~ Muutaman vuoden kuluttua ~
Vancouverin ilta on jo pimentynyt, kun viimein pääsen tanssiharjoituksista kotiin. Kävelen asfaltoitua tietä pitkin ja potkiskelen kiviä kenkieni kärjillä. Minua nakertaa tieto siitä että kotona ei odota kukaan. Talossa eivät pala valot kutsuvasti, kukaan ei ole tehnyt minulle ruokaa kun lopulta pääsen kotiin. Isä on jäänyt Irlantiin, ja äiti on kokouksessa koko viikonlopun. Huokaan raskaasti ja käännyn risteyksestä oikealle. Muutamia autoja kulkee ohitseni ja ohitan monta taloa, joissa on joku kotona. Treenikassini painaa olallani enemmän kuin yleensä, ehkä sen takia että siellä on nyt myös uusi esiintymisasuni. Tai ehkä se vain tuntuu siltä. Tuuli puhaltaa kasvoihini, ja ohut takki ei pidä tuulta ulkopuolella. Ihoni menee kananlihalle.
Puhlimeni pärähtää soimaan. Huokaisten pysähdyn kaivamaan sen treenikassin sivutaskusta. Liu'utan sormeani vihreän vastausympyrän kohdalla ja jatkan kävelemistä.
"Heippa. Missä sä oot?" Ääni kuuluu Samantha Waynelle, uudelle parhaalle ystävälleni, ja samassa tanssiryhmässä olevalle punapäälle.
"Oon menossa kotiin. Entä sä?" kysyn ja pysähdyn suojatien kohdalle aikeenani ylittää katu. Käännän pääni oikealle ja vasemmalle, ja koska ketään ei näy eikä kuulu, ylitän tien.
"Kotona jo. Iskä haki mut harkoista sitten lopultakin", Samantha huokaa. Pystyn kuvittelemaan kuinka hän pyöräyttää silmiään.
"Okei." En keksi muuta sanottavaa. Kävelen eteenpäin ja tunnen kuinka tuulee entistä kovempaa.
"Voi hemmetti, nyt ne huutaa mua syömään. Mulla oli jotain oikeeta asiaakin, mutta mä unohdin sen. Sori Ivy", Samantha pahoittelee ja huutaa, ilmeisesti vanhemmilleen, tulevansa kohta.
"Joo ei se mitään. Soita sitten kun muistat sen. Mä hiippailen kotia kohti", sanon. Tiedän ettei tästä kohtaa ole enää pitkä matka kotiin.
"Joo, tehdään näin. Moikka", Samanthan ääni häipyy kuuluvista ja kolkko tuuttaus täyttää korvani. Laitan puhelimeni takaisin laukun sivutaskuun, ja kävelen sen pienen matkan kotitalolleni.
Avaan tummapuisen kotioveni, ja pujahdan sisään pimeään taloon. Heitän avaimen pikkuisen lipaston päällä olevaan koriin jossa säilytämme kaikkia avaimia, tyrkkään oven kiinni ja otan kengät jaloistani. Lasken laukkuni lattialle ja takin laitan naulakkoon. Sitten kuljen talon läpi ja laittelen valoja päälle. Pysähdyn vasta keittiössä ja laitan itselleni kinkkuvoileivän, jonka laitan banaanin seuraksi lautaselle, ja laitan teeveden kiehumaan. Sitten vien treenikassini yläkertaan, käyn viiden minuutin pikasuihkussa ja puen sitten päälle lökärit ja topin. Kun olen valmis, pompin alakertaan ja otan itselleni teetä kuppiin. Sitten menen olohuoneeseen syömään ja yritän etsiä televisiosta jotakin katsomisen arvoista. En löydä, joten lopulta vain istun sohvalla, syön ja juon, ja mietin. Mietin äitiä. Isää. Heidän eroaan ja sitä mikä sen lopulta aiheutti. Mietin mitä kaikkea jätin taakseni kun lähdin Mullingarista ja muutin Vancouveriin äidin kanssa. Äitini ja isäni erosivat ihan vain siksi, että he eivät kestäneet toisiaan. Jätin taakseni vanhat kuviot, vanhat ystävät ja tavat. Mutta pahiten minua kirpaisee ajatella erästä tiettyä ihmistä joka Irlantiin jäi. Niallia. Isääni näen lomilla, mutta poikabändin jäseneksi muodostunutta entistä parasta ystävääni en. Joka kerta kun ajattelen häntä, kurkkuuni nousee pala joka ei suostu lähtemään sieltä millään. Rykäisen. Ääni kaikuu tyhjässä huoneessa, kimpoilee seinistä ja saa minut tuntemaan itseni entistä yksinäisemmäksi. Lopulta nousen sohvalta, tiskaan vähäiset astiani ja menen yläkertaan kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan erästä hyvää kirjaa, joka minulla on kesken.
Kello on vähän jälkeen yhdentoista, kun havahdun kirjan maailmasta ja nousen ylös. Käyn pienessä kylpyhuoneessa pesemässä hampaat, ja vaatteiden vaihdoin jälkeen menen peiton alle. Luojan kiitos minun ei tarvitse mennä töihin huomenna. Tietenkään siksi koska tänään on perjantai. Juuri kun olen sammuttamassa valot, jotka olen tietenkin jo alakerrasta sammuttanut, puhelimeni ilmoittaa saapuneesta viestistä. Nousen kyllästyneenä hieman ylemmäs sängyllä, asetun kyynerpääni varaan ja kurkotan käteni kohti puhelintani. Sitten näppäilen lukituksen avaavan numerosarjan ja pääsen lukemaan viestin. Se on äidiltä.
"Mä varasin sulle lentoliput isäsi luokse, koska ei oo kiva olla siellä kotona ihan yksin koko ajan", äiti kirjoittaa,"lento lähtee aamulla noin viideltä. Liput on siellä hedelmäkorin takana tiiät kyllä missä. Pidä hauskaa. Äiti." Katson kelloa ja irvistän kun tajuan, etten millään ehtisi nukkua edes neljää tuntia. Mutta onneksi lento kestäisi sen verran kauan, että ehtisin nukkua koneessa. Laitan herätyksen puoli neljäksi soimaan, ja painan pääni tyynyyn. Valot sammutan painamalla nopeasti yhdestä napista ja sitten yritän nukkua.
Uni ei vain meinaa tulla silmään. Makaan hereillä vielä yhdeltä. Nukkumiseen käytettävä aika meneekin vain ajatellessa asioita. Olen vihainen itselleni tästä käänteestä, ja painan silmiäni väkisin kiinni. Yritän laskea lampaita, yritän rentouttaa jokaisen lihakseni, luen vielä pienen pätkän kirjaa, ja lopulta nukahdan kirja käsissäni istuma-asentoon.
//vähän lyhyt ja tylsä jatko tiedän... mut jatkoin nyt kun ei ollu muutakaan tekemistä. Kommenttia tulemaan ;))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti