Lexi -
Herään vähän ajan päästä pieneen pistävään tunteeseen kädessäni ja kaulassani. Olen maannut käteni päällä koko ajan pyörtymisestä tähän hetkeen, ja kättä pistelee puutumisen merkiksi. Kaulani pistely on vain pientä, mutta sitäkin ärsyttävämpää. Nousen hitaasti ylös sängystä, ja katselen ympärilleni. Huonetta kiertävät silmäni osuvat Liamiin, joka istuu huoneen nurkassa olevalla nojatuolilla ja katselee minua kulmat kurtussa ja suu mutrulla.
"Ihan liian heikko", tämä sanoo melkein vihaisesti ja pyörittelee päätään. Heikko oloni pakottaa minut istumaan uudelleen, mutta pidän edelleen silmäni Liamissa, joka puolestaan nousee nojatuolilta, ja kävelee ikkunalle. Hän laittaa kädet selkänsä taakse ja katselee ulos kuin minua ei olisikaan.
"Mikä sä olet?" kähähdän hetken päästä. Ääneni meinaa kadota, mutta urheasti piipitän lauseeni loppuun.
"Vampyyri, olethan sä kuullut niistä?" Liam sanoo kuin se olisi arkipäiväinen, ja ihan vähäpätöinen asia.
"Mitä?! Eihän sellaisia ole olemassa", sanon hysteerisesti ja hetken päästä alan nauraa vielä hysteerisempään sävyyn.
"Voi, kyllä vain on. Meitä on enemmän kuin luuletkaan", Liam sanoo ja kääntyy puoleeni. Lopetan nauramisen kuin seinään, nähdessäni mitä hän tekee. Katselen pelosta täristen, miten hänen hieman kellertävän sävyiset, terävät kulmahampaansa työntyvät ulos ikenistä limaisen äänen saattelemana. Hänen silmänsä ovat taas mustat, mutta kun hän vetää hampaat takaisin ikeniin, silmien väri muuttuu takaisin ruskeaksi. Pyörittelen päätäni. Ei, ei tässä maailmassa ole tuollaista. Minun täytyy nähdä harhoja. Todellakin, sitä se on. Vain harhaa, joka johtuu pyörtyimsen jälkisestä heikosta olosta. Toisaalta, miten ikinä selitän ne kaikki oudot jutut joita tein ilman omaa suostumustani omassa kehossani, miten selitän sen että kaulassani on pienet reiät ja miten selitän sen että Liam melkein hyökkäsi kimppuuni ennen pyörtymistäni?
"Mä en usko sua", sanon joka tapauksessa. Tiedostan käsieni ja jalkojeni tärisevän, koko vartaloni tärisee, mutta en jaksa välittää siitä.
"Älä sitten usko, en minä voi sinua pakottaakaan", Liam sanoo ja katselee minua arvioivasti.
"Et niin", sanon reippaasti, vaikka käheä ja tärisevä ääneni ei ehkä olekaan kovin vakuuttava.
"Olet yllättävän urhea", Liam hymähtää, ja kävelee ulos huoneesta yliluonnollista vauhtia. En ehdi edes kunnolla tajuta että hän on poissa, kun hän jo tulee takaisin. Hän laskee Demin syliini ja heittää laukkuni sängylle viereeni.
"Sulla on viisi minuuttia aikaa poistua talosta, ja sitten mä tulen ja tapan sut. Vinkiksi vain, tulevaisuutta ajatellen; toiset vampyyrit ei ole yhtä kilttejä kuin minä", Liam käskee hyytävällä äänellä ja kääntyy selin minuun. En ensin tajua mitä tapahtuu, mutta sitten heitän laukun olalleni ja Demi sylissäni kipitän käytävään. Nopea pako on paras keino. Minusta tuntuu ettei Liam vitsaillut äsken, ja vaikka olisikin, en tahdo jäädä tähän taloon enää hetkeksikään. Kun saavun käytävään, näen heti ettei siellä ole valoja, joka puolella on pimeää enkä ole pannut paikkoja niin hyvin merkille, että osaisin suunnistaa täällä vain muistini perusteella. Pähkäilen ratkaisua, ja piipittävä ääni mielessäni huutaa kuinka kello rientä eteenpäin.
Hätäratkaisuksi kaivelen laukkuni taskuja ja löydän kännykkäni. Avaan näyttölukon ja puhelimen valossa kiirehdin käytävän päähän, rappuset alas ja aulaan. Sitten riennän nappaamaan takkini ja kypäräni naulasta, vedän kengät jalkaan mitenkuten - ei ole helppoa laittaa kenkiä jalkaan kiireessä koira sylissä - ja painan käteni ulko-oven kahvalle. Kahva painuu alaspäin, ja minä juoksen ulos. Demi räksyttää päästyään talosta ja haistaessaan ulkoilman, mutta minä en edes ehdi painaa ovea jäljessäni kiinni, kun Liam jo huutelee ikkunasta:
"Minuutti aikaa!" Hengästyneenä juoksen skootterini luokse, painan kypärän päähäni ja polkaisen menopeilini käyntiin.
"Puoli minuuttia, sinuna kiirehtisin", Liam huutelee ja kun katsahdan häneen, näen miten hänen suupieliinsä syttyy ilkeä virne. Hyppään skootterin kyytiin, pitelen Demiä vasten rintaani ja karautan portista juuri ajallaan. Sitten ajan kotiin, adrenaliinin sykkiessä suonissani, sydämeni pamppaillessa kuin viimeistä päivää.
Kun saavun kotiin, vien skootterin talliin ja astelen sisälle taloon. Minua vastaan pamahtaa liuta kysymyksiä, mutta minä vain lasken Demin sylistäni ja kävelen huoneeseeni. Minulle on tapahtunut tämän päivän aikana ihan liikaa. Riisun vaatteet päältäni, ja pujahdan peiton alle. Painajaiset vaanivat minua koko yön.
Kun suraavan kerran näen Liamin, hän yrittää hurmata ystäväni Marya. Ja tottahan toki minun on yritettävä jotenkin auttaa häntä, mutta joutumatta itse pulaan, mikä on silkka mahdottomuus... Miksi aina minä?
//inspi tähän tarinaan lopahti kokonaan, joten tässä nyt viimeinen luku. En itse ole tyytyväinen tähän, mutta alotettuani tän luvun jo monia kertoja alusta, en jaksa enää kirjottaa huolitellumpaa versiota. Huoh :( No mutta alotan tänään jo Louisficin, jonka olen yhdelle mun kaverille luvannut jo kauan aikaa sitten xx
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti