"Sammy! Missä sä oot kun mä tarvin sua?!" lähetän ystävälleni facebook-chatissä jo ainakin viidennen samanlaisen viestin, ja huokaan. Ei Sammy näe niitä. Typerä aikaero. Luovun siis ajatuksesta puhua hänen kanssaan, ja päädyn kaivamaan kaappejani. Löydän niistä kaikenlaista tavaraa aina minun ja Niallin yhteiskuvista päiväkirjani avaimiin ja klemmareihin.
"Mitä... mikä tää on?" kysyn itseltäni hiljaa ääneen, kun löydän erään kirjasen. Avaan kirjan, jossa on siniset kannet. Kanteen on raapustettu minun ja Niallin nimet. Ensimmäisellä sivulla on huterilla kirjaimilla kirjoitetut yhteystiedot ja kehoitus palauttaa kirja lukemattomana jommallekummalle meistä. Kun käännän seuraavalle sivulle, löydän piirroksia, viestejä ja tarinoita, joista ensimmäiset on kirjoitettu ehkä seitsenvuotiaan käsialalla ja uusimmat ovat ehkä neljän tai viiden vuoden takaa, niin uskon. Slailen sivuja kiinnittämättä niiden sisältöön sen suurempaa huomiota. Kun pääsen viimeiselle sivulle, löydän kuvan meistä, joka on otettu sinä päivänä, kun olemme lähdössä Minnesotaan. Muistan sen päivän tasan tarkkaan. Muistan kuinka me itkimme ja lupasimme vielä pitävämme yhteyttä. Päivämääräkin näkyy kuvan laidassa. Kuvan yläpuolelle on kirjoitettu lupaus; lupaus siitä että emme unohda toisiamme, että rakastamme toisiamme ikuisesti. Pala nousee kurkkuuni. Se lupaus on nyt rikottu.
Säikähdän kun isä koputtaa oveen, avaa sen ja kurkistaa huoneeseeni.
"Tarvitko sä jotain?"
"En. En mä tarvitse", sanon ja tiedostan kuinka oudolle kuulostan. Isän otsa menee kurttuun, ja hän katsoo minua huolestuneena muttei kysy mitään siitä.
"No mä voinkin sitten nopeasti käydä Leylan luona, jooko?" isä kysyy. Nyökkään vaivalloisesti.
"Kuka on Leyla?" saan kysytyksi.
"Työkaverini, ja uusi naisystäväni. Eikö äitis kertonu sulle hänestä?" isä kysyy. Tällä kertaa pudistan päätäni. Ei tainnut kertoa, ei.
"Heippa", kähisen.
"Heippa. Oo kiltisti", iskä sanoo ja sulkee oven. Minä taas menen istumaan sängylleni, lasken kirjasen syliini ja luen sen kokonaan lävitse. Koko kirja on täynnä salaisuuksia, lupauksia ja piirroksia. Salaisuudet on kerrottu eteenpäin, lupaukset on rikottu ja piirrokset ovat jo unohtuneet. Kun lopulta olen taas sillä samaisella viimeisellä sivulla, on pala kurkussani jo kasvanut niin suureksi, että minun on vaikea niellä. Kyyneleet polttelevat luomieni takana. Huomaan nyt, kuinka katoavaista kaikki on. Vain se yksi katse jonka sain Niallilta tänään, riitti kertomaan mitä hän nykyään ajattelee minusta. Kun ajattelen Niallia, kyyneleet sumentavat näkökenttäni. Ei, voisiko se todella olla mahdollista? Voisiko hän todella jopa vihata minua nyt? Kaiken sen jälkeen, mitä yhdessä teimme ja koimme? Voisiko hän olla niin julma? Kyllä, kyllä hän kai voisi.
Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani, ja paukautan sinikantisen kirjan kiinni. Ei ole mitään hyötyä katsella sitä, mitä meillä joskus oli. Nyt olemme molemmat aloittaneet alusta, ja mennyt on mennyttä. Vedän syvään henkeä, ja päätän hakea postin saadakseni vähän raitista ilmaa. Hypin alakertaan, ja menen ulko-ovelle. Avaan sen, ja tarkistan ettei ovi mene lukkoon. Sitten kävelen sen pienen matkan postilaatikolle.
