Keskiviikkona istun Harryn asunnon keittiössä, sivupöydän edessä olevalla mustalla nahkalla verhoillulla baarijakkaralla ja naputan hermostuneena kynsiäni vasten kivistä pöytäpintaa. Tunnen Harryn katsovan minua, lökäreillä peitettyjä jalkojani ja hupparin alle jäävää ylävartaloani aina löysällä nutturalla oleviin hiuksiini asti. En voi katsoa Harryä silmiin, en voi katsoa ulos ikkunasta koska näkisin oman heijastukseni sen pinnasta. En kestä nähdä omaa naamaani juuri nyt. Kuulen vain kellon tikityksen, oman hengitykseni ja ikkunoihin ja kattoon hakkaavan sateen. Lumesta ei ole enää tietoakaan, kaikki vesi tulee nesteenä alas. Jos minä olisin saanut päättää, olisi se tullut taivaalta kiinteänä. Mutta minkäs teet, tälläistä se on.
"Sä halusit jutella", Harry aloittaa. Nostan katseeni muutamaksi sekunniksi hänen silmiinsä, mutta sitten siirrän sen kynsiini. Tarkastelen niitä kuin ne olisivat maailman kiinnostavimmat asiat ja hetken hiljaisuuden jälkeen vastaan:
"Niin mä halusin. Etkö sä sitten?"
"No kai mä halusin. Mut alottaisitko sä nyt kuitenkin?" Vääntelehdin tuolillani, yritän muodostaa päässäni jonkin ymmärrettävän lauseen. Käytän aikaa, mietiskelen ja hermostun koko ajan enemmän. Sitten vedän ilmaa keuhkoihini ja puhallan sen raskaasti ulos.
"Se mitä siellä autossa tapahtui. Mua pelottaa. Ben pelottaa mua. Musta tuntuu että mä petän sitä vaikka se onkin kuollut. Ja mä myös pelkään että mä rakastun suhun ja sitten-", päästän suustani ja elehdin käsilläni joka suuntaan, mutta Harry nostaa oikean kätensä pystyyn ja minä lopetan puhumisen kuin seinään.
"Se mitä autossa tapahtui, ei kaduta mua hetkekäkään, tiedä se. Ja niin kuin itse totesit, Ben on kuollut eikä sitä oikein voi muuksi muuttaa, vaikka usko pois, mä haluaisin kovasti. Sä et voi pettää sitä", Harry sanoo ja katsoo silmiini, joiden katseen olen nyt antanut harhailla kohti häntä.
"Niin mutta... Se tuntuisi siltä."
"Eli sä ajattelit elää koko loppuelämäsi ilman miestä?" Harry kysyy ja katsoo minua tutkivaksi.
"No en mä miestä kyllä mihinkään tarvitse", sanon leikilläni ja nostan nokkani pystyyn.
"Mistä sä ne lapset sitten oikein hankit, jos sä et kerran tarvitse miestä?" Harry kysyy ja virnistää.
"Adoptoin", sanon ja katson Harrya haastavasti. Tämä nostaa kätensä kohti kattoa ja naurahtaa.
"Okei, sä voitit tämän erän." Hän laskee kätensä alas. "Mutta on yksi juttu, jonka mä tahdon tietää. Etkö sä tuntenut mitään silloin?"
"Milloin?" kysyn lykätäkseni vastaushetkeä. Sen lyhyen hetken aikana olin tuntenut vaikka mitä, ja oikeastaan vain positiivisia asioita.
"Mistäköhän me ollaan puhuttu tässä nyt jo jonkin aikaa?"
"Jaa.. Um... No tuota, kai mä sitten jotakin tunsin", sanon ja lasken katseeni lattiaan. Tuijotan puun kiiltävää pintaa posket paloautonpunaisina. Harry nauraa pehmeästi. Kuulen kahinaa, joka lähtee hänen vaatteistaan, sitten tuolin jalat raapivat lattiaa ja ääni loppuu hetkeksi vain alkaakseen kohta uudelleen. Sitten kuulen askelia ja kahinaa, ja tunnen kuinka Harry asettaa kätensä olalleni. Nostan katseeni ylös häneen ja näen kuinka yllättävän lähellä hän seisoo. Hän painaa kasvonsa lähelle omiani ja huulet vasten korvaani kysyy:
"Mitä esimerkiksi?" En voi vastata. Ainakaan rehellisesti. Enkä edes saa siihen tilaisuutta. Harry painaa huulensa huulilleni. Olen hetken ihan jäissä, mutta sitten vastaan suudelmaan. Ehkä tämä sitten vastaa paremmin kysymykseen kuin mitä sanat olisivat ikinä voineet.
Harry vetäytyy pian taaemmas ja hymyilee autuaasti. Hymykuopat ilmestyvät hänen hurmaaville kasvoilleen ja hänen poskensa ovat punehtuneet söpösti. En voi olla hymyilemättä hänelle takaisin.
"Sait vastauksesi", sanon hetken toisiamme tuijoteltuamme.
"Jep, se oli just sellanen kuin toivoinkin", Harry vastaa ja katsoo minua silmät ilkikurisesti vilkkuen. Hän näyttää hetken niin paljon Benille kuin kaksi erinäköistä ihmistä vain voi, ja minun hymyni hyytyy. Harrynkin hymy tippuu huulilta ja kasvoille ilmestyy huolestunut ja hämmentynyt ilme.
"Mä en tiedä, voidaanko me koskaan olla yhdessä", sanon murheellisena ja päästän ryhtini enemmän kumaraan.
"Benin takiako?"
"Niin", vastaan murheellisena. Harry huokaa syvään ja katsoo sitten minua.
"Voisitko sä edes harkita asiaa? Yrittää unohtaa menneet ja keskittyä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen? Ben ei kuulu siihen", Harry sanoo ja havaitsen hänen äänessään häivähdyksen kylmää kyllästyneisyyttä.
"Ei kuulukaan, mutta on aika helvetin vaikea unohtaa tollasta", sanon hänelle ja kurtistan kulmiani.
"No en mä väittänytkään että se olisi helppoa! Se oli minunkin ystävä, mutta en mä nyt sitä mieti koko aikaa ja ajattele että mitä jos se nyt tuomitsee mut, kun se ei edes näe mua enää, enkä mä sitä!"
"No oot säkin aika ystävä!" huudahdan. Sitten vedän henkeä, puhallan sen ulos ja toistan saman muutaman kerran silmät suljettuina. Kun avaan ne, näen Harryn yrittävän rauhoitella itseään, kädet tiukasti nyrkissä, kulmat ankarasti kurtussa.
"Anna anteeksi. En mä halua riidellä sun kanssa", huokaan rauhoituttuani vähäsen. En tahdo lähteä mukaan lapselliseen riidanhaastoon, vaan puhua asiat halki kuin aikuiset ainakin.
"Joo, en mäkään sun. Anteeksi." Katsomme hetken toisiamme, sitten minä nousen jakkaralta ja astelen muutaman askelen Harryn luokse. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja halaan häntä sovinnon merkiksi. Harry halaa takaisin. Hetken kuuluu vain kellon yllättävän kovaa tikitykstä, sateen hakkaamista ikkunaan ja meidän molempien sydämenlyönnit. Sitten irrottaudumme toisistamme ja katselemme toisiamme silmiin.
"Mä voin yrittää. Mutta mä en lupaa mitään", sanon lopulta.
"Kiitos", Harry hymyilee söpösti. Hymyilen takaisin ja halaan häntä uudelleen. Harry kuljettaa meidät molemmat sohvalle, ja siihen me jäämme, istumaan ja ihmettelemään. Sade hakkaa kattoon, kello tikittää edelleen ja meidän sydämemme lyönnit sulautuvat toisiinsa. Ehkä tästä voi vielä tullakin jotakin.
//inspi tähän tarinaan katosi jo hetki sitten, ja tää onkin nyt sitten tän tarinan päätösluku. Ei mikään maailman paras lopetus mutta kuten sanoin, ei oo mitään järkeä kirjottaa tarinaa jos siihen ei oo mitään kiinnostusta. Aloitan uuden jo tänään, mutten lupaa että julkaisen luvun tänään. Toivottavasti ei ollu ihan hirveen paljon k-virheitä (en jaksa taaskaan tehdä oikolukua, koska väsyttää niin pirusti) ja sillee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti