Stories of 1D: Tell it to the World

HUOM! Lopeta lukeminen jo nyt jos fantasia ei oo sun juttu. Seuraava tarina tulee olemaan aikalailla fantasiaton!

Lexi -

Istun hiljaa paikallani keskellä sitä suurta väkijoukkoa, joka juhlii serkkuni häitä. Kukaan ei huomaa minua. Kukaan ei välitä minusta. Tai ehkä se vain tuntuu siltä. Huokaan näreissäni. Olen pynttäytynyt äidin ja minun yhteistuumin valitsemaan valkoiseen, vaaleanpunaiseen vivahtavaan mekkoon, jonka koko yläosa on koristeltu hopeisin leikkitimantein. Tai ehkä en ovat paljetteja. Jotakin kimaltavaa. Ja mitä varten? Toisaalta, Perrien ja Zaynin juhlathan nämä toki ovatkin. Ei kenenkään tarvitsekaan katsella minua. Juhlakalu on aivan eri ihminen. Heilutan jalkojani, joihin olen laittanut valkoiset korkokengät ja pöyhin hieman sinistä hiuskuontaloani. Voisin ihan hyvin lähteä eikä kukaan huomaisi. Sitä paitsi, ei Perrie ole minun oikea serkkuni. Puoliserkku vain. Minut adoptoitiin Australiasta Englantiin kun olin ehkä puolivuotias. Vanhempani olivat liian nuoria huolehtiakseen minusta, ja antoivat minut adoptioon. En ole koskaan oikein ajatellut vanhempiani, niitä biologisia, mutta joskus iltaisin he vain pälkähtävät päähäni ja alan ajatella miten erilaista elämäni olisi jos asuisin siellä mistä olen lähtöisin oman oikean perheeni kanssa.
"Psst!" kuuluu ääni takaani ja katsahdan äänen suuntaan. Näen vain hämärtyneen metsäkaistaleen ja hieman kauempana kuun valossa kylpevän järven. Suuri kartano, jossa juhlat ovat, on täynnä meteliä ja välkkyviä valoja. Ihmisiä tepastelee ulkonakin muutama. Käännän pääni pois metsän suunnasta ja nousen koristeelliselta tuolilta. Kuulen taas sen saman suhisevan äänen, joka on varmasti lähtöisin ihmisestä ja käännähdän salamana katsomaan metsään. Mitään ei näy. Ehkä se on vain joku Zaynin tai Perrien kiihkoileva fani joka ei ole vielä luovuttanut ja lähtenyt kotiin juhlapaikan läheltä. Päättäväisesti käännähdän kannoillani ja kävelen nurmikon poikki sisälle kartanoon. Etsisin veljeni käsiini ja hiippailisin sitten kotiin. Kukaan ei tarvitsisi minua täällä.

Liam -

Äh, hän pääsi pakoon, sihahtelen mielessäni pensaikon suojassa. Siniset hiukset selän puolella roikkuen Lexi katoaa sisälle kartanoon ja minä jään nuolemaan näppejäni. Nyt pitäisi varmistaa että törmäämme uudelleen. Juoksen etupihan poikki kartanon ovelle ja siitä suureen saliin. Menen paikalleni istumaan ja sanon muille käyneeni vessassa. he näyttävät nielevän valheeni ihan liian helposti. Nyt pitäisi vain odotella...

Lexi -

"Lexi!" kuuluu ylipirteä ääni ja korkojen reipasta kopinaa vasten vanhaa puista lattiaa. Huokaan ja liimaan kasvoilleni tekohymyn. Sitten käännyn ympäri ja kohtaan tätini katseen.
"Hei", sanon hiljaa. Viimeinen ihminen jonka tahdon nähdä on täti Barbara.
"Mitäs sinä teet täällä ihan yksin?" Barbara kysyy ja puristaa kädessään viinilasia kuin se olisi häntä vedenpinnalla pitävä pelastusrengas.
"Ajattelin etsiä Maxin ja lähteä kotiin", sanon. Vaikka eihän asia tuolle vanhalle naimattomalle luuskalle olisi kuulunut millään muotoa.
"Voi ei, älähän nyt", täti sanoo ja hörppää viinilasistaan. Sitten hän ottaa kiinni käsivarrestani ja retuuttaa minut sisemmälle saliin, jossa juhlat ovat edelleen käynnissä. Suuri kello salin oven yläpuolella näyttää jo hieman yli puoltayötä.
"Barbara, mä tahtoisin vain mennä kotiin...", ruikutan voimattomana.
"Minä löydän sinulle seuraa! Et tahdo lähteä täältä enää ikinä kun olemme valmiit", täti höpöttää kännissä ja kittaa viinit lasistaan. Kierrämme virvokepöydän kautta, jotta täti saa uuden lasillisen ja sitten aloitamme seuran etsimisen. Näen yhdessä vaiheessa Maxinkin, mutta täti ei päästä kädestäni irti enkä voi mennä hänen luokseen.

"Lexi! Nyt minä löysin sulle seuraa!" täti kuuluttaa kovaan ääneen kun lähestymme pöytää jossa istuu kolme nuorta miestä ja nuori nainen. Poskeni helahtavat punaisiksi ja yritän olla katsomatta heihin. He ovat satavarmasti kuulleet tätini innostuneen huudahduksen. Ja olen jokatapauksessa tunnistanut heidät. Osa Zaynin bändiä. Ja yhden jäsenen tyttöystävä. Ihan mukiinmeneviä tyyppejä, mutta näin rättivässyneenä jopa lempi-ihmiseni Max alkaa ärsyttää. Hyvä on, rättiväsyneenä kaikki on ärsyttävää.
"Pitäkäähän tästä yksinäisestä kullanmurusta huolta", täti Barbara hymyilee pöydän ääressä istuvalle joukolle ja vetäisee sitten pöydän alta tuolin. Hän istuttaa minut sille ja vaappuu sitten salin poikki uudelle viinilasilliselle.
"Anteeksi, mä en mitenkään tahdo tungetella... Mä lähden heti kun täti ei enää näe", solkotan naama punaisena.
"No mutta vastahan sä tulit", kehrää ruskeahiuksinen mies ruskeat silmät levällään. Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan..?
"Äh, älä esitä että sä haluat mut tähän. Mä en ainakaan halua, ainoa asia mikä miellyttäisi mua nyt olisi se että löytäisin veljeni ja tämä antaisi minulle kyydin kotiin jotta pääsisin nukkumaan", pamautan hiukan tökerösti ja yritän etsiä veljeäni katseellani.
"Mä voin heittää sut kotiisi", mies hymyilee hurmaavasti.
"Ei tarvitse-", yritän torjua miehen avuntarjouksen, mutta tämä nostaa kätensä ylös.
"Mä haluan." Saan vihdoin päähäni että hänen nimensä on Liam. Muut pöydässä istuvat ovat Harry ja Louis, sekä tämän tyttöystävä jonka nimeä en olisi muistanut vaikka se olisi seissyt päällään ja laulanut Unkarin kansallislaulua edessäni.
"No hyvä on", huokaan uupuneena.
"Mä tulen pian takaisin", Liam sanoo ystävilleen ja niimpä me lähdemme kävelemään väkijoukon poikki. Törmäämme matkalla vielä Perrieen ja Zayniin, ja kun kerron lähdöstäni, nämä ovat ensin hiukan pettyneitä mutta hyväksyvät asian ja toivottavat hyvää yötä. Haen kartanon yläkerrasta takkini ja laukkuni ja sitten menemme Liamin autolle. Laitan veljelleni viestin jossa kerron menneeni kotiin ja kenen kyydissä. Vanhempani jäävät muiden juhlavieraiden tapaan kartanolle nukkumaan mutta minä en kestä yhtään enempää melua tai epämiellyttäviä sukulaisia, joten valitsen mieluummin yksinäisen illan kotona. Liam kaasuttaa pihalta pimeän metsän halki kulkevalle tielle ja sitten Lontoon keskustan lävitse kotiini. Kello lähestyy yhtä, ja auton hurina saa minut unisemmaksi kuin olin aikaisemmin. Onneksi matka menee nopeasti.

"No tuota... Kiitos kyydistä Liam", sanon kun auto on pysähtynyt pikkuisen rivitalon pihaan. Taloja on rivistössä neljä, ja ne kaikki ovat samanlaisia, punatiilisiä ja pikkuisen etu- ja takapihan omaavia. Kaksi taloa on yhdessä ja toisen ja kolmannen talon välissä pieni väli. Liam hymyilee minulle sitä samaa hurmaavaa hymyä kuin aiemmikin ja nousee autosta avaamaan minulle oven.
"Ei kestä kiittää. Toivottavasti me törmätään vielä", Liam myhäilee ja samalla kun minä kaivan kotiavaimia taskustani, Liam hyppää autoonsa ja ajaa tiehensä.

Liam -

Ajan auton kulman taakse ja jään odottamaan että Lexi on sisällä talossa. Painan talon numeron muistiin ja menen sitten takaisin autolle. Tätä saalista täytyy pitää silmällä. Lähden ajamaan takaisin juhlapaikalle jotten herättäisi kenenkään epäilyksiä, varsinkaan saaliin itsensä.

//sorry, jotkut teistä ei varmaankaan voi sietää tällästä fantasiapölpötystä, mutta koska olen massateini niin halusin seurata muiden fanficblogien kaavaa ja kirjottaa fantasiatarinan. Seuraavasta tarinasta yritän taas tehdä mahdollisimman tavallisen. Mutta niin. Tää ei oo kylläkään mikään mun vahvin laji että kattoo nyt mitä tästä tulee :DD