"Ivy?" kysyy naisääni. Käännyn ympäri shokissa. Kuka kutsui?
"Hei", sanon kun tajuan huutajan olleen Niallin äiti. Nappaan postit laatikosta ja kävelen vähän lähemmäs aitaa, jotka erottavat tonttimme toisistaan. Asuimme ennen kauempana toisistamme, mutta hieman ennen kuin muutimme Minnesotaan äidin kanssa, Niallin perhe muutti tähän.
"Sä oletkin sitten tullut kotona käymään", Maura toteaa hymyillen.
"Joo, niin mä olen. Tulin viettämään viikonloppua tänne kun äiti on kokouksessa", sanon rupattelusävyyn. Rukoilen ettei Maura huomaa kyyneljuovia poskillani.
"No sehän kiva", Maura sanoo. Nyökkään. Juuri silloin talon etuovi aukeaa, ja Niall kumppaneineen astuu ovesta. Porukka kävelee pihakeinuun ja istuu siihen. Huokaan mielessäni raskaasti.
"Tota...", yritän keksiä jotakin tekosyytä miksi minun pitäisi mennä äkkiä sisälle, mutta Maura on jo äkännyt Niallin tulon ulos, ja hän viittoilee tuota luokseen. Sydämeni hakkaa lujaa. Mitäköhän nyt tapahtuu?
Niall nousee keinusta ja sanoo jotain ystävilleen. Sitten hän kävelee äitinsä viereen, ja katsoo koko ajan poispäin minusta.
"No mitä nyt?" ovat ensimmäiset sanat jotka kuulen hänen suustaan kahteen vuoteen. Lausahdus on tyly.
"Katsos nyt kuka on tullu kotiin", Maura hymyilee pojalleen aurinkoisesti. Ihan kuin silloin kun olimme pikkukakaroita ja olimme tulossa vaikkapa joltain matkalta kotiin. Maura huusi aina Niallille minun tulleen kotiin, ja sitten me juoksimme nauraen halaamaan toisiamme. Tilanne on nyt vain muuttunut erittäin paljon negatiivisemmaksi.
"Aha", Niall sanoo, ja luo minuun kylmän ja arvioivan katseen. Hän nyökkää minulle jäykästi.
"Niall?" Maura kysyy ihmeissään ja katsoo meitä molempia. Oma katseeni ei muutu mihinkään. Se pysyy samana, aivot lakkaavat käsittelemästä sanoja. En osaa tuottaa niitä enää. En kuule enää. Yksi typerä katse, yksi typeä nyökkäys murskaavat ajatukseni siitä, ettei Niall voisi olla niin julma. Käännyn kannoillani ja marssin sisälle omaan talooni ennen kuin Niall ehtii nähdä kuinka paljon minuun sattuu, ja ennen kuin hän ehtii nähdä kuinka lähellä itkua olen. Kun ovi takanani on painunut kiinni, polveni pettävät ja lysähdän matolle nyyhkimään. Hetkellinen toimettomuuden ja ymmärtämättömyyden hetki menee ohi, kelaan mielessäni äskeistä ja alan syyttää siitä kaikkia. Sitten tajuan, etten voi syyttää kuin itseäni. Miksi lähdin äidin mukaan, kun olisin voinut jäädä tänne isän kanssa ja pysyä ystävinä Niallin kanssa niin kuin aina ennenkin? Hakkaan lehdellä otsaani, kunnes auton ovi kolahtaa ulkona. Säpsähdän ja juoksen ylös. Isä on varmasti tullut kotiin. Painun omaan huoneeseeni, sammutan valot ja alan tekemään iltatoimiani omassa kylppärissäni. Sitten pujahdan peiton alle. Sydämeni hakkaa edelleen, kyyneleet tekevät tuloaan ja uni tuntuu kaikkoavan koko ajan kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti