Ajatukset surraavat päässäni kuin mehiläiset pesässään, kun kävelen suihkuun ja mekaanisesti pesen vartaloni ja hiukseni ja kuivaan itseni pyyhkeeseen. En saa hetkenkään rauhaa kun vain mietin ja mietin mitä pitäisi tehdä. Syömisestä en edes haaveile, mahani on edelleen täysi kaikesta siitä ihanasta kalasta ja pastasta. Puen päälleni ensimmäiset käteeni sattuvat vaatteet jotka ovatkin siniset ruudulliset flanellihousut ja valkoinen perustoppi paksuine olkaimineen. En itse juurikaan osta tai pidä naruokaintoppeja. Puhdistan meikit pois rekisteröimättä kaikkea mitä teen. Harjaan hiukseni ja menen sitten oman huoneeni kautta käytävään jonka varrella on vielä yksi vessa, Benin työhuone ja jonkinnäköinen varasto, jossa säilytän kaikkea mitä en voi säilyttää ulkovarastossa tai kodinhoithuoneessa. Varastoon ovat päätyneet esimerkiksi kirjat joita luen harvemmin, Benin levyt ja ne vaatteet jotka tahdoin säilyttää säilyttääkseni edes jonkinlaisen konkreettisen palasen hänestä, kortteja ja valokuva-albumeja, todistuksia, kuitteja, laskuja, autonpesuun tarkoitettuja pyyhkeitä ja kaikkea pikkusälää. Kävelen kuitenkin kaikkien näiden huoneiden ja niiden sisältämien tavaroiden ja muistojen ohitse käytävän päähän, jossa on kaksi ovea. Avaan molemmat vetämällä ne itseäni kohti ja astun sitten ulos parvekkeelle. Jääkylmä tuuli lyö minua vastaan ja sujahtaa ohitseni sisemmälle huoneistoon, kylmä betoni saa paljaat jalkani kohmeisiksi alta aikayksikön ja kauniit, mutta jäiset lumihiutaleet pyörteilevät tuulen mukana ja tippuvat parvekkeen reunalle. Tuuli hulmuttaa hiuksiani, repii paitaani ja housujeni lahkeita ja mikä parasta, selvittää hiukan päätäni, tai ainakin herättää minut siitä jonkinlaisesta horroksesta jossa olen viettänyt yli tunnin. Kananlihalle noussut ihoni ei kiinnitä huomiotani, eikä minua haittaa kylmyys joka käy aina vain purevammaksi. Vedän muutaman kerran syvään henkeä ja annan kylmän ilman virrata keuhkoihini ja sieltä ulos. Sitten hampaani hakkaavat jo siihen malliin, että minun on pakko peruuttaa sisälle taloon ja sulkea parvekkeen ovet edestäni. Käännyn käytävään päin ja kävelen sitten varastoon. Siellä pitäisi jossakin olla eräs kuva, jota etsin.
Avaan varaston oven ja napsautan valot päälle. Pikkuinen huone kylpee valossa ja paljastaa itsensä kaikessa sotkuisuudessaan. Päätän siivota sen lähipäivinä ja heittää pois kaikkea turhaa. Mutta nyt en tuhlaa aikaani siihen, vaan astun sisemmmälle huoneeseen ja aloitan penkomaan lähintä laatikkoa vain nähdäkseni sen olevan täynnä papereita. Minun pitäisi muistaa hankkia myös muutamia mappeja ja paperitelineitä ja hyllykköjä kaikille näille tavaroille. Siirryn seuraavaan laatikkoon ja kun vedän vesiperän siitäkin, siirryn seuraavaan ja taas seuraavaan. Noin puolentunnin etsimisen jälkeen pääsen vihdoin jäljille ja löydän pahvilaatikon täynnä valokuva-albumeja ja muita irtokuvia. Käyn albumit läpi ja sitten kaadan loput kuvat lähimpään laatikottomaan kohtaan ja selaan nekin. Kun lopulta löydän etsimäni, olen liian turhautunut siivotakseni aiheuttamaani lisäsotkua ja päätän vain jättää kaiken niin kuin se onkin. Siivoaisin sen heti huomenna. Tai ylihuomenna. Astelen laatikoiden ja kirjapinojen ohitse ja tiirailen kaikkien pölyvillakoirien keskeltä laatikotonta lattiapintaa jolle astua. Kun viimein pääsen itselleni tekemäni labyrintin ohitse, olen jo ovella ja napsautan valot pois. Sitten laitan oven jäljessäni kiinni ja kävelen omaan huoneeseeni ja asetan valokuvan työpöytäni päälle nojalleen seinää vasten. Kuva kupristuu hieman mutta erotan siitä silti oman naamani, Benin ja Harryn hymyilevät kasvot ja tumman taustan kaikkine valopilkkuineen joiden lähteenä ovat jotkut katuvalojen tapaiset. Korjaan kuvan asentoa, mutta turhaan; se valuu taas alaspäin. Huokaan, istun sängylleni ja katselen kuvaa. Tajuan nyt, vuosia myöhemmin kuinka vääristynyt tuo kuva on. Silloin se ei tuntunut siltä. Mutta nyt... Kuvassa minä seison keskellä, Harry vasemmalla puolellani ja Ben oikealla. Ben ja minä pitelemme toisiamme käsistä kiinni. Benin hymy näyttää erittäin aidolta ja onnelliselta. Minun on pikemmeinkin pingottunut ja väkinäinen. Harry halaa minua toisella kädellään ja minä häntä. Harrynkin hymy näyttää enemmän aidolta kuin minun. Ja kuva on otettu niihin aikoihin kun olin jo Benin kanssa yhdessä. Mutta se ei näytä tuossa kuvassa ihan siltä. Ja vaikka se onkin näin jälkikäteen turha edes sanoa, taisin olla ihastunut Harryyn silloin. Hän oli hurmaava ja suloinen, vaikka olihan Benkin. En osannut päättää ja kun Ben ehdotti seurustelua, tartuin siihen mitä sain ja opin lopulta rakastamaan häntä toisin kuin odotin käyvän. Mutta vaikka olin tukahduttanut tunteeni Harrya kohtaan, oli tämäniltainen saanut ne taas pintaan. Ja nyt olen aivan sekaisin. Voisinko todella tehdä näin kuolleelle poikaystävälleni? Voisiko Harry tehdä niin hänelle? Olisiko se oikein? Vaikka enhän minä tavallaan voisi enää pettää häntä, enhän? Ja äsken saavuttamani rauha on tipotiessaan ja entistä pisteliäämmät kysymykset pyörivät päässäni. Huokaan raskaasti taas kerran ja kaivan kännykän taskustani. Tarvitsen Annieta.
"Ann, auta mua!" huudan puhelimeen ja saan Annien sähätämään:
"Älä huuda, okei?"
"Joo, anteeksi", mumisen.
"No, mikä hätänä?" Annie kysyy huolestuneena ja minä avaan suuni. Sitten alan tulvana selittämään kaikkea tapahtunutta. Padot aukeavat sisälläni, keskustelu ajautuu harhateille, takeltelen ja kompastelen sanoissani ja saan lopultakin selitettyä kaiken.
"Umh, siinäpä oli asiaa... No mutta ethän sä mitään apua tarvitse. Sä teet just niin kuin haluat, seuraat sydäntäsi tai päätäsi tai molempia", Annie sanoo.
"Mutta mä en tiedä mikä on oikein! Mä en tiedä mitä mä haluan", ruikutan surkeana.
"Kyllähän tiedät, sitten kun sen aika on. Ja kuule, sä voit kokeilla juttuja, miten pahasti sä muka voisit epäonnistua? Ja jos olet huolissasi Benistä... Anteeksi nyt tää karu ilmaus, mutta se on koullut joten se ei voi vaikuttaa sun tekemmisiin, sanomisiin, menemisiin enää. Tai voihan se, jos sä annat sen tehdä niin, mut muista ettei kaikki oo ikuista ja Benistä sä ja Harry yhdessä ois varmaan ihan okei", Annie pälpättää.
"Niin, totta... Pitäisikö mun jutella Harryn kanssa?"
"Mitä pikemmin, sitä parempi", Annie vahvistaa. Huokaan. "Hei rauhotu, vedä henkeä ja ajattele. Teidän täytyy puhua, sun pitää kertoa mikä sua mietityttää ja te voitte saada aikaan jonkun kompromissin tai jotain."
"Joo. Mä taidan soittaa sille ja kysyä millon se olis valmis tapaamaan", päätän.
"Hyvä tyttö. Soita sitte ja kerro mitä sovitte", Annie rohkaisee.
"Joo, heippa." Suljen linjan ja etsin sitten yhteystiedoista Harryn numeron. Jään odottelemaan jonkinlaista merkkiä, mutta sitä ei tule. Ja koska olen pelkuri, turvaudun sellaiseen keinoon kui tekstiviesti. Avaan viestikentän ja valitsen vastaanottajaksi Harryn. sitten luonnostelen viestin, pyyhin sen pois ja aloitan alusta. Hetkeä myöhemmin päätän vain kirjoittaa jonkun lyhyen ja ytimekkään, tunteeni paljastamattoman viestin.
"Pitää puhua. Milloin nähdään?" kirjoitan koska en keksi mitään muutakaan. Emmin hetken ja lähetän sen sitten. Kun olen odotellut hetken sängylläni maaten, päiväpeittoa hermostuneena sormeillen, Harry vastaa.
"Ei ainakaan tällä viikolla. Keikka huomenna. Käykö ensiviikon keskiviikko?"
Kirjoitan nopeasti vastauksen. "Käy. Tuun Lontooseen. Haetko mut asemalta kello kahdentoista jälkeen?"
"Okei." Laitan puhelimen näytön lukkoon ja kierähdän selälleni. Tuijottelen kattoon ja yritän saada jotakin tolkkua ajatuksistani. Se ei onnistu, joten saadakseni edes jotakin tekenistä soitan Annielle uudestaan ja kerron suunnitelmistamme keskiviikolle. Minua jännittää jo nyt.
//anteeeeeksi, oon ihan jättänyt tän heitteille! Kauheeta. Nyt kirjotin jonkinnäköisen nopeen täyteluvun tähän ja kirjoitan heti lisää kun vaan aika ja inspi riittää. Anteeksi ettei ole kuvailua ja k-virheitä siellä on varmaan aika monta koska oikolukua en nyt jaksa tehdä, vaikka pitäisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti