It's my life - 5

Viikonloppu menee nopeasti. Isän kanssa on kivaa, ja jos en ajattele Niallia, mielialani pysyy korkealla. Juttelen Sammyn kanssa aina kun se on vähänkin mahdollista. Kun lähtöpäivä koittaa, minulla on jo isää ikävä. Mutta lupaan tulla heti kotiin kun pääsen. Onneksi loma alkaa pian. Sitten pääsen viettämään ainakin muutaman viikon Mullingarissa.

Nukahdan koneeseen, ja kun lopulta olen toisessa kodissani, oloni on pöllämystynyt.
"Ivy!" äiti huudahtaa minut nähdessään ja halaa minua tiukasti. Äiti ottaa matkalaukkuni.
"Hei äiti", sanon ja halaan häntä takaisin, en vain jaksa rutistaa häntä niin lujaa kuin hän minua. Hän painaa otsansa kiinni minun otsaani ja haistan hänen hajuvetensä.
"Oliko kivaa?" äiti kysyy. Nyökkään, ja sitten äiti ohjastaa minut sisälle pitäen kättään olkapäälläni. Kun pääsen omaan huoneeseeni, ensimmäiseksi puran laukkuni. Vien likaiset vaatteet pesuun, siivoan oman huoneeni ja laitan matkalaukkuni sänkyni alle muutamaksi viikoksi odottamaan. Sitten pääsen kotiin. Sinne, minne minä todella kuulun. Kuulen kuinka puhelimeni alkaa soida, ja kalastan sen taskustani. Heittäydyn sängylleni ja uumoilen pitkää puhelua nähdessäni Sammyn nimen ruudulla.
"IVYYYYY! Sä oot kotona!" Sammy huutaa korvaani. Räpytän silmiäni ja nauran.
"Nii mä olen", sanon. Sammy alkaa selitää jotakin ja minä kuuntelen häntä. Vastaan väliin aina jotakin pientä ja sitten on minun vuoroni kertoa viikonlopustani.

"Ivy, syömään!" äiti huutaa alakerrasta.
"Sam, mä meen syömään", sanon.
"Okei. No hei nähdään huomenna harkoissa", nainen sanoo selvästi hymyä äänessään. Lopetamme puhelun ja sitten minä hypin alas syömään.
"Arvaa mitä?" äiti kysyy hymyillen kun istun pöydässä syömässä.
"No en arvaa", sanon ja työnnän haarukalla pastaa ja jauhelihaa ääntäni kohti. Äiti nousee pöydästä, ottaa valkoisen kirjekuoren sivupöydältä ja liu'uttaa sen minua kohti. Kuori pysähtyy käsivarteni tullessa vastaan, ja katson sitä ihmeissäni.
"Mikä tää on?" kysyn ja katson äitiä kulmat kurtussa.
"Avaa se!" äiti sanoo. Hän säteilee ja näyttää malttamattomalta. Lasken aterimet kädestäni ja otan kuoren käteeni. Se ei voi olla rahaa. Valkoisen paperin lävitse näkyy kirjoitusta. Uteliaisuuteni pakottaa minut kurkkaamaan kuoreen. Nostan sieltä liput, ja kun olen hetken aikaa tutkinut niitä, päästän äänen jonka äiti tulkitsee innostuneeksi, ja joka on oikeasti pettymyksen kirkaisu.
"Sinä ja Sammy lähdette kesälomalla katsomaan Niallia hänen bändinsä keikalle! Eikö oo hienoa? Tää on vähän niinkun hyvitys kaikista pilalle menneistä viikonlopuista kun mä olen ollut poissa kotoa", äiti sanoo ja taputtaa käsiään yhteen innoissaan. Laitan liput takaisin kuoreen, ja yritän kerätä kaikki voimani. Sitten väläytän äidille tökerön tekohymyn ja hotkin ruokani loppuun.
"Kiitos", mutisen, laitan astiat tiskikoneeseen, otan kirjekuoren lippuineen ja painelen yläkertaan.

