Kokonainen viikko kuluu ilman sitä, että näen Liamia. Se on ihme, koska aiemmin hän ei ole jättänyt tulematta kahvilaan. Tunnen pystyväni hengittämään vapaammin, mutta toisaalta taas ahdistun kun mietin, mitä voisi vielä seurata. Eräänä maanantai-iltana kävelen Demin kanssa puistossa, kun kuulen oksien rasahtelua polun varrella olevasta pienestä metsästä. Pysähdyn ja katsahdan Demiin, joka on kohottanu kuonoaan ja haistelee ilmaa ja sitten maata keskittyneesti. Käännyn katsomaan kohti metsää, joka näyttää uhkaavalta hämärässä. Katulampun valo ei ylety edes metsän rajalle. Revin takkia paremmin päälleni ja hytisen tuulen puhaltaessa yhtäkkiä kasvoihin. Kun olen jonkin aikaa katsellut metsään, käännähdän jatkamaan matkaa, kunnes tajuan, että jokin on pielessä. Pitelen käsissäni Demin hihnaa, mutta missä itse koira on? Nostan hihnan toisen pään ylös maasta, ja pitelen sitä käsissäni täristen pelosta, paniikin vallatessa mieleni. Demi ei ole voinut karata siitä itsekseen. Ei mitenkään. Vai olisisko sittenkin. Panta on kylläkin aukaistu, sitä ei voisi koira itse tehdä. Se voisi rimpuilla irti, mutta ei, ei Demi tekisi sellaista. Alkaa taas tuulla. Se on erilainen tuuli kuin aiemmin. Säikähdän, kun kun yhtäkkiä joka toinen katulamppu sammuu. Ne tekevät niin aina kello 21:den jälkeen, kaupunki säästää hiukan sähköä pitämällä öisin päällä vain jokatoista katuvaloa. Rauhoittelen itseäni, ja tavoittelen puhelintani.
"Mitä hemmettiä...?" ihmettelen itsekseni ääneen, kun puhelin ei olekaan takintaskussa, johon ihan varmasti latoin sen. Katselen maahan, etsin taskut ja kaikki. Ei mitään. Ja missä se koirakin nyt on? Katselen metsään, katselen puiston puolta ja painan paniikkinappulaa. Hukkasin koiran ja kännykän ja minulla on kylmä ja huomenna on töitä ja pitäisi päästä nukkumaankin.
"Demi! Demi missä olet? Tuu tänne, tule nyt, mä en tahdo leikkiä piilosta!" huutelen ja kävelen muutaman askeleen eteenpäin. Ei mitään. Katselen taas metsään, luulisi kyllä että valkoinen koira erottuisi tuollaisessakin pimeydessä. Puiston lähellä on autotie, ei kovin vilkas mutta kuitenkin. Juoksen puiston läpi ja tiirailen josko koira olisi jossakin siellä. Muutama auto menee ohitseni, ja rukoilen että löydän koirani vielä elossa jostakin.
"DEMIII!" kutsun taas ja sydämeni hakkaa hulluna. Jos minulla vain olisi ollut puhelin jolla soittaa Max ja iskä apuun...
"M-mä en voinut tehdä mitään... Mä yritin etsiä sitä mutta tuolla oli jo niin kylmä ja pimeetä ja... Nyt se on tuolla jossakin ihan yksin, ja mulla on ikävä sitä", itken keittiössä vanhemmilleni ja Maxille puoltatoista tuntia myöhemmin. Puhelimeni olikin jäänyt kotiin, en ollut pudottanut sitä, vaikken ollut sitä kyllä taskuunikaan laittanut, kuten olin luullut, mutta Demiä en ollut löytänyt. Sen hihna ja panta retkottavat naulakossa takkini vieressä, sen kuppi on täynnä vettä ja sen nukkumapaikka odottaa lämmittäjänsä. Mutta Demi ei vain tule kotiin.
"Jospa me yritettäisi etsiä se huomenna. Meidän kaikkien pitää nyt saada unta jotta voidaan mennä töihin, mutta töiden jälkeen haravoidaan lähimetsät ja puistot. Me löydetään se vielä", isä sanoo ja katsoo minua huolissaan.
"Löydetäänkö me se elossa?" kuiskaan, mutta tiedän kaikkien kuulleen sen. Kukaan ei anna minulle vastausta.
Seuraavana aamuna herään tajuamatta edes mikä päivä on, ja hetken kaikki on hyvin. Sitten eilisiltainen jysähtää tajuntaani ja mahaani vihlaisee jo ajatuskin, ettei Demi olekaan kotona meidän luona. Minulla on liian vähän aikaa jäädä petiin murehtimaan koiraa, mutta töissä ollessani ajattelen sitä koko ajan. Yritän asettaa tekohymyn naamalleni ja ottaa tilauksia vastaan mahdollisimman normaalisti, mutta en voi olla ylianalysoimatta asiaa, kuvittelen kaikki mahdolliset kauhuskenaariot päähäni ja mietin että mitä jos on jo liian myöhäistä ja ruokauntiin mennessä olen jo ihan puhki kaikesta siitä ajattelusta, puhumattakaan siitä miten kipeät jalkani ovat kun olen juoksennellut puoli päivää asiakkaiden luona.
"Lexi, onko kaikki hyvin?" Mary kysyy kun haukkaan haluttomasti palan juustosämpylästäni.
"Demi katosi eilen", kakaisen. Sen sanominen ääneen jollekulle tekee siitä realistisempaa ja kaksi kertaa kamalampaa.
"Voi ei... Tosi ikävä kuulla. Toivottavasti te löydätte sen vielä", Mary sanoo ja halaa minua lujasti. Joudun toistamaan ruokataukoni aikana vielä muutamaan kertaan alakuloni syyn, ja taas olen keskellä sitä ajatusvirtaa, jonka olisi halunnut jo katkaista. Syötyäni sen yhden vaivaisen sämpylän, heitän sen ympärillä olleen folionpalasen roskiin ja juon kupin kahvia omaan laskuuni, ja sitten astelen kahvilasalin puolelle kohdaten näyn, jota en todellakaan ole kaivannut viimeisen viikon aikana. Liam on palannut kuvioihin. Tavoistaan poiketen hän istuu pöydän ääressä, hän ei ole laskenut takkiaan tuolin selkämykselle ja minut nähdessään hän koukistaa minulle sormeaan. Olen näyttää hänelle keskisormea, mutta se olisi ehkä hiukan sopimatonta keskellä kaikkia niitä ihmisiä. Astelen hänen pöytänsä luokse vaikka se ei edes kuulu alueelleni ja seisahdun hänen eteensä.
"Hau", hän sanoo, virnistää ja nousee tuoliltaan. Sitten hän tepastelee ohitseni ja painelee ulos ovesta. Minä jään katsomaan hänen peräänsä hämmentyneenä.
Koko työpäivän olen kuin tulisilla hiilillä. Tahdon löytää Demin, tahdon koirani takaisin kotiin, tahdon mennä etsimään sitä. Kun viimein pääsen kotiin, olen miettinyt pääni puhki. Ja päätäni särkee kaikesta siitä ajattelusta.
"Moi", huudahdan päästessäni sisälle taloon. Potkin kengät jaloistani, kuulen kuinkaa Max huutaa heipat ja laitan takkini naulaan. Vien laukkuni huoneeseeni ja työvaateeni pesukoneeseen. Nälkäisenä astelen keittiöön, piipahtaen kylppärissä hakemassa päänsärkylääkkeen. Otan sen vesilasin kanssa ja sitten taiteilen itselleni muutaman voileivän ja keitän kahvia.
"Heti kun iskä tulee, niin me voidaan mennä etsimään Demiä", Max huikkaa lehden takaa.
"Joo", sanon lyhyesti ja nappaan palasen toisesta leivästä, kaadan kahvin kahteen kuppiin ja ojennan toisen Maxille, toisesta siemaisen itse. Istun veljeäni vastapäätä ja nakerran leipääni, juon kahviani ja odottelen milloin isä tulee kotiin. Noin varttia myöhemmin astun huoneeseeni etsiäkseni jostakin kaapista taskulampun ja jonkin hieman lämmittävämmän takin, kun tajuan erään asian. Mitä Liam sanoikaan tänään aiemmin?
"MAX!" huudan niin lujaa kuin keuhkoistani lähtee ja juoksen huoneeni ovelle välittämättä siitä, että meinaan liukastua kiiltävällä parketilla. Riuhtaisen oven auki ja lennähdän suoraan päin Maxia.
"Missä palaa?" tämä kysyy ja katselee minua kummissaan.
"Mä saatan tietää missä Demi on!" sanon ja juoksen Maxin ohitse eteiseen vetämään kenkiä jalkoihini. "Sun pitää ajaa mut sinne talolle, josta sä hait mut silloin viikko sitten", hoputan ja kiskon takkia niin vahdikkaasti ylleni etten huomaa kuinka laitan oikeaa kättäni väärään hihaan. Max huomauttaa minulle siitä, joten korjaan asian ja saan takin oikein päin päälleni. Vedän vetoketjun kiinni ja haen kännykkäni. Max seisoo edelleen paikoilleen jähmettyneenä ja tyhmä, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Hop hop! Mennään nyt katsomaan onko Demi siellä vai ei!" Max saa liikettä niveliinsä ja vetää takin ja kengät päälleen, nappaa autonavaimet ja me kiiruhdamme ulos ja autotalliin. Istumme äidin autoon ja Max lähtee ajamaan kyselemättä sen enempää. Koko automatkan mietin vain, olenko oikeassa, ja mitä aion sanoa sekä Maxille että Liamille jos olen väärässä, tai jos olenkin oikeassa.
Max pysäyttää auton Liamin talon eteen. Portit ovat kiinni, no niinpä tietenkin. Eihän mikään voi olla liian helppoa. Astun ulos autosta ja yritän etsiä jonkinlaista lukonavaajaa, kunnes muistan miten sen saa auki. Sormenjälkitunnistin nököttää edelleen sen samaisen tolpan päässä kuin viimeksikin. Kävelen sen luokse ja hetken pohtimisen jälkeen päätän kokeilla onneani. Painan sormeni tunnistimelle. Mitään ei tapahdu, portti ei aukea. Vedän sormeni pois ja katselen epätoivoisena ympärilleni.
"Lexi", Max huudahtaa pian autosta, jonka ikkuna on nyt avattu. Veljeni osoittaa tonttia kiertävää tiheää pensasaitaa sormellaan. Seuraan hänen sormeaan ja hänen katsettaan, ja näen jotakin valkoista kiinni aidassa. Hölkkään sen luokse, ja nostan lapun sormieni väliin. 'Tiesinhän minä, että tulisit. Koirasi turkista ei ole karvaakaan katkaistu, älä huoli, mutta takaisin et häntä saa, et ennen kuin suostut ehtoihini. En ole kotona, mutta senhän sinä varmaan jo arvasitkin. Tulen hakemaan sinut kyllä sitten, kun tarvitsen sinua...' Pitelen lappua käsissäni, luen sen vielä kerran lävitse ja annan sitten katseeni vaeltaa lapusta maahan, ja siitä taloon.
"DEMI", huudan ihan hetken mielijohteesta, mutta mitään ei kuulu. Rutistan lapun nyrkkiini, yritän vielä katsella josko jotakin näkyisi, mutta ei. Kävelen lannistuneena autolle.
"No?" Max kysyy huolissaan kun istun hänen viereensä. Tungen lapun taskuuni, laitan turvavyön kiinni ja olen siinä vaiheessa jos ehtinyt päättää mitä tehdä.
"Ei mitään. Etsistään Demi sit illalla kun iskäkin on kotona", sanon. En katso Maxiin päin, hän huomaisi silmistäni että valehtelen.
"Okei", Max huokaa lannistuneena ja ajaa pois talolta. Minua kalvaa nyt epätietoisuus jaa omaatuntoami kolkuttaa. Voi kuinka vihaankaan Liamia juuri nyt.
Liam -
"Siis eihän toi vaan ole sun koira?" Harry kysyy ja osoittaa harkkakämpän lattialla torkkuvaa valkoista karvaturria.
"Ei. Sen omistaja, Lexi, ei vain voinut ottaa sitä mukaansa lähtiessään serkkunsa luokse muutamaksi päiväksi. Se asuu mun luona pari päivää", sanon. Minua tavallaan inhottaa valehdella ystävilleni, mutta tavallaan olen ihan tietämätön syyllisyydestä ja omantunnontuskista sun muista. Ihmisyyteni on valunut kuin vesi hiekkaan, vaikka onhan sitä vieläkin jäljellä vaikka muille jakaa. Valehtelu vain kuuluu tähän juttuun. Ja suurinta salaisuuttani, jonka vuoksi valehtelen näille neljälle ja lukemattomille muille ihmisille, ei ole kertominen kenellekään, ikinä.
"Jaahas, jaahas...", Louis virnuilee ja on jo päästä alkuun jossakin hyvin tärkeässä kiusoitteluprojektissa, kun huoneeseen pamahtaa Paul ja muutama muukin ihminen, jotka ovat katsomassa harjoituksiamme.
"Noniin pojat, nyt pitää sitten tehdä kunnolla töitä, ja mieluiten kerralla oikein. Ei pelleilyä", Paul sanoo ja katselee meitä kaikkia vakavana ja hieman syyttävästi. Nyökkäämme, vaikka emmehän me tuota saarnaa ihan tosissaan ottaisi, ja ohjeiden mukaan avaamme äänemme. Samalla katselen Lexin koiraa ja mietin, kuinka hyvän välikappaleen olenkaan ottanut tähän väliin. Hänen äitinsä on seuraava, jos Lexi käy hankalaksi. Tai se hänen veljensä. Mutta katsotaan nyt ensin saanko hänet taipumaan tahtooni tuon rakin avustuksella.
"KESKITTYKÄÄ NYT!"
//hmm... Tämmöstä tällä kertaa, älkää tylsistykö kuoliaiksi :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti