Seuraavana aamuna tunnen kuinka jokin kevyt laskeutuu sängylleni ja hyörii hetken ympärilläni. Kuuluu läähätystä ja vinkunaa, ja sitten jokin lämmin ja kostea koskettaa otsaani. Avaan toista silmääni nähdäkseni herätyksen syyn. Valkoinen karvainen naama uiskentelee hämärään näkökenttääni ja kuuluu innostunut haukahdus.
"Hei Demi", sanon hiljaa ja silitän rakkaan westieni turkkia. Demi työntää kuononsa lähelle naamaani ja nuolee poskeani. "Odota, mä nousen ihan kohta viemään sua lenkille", mumisen ja käsken koiran alas sängystäni. Se vinkuu lattialla niin kauan, että herään kunnolla, puen kylpytakin päälleni ja otan sen hihnan esille eteisen naulakosta. Sujautan pannan koiran kaulaan ja avaan asuntomme oven. Ilma ulkona on jotakin viileän ja sopivan väliltä. Se piristää minua ja ilmeisesti pieni lenkki postilaatikolle tekee Demillekin hyvää. Menemme yhdessä sisälle ja minun on aika keittää kuppi vahvaa kahvia. Luen samalla aamun lehteä, ja odotan vanhempiani kotiin. Tosin kello ei ole kuin 11, ja jos he ovat valvoneet vielä myöhempään kuin minä eilen, voi herääminen tähän aikaa tuntua mahdottomalta tehtävältä. Juotuani kahvin ja syötyäni muutaman salaatinlehdellä höystetyn sämpylän puen päälleni mustat farkut, mustan topin ja sen päälle siniruudullisen kauluspaidan. Jätän sen auki ja laitan vielä nopeasti pallokuvioiset sukat jalkoihini. Meikkaan ja laitan hiukseni löysälle nutturalle. En ehdi muuta tehdäkään, kun puhelimeni jo soi. Nostan muutaman kuukauden vanhan Samsungin laukkuni pohjalta ja huokaan raskaasti kun näen että soittaja on pomoni. On hänellä pokkaa pyytää minua töihin vapaapäivänäni. Vastaan joka tapauksessa, koska eihän minulla ole muutakaan tekemistä kuin olla töissä.
"Lexi, anna anteeksi että mä joudun häiritsemään sua näin vapaapäivänä mutta Dawn tuli kipeäksi ja hänen piti tuurata Louisea joka on Espanjassa ja nyt en saa ketään hoitamaan hänen pöytiään...", pomoni, neiti Vanessa Green, vouhkaa ja minä kiristelen hampaitani. Onneksi hän ei näe minua nyt.
"No ei se haittaa. Mä voin tulla käymään siellä. Monelta Dawnin olisi pitänyt päästä kotiin?" kysyn ja kävelen talon halki keittiöön. Otan sivupöydän alalaatikosta paperinpalan ja kirjoitan siihen ensimmäisellä käteeni osuvalla kuulakärkikynällä missä olen ja monelta tulen.
"Vuoro alkaa kahdenkymmenen minuutin päästä ja päättyy kuudelta", Vanessa kertoo. Normaali kuuden tunnin vuoro. Okei, sen voisin vielä hoitaa.
"Hyvä on. Mä tulen ihan kohta. Ai mutta mun kaikki työasut on pesussa", muistan vielä.
"Ei se haittaa, täällä on muutama ylimääräinen, varmasti myös sinun kokoasi."
"Selvä. Nähdään kohta", sanon ja kun olen sulkenut linjan, huokaan taas. Sitten lähden pakkaamaan laukkuuni avaimia, lompakkoa ja puhelintani. Olen töissä muutaman kilometrin päässä olevassa kahvilassa. Palkkani ei ole suuri, mutta juuri nyt paljoakaan töitä ei ole tarjolla. Tahtoisin olla freelancervalokuvaaja, mutta koulutuspaikkoja ei ole vapaana ja joudun odottelemaan vielä pitkään ennen kuin paikat vapautuvat. Siihen asti yritän ansaita itse rahaa. Oma asuntokin voisi olla kiva, ikääkin kun minulla on mittarissa tuo maaginen 20. Tällä palkalla ei sitä kylläkään saa. Mutta tyydytään siihen mitä on.
"Okei Demi, ole kiltti tyttö. Max vie sut ulos kun se tulee kotiin", sanon eteisessä istuvalle koiralle ja vedän kenkiä jalkoihini. Sitten laitan vihertävän kangastakin ylleni, vedän vetoketjun kiinni ja napit myös. Vedän eteisessä olevan tuulikaapin ylähyllyltä mopokypärän ja sitten sanon vielä heipat Demille ennen kuin astun ovesta ulos, tarkistan että ovi on lukossa ja kävelen autotalliin. Sen ovessa on sama numero kuin asunnossamme, 2. Avaan oven ja ajan skootterini ulos tallista. Vedän vielä tallin oven kiinni ja kypärän päähäni. Autoonkaan minulla ei ole varaa, enkä edes tarvitse sitä mihinkään. Skootterillakin pääsee ihan hyvin paikasta toiseen! Istun kyytiin, laitan laukkuni olkahihnan pääni ylitse ja lähden sitten ajamaan kohti työpaikkaani.
Liam -
Näen Lexin astuvan ulos kakkosasunnosta. Seuraan puiden varjosta kuinka hän kävelee pikkuisella kakkosella merkittyyn talliin. Hetken odoteltuani hän ajaa skootterilla ulos ja laskee tallin oven alas. Sitten hän laittaa kypärän päähänsä, kiipeää skootterin kyytiin ja laittaa vielä laukkunsa paremmin. Hän lähtee ajamaan ja minun on piilouduttava paremmin puun taakse kun hän menee ohitseni. Kun hän on hieman kauempana, kävelen autolleni ja istun ratin taakse. Survaisen kaasua ja kaasutan kohti samaa suuntaa, jonne Lexi hetki sitten katosi.
Lexi -
Heti kun pääsen kahvilan pihalle, vien skootterini työntekijöiden parkkiin kahvilan taakse ja juoksen takaovesta sisään. Menen työntekijöille tarkoitettuun pukuhuoneeseen ja heitän laukkuni ja takkini kaappiin. Sitten haen Vanessan ohjeiden mukaan pesuhuoneesta - joka on pukuhuoneiden yhteydessä, siellä sijaitsevat myös vessat ja suihkutilat - itselleni työasun ja vaihdan sen pikavauhtia; valkoiset farkut, valkoinen t-paita jonka rintamukseen on painettu kahvilan nimi ja logo. Pesen kädet, laitan vyötärölleni esiliinan ja menen sitten kahvilan puolelle. Louisen pöydät ovat ikkunoiden vieressä. Ja ensimmäinen asia jonka joudun tekemään, on putsata yksi pöytä sämpylän muruista. Kun olen tehnyt sen, alan tarjoilla pöytiin kahvia, erilaisia leivonnaisia ja pikkusuolaisia. Työ sujuu hyvin, koska olen jo niin harjaantunut. Lisää pöydänpyyhkimistä, tarjoilua ja sitä jatkuu aina ruokataukoon asti taukoamatta. 20 minuuttia ruokataukoa ja eiköhän sitä mennä taas. Kun astun uudelleen kahvilan puolelle, huomaan viimeisessä minun - Louisen - pöydässä istuvan erittäin tutunnäköisen miehen. Tämä jättää takkinsa tuolin selkämykselle ja astelee kassalle. Yleensä kassalla työskentelevä Mary on vielä syömässä viidellä minuutilla myöhästynyttä lounastaan, joten minä menen ottamaan miekkosen tilauksen. Heti kun hän seisoo tiskin takana, tajuan että Liamhan se siinä.
"Heippa. Mitäs sulle?" kysäisen.
"Sinun veresi laimentamattomana, kiitos." Päässäni pyörii. Mitä hän sanoi?
"Anteeksi?" kysyn ja Liam vastaa että ottaisi mielellään kahvia. Silmiäni räpytellen laskutan kahvin ja toistelen mielessäni että minun on täytynyt kuulla omiani.
"Odota tässä, mä laitan sen kahvin nyt samantien sun mukaan", sanon ja käännyn hyvän tekosyyn varjolla poispäin hänestä ja hänen hurmaavasta hymystään, jossa ei ole kaikki kohdallaan. Se hymy ei ole iloista. Se on tekohymy, ehdottomasti. Laitan pahvimukin kahvikoneen alle ja musta neste valuu mukiin. Kun muki on täynnä, laitan ohuen puulastan mukiin, jotta sekoitus onnistuisi. Sitten käännyn takaisin tiskiä kohti ja kohotan katseeni.
"Mitä helvet-", pääsee suustani. Liam ei seiso enää siinä, hänen takkinsakaan ei ole enää tuolinselkämyksellä. Seison paikallani ällistyneenä pidellen käsissäni kahvimukia. Seuraava asiakas on jo tulossa kassalle, mutta minä vähät välitän. Oliko Liam edes täällä? Näinkö omiani, haaveilinko vain?
"Lexi! Anteeksi, mä jatkan tästä", Mary kuuluu sanovan takaani. En vastaa mitään. "Oot ihan kalpea. Ootko säkin tulossa kipeäksi?"
"Ehkäpä", mutisen, lasken kahvin tiskille ja käännyn kannoillani. Menen työntekijöiden pukuhuoneeseen, kävelen pesuhuoneeseen ja sieltä naistenvessaan. Pesen kasvoni kylmällä vedellä, korjailen meikkiäni ja palaan sitten takaisin kahvilan puolelle. Liam ei ole tullut takaisin, joten päätän että olen kuvitellut koko jutun ja jatkan töitäni. Takaraivossani hakkaa silti; mitä jos en kuvitellutkaan?
//sori, taas tulee tämmönen lyhyt :( mutta toivottavasti piditte! Oon liian laiska tekemään oikolukua joten anteeksi kaikki kirjoitusvirheet
Demi (kuva ei ole mun, eikä mitkään muutkaan kuvat, Weheartitistä oon tän hakenu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti