole Zaynille mieleen, sillä hän tuhahtaa ja kiemurtelee paikoillaan.
"Hoidin mun siskoja, ja kävin kotona", Zayn vastaa. Nyökkään.
"Oliko kotona kivaa?" jatkan kyselemistä ja katselen Zaynin kovaa, mutta kaunista sivuprofiilia.
"Hmm, no en mä nyt tiedä, kivaa ja kivaa...", Zayn mutisee hyvin hiljaa.
"Mitä sä teit siellä?" Kysymykseni aiheuttaa Zaynissä voimakkaita tunteita. Hän käännähtää minua kohti ja hänen kasvoillaan on irvistys.
"Se ei kuulu sulle!" hän ärähtää. Kavahdan taaksepäin niin että voileipä tippuu kädestäni lattialle.
"Anteeksi", sanon hiljaa. Zayn käy taas istumaan kasvot eteenpäin, ei luo katsettakaan minuun ja näen kuinka hänen leukansa jännittyy. Sitten hän kuiskaa hyvin, hyvin hiljaa jotakin, enkä ole varma kuulenko oikein. En uskalla kysyä mitään, mutta luulen hänen sanoneen, että hän kävi vanhempiensa haudalla. En uskalla kommentoida asiaa mitenkään, mutta käyn istumaan ihan hänen lähelleen, ja lasken käden hänen polvelleen. Zayn kavahtaa liikettä ensin, muttei siirrä kättäni pois eikä työnnä minua sivuun. Silitän peukalollani hiljaa hänen polveaan ja näen silmäkulmastani kuinka Zayn katsoo minua. Nostan itsekin katseeni hänen polvestaan hänen silmiinsä ja yllätyn niiden lämpöisyydestä. Zayn ei näytä ollenkaan yhtä äksyltä nyt, vaan pikemminkin liikuttuneelta. Jos se edes on mahdollista hänelle. Kaipa se on, olenhan nähnyt hänen itkevän. Tai no, melkein.

Pääni sisäinen sekalainen höpöttely keskeytyy, kun tunnen jonkun koskettavan minua lempeästi. Zayn nostaa etusormellaan hiuksiani korvani taakse ja katselee minua silmiin. Hymyilen hänelle pienesti. Kello tikittää seinällä, minun sydämeni hakkaa epätasaisesti ja kuulen oman, melkein raskaan hengitykseni. Olen jo melkein nojautumassa eteenpäin suudellakseni Zayniä, kunnes kuulen auton oven käyvän ulkona ja sinkoan pystyyn.
"Voi hyvänen aika! Zayn, jos Steve näkee sut, se tunnistaa että sinä oot se joka sen hakkasi silloin ja se lähettää sut poliisiasemalle!" panikoin.
"Pääseekö täältä jotakin muuta kautta ulos?" Zayn kysyy ja istuu sohvalla ihan tyynen näköisenä. Mietin.
"Pääsee! Työhuoneen ikkunan alla on tikapuut!" muistan ja nappaan Zayniä kädestä ja juoksen hänen edellään ensin eteiseen hakemaan hänen kenkänsä ja sitten yläkertaan. Zayn juoksee minun perässäni, kysymättä mitään. En usko että hänkään tahtoo jäädä kiinni. Juoksemme työhuoneeseen, ja minä menen ikkunalle. Zayn vetää kengät kiireesti jalkaansa. Sekunnit kuluvat ja minulle tulee tuskanhiki. Vedän verhot ikkuna edestä, avaan sen ja katselen alas. Huterat tikapuut ovat vielä märät eilisen sateen jäljiltä ja näyttävät liukkailta, mutta ne ovat ainoa keino.
 "Tästä alas", kuiskaan Zaynille, joka nyökkää ja kipuaa ikkunasta ulkopuolelle. Hän asettaa kätensä pienelle, märälle ikkunalaudalle ikkunan ulkopuolella ja kipuaa tikkaille.
"Ole varovainen!" varoitan ja katselen kun Zayn kiipeää hitaasti alas. Tahtoisin hoputtaa häntä mutten tahdo että hän putoaa. Kuulen kuinka etuovi käy.
"Mun on pakko mennä, pärjäätkö sä?" kuiskaan. Zayn nyökkää ja minä suljen ikkunan.
"Kate?" Steve huutaa alhaalta.
"Tullaan tullaan", huudahdan takaisin ja matkalla alas vedän syvään henkeä ja liimaan hymyn kasvoilleni. Steve kävelee keittiöön ja minä istahdan sohvalle syömään sitä voileipää, joka ei ole lattialla. Saatuani syötyä kerään voileivänpalaset lattialta ja heitän ne roskiin. Kuulen puhelimeni viestiäänen ja nappaan sen taskustani, lukien Zaynin viestin.
"Hengissä ollaan, mutta mähän sanoin sulle ettei se ollut hyvä idea." Alan tahtomattani kikattaa, kun jännitys purkautuu.
"Kate?" Steve kysyy ihmeissään. Pyörittelen päätäni ja kävelen yläkertaan.

//juu eli eilen en jatkanut koska mulla oli muuta tekemistä silloin illalla, piti vähän kattoa tota mun hissan puhetta sellasta mutta tänään mä sitten jatkoin. Huomennakaan ei todennäkösesti tuu lukua koska meillä on terveystiedon koe keskiviikkona ja jos mä käyn huomenna vielä salillakin niin mullla ei oo aikaa jatkaa tätä. Mutta heti kun pystyn niin laitan uutta lukua tulemaan :)
(Luku ei oo oikoluettu, kirjoitusvirheitä saattaa olla ... )

Soulmates - 9

Kate -

Kun tulen kotiin, Steve istuu jo olohuoneessa ja katsoo telkkaria.
"Hei", hän sanoo ja katsahtaa minuun. Nyökkään hänelle ja painan pääni peloissani. On tyhmää ajatella että hän voisi naamani perusteella tietää mitä olen tehnyt, mutta en voi mitään kauhun tunteelle.
"Kate, oletko sä okei?" Steve kysyy, jälleen.
"Joo, tottahan toki. Kaikki on tosi hyvin", kiiruhdan vakuuttamaan ja livahdan keittiön puolelle. Olen huono pitämään painostavia salaisuuksia, ja tämä tulee ilmi milloin tahansa. Se voi tapahtua tänään tai kuukausien päästä, mutta Steve tulee huomaamaan millainen valehteleva ämmä minusta on tullut. Huokaan ja nappaan lasin kaapista ja täytän sen jääkylmällä vedellä.
"Steve..?"
"Niin?"
"Rakastaisitko sä mua yhä jos sä saisit tietää että mä olisin tehnyt jotakin tosi kamalaa? Niinkun jotain anteeksiantamatonta?" kysyn. En näe Steveä mutta voin kuvitella hänen hämmentyneen ilmeensä.
 "Se riippuu siitä mitä olisit tehnyt.. Oletko sä nyt sitten tehnyt jotakin sellaista?" Steven ääni kuulostaa jopa pelokkaalta.
"En, en ole. Kunhan mietin", sanon kiireesti. Ennen kuin Steve ehtii kysellä jatkokysymyksiä, lähden yläkertaan hakemaan salikamojani ja sitten lähden salille. Minun on saatava ajatella jotakin muuta nyt.

"Zayn, mä en voi jatkaa näin", huokaan puhelimeeni. Istun salitreenini jälkeen autossani ja puhun Zaynin kanssa.
"Mikä siinä on niin vaikeaa?" hän kysyy.
 "Hulluko olet? On tosi vaikeaa yrittää piilotella jotain pettämisjuttua omalta poikaystävältä!" huudahdan.
"No älä jatka sitten", Zayn ohjeistaa kolkoksi muuttuneella ääänellään. Pidän pitkän tauon.
"No mutta kun sekin on vaikeaa", vingun.
"Kate, sun pitää nyt vaan päättää", Zayn huokaa ärtyneenä.
"Mitä jos mä en voi?" kysyn.
 "Sun on pakko. Tää tilanne luisuu sun hallinnasta ihan kohta, ja mä esimerkiksi, olen hyvin kärsimätön", Zayn huokaa. "Kiitos muistutuksesta", sanon sarkastisesti ja huokaan itsekin.
 "Kuten olen jo sanonut, unohda Steve. Se on vaan kusipää, ei se sua oikeesti rakasta", Zayn sanoo. Kimpaannun ja pääästän suustani jotakin hyvin typerää.
"Mitä sä mistään rakkaudesta tiedät, eihän sun vanhemmat edes ollu täällä sitä sulle opettamassa!" huudahdan ja kadun sanojani välittömästi. "Zayn, anna anteeksi en mä-"
"Mä olen jo kerran sanonut sulle, että mun vanhempiin sä et kajoa!" Zayn karjuu. Vaikkei hän ole edes minun lähelläni, painan selkäni automaattisesti nahkaisen penkin selkänojaa vasten ja yritän käpristyä pieneksi palloksi. Tunnen hänen raivonsa näinkin kaukaa, ja se saa minut melkein nyyhkyttämään kauhusta.
"Anna anteeksi", kuiskaan.
"En. Painu helvettiin." Linja menee mykäksi, ja sitten korvani täyttää yksitoikkoinen tuuttaus. Laitan linjan itsekin kiinni ja painan pääni käsiini.
"Mikset sä koskaan voi ajatella ennen kuin sä sanot?!" huudahdan niin lujaa kuin pystyn ja minun tekee mieli hakata itseäni jollakin kovalla. Huokaisten potkaisen kengät jaloistani ja nostan ne istuimelle niin, että voin nojata leukani polviini. Hetken päästä päätän, että tilanteelle on pakko tehdä jotakin, tapahtuipa minulle itselleni mitä tahansa. Laitan kengät takaisin jalkoihini ja lähden ajamaan kohti Zaynin kotitaloa.

Istun autossa hengittelemässä ja miettimässä, olenko sittenkään tullut oikeaan paikkaan. Zayn saattaisi vaikka lyödä minua tai hakata minut sairaalakuntoon. Vedän jälleen kerran henkeä ja puhallan sen rauhallisesti ulos. Sitten astun autosta ja tunnen kylmän tuulen vieläkin hiukan hikisillä kasvoillani. Olisi pitänyt käydä suihkussa jo salilla... No jaa, ei sille nyt enää voi mitään. Astelen ovelle, mutten ehdi edes puoleen väliin matkaa autolta ovelle, kun Zayn astuu ulos ovesta ja kävelee minua kohti kädet nyrkkiin puristettuina. Kun hän tulee katulampun valokiilan kantaman päähän näen hänen jännittyneen leukansa ja tummat silmänsä jotka eivät enteile minulle hyvää.
 "Miksi sä tulit tänne? Olisit vaan menny kotiin rakastamaan sitä poikaystävääs!" Zayn sylkäisee ja astelee vieläkin lähemmäs. Hyvä on, oli tosi huono idea tulla tänne, myönnän. Mutta nyt kun kerran olen täällä jo, voin yrittää korjata kaiken. Astun askeleen taaksepäin pidentääkseni välimatkaamme ja estääkseni itseäni vahingoittumasta. Mutta Zaynkin ottaa askeleen eteenpäin, ja matka välillämme pienenee taas. Sydämeni hakkaa rinnassani melkein tuskallisen lujaa.
"Mä tahdon pyytää anteeksi aikaisempaa. Mä en tarkoittanut sitä", sanon ja painan pääni valmistautuessani hänen lyöntiinsä kun hän on jo ihan minun lähelläni.
"Sä tarkoitit sitä. Ihan niin kuin kaikki muutkin aina. Miten se, että mulla ei ole ollut vanhempia mua luona, tarkoittaa sitä etten muka tiedä mistään mitään?" Zayn sähisee. Hän tärisee raivosta.
"Ei se tarkoitakaan. Mä en ajatellut mitä mä sanoin. Ihan totta, annathan anteeksi?" kysyn ja nieleskelen.
 "Kannattaisi alkaa ajatella, mä en jaksa katsella kauaa tälläistä. Ja ihan sulle tiedoksi, jos sä vielä kerrankin tuot mun vanhemmat jotenkin negatiivisessa valossa esille, mä rikon itselleni tekemäni lupauksen ja lyön sua, olit sä nainen taikka et", Zayn kuiskaa korvaani ja tunnen hänen sanojensa takana piilevän todellisen uhkauksen. Hän on kuolemanvakavissaan, eikä tämän asian kanssa ole leikkimistä.
"Ymmärsitkö?!" Zaynin ääni kaikuu hämärässä illassa.
"Ymmärsin", kuiskaan.
"Hyvä. Mene kotiisi, en mä jaksa sua katsella", Zayn sanoo ja on kääntymäisillään. Epätoivon hetkenä tarraan kiinni hänen ranteestaan ja pienillä voimillani pyöräytän hänet itseeni päin. Vetäisen hänet lähelleni ja painan nopean suudelman hänen huulilleen.
 "Mä en ihan oikeesti tarkottanu mitä sanoin", kuiskaan ja juoksen sitten autolleni niin lujaa kuin suinkin pystyn. Hyppään autoon ja ajan tieheni vielä kun voin.
//lyhyt :c (ei oikoluettu!)

Soulmates - 8

Kate -

Joudun istumaan kauan autossa saadakseni hengitykseni tasaantumaan ja ajatukseni jonkinlaiseen järjestykseen. Zayn ei tule ulos talosta, ja lopulta minäkin saan aikaiseksi käynnistää auton ja ajaa kotiin. Astuessani ovesta sisään välttelen Steven katsetta ja vastailen hänen vähäisiin kysymyksiinsä hiljaa ja yksinkertaisesti. Päässäni pörräävät ajatukset saavat pääni särkemään ja kaikki tuntuu niin sekavalta.
"Kate, onko kaikki okei?" Steve kysyy, kun vastaan hänen kysymykseensä pääni pyörityksellä. Hän on totaallisesti unohtanut riitamme.
"Totta kai on, miksei olisi?" kysyn ja käännyn selin häneen jotta hän ei näe ilmettäni. Sydämeni hakkaa hiukan tavallista lujempaa ja minun tekee mieli kirkua turhautumisesta.
"Sä olet niin vähäsanainen", Steve yrittää selittää.
"Mua vaan väsyttää kovasti, mä käyn suihkussa ja sitten nukkumaan, öitä", sanon ja kävelen hänen ohitseen. Mennessäni suikkaan suukon hänen otsaansa. Matkalla ulos keittiöstä mietin, miksi se ei tuntunut niin oikealta kuin olisi pitänyt. Olen nyt typerä, tottahan toki se tuntui oikealta! Sen oli pakko! Huokaan ja yritän puhdistaa päästäni kaikki minua vaivaavat ajatukset kivutessani yläkertaan ja mennessäni suihkuun. Pääni tuntuu räjähtävän. Annan lämpimän veden huuhdella ylitseni, aivan kuin se voisi poistaa päästäni jokaikisen ajatuksen ja pestä pois jokaisen muiston aikaisemmasta. Mutta kun työnnän pääni pois vesisuihkun alta ottaakseni shampoota, minusta tuntuu kuin joku olisi lyönyt minua jollakin. Kavahdan taaksepäin ja vedän syvään henkeä. Minähän olen pettänyt Steveä! Ajatus iskeytyy minuun kovalla, raa'alla voimalla. Olen pettänyt miestä jonka kanssa luulin olevani elämäni loppuun asti yhdessä. Otan tukea suihkun seinästä, ja toisella kädellä käännän vesihanan niin jääkylmälle kuin mahdollista. Sitten hiljaa kiljahtaen astun sen alle, kuin rangaistakseni itseäni teoistani. Kylmä vesi tuntuu inhottavalta lämpöisellä ihollani, mutta seison paikoillani soimaten itseäni. Lopulta en enää kestä, vaan astun pois suihkukopista ja jatkan pesuni loppuun kääntäen vesihanan haalealle. Sitten kuivaan itseni ja puen yövaatteet päälleni. Kun viimein tulee aika lähteä kylppäristä, huomaan miettiväni tarkasti mitä minun pitäisi tehdä. En saisi missään nimessä paljastaa itseäni Stevelle. Minun pitäisi vain mennä nukkumaan, ei mitään muuta. Aivan kuin kaikki olisi normaalisti, niin kuin vaikka viikko sitten. Vaikka tokihan minä tiedän ettei kaikki ole kuten viikko sitten. Silloin en ollut pettänyt Steveä yhden potilaani kanssa, mutta nyt olen. Irvistän omalle peilikuvalleni ja astun makuuhuoneeseen. Sänky on tyhjä, ja vain yksi lukulamppu yöpöydälläni on päällä. Sammutan valot, laitan herätyskellon soimaan ja kaivaudun peiton alle. Kun Steve astuu huoneeseen ehkä kymmentä minuuttia myöhemmin, esitän nukkuvaa. Kuulen hänen menevän suihkuun, ja sillä aikaa yritän oikeasti saada unta välttyäkseni keskustelulta hänen kanssaan.

Aamu alkaa tavanomaisesti, herään ennen Steveä ja käyn suihkussa. Kuivaan ja kiharran hiukseni, meikkaan ja puen vaatteet ylleni, käyn alakerrassa syömässä ja katsomassa uutiset, haen laukkuni ja ajan kaupan kautta töihin. Silti jokin on muuttunut. Minä en ole se sama ihminen kuin toissapäivänä. En voi katsoa peiliin häpeämättä itseäni. Istuessani toimistossani käyn kaikki mahdolliset tunneskaalat läpi, ja huomaan miettiväni että voin syyttää tästä vain itseäni. Minä annoin Zaynin suudella itseäni, ja vielä vastasinkin siihen suudelmaan! Ja ehkä minä kerjäsin sitä, menemällä hänen luokseen ja kyselemällä häneltä asioista. Minun oli pakko saada tietää, mutta silti kaikki mitä tein, kaduttaa.
"Kate, oletko kuulolla vai et?" tiukka ääni herättää minut ajatuksistani, jotka ovat tehdä minut hulluksi.
"Juu olen", sanon painaen lankapuhelimen telineessä olevaa nappulaa.
"Hyvä. Ensimmäinen asiakas on jo täällä, voisit varmaan aloittaa jo?" sama ääni kysäisee leppoisammin.
"Toki, käyn hakemassa hänet sisään", sanon vaikka minusta tuntuu etten jaksaisi kuunnella kenenkään puheita yhtään mistään juuri nyt. Mutta tämä on työtäni, enkä voi antaa yksityiselämäni häiritä sitä. Nousen tuolistani, vilkaistuani kansiosta potilaani nimen ja kävelen sitten ovelle. Avaan sen ja päästän Terry Harrisin, melko uuden tuttavuuteni sisään. Hän istuu tottuneesti tuolille ja aloittaa puhumisen ennen kuin ehdin kysyä mitään.

"Viimeinen asiakas, sä pärjäät kyllä", kuiskaan itselleni, ja yritän saada itseni jotenkin koottua. En tiedä miksi olen niin hajalla koko tilanteesta. Ehkä, koska luulin etten ole sellainen joksi olen osoittautunut. Koska luulin ettei minusta olisi pettämään ketään. No, ilmeisesti olen juuri sellainen ihminen, joita olen aina inhonnut. Huokaan ja kohotan katseeni viimeiseen kansioon pöydälläni. Päästän melkein kauhistuneen kirkaisun, joka vaihtuu pieneksi vinkaisuksi. Miksi, miksi juuri hän? Miksi tänään? Painan pääni käsiini, ja sitten lyön käteni vasten pöydän pintaa. Minä en anna minkään sekoittaa päätäni nyt. Pitää vain näytellä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja tämä on hänen viimeinen istuntonsa, minun ei tarvitse nähdä häntä enää tämän jälkeen. Lähden hakemaan häntä, ja kun näen hänet, tajuan miten pahasti olen itselleni valehdellut. Zayn nousee tuolistaan ja kävelee minua kohti pitkillä askelilla, kädet rennosti takin taskuissa. Hänellä on päässään snapback, ja hän näyttää erittäin hyvältä. Minua melkein inhottaa ajatella niin, mutten voi sille mitään. Zaynin kasvoilla on erittäin itsevarma hymy, kun hän astuu huoneeseen ja istahtaa tuolille työpöytäni eteen. Tai taakse oikeastaan, sillä hän kävelee suoraan minun paikalleni ja istuu siihen nostaen jalkansa pöydälle. Suljen oven ja katson häntä moittivasti.
 "Zayn, pois mun paikalta. Mä olen sun hoitaja, ei toisinpäin", huomautan.
"No musta olis kyllä ihan kivaa hoidella sua", Zayn huomauttaa olkapäitään kohauttaen ja hymyilee melkein ilkeästi. Punastun korviani myöten ja yritän pysyä pokkana.
"Zayn!" huudahdan järkyttyneenä.
"No mitä?" hän nauraa matalasti. Pidän tästä Zaynistä, koska hän ärsyttää minua niin paljon. En tiedä miksi, mutta se vain tekee hänestä vastustamattoman. Zayn juoksuttaa kättään mustien hiustensa lävitse ja katsoo minua tutkivasti kun seison vähän eksyneenä keskellä huonetta hänen istuessaan minun tuolillani.
"Voisitko sä nyt jooko siirtyä omalle paikallesi?" kysyn ja yritän pitää ammattimaisen neutraalin ilmeeni, vaikka minun tekisikin mieli antaa hänelle opetus nenäkkyydestä.
"No mutta eihän me nyt mun viimeistä istuntoa käytetä mihinkään terapiointiin, vai?" Zayn kysyy vihjailevasti.
"Käytetäänpäs", intän ja käsken häntä jälleen kerran siirtymään pois minun paikaltani.
"Mä en aio siirtyä tästä, mutta sä voit tulla tänne mun kanssa", hän nauraa. Juuri kun puna on hiukan laskeutunut kasvoiltani, poskiani alkaa kuumottaa uudelleen. "Tule nyt", hän maanittelee.
"Jos mä tulen siihen, lupaatko sä että me käytetään koko tää aika vain ja ainoastaan sun tilasta juttelemiseen?" kysyn. Zayn näyttää miettiväiseltä, ja nyökkää sitten. Nyökkään takaisin ja hän laskee jalat pöydältä istuen ryhdikkäämmin. Astelen hitaasti hänen luokseen ja työnnän alitajuntani katuvan kirkumisen mieleni perukoille. Istun hänen syliinsä ja nappaan käsiini kynän ja hänen kansionsa. Olen kiitollinen siitä, ettei hän enää näe punaisia kasvojani. En ehdi kysyä mitään kun tunnen Zaynin huulet korvallani kun hän kuiskaa:
"Luulitko sä oikeasti että mä antaisin sun kysellä multa typeriä kysymyksiä ja kirjoittaa ylös kaiken mitä mä sanon jotta sä voit puhua musta työkavereillesi? Pyh, sä et tunne mua ollenkaan jos sä sellaisia ajattelet." Minulta viedään käsistä sekä kynä että kansio, ja samalla tilanteen hallinta. Se tapahtuu sillä samaisella sekunnilla kun Zayn painaa huulensa korvani juureen. Tiedän katuvani kaikkea tätä myöhemmin, mutta siinä tilanteessa minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Tällä kertaa en ole halvaantunut pelosta, vaan päinvastoin. Käännyn hänen sylissään niin päin, että hän näkee kasvoni. Jalkani ovat hänen molemmilla puolillaan ja nostan käteni hänen niskansa taakse. Ääni päässäni päästää vielä viimeisen varoituksen sanasen ilmoille, ennen kuin unohdan kaiken muun kokonaan Zaynin alkaessa suudella huuliani nälkäisesti.

Jossakin kuumien suudelmien välissä mieleeni välähtää kuva Stevestä, ja alan epäröidä. Yritän työntää Zayniä kauemmas, ja hoen hänen nimeään hänen suuhunsa.
"Mikä hätänä?" Zayn kysyy irrottautuessaan minusta viimein. Hän nuolaisee punaisia huuliaan ja näen hänen kirkkaat silmänsä. Hän näyttää riehakkaalta, tajuttoman hyvältä ja hyvin, hyvin hämmentyneeltä. Vedän henkeä ja avaan suuni:
"Mä.. Kun Steve-"
"Kate!" Zayn murahtaa ja hänen silmänsä näyttävät melkein tummuvan jälleen. Hänen katseensa muuttuu jääkylmäksi ja ilkikurinen pilke sammuu hänen silmistään.
"Voisitko sä joskus lopettaa sen kusipään miettimisen ja tajuta että mä olen sulle se oikea, eikä kukaan muu? Mä olen sun sielunkumppani", Zayn sylkäisee.
"Niin on Stevekin", yritän sanoa. "Mä rakastan sitä ja se mua." Zayn nostaa minut sylistään ja nappaa käteensä kynän.
"Soita mulle kun sä olet viimeinkin tajunnut asian oikean laidan, ja olet valmis tulemaan mun luokseni", Zayn sanoo ja kirjoittaa numerosarjan minun kämmenselkääni. Sitten hän heittää kynän pöydälle ja astelee kohti ovea.
"Zayn-!" yritän vielä huutaa, kun hän jo astelee ovesta ulos ja pamauttaa sen kiinni jälkeensä. Minä vajoan tuoliini ja paukutan otsaani nyrkilläni. Olen taas pettänyt Steveä ja kaikenlisäksi suututtanut Zaynin josta olen alkanut pitää kovasti, liiankin kovasti. Miten tälläisestä tilanteesta voi selvitä, ilman että jotakuta sattuu?