It's my life - 3

Kone laskeutuu Irlantiin monia tunteja sen jälkeen kun olen nukahtaut omalle paikalleni univajeen vuoksi. Avaan silmäni ja huomaan ihmisten nousevan paikoiltaan ja ottavan käsimatkatavaroitaan penkkejen yläpuolella olevilta hyllyiltä. Hieraisen väsyneitä silmiäni ja ponkaisen sitten ylös. Minullakin on pikkuinen musta laukku käsimatkatavaroinani, mutta laukku on ollut koko lennon ajan sylissäni. Astun koneesta ulos kentälle, ja kävelen ihmisjoukon mukana sisälle suurelle lentokentälle. Sitten haen matkatavarani erityiseltä hihnalta jotka tuovat tavarat koneesta ja sen jälkeen astelen ulos hallista. Kun olen kadulla, päätän soittaa itselleni taksin.
"Hei. Saisinko taksin Dublinin päälentokentälle?" kysäisen. Toisesta päästä vastataan taksin tulevan pian ja jään sitä taksia sitten odottamaan.

Musta taksi lipuu eteeni, ja minä astun hieman lähemmäs. Harmaahiuksinen, vanha kuski tulee autosta, avaa takaluukun ja nostaa suuren matkalaukkuni sinne. Sitten hän avaa minulle oven, ja lopulta menee omalle paikalleen. Pamautan oven kiinni ja kiinnitän turvavyön. Annan kuskille isäni osoitteen ja hän lähtee ajamaan. Matka ei kestä pitkään, mutta ehdin silti nukahtaa auton tasaiseen hurinaan.

Astun taksista isäni talon edessä, entisessä kodissani Mullingarissa. Taksikuski nostaa takaluukusta matkalaukkuni, ja minä maksan hänelle matkan tipin kera. Kuski hurauttaa tiehensä. Katselen hetken ympärilleni, ja tajuan etten ole ainoa joka palaa jostakin kotiin. Tätä paikkaa minä pidän kotonani enemmän kuin Minnesotaa. Viereisen talon pihalla joku poika raahaa matkalaukkua autosta talon ovelle ja palaa sitten takaisin hakemaan toista. Auto on musta Range rover, ja olen tunnistavinani aurinkolasien ja snapbackin takana piileskelevän henkilön. Tämä ihminen on pukeutunut harmaisiin lökäreihin ja t-paitaan. Olen jo vilkuttaa hänelle, kun hän kääntää päänsä minua kohden. Hymy nousee huulilleni. Kyllä, se on hän. Niall! Mutta hän kääntää pian päänsä pois minusta suomatta minulle hymyä, vilkutusta, mitään. Eikö hän tunnista minua? Miksei hän moikannut minulle? Omakin hymyni hyytyy, ja pää painuksisaa astelen isän talon ovelle ja painan ovikelloa. Niallin autosta purkautuu vielä neljä muutakin poikaa, ja hänen äitinsä tulee talon ovelle. Oliko muiden poikien mukanaolo syynä siihen, ettei hän voinut sanoa minulle mitään? Miksi hän on tuollainen?
"Ivy?" kuuluu matala, yllättynyt miesääni. Käännän pääni kohti ovea, jonka edessä seison, ja näen isäni.
"Heippa iskä", hymyilen. Isäni hymyilee takaisin ja kehottaa minua tulemaan sisään. Hän morjestaa minun mennessä hänen ohitseen Niallin äidille ja sulkee sitten oven perässäni.
"Mikäs sut tänne lennätti?" isä kysyy ja ottaa matkalaukkuni. Hän siirtää sitä vähän jottei se olisi kulkuväylällä ja kävelee sisemmälle lapsuudenkotiini.
"Äiti on koko viikonlopun jossain kokouksessa eikä se tykänny siitä kun mä olin yksin kotona. Niimpä se sitte lähetti mut tänne jotten olis enää yksin", sanon ja heitän kengät jaloistani kenkätelineeseen, ja takin naulakkoon.
"Ahaa. Sulla on varmaan kova nälkä. Mä en oo ehtinyt kokkaamaan, joten olisiko hyvä jos mentäis ulos syömään ja käytäis matkalla kaupassa?" iskä kysyy ja pyörähtää ympäri niskaansa hieraisten.
"Joo, käy toki", sanon ja hymyilen. "Mä vien vaan laukun tonne ylös ja vaihan vähän vaatetta jos sopii?"
"Juu, ei kiirettä", iskä sanoo ja näyttää helpottuneelta. Olen aina ollut suhteellisen helppo lapsi. Kävelen entiseen huoneeseeni joka on siinä kunnossa kuin mihin sen jätin viime käyntini jälkeen. Lasken matkalaukun huoneen nurkkaan, puran vaatteet siisteihin pinoihin vaatekkaappiin, ja valitsen nopeasti jotkut rennot mutta tyylikkäät vaatteet. Vaihdan ne päälleni, meikkaan kevyesti ja nappaan puhelimeni, lompakkoni ja aurinkolasit matkaan. Sitten menen alas, jossa isä minua jo odottelee.

Ajamme pienen kylämme keskustaan isän Opelilla. Tai no isähän istuu kuskinpaikalla. Minä en omista ajokorttia. Sen hankkiminen on kyllä käynyt mielessäni monestikin. Isä parkkeeraa yhden vähän 'hienomman' ravintolan eteen, ja me nousemme autosta. Sitten kävelemme sisään. Ihmisiä ei ole kovin paljon, joten saamme valita hyvin oman pöytämme johon istumme. Ravintolassa soi hiljaa taustalla klassinen musiikki, tunnelma on ylevä ja valaistus vähän hämyisä, joka paikassa on puuta, nahkaa, tummanruskeaa ja punaista. Istumme isän kanssa salin toiseen päähän, ja odotamme tarjoilijaa selaillen ruokalistoja samalla.
"Hei. Mitä teille saisi olla?" kysyy näpsäkän näköinen nuori nainen, jolla on punaiset hiukset ja musta tarjoilijanasu päällään. Hänellä on jo kynä ja lehtiö valmiina tilaustamme varten.
"Mä voisin huolia kanapastan vedellä", iskä ilmoittaa ja laittaa ruokalistansa takaisin niille tarkoitettuun telineeseen.
"Mulle sama ja tota... otan sen tietenkin veden kanssa mut tahtoisin myös valkosipulileipää", pyydän.
"Selvä. Siis kaksi kertaa kanapasta vedellä ja yksi valkosipulileipä?" tarjoilija varmistaa. Nyökkäämme, ja meitä kehoitetaan aloittamaan ruokailu salaattipöydästä. Haemme sämpylää ja salaattia, ja vaihdamme kuulumisia niitä syödessämme.

Puheenaiheemme ehtivät loppua jo ennen kuin ruoka tuodaan pöytään. Emme isän kanssa juuri käy yhdessä ulkona syömässä, mutta silloin kun harvoin niin teemme, meillä on oikeasti aika hauskaa. Olen aina ollut enemmän isän tyttö kuin äidin. Ehkä juuri siksi Niallkin oli paras ystäväni. Olin niin tottunut miehiin/poikiin, että oli luonnollista olla hänen ystävänsä. Minusta on surkeaa käyttää sanaa 'oli', jopa omassa mielessäni, mutta en voi sille mitään. Niall ei enää ole paras ystäväni. Ehkä hän ei tahdokaan olla. Tarjoilija tuo ruoat, toivottaa hyvää ateriaa ja lähtee. Syömme hiljaisuuden vallitessa, tarkkaillen pikkuisen ravintolan elämänmenoa samalla.
"Miks sä et moikannu Niallille aiemmin?" isä kysyy hetken päästä ja juo hieman vettä. "Koska yleensä te olisitte jutelleet jo täyttä häkää ja jopa sopineet yökyläilyn ennen kuin ovesta ollaan sisälle päästy."
"Öö... Ei sekään moikannut mulle. Ei se näyttänyt edes tunnistavan mua", sanon ja menen vaikeaksi. Miksi hänen nyt piti ottaa asia esille?
"Vai niin. Et sä musta kyllä niin paljoo oo muuttunu etteikö Niall sua tunnistais", iskä sanoo.Ynähdän jotakin ja jatkan syömistä.

Siinä paha missä mainitaan, ajattelen, kun viiden hengen poikajoukko astuu sisään, Niall etunenässä. Alan syödä nopeammin, en katso häneen ja rukoilen ettei isä huomaisi häntä. Pojat istuvat aika lähelle meitä, ja kuulen kuinka he välillä nauravat vähän kovempaan ääneen. Puheensorina sieltäpäin kantautuu korviini mutten saa sanoista selvää. Niallin naurun erotan aina selvästi. Se riipaisee sydäntäni. Hänellä on nyt uudet parhaat ystävät, uusi elämä ja näin. Mutta onhan minullakin. Olen alkanut harrastaa tanssia, jota harrastin pienempänä, olen saanut monta uutta kaveria, uuden parhaan ystävän ja minäkin olen aloittanut uuden elämän Minnesotan taivaan alla. Mutta olen mustasukkainen. Erittäin mustasukkainen.
"Ivy? Onko kaikki okei?" iskä kysyy. Katselen tyhjää lautastani ja lasiani, sitten katson isää ja nyökkään.
"Voidaanko lähteä? Mua vähän väsyttää", valehtelen ja nousen ylös ennen kuin isä ehtii sanoa mitään. Hän nousee, ottaa takkinsa niinkuin minäkin, hän käy maksamassa tiskillä ja sitten me astumme ulos ravintolasta. Kävelemme autolle, ja iskä ajaa lähimpään kauppaan. Käymme siellä ostamassa ruokatarpeita viikonlopuksi, sitten ajamme kotiin. Samalla kun isä alkaa jo laittaa huomista ruokaa, minä menen ylös ja kaivan läppärini matkalaukustani. Tarvitsen Sammya.