"Sammy! En mä voi mennä sinne! Niall vihaa mua!" melkein itken Sammylle hetkeä myöhemmin. Tuijotan valkoista kirjekuorta joka makaa huoneeni lattialla ja pidän tärisevällä kädelläni puhelintani korvallani.
"Äläs nyt. Kyl me voidaan mennä. Voi olla ettei se nää sua siellä", Sammy yrittää.
"Mut mitä jos näkee? Mä en vaan voi mennä."
"Ivy Parker! Ootko sä ikinä välittänyt siitä mitä muut susta ajattelee? Ootko sä ikinä antanut kenenkään hyppiä nenilles? Et! Miksi sä siis noin kovasti pelkäät jonkun jätkän mielipidettä susta?"
"Se jätkä oli mun paras kaveri muutama vuosi sitte. Mä rakastin sitä ja se mua, niiku kaverina, ja nyt yhtäkkiä se onki kääntäny kelkkansa! Tottakai mä välitän siitä mitä se ajattelee! Se tuntee mut paremmin kun mun oma äiti! Ja mä sen paremmin kun sen äiti! Meillä on melkein koko elämän ajalta muistoja! Nyt mun on todella myönnettävä, että mä välitän ja pelkään", aloitan palopuheeni.
"No sitten sun on todistettava sille, että sä välität, ja mentävä sinne keikalle", Sammy sanoo.
"EN MÄ VOI!" huudan.
"IVY! Vedä henkeä ja mieti. Ei se oo tosta vaan voinu alkaa vihata sua ilman syytä. Nyt otetaan selvää mikä se syy edes on!" Sammy huutaa ja kuulen kuinka hän yrittää pysyä rauhallisena. Ei onnistu.
"No voi jumalauta... En mä tiedä. Tahdonko mä mennä sinne vaan nähdäkseni sen saman ilmeen sen naamalla kuin silloin perjantaina? En mä tahdo. Mä tavallaan haluisin jutella sille, mutta se tuli selväks ettei se oo halukas puhumaan mulle. Tahdonko mä mennä sinne vaan todistaakseni itselleni etten näe painajaista?"
"Sä tahdot mennä sinne selvittämään miksi Niall käyttäytyy niin kuin se nyt käyttäytyy, ja sä tahdot mennä sinne kuuntelemaan hyvää musiikkia ja pitämään välillä hauskaakin", Sammy sanoo. "Mun on nyt mentävä, mut huomenna nähdään. Ja lupaa mulle että me mennään. Ainakin ottamaan selvää mikä tää juttu on. Okei?"
"Joo joo, moikka", sanon hiljaa ja lopetan puhelun.

Makaan mahallani sängylläni ja tuijotan kirjekuorta. Tahdonko mä mennä sinne? Tahdonko mä todella jutella Niallille, ja kysyä mikä mussa nyt yhtäkkiä mättää? Kyllä mä tahdon. Mutta mä en halua nähdä sitä samaa ilmettä. En enää. Mä en halua nähdä sitä samaa jäykkää nyökkäystä, en halua että muhun sattuu niin paljon kuin perjantaina. Puristan kädet nyrkkiin ja hautaan pääni koristetyynyyn. Se haisee pölylle, ja etäisesti jollekin pesuaineelle.
"Mä haluan nähdä sen. Puhua sille. Kertoa kuinka ikävä mulla on. Mitä mä voin menettää? En mitään", puhun itselleni hiljaa. Käännyn mahalleni, ja painan silmät kiinni. Luomieni takana minä ja Niall halaamme sinä päivänä kun me lähdemme. Huomaan itkeväni, enkä vain kuvitelmissani, vaan ihan oikeasti. Avaan silmäni ja pyyhin silmiäni kämmenselälläni.
"Mä en enää itke. En sen takia." Mutta jotenkin ääneen lausuttu päätökseni murtuu pian, kun vanhat kyyneleet tekevät tilaa uusille.
"Mulla on niin ikävä", itken. "Miksei kaikki voi olla niinkuin ennen?" En tiedä vastausta, mutten sitä varsinaisesti etsikään. Itken vain ja pelkään. Pelkään hänen reaktiotaan. Pelkää sitä mitä hän sanoo, jos sanoo.

"Ivy?" äiti kysyy ovelta. Käännän katseeni häneen ja liian myöhään tajuan että hän näkee näin myös kasvoni ja kyyneleeni.
"Mene pois", sanon kylmästi. Käännän pääni pois ja hautaan sen tyynyyn.
"Onko kaikki okei?" äiti kysyy.
"Heti kun sä lähdet tästä huoneesta", sanon erittäin ilkeästi. Eihän ollut äidin vika että Niall vihasi minua, mutta hän vain oli tullut luokseni väärällä hetkellä.
"Vai niin. No mä lähden sitten. Meen lenkille", äiti sanoo. Heti kun äiti on sulkenut oven, omatuntoni alkaa kolkuttaa, ja haluan juosta äidin perään. Mutta sitten joutuisin selittämään mikä minulla on, eikä minulla ole halua alkaa tekemään selkoa tunteistani joita en osaa edes itselleni selittää.
"Älä mee. Älä jätä mua niinku Niall teki...", kuiskaan kuitenkin ilmaan. Ihankuin hän muka kuulisi minut. Sitten päästän ulos nyyhkäyksen, joka nousee jostakin selkäpiistä ja nousee aina huulilleni asti. Sen jälkeen kaadun takaisin sängylleni itkemään. Taas yksi lupaus on rikottu. Niitä alkaa olemaan jo liikaa. Jos niistä voisi tehdä mosaiikin, ne yltäisivät varmasti sillaksi Mullingariin asti. Pudistelen päätäni ja itken ulos pettymystäni ja pelkojani.