Kun isä ja äiti tulevat töistä, lähdemme etsimään Demiä. Omatuntoni kolkuttaa, mutta en vain voisi mitenkään selittää vanhemmilleni ja Maxille että joku onkin oikeasti kaapannut lemmikkimme ja kiristää sillä minua. En tiedä miksi näin, se on kummallista. Päässäni taistelee kaksi ääntä, toinen huutaa hädissään että minun pitäisi kertoa totuus, toinen taas miettii kuinka pahoihin vaikeuksiin joutuisinkaan jos kertoisin.
"Vesiperä", Max huokaa ja rymistelee metsästä äiti kannoillaan.
"Eiköhän lopeteta tältä päivältä. Huomenna mä menen poliisin puheille", iskä sanoo ja katsoo meitä nopeasti. Äiti nyökkää, Max kohauttaa olkiaan ja minä lähden kävelemään kotiinpäin muut perässäni. Ehkä jos asuisin nyt Australiassa oikeiden vanhempieni luona, minulla ei olisi koiraa jota etsiä, eikä mysteerijätkää jota paeta. Mutta jossittelu on turhaa. Tämä nyt vain menee näin.
Aamulla herään ilman herätyskellon sointia. Menen vasta iltavuoroon, joten saan olla kotona yksin koko päivän. Nousen ylös, keitän kahvit ja istun keittiönpöydän ääreen lukemaan lehteä. Laitan samalla muutaman paahtoleivän paahtimeen ja syön ne juuston kera. Juon kahvit, heitän lehden olohuoneeseen ja menen suihkuun. Sitten puen päälleni valkoisen villapaidan ja turkoosin hameen, joka on hieman vaaleampaa sävyä kuin hiukseni. Laitan vielä mustat, ohuet sukkahousut, jotta äiti ei pääsisi valittamaan siitä kuinka näyttäisin joltakin huoralta - niin hän aina sanoo kun laitan hameen ilman sukkahousuja. Harjaan hiukseni ja laitan ne isolle, huolettomalle nutturalle. Meikkaan aika kevyesti, niinkuin joka arkipäivä ja sitten istun sohvalle, painan silmät kiinni ja laitan puhelimestani musiikkia. Yritän rentoutua, yritän ajatella positiivisia ja puhdistaa mieltäni kaikesta negatiivisesta. Se ei ole helppoa, mutta minä yritän kovasti.
Räpsäytän silmäni auki, kun musiikki yhtäkkiä lakkaa, ja värinällä ollut puhelimeni alkaa väristä. Vedän vihreän luurin kuvaketta peukalollani oikealle, nostan luurin korvalleni ja kuulen äänen.
"Lexi?"
"Mistä sä sait mun numeron?" huudan lievässä paniikissa.
"Sun numero ei ole salainen, joten numeropalvelu kertoi sen mulle", Liam sanoo ja saatan kuulla hänen hymyilevän. Näen sieluni silmin kun hänen suupieliinsä kohoaa itsevarma ja kylmä virne, kun hän tyynesti ottaa vastaan jokaikisen sanani, olivatpa ne millaisia tahansa.
"Jaa. Miksi sä soitat mulle?" kysyn. Pitäisikö harkita numeron vaihtoa ja sen muutamista salaiseksi?
"Mä tarvitsen sua nyt", Liam sanoo. Mahaani vihlaisee inho ja säikähdys.
"Mihin?" kysyn vaikka en olekaan varma onko minusta kuulemaan vastausta.
"No sitä sun ei tarvitse tietää. Pääsetkö sä tänne tunnin kuluessa?" Liam kysäisee, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän jatkaa, "ai mutta pääsethän sä, koska muuten sun koirasi käy kalpaten." Puhelu katkeaa.
"O-okei", inisen ja kädet täristen lasken puhelimen viereeni sohvalle. Musiikki jatkaa soimistaan siihen mihin se jäikin, mutta minä en enää kuuntele. Miksi nyt?!
Liam -
En tiedä jaksanko odottaa luottamusta. Ehkä jaksaisin jos yrittäisin, ehkä en, mutta nyt haluan vain hiukan verta ja sitten minä häivyn, lähden etsimään mielenkiintoisempaa saalista.
Lexi -
Ajan skootterilla Liamin talolle. Koko matkan ajan mietin vain mihin hän tarvitsee minua ja miten Demi voi. Missä se on. Ja jos Liam onkin vaikka huijannut minua, eikä Demi olekaan hänellä vaan oikeasti kateissa. Pysäytän rautaportin eteen, ja mietin miten aukaisen sen. En ehdi oikestaan juurikaan miettiä mitään, kun Liam onkin jo portin luona. Hätkähdän hänen supernopeaa saapumistaan ja sydämeni lyöntitiheys kasvaa nopeasti hyvinkin paljon. Rautaportti avautuu, ja minä ajan siitä sisälle. Parkkeeraan skootterini talon eteen ja otan kypärän päästäni, tungen avaimet laukkuuni ja katselen Liamia, jonka kasvoilla on vain kylmän laskelmoiva ilme.
"Sisään siitä nyt", tämä sanoo ja astelee taloon ennen minua. Menen hänen perässään, kiskon takin päältäni jo ennen ovelle tuloa ja pitelen sitä käsivarrellani mennessämme sisälle. Potkin kengät jaloistani ja täristen hieman astelen Liamin perässä sisemmälle taloon. Me emme mene keittiöön tai olohuoneeseen, vaan suoraan yläkertaan.
"Mä annan koirasi takaisin, jos tottelet mua mukisematta", Liam sanoo ja kävelee edelläni valkoiselle ovelle, joita onkin tällä käytävällä aika monta. Hän päästää minut sisään, ja ensimmäinen asia jonka näen, on muutama kappale vahvistimia, kitara ja koirani.
"Demirakas, heii", lässytän koiralle, joka nousee ja tassuttelee luokseni häntä iloisesti vipattaen, niin että melkein koko koira tärisee innoissaan. Demi päästää muutaman haukahduksen ja nuolaisee sormiani.
"Noniin, nyt riittää. Sä tiedät että koira on täällä, on aika tehdä jotakin sen pelastamiseksi", Liamin ääni kantautuu kyllästyneenä selkäni takaa. Nousen ylös lattialta ja käännyn häneen päin, samalla kun hetkellinen helpotuksen tunne valuu minusta pois.
"Tuota, mistä tiedän että saan koiran takaisin jos tottelen sua?" kysyn ja pelaan aikaa.
"Sun on vain luotettava muhun, koska muuta sulla ei juuri nyt ole", Liam sanoo, ja astelee lähemmäs. Yhdellä liikkeellä hän repäisee laukkuni itselleen ja heittää sen olalleen.
"Ala tulla", hän käskee koleasti ja riuhtaisee minua käsivarresta. Horjahdan hänen mukanaan ulos huoneesta, ja Liam lukitsee oven. Sitten hän raahaa minut omaan makuuhuoneeseensa ja istuttaa sängylle. Hän vie laukkuni parvekkeelle, ja jättää ovet auki niin että kylmä viima virtaa estoitta sisälle huoneeseen. En tiedä johtuuko se Liamista vai tuulesta, mutta minun ihoni menee kananlihalle ja hampaani kalisevat hiljaa yhteen.
"Tule tänne", Liam sanoo ja osoittaa mattoa edessään. Hän itse seisoo juuri ja juuri maton reunan ulkopuolella. Hetken emmin, mutta kun hänen ilmeensä kovenee ja viilenee, en voi kuin totella. Ja yhtäkkiä en haluakaan olla vastarannan kiiski, vaan tehdä juuri niin kuin hän sanoo. Se on kummallista, niin on käynyt ennenkin. En enää halliste mieltäni tai tekemisiäni, vaikka tavallaanhan minä ne kuitenkin teen. Astelen hänen eteensä matolle, ja odotan mitä hän tekee seuraavaksi.
"Jos nyt sanot sanaakaan, jos kuulen huutoa tai alat kiljua, katkaisen niskasi, onko selvä?" Liam kysyy. Olen äimistynyt. Mitä hän oikein aikoo? Nyökkään silti, olen aivan hiljaa, vain sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, tunnen kuinka se hakkaa sormenpäissäni ja kuulen sen kaiun kovempana kuin koskaan. Odotan, ja odotan, ja Liam vain seisoo edessääni ja katselee minua. Hän mittailee katseellaan kasvojani, ja sitten kaulaani. En ehdi tajuta mitään, kun hän nojautuu eteenpäin, nuuskaisee kaulaani ja pienen hetken kuvittelen kuulevani limaisen äänen ihan korvani juuresta. Sitten Liam painaa hampaansa kaulaani, ja olen huudahtaa pelosta ja järkytyksestä, mutta muistan mitä hän sanoi, ja pidän suuni kiinni. En tahdo menettää päätäni.
Liam -
En hetkeen edes ajattele mitään muuta kuin verta, joka pulppuaa suuhuni lämpimänä, punaisena virtana, jossa on tulinen sivumaku. Painan hampaitani aina vain syvemmälle Lexin kaulan pehmoiseen ihoon ja tunnen kuinka hän alkaa veltostua. Turhautuneena astelen sängylleni ja istutan hänet sen reunalle. En missään vaiheessa lopeta veren imemistä, en tahdo päästää yhtään pisaraa karkaamaan.
"Liam... Mi-mitä sä... Lopeta", Lexin suusta pääsee, mutta en jaksa välittää. Lopetan vasta kun haluan, enkä minä todellakaan halua vielä.
Lexi -
Olen liian voimaton pyristelläkseni irti Liamin otteesta. Hän pitelee kiinni käsivarsistani aina vain rautaisemmaksi muuttuvalla otteellaan, kun minusta taas tuntuu että vajoan pian tiedottomuuteen, pimeyteen.
"Liam... Ole kiltti ja lopeta", kähisen ja kaikki jäseneni valahtavat ihan veltoiksi, silmäni painuvat puoliumpeen ja tajuntani hämärtyy.
"Pidä suusi ummessa!" Liam ärjäisee ja katsahtaa minuun. Hänen silmänsä ovat tummat, tummemmat kuin koskaan, ne ovat kuin syvät kuopat. Ei, näen varmasti harhoja, ei kenenkään silmät voivat noin vain muuttaa väriään. Ehkä se johtuu valosta. Mutta en ehdi juurikaan miettiä enempää, kun jo valun jonnekin välitilaan, kai se on jokin pyörtymisen esiaste. En edes kuule enää kunnolla, en tunne mitään, en ajattele mitään ja kaikki on vain mustaa.
//öhöm... Anteeksi taas kun kesti näin kauan, inspi on ollu ihaaaan hukassa tän tarinan osalta, mutta olin jo vähän aikaa sitten alottanu tätä lukua ja nyt sain sen sitte vihdoin loppuun. Älkää välittäkö k-virheistä, en jaksa edelleenkään oikolukea tätä... D: Mutta toivottavasti tykkäsitte tästä silti.
Tässä vielä Lexin vaatteet. Haha, vaikka sanoin etten juuri laita asukuvia, niin taas näette tässä yhden sellaisen. Jes hei
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti