Lexi -
Piiloleikki. Hippa. Kaikenlaiset pelit. Rakastin niitä pienempänä. Nyt minusta tuntuu, että olen joutunut keskelle yhtä suurta peliä, jossa yritän etsiä jotakin joka juoksee koko ajan karkuun. Olen lähellä selvittää koko vyyhdin, ja sitten joku sotkee kuvion ja minun on heitettävä noppaa uudelleen enkä pääse enää kiinni siihen, mihin jäin.
Liam ikäänkuin on se, joka juoksee pakoon. Hän ilmestyy joka työvuoroni aikana kahvilaan ja tilaa kahvin, maksaa sen ja jää odottelemaan. Käännän selkäni hänelle, laitan mukin kahvikoneen alle ja odotan että muki on täynnä. Kun käännyn takaisin häneen päin, on hän jo kadonnut johonkin. Joka kerta sama juttu. Olen joka kerta yrittänyt jäädä katsomaan häneen päin, mutta jokin minussa pakottaa kääntämään selkäni. Kuulen myös välillä ihan outoja ääniä ja luulen jonkun katselevan minua kotitaloni ikkunoista. Jos en pian löydä jotakin selitettä äänille, alan epäillä mielenterveyttäni. Olen sanonut äidilleni tästä, mutta hän vain väittää minun olevan väsynyt ja stressaantunut, ja että kuvittelen vain kaiken. Ehkä niin. Tavallaan toivoisin että kuvittelisinkin. Koska jos joku oikeasti seuraa minua paikasta toiseen, en usko että voisin tuosta vain jatkaa elämääni normaalisti. Mutta en oikein tiedä mitä ajatella Liamista. Se että hän ilmestyy ja katoaa tuolla tavalla joka ikinen päivä, on todella eriskummallista. Eräänä päivänä päätän ottaa sen puheeksi, kun hän ilmestyy kahvilaan. Hän vie takkinsa tutusti tuolin selkämykselle ja kävelee tiskille. Pyyhin juuri tiskiä ja katson hänen suuriin silmiinsä kun hän tulee kohdalleni.
"Liam. Mä tahdon jutella sun kanssa", pamautan. Liamin hymy hyytyy hieman. Sitten hän virnistää kahta suuremmin ja vinommin kuin ikinä aiemmin.
"No mutta. Sopiihan se", Liam sanoo ja nojaa tiskiin. Heitän rätin kädestäni väliimme ja nojaudun hieman häntä kohti. En edes tiedosta tekeväni niin. Katson miestä haastavasti silmiin ja kerron tahtovani johonkin julkiseen paikkaan keskelle ihmisjoukkoa ja sitten voimme keskustella asioista. Tai no, yritän sanoa niin, mutta aivan kuin suuni muodostaisi sanoja yksikseen, kuulen oman ääneni toteavan:
"Sinun luonasi yhdeksältä." Yritän korjata lausettani, mutta en saa suustani tulemaan enää pihaustakaan.
"Toki. Mä voin tulla hakemaan sut", Liam kehrää. Hänen silmiinsä syttyy jotakin, jotakin synkkää. Kylmät väreet juoksevat selkärangassani, mutta aivan kuin pakotettuna, nyökkään. Ja sitten kerron vielä osoitteeni tuolle kummajaiselle, enkä edes omasta tahdostani.
"Ottaisin kahvin", Liam hymyilee viekoittelevasti. Tiedän jo miten tarina päättyy. Huokaan, ja koska kukaan ei ole kassalla juuri nyt, laskutan kahvin, käännyn muki kädessäni laskemaan kahvit kuppiin ja jo kääntyessäni takaisin hörppään mukista itse. Aivan kuten arvasinkin, Liam on poissa. Juon kahvin itse loppuun ja mielessäni heitän Liamin suuntaan sarkastisen kiitoksen.
10 vaille yhdeksän seison kotini edessä pidellen kiinni laukkuni kantohihnasta ja väristen, ehkä kylmästä, ehkä pelosta. Minulla on jalassa mustavalkoraidalliset farkut ja yläosana ohut valkoinen villapaita. Ja takki sen päällä. Kengiksi olen valinnut mustat Converset. En ole laittanut meikkiä tai hiuksia mitenkään erikoisesti, mutta siististi toki tietenkin. Vaihdan painoa jalalta toiselle ja huokailen vähän väliä kyllästyneesti. Noin viiden minuutin kuluttua tumma auto - merkistä tai väristä ei saa selvää näin hämärässä - lipuu kohdalleni. Liam katselee minuun päin ja heilauttaa kättään kutsuvasti. Kävelen auton toiselle puolelle ja istun hänen viereensä etupenkille.
"Hei", sanon hiljaa, vain sanoakseni jotakin.
"Hei vain", Liam vastaa matalasti ja heti kun olen laittanut oven ja turvavyön kiinni, hän lähtee ajamaan poispäin talolta. Mietin ihan pienen hetken, pääsenkö sittenkään koskaan enää kotiin. Mutta karistan tuon ihan typerän ajatuksen päästäni ja keskityn suunnittelemaan mitä aion kysyä Liamilta. Hän ajaa pikkuista ylinopeutta kaupungin lävitse ja tulee lopulta Lontoon hiljaisimmalle alueelle. Hän ajelee muutamia kortteleita ympäri ja tulee lopulta erään hieman sivussa olevan talon eteen. Se ei ole mitenkään erikoinen muuten, mutta se on varmasti ainakin kaksi kertaa normaalin omakotitalon kokoinen ja etupihalle mahtuisi laiduntamaan muutama hevonen ja pari lehmää.
Liam ajaa sisään takorautaisista porteista jotka avautuvat painamalla ulkopuolella olevan tolpan päässä olevaa nappia - kaipa se skannaa sormenjälkiä tai jotakin, en ole ihan varma - ja sitten hän hurauttaa auton autotalliin, jossa on automaattisesti avautuvat ovet. Nousen autosta ja katselen hetken ympärilleni samalla kun läimäisen oven kiinni. Tallissa on moottoripyörä ja kaksi muuta autoa, joista toinen on sininen ja toinen ehkäpä musta.
"Tuletko sinä Lexi?" Liam kysyy ja minun ei auta muu kuin astella betonilattian ylitse Liamin perään, nurmikon poikki talon eteen ja portaita ylös ovelle. Liam aukaisee sen minulle ja päästää minut sisälle kiiltävän puhtaasen kotiinsa, jonka aulasta lähtevät valkoiset marmoriportaat yläkertaan, jossa on kattokruunu ja vaalea karvainen matto. Vasemmalle avautuu olohuone suurine vaaleine sohvineen ja nurkissa seisovine biljardipöytineen, ja oikealle taas jokin keittiön tapainen. Keskellä suurta huonetta on pieni saareke, jonka ympärillä on muutamia tuoleja ja huoneen takaseinää kiertää kiiltävä sivupöytä. Oma kotini tuntuu heti nuhjuiselta pahvilaatikolta. Eikä talo edes näyttänyt näin suurelta ulkopuolelta.
"Vau...", en voi estää itseäni henkäisemästä. Ilmeisesti Liam kuulee sen koska näen silmäkulmastani kuinka hän virnistää.
Riisumme kengät jaloistamme ja jätämme takit naulakkoon. Otan silti laukkuni mukaani. Vaikka minua kaihertaa kasa kinkkisiä kysymyksiä, en esitä niistä yhtäkään, vaan ihmettelen talon suuruutta ja sen prameaa sisustusta. Astumme kalliinnäköiselle parketille ja sitten Liam suuntaa kohti olohuonetta. En ole varautunut kaikkeen mikä minua siinä huoneessa odottaa. Ikkunat, jotka antavat etupihalle, ovat kaksi kertaa minun korkuisiani ja takaseinällä on valkoinen takka, jossa palaa kotoisasti tuli. Muutama eläimenpää on laitettu seinälle - minulla menee inhonväreet selässä kun katselen niitä. Elänparat - ja muutamia vanhoja tauluja. Yhdessä nurkassa on muutama suuri kirjahylly ja niiden edessä on biljardipöytä. Takan vieressä on iso televisio ja niiden edessä onn valkoinen sohva ja muutama nojatuoli. Pikkuinen pöytä on näiden keskellä ja sen päällä on muutamia kukkia maljakossa.
"Vau", toistan jälleen.
"Oliko sulla jotain muutakin asiaa kuin 'vau'?" Liam kysyy ja vetää minut vierelleen sohvalle.
"Itse asiassa oli", sanon ja ravistelen itseäni. Pidän huolta, että minun ja Liamin välillä on pieni välimatka, ja sitten katselen kohti takkaa kun avaan suuni. "Miksi sä katoat?"
"Enhän mä nytkään ole kadonnut mihinkään", Liam naurahtaa kolkosti.
"Äh, älä nyt viitsi... Kahvilassa. Tulet, tilaat kahvin ja lähdet maksettuasi", tuhahdan ja katson häneen muutamia sekunteja. Hänen katseestaan voi lukea pilkkaa. Sitten käännän katseeni poispäin.
"Muuten en saisi sinua kiinnostumaan minusta enkä pääsisi lähelle sinua, joka minun tarvitsee tehdä saadakseni juoda sinusta", luulen kuulleeni. Ihoni menee inhosta kananlihalle. Kuulinko väärin? Mitä ihmettä?
"Toistaisitko?"
"Koska minulla on tylsää. Teen niin koska olen tylsistynyt", Liam vastaa. Naamani on varmasti kuin kysymysmerkki, mutta Liam ei sano enempää.
"Puhutko sä totta?"
"Voi olla, voi olla etten", Liam sanoo ja virnistää raivostuttavasti, omahyväisesti. Hän ristii kätensä takaraivonsa taakse ja nojautuu tyynyille.
"Miksi sä et voi koskaan vastata yksiselitteisesti, niin että muutkin ymmärtäisi sun puheet?" kysäisen vain jatkaakseni puhumista. Minun tulee yhtäkkiä kylmä ja minulla on tosi ahdistava olo.
"Koska tykkään peleistä", Liam sanoo hiljaa ja matalasti. Hänen karhea äänensä tunkee tajuntaani ja kylmät väreet juoksevat pitkin selkärankaani. Tunnen niskani jännittyvän ja kaikki aistini terävöityvät. Siirrän lievästi pelokkaan katseeni Liamin silmiin jotka ovat yhtäkkiä yötäkin tummemmat, jollakin mystisellä tavalla todella seksikkäät ja aivan varmasti ne tietävät minulle suuria hankaluuksia. Hänestä tulee saalistaja ja minä olen uhri, joka rukoilee viimeiseen asti henkensä säästämistä.
"Millaisista?" kysyn ääni väristen ja nielaisen niin lujaa, etten ihmettelisi yhtään vaikka Obamakin olisi kuullut.
"Kaikenlaisista."
"Sepä... sepä kiva", sanon ja katselen edelleen Liamia silmiin. Olen joskus lukenut jostakin ettei eläimille saisi näytää pelkoaan koska ne käyttävät sitä hyödykseen, ja että toisia eläimiä ei saa tuijottaa silmiin koska ne tulkitsevat sen hyökkäykseksi.* Nyt tunnen olevani samassa huoneessa verenhimoisen eläimen kanssa, ja rikon molempia sääntöjä erittäin rankasti. Mutta en voi kääntää katsettani. En vaikka yritän. Niskani on jähmettynyt, pääni ei käänny milliäkään ja silmäni tapittavat Liamin pohjattomilta näyttäviä silmiä jotka imevät kaiken valon ympäriltämme.
"Eikö olekin?"
Liam -
Lexi tuijottaa minua peloissaan. Näen hänen silmistään, kuinka hänen pelkonsa vain kasvaa hetki hetkeltä, kuulen hieman liiankin selvästi kuinka hänen sydämensä pyristelee kuin pikkuinen kolibri, takoo ajatuksiani hajalle mahukkaalla äänellään, näen hänen kaulasuonensa sykkivän pulssin tahtiin ja kuulen kiivaan, pinnallisen hengityksen.
"Sä et oo normaali", Lexi vinkaisee ja nostaa kättään ja käytää sitä sinisissä hiuksissaan. Näen kuinka käsi tärisee kuin haavanlehti.
"Enkö?" kysyn ja virnistän. Minulla tekee tiukkaa pitää kulmahampaat ikenien sisällä. Mutta yritän silti. Uhrin luottamus on tärkeintä tässä vaiheessa, myöhemmin sillä ei ole enää väliä. Silloin ainoa asia joka merkitsee on veri, tuo punainen paholainen, paksu ja kuuma neste joka pyörteilee kielellä ja poksahtelee suussa ja ravitsee meidät. Vesi herahtaa kielelleni ja minun on lopetettava virnuilu hetkeksi vetääkseni kulmahampaat takaisin ikeniin.
"Et. Et todellakaan. Sä olet joko mielipuoli tai joku, jota ei ole edes olemassa tässä maailmassa", Lexi sanoo ja hänen äänensä värisee pahoin. Hän näyttää pidättelevän itkua, tai kirkumista. Tai molempia. Myös hänen hento vartensa tärisee aivan kuin hän olisi erittäin kylmissään. Päästän hänen katseensa otteestani hetkeksi noustakseni ja etsiäkseni viltin. Uhrin luottamus on vielä saavuttamatta... Nousen sohvalta ja kävelen aulan lävitse keittiöön ja haen kodinhoitohuoneesta, keittiön takaa, viltin. Kun tulen takaisin olohuoneeseen, on se tyhjä. Kuulen heikosti rajua huohotusta yläkerrasta. Lasken viltin sohvan kulmalle ja kipaisen yläkerran aulaan. Seuraan nyyhkeeksi muuttunutta ääntä ainoalle lukitsematta jääneelle ovelle, joka sattuu olemaan makuuhuoneeni ovi, ja avaan sen. Huoneessani on parveke, ja sen ovi on raollaan. Astelen ovelle, avaan sen kunnolla auki ja näen miten yhdessä nurkassa Lexi halaa polviaan ja itkee hiljaa. Hän säikähtää kun hymähdän.
"Mä- mä tahdon kotiin", Lexi sanoo ja yrittää ilmeisesti estää ääntään sortumasta puhumalla hieman lujemmin kuin aiemmin.
"Mutta vastahan sä tulit", virnistän.Verenhimoni ei ainakaan laannu siinä kuunnnellessani tytön sydämen entistä villimpää taontaa.
"Mä en tahdo jäädä tänne sun kanssasi. Mä haluan kotiin nukkumaan", Lexi nyyhkäisee. Sitten hän ampaisee ohitseni enkä edes yritän estää häntä, kun hän ryntää ulos huoneestani meikit poskille valuen, laukku reittä hakaten. Astelen rauhallisesti hänen perässään, ja kun seuraavan kerran näen hänet, hän on lyyhistynyt alakerran aulan valkoiselle matolle. Uhrit, jotka sekoavat näin, ovat minusta niitä kaikkein ärsyttävimpiä. Ne jotka laittavat vastaan ovat kivompia. Heidän kanssaan voi jopa tapella ja heidän epätoivoisille vastustamisyrityksilleen voi nauraa kavereiden kesken sitten myöhemmin. Olisinpa valinnut mielenkiintoisemman kohteen. Mutta yleensä ne typerät blondit tai sisukkaat brunetet omistavat laimean veren eikä se tee saalistamisesta yhtään sen palkitsevampaa kuin tämäkään.
Lexi -
Henkeni ei tunnu enää kulkevan, huohotan itkukohtauksen kourissa ja kuulen askelia takaani. Mutta en jaksa nousta, en jaksa laittaa vastaan kun olkavarteeni tartuaan ja minut vedetään ylös.
"MENE POIS!" huudahdan itkuisesti ja yritän repäistä itseni irti Liamin otteesta.
"Mitö jos sinä olisitkin se joka menee pois? Voin viedä sinut kotiin", Liam tarjoutuu. Mistä tuo yllättävä avuliaisuus?
"Mä en tahdo sulta mitään, edes kyytiä kotiin. Mä soitan mun veljelle ja se tulee hakemaan mut. Eikä me nähdä enää ikinä!" huudahdan.
"Oletko sä iha varma?" Liam virnuilee ja päästää kädestäni irti. Horjahdan hiukan eteenpäin mutten silti kaadu.
"OLEN!"
"Selvä, ihan kuinka tahdot", Liam hymyilee raivostuttavasti, ojentaa minulle takkini ja minä repäisen sen peloissani hänen kädestään. Pyyhin sottaantuneet meikkini kämmenselkääni ja puen takin pikavauhtia päälleni ja kengät jalkoinini. Sitten otan laukustani kännykän ja valitsen jo osoitekirjasta veljeni numeroa.
"Hyvää illanjatkoa", Liam virnistää avatessaan minulle oven. En sano hänelle mitään, kävelen vain jalat täritsen hänen ohitseen ja kun olen mennyt portaat alas, kuulen kuinka ovi takanani suljetaan. Mutta silti minulla on tunne että minua tuijotetaan. Yh, mietin mielessäni, kuinka inhottavaa. Soitan Maxille ja kun hän lopulta tulee hakemaan, olen kylmissäni ja peloissani. Nousen auton etupenkille ja Max lähtee ajamaan.
"Onko kaikki hyvin?" Max kysyy ja katsahtaa minua huolestuneesti ja kääntää sitten katseensa tiehen.
"On."
"Eikai sinulle käynyt mitään? Eikai sinua satutettu?"
"Ei. Se tyyppi oli vaan täysi kusipää, mä en tahdo nähdä sitä enää", huokaan. Nyt olen pikemminkin vihanen. En saanut tarvitsemiani vastauksia ja näytin pelkoni eläimelle, joka käyttää sitä vielä hyväkseen. Vaikka sanoin etten tahdo nähdä Liamia enää, olen varma ettei tuo kerta ollut viimeinen.
*mulla ei oo mikäälaisia vedenpitäviä todisteita, voi olla että höpöttelen jotaki iha omaa :D
//noniin. Julkaisin tän nyt vihdoikin. Luku on mitä on, puolunessa tässä kirjottelin jotakin ja nyt pitäisi nukkumaan mennä. Toivottavasti piditte, ettekä välitä niistä miljoonasta k-virheestä joita teksti sisältää. Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti