It's my life - 6

Aika ennen kesälomaa on töissä kiireisin. Kahvila jossa olen töissä avautuu tunnin aikaisemmin, menee tunnin aikaisemmin kiinni ja nyt ulkoterassi on avattu. Olen muuttanut työvuoroni aamuvuoroiksi, ja pääsen siis jo yhdeltä kotiin joka päivä. Äiti on töissä joka päivä neljään, ja hän vie minut harkoituksiin tullessaan kotiin. Kesäesityksemme lähestyy, ja harjoittelemme Sammyn kanssa tanssia vapaa-ajallamekin. Päiväni ovat täynnä menoa ja meininkiä, töitä, aurinkoa, uimista, tanssia, ruokaa enkä ehdi ajatella Niallia kuin silloin tällöin. Silloin kun hän käy mielessäni, yritän karistaa ajatukseni jonnekin kauas pois, koska en tahdo niiden pilaavan päivääni. Keikkakinn mietityttää minua, mutta en voi enää kieltäytyä. Olen jo kiittänyt äitiä, ja sanonut hänelle meneväni mielelläni. En voi kertoa hänelle että valehtelin.

"Mä oon ihan poikki. Luojan kiitos huomenna on jo loman eka päivä... Mitä sulla on suunnitelmissa?" Sammy kysyy kun odottelemme esityksen jälkeen kyytejämme kotiin.
"Niimpä. Mä meinasin mennä iskän luokse sitten vähän keikan jälkeen ja muuten olla sitten kotona vaan", sanon. Sammy nyökkää ja potkiskelee hiekkaa tennareidensa kärjillä. "Entä sä?"
"No kotona ollaan ja sitten mennään mummin ja vaarin mökille Portugaliin koska mummilla on seitsenkytvuotispäivät enskuussa", Sammy hymyilee.
"Siistiä, Portugaliin", sanon ja nyökyttelen.
"No onhan se... Mut oon käyny siellä niin monesti ettei se enää tunnu kovinkaan erikoiselle."
"Mmh", hymähdän. Sammyn perheen citymaasturi kaartaa eteemme ja Sammy sanoo minulle heipat. Sitten hän hölkkää autolle ja avaa oven. Vilkutan punapäälle kun auto kääntyy parkkipaikalta. Sammylläkään ei ole omaa autoa, mutta hänellä on jo kortti. Waynen perheen tämänhetkinen niukka rahatilanne ei anna myöten, eikä Sammy näin ollen saa omaa autoa.

Odotan äitiä vielä vähän aikaa. Kun hän lopulta ajaa autonsa vähän matkan päähän minusta, kävelen auton luokse, istun sisään ja vedän oven kiinni.
"Hei Ivy", äiti hymyilee.
"Hei", sanon, laitan turvavyön kiinni ja heitän mustan Adidaksen laukun takapenkille.
"Oliko hyvä esitys?" äiti kysyy ja lähtee ajamaan.
"No joo. Kat vähän mokasi mutta muuten ihan okei", kerron ja painan väsyneet silmäni kiinni.
"Vai niin. Mä oon sitten tehny ruoan valmiiksi. Mun pomo muuten soitti mulle ja mä joudun tuuraamaan Anastasiaa siellä kokouksessa tänään, eli oot sitten yksin kotona tän yön", äiti kertoo. Avaan silmäni ja katson häntä silmät lautasen kokoisina.
"Voiko se yhtäkkiä tosta vaan soittaa ja sanoa että sun on pakko lähteä?" kysyn. Taas yksi päivä jolloin olen ihan yksin. Yksinolo on kivaa, mutta sitten kun olet puolet vuodesta ihan yksin, se alkaa tympiä.
"Hmm, kyllä hän kai sitten voi. Mutta mun on silti mentävä, oli se mahdollista tai ei", äiti päättää.
"No okei", huokaan ja painan pääni auton ikkunaa vasten.
"No älähän nyt. Pyydä vaikka Sammy käymään jos tahdot. Kunhan niistä ei sitten tule mitkään hirveät sadan hengen bileet joissa liikkuu alkoholia ja vaikka mitä", äiti sanoo. Puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan. Kyllä hän luottaa minuun, mutta koska olen jo kokeillut vaikka mitä, hänen täytyy aina varoittaa minua.
"Pyh. Mua ei enää kiinnosta polttaa, eikä pitää mitään älyttömiä bileitä joissa kaikki vetää lärvit ja oksentelee ympäriinsä. Kerta riitti jo", sanon ja irvistän.
"Niin mullekin. Mutta hyvä näin. Kyllä mä suhun luotan", äiti sanoo. Pysähdymme valoihin, ja kun valo on vihreä, ajamme reippaasti kotiin.

Nälkäisenä ja hikisenä astun sisään taloon, ja jo matkalla olen päättänyt mennä ensin suihkuun. astun siis omaan huoneeseeni, riisun vaatteet ja laitan ne pyykkikoriin omassa kylppärissäni. Sitten väännän suihkun hanan auki, odotan että sieltä tulee lämmintä vetää ja astun suihkun alle. Pesen nopeasti hiukseni omenalle tuoksuvalla shampoolla ja sitten hieron saippuaa iholleni. pesen sen pois, kääriydyn valkoiseen pyyhkeeseen ja kuivaan hiukseni hiustenkuivaajalla melkein kuiviksi. Sitten puen päälleni topin ja lökärit, ja menen alas syömään.

Äiti lähtee kuudelta, ja minä olen soittanut Sammylle. Hän tulee puolentunnin päästä, mikäli hän ehtii siieksi. Jos ei, hän on täällä viimeistään seitsemältä. Hän lupasi tuoda elokuvan ja herkkuja. Olen syönyt jo ruoan, ja päätän mennä takapihan keinuun istumaan, koska aurinkokin paistaa vielä. Otan puhelimen mukaani, ja istun keinussa keinuttelemassa selaillen Twitteriä, Facebookkia ja Instargamia. Säikähdän kun värinällä oleva puhelimeni alkaa väristä ja soittajan numero välähtää ruudulle. En tunnista numeroa, mutta vastaan silti.
"Hei! Kuka tää on?" kuuluu miehen ääni toisesta päästä. Nostan kulmakarvojani ja räplään kynsiäni kun vastaan:
"Ivy, ja kuka sä sitte oot?"
"Puhelin tänne Louis!" kuuluu huuto kauempaa luurin toisesta päästä.
"Louis Tomlinson", kuuluu vastaus ja naurua. No niimpä tietenkin. Tiedän kuka hän on, mistä teidän hänet ja se saa sydämeni heittämään volttia.
"Mistä sä sait mun numeron?" kysyn kylmästi. Toisesta päästä kuuluu kolinaa, naurua ja sitten henägstynyt vastaus:
"Niallilla oli se täällä puhelimen muistissa nimettömänä. Aateltiin soittaa ja kattoo kuka täältä sit vastaa."
"Kuulostaapa aikuismaiselta", sanon kyllästyneesti.
"NYT SE SAATANAN PUHELIN TAKAS MULLE!" kuuluu karjaisu, jonka voisi kuvitella kuuluvan Niallille.
"Ops, nyt se suuttu. No heippa sitte", Louis nauraa ja katkaisee puhelun. Katkaisen itsekin tuuttauksen joka korvaani kuuluu, mutta jään keinuun istumaan erityisen hämmentyneenä. Miksi Niallilla on minun numeroni? Mihin hän sitä tarvitsee? On totta, että minulla ja hänelläkin kai on sama numero kuin silloin pienempänä, mutten uskonut että hänellä on se enää. Kummallista. Alan taas keinua ja vajoan ajatuksiini.

"Ivy!" kuuluu huuto etupihalta. Sammy.
"Takana!" huudan. Sammy astelee takapihalle omenapuiden välistä ja heiluttaa kädessään muovipussia.
"Leffaherkkuja", hän virnistää. Nousen ylös keinusta hymyillen laimeasti ja ohjastan vieraani sisään taloon.

Kesäloman alku menee rannalla. Muutamana päivänä vain tulee vettä taivaan täydeltä, ukkonen on harvase päivä ja joka päivä on tosi kuuma. Minä ja Sammy, sekä tanssiryhmämme Kat ja Elena grillaamme itseämme rannalla, ja keikan alla olen jo erittäin ruskettunut. Helposti palava Sammy on jo melkein punainen muutenkin kuin hiuksista, ja hän valittaa yhtenään kuinka hänen ihoaan kihelmöi. Sairauksia fobiaan asti inhoava Sammy pelkää jo saaneensa ihosyövän.

Herään muutama päivä ennen keikkaa jo kuudelta aamulla, ja vaikka minua väsyttää, menen lenkille. Selvitän ajatuksiani, jotka ovat kiertäneet kehää, surranneet päässäni monena päivänä. Setvin tunteitani jotka ovat yhtä kaikki aivan sekaisin ja kun pääsen kotiin, olen entistä hämmentyneempi. Katson kelloa ja päätän aloittaa päiväni. Käyn suihkussa, syön aamiaisen ja menen sitten Katin kanssa lähimpään ostoskeskukseen. Tarvitsen muutaman paidan ja ehkäpä housut keikalle. Haluan näyttää hyvältä nyt kun se on mahdollista, ja ihan vain itseäni varten.

It's my life - 5

Viikonloppu menee nopeasti. Isän kanssa on kivaa, ja jos en ajattele Niallia, mielialani pysyy korkealla. Juttelen Sammyn kanssa aina kun se on vähänkin mahdollista. Kun lähtöpäivä koittaa, minulla on jo isää ikävä. Mutta lupaan tulla heti kotiin kun pääsen. Onneksi loma alkaa pian. Sitten pääsen viettämään ainakin muutaman viikon Mullingarissa.

Nukahdan koneeseen, ja kun lopulta olen toisessa kodissani, oloni on pöllämystynyt.
"Ivy!" äiti huudahtaa minut nähdessään ja halaa minua tiukasti. Äiti ottaa matkalaukkuni.
"Hei äiti", sanon ja halaan häntä takaisin, en vain jaksa rutistaa häntä niin lujaa kuin hän minua. Hän painaa otsansa kiinni minun otsaani ja haistan hänen hajuvetensä.
"Oliko kivaa?" äiti kysyy. Nyökkään, ja sitten äiti ohjastaa minut sisälle pitäen kättään olkapäälläni. Kun pääsen omaan huoneeseeni, ensimmäiseksi puran laukkuni. Vien likaiset vaatteet pesuun, siivoan oman huoneeni ja laitan matkalaukkuni sänkyni alle muutamaksi viikoksi odottamaan. Sitten pääsen kotiin. Sinne, minne minä todella kuulun. Kuulen kuinka puhelimeni alkaa soida, ja kalastan sen taskustani. Heittäydyn sängylleni ja uumoilen pitkää puhelua nähdessäni Sammyn nimen ruudulla.
"IVYYYYY! Sä oot kotona!" Sammy huutaa korvaani. Räpytän silmiäni ja nauran.
"Nii mä olen", sanon. Sammy alkaa selitää jotakin ja minä kuuntelen häntä. Vastaan väliin aina jotakin pientä ja sitten on minun vuoroni kertoa viikonlopustani.

"Ivy, syömään!" äiti huutaa alakerrasta.
"Sam, mä meen syömään", sanon.
"Okei. No hei nähdään huomenna harkoissa", nainen sanoo selvästi hymyä äänessään. Lopetamme puhelun ja sitten minä hypin alas syömään.
"Arvaa mitä?" äiti kysyy hymyillen kun istun pöydässä syömässä.
"No en arvaa", sanon ja työnnän haarukalla pastaa ja jauhelihaa ääntäni kohti. Äiti nousee pöydästä, ottaa valkoisen kirjekuoren sivupöydältä ja liu'uttaa sen minua kohti. Kuori pysähtyy käsivarteni tullessa vastaan, ja katson sitä ihmeissäni.
"Mikä tää on?" kysyn ja katson äitiä kulmat kurtussa.
"Avaa se!" äiti sanoo. Hän säteilee ja näyttää malttamattomalta. Lasken aterimet kädestäni ja otan kuoren käteeni. Se ei voi olla rahaa. Valkoisen paperin lävitse näkyy kirjoitusta. Uteliaisuuteni pakottaa minut kurkkaamaan kuoreen. Nostan sieltä liput, ja kun olen hetken aikaa tutkinut niitä, päästän äänen jonka äiti tulkitsee innostuneeksi, ja joka on oikeasti pettymyksen kirkaisu.
"Sinä ja Sammy lähdette kesälomalla katsomaan Niallia hänen bändinsä keikalle! Eikö oo hienoa? Tää on vähän niinkun hyvitys kaikista pilalle menneistä viikonlopuista kun mä olen ollut poissa kotoa", äiti sanoo ja taputtaa käsiään yhteen innoissaan. Laitan liput takaisin kuoreen, ja yritän kerätä kaikki voimani. Sitten väläytän äidille tökerön tekohymyn ja hotkin ruokani loppuun.
"Kiitos", mutisen, laitan astiat tiskikoneeseen, otan kirjekuoren lippuineen ja painelen yläkertaan.

"Sammy! En mä voi mennä sinne! Niall vihaa mua!" melkein itken Sammylle hetkeä myöhemmin. Tuijotan valkoista kirjekuorta joka makaa huoneeni lattialla ja pidän tärisevällä kädelläni puhelintani korvallani.
"Äläs nyt. Kyl me voidaan mennä. Voi olla ettei se nää sua siellä", Sammy yrittää.
"Mut mitä jos näkee? Mä en vaan voi mennä."
"Ivy Parker! Ootko sä ikinä välittänyt siitä mitä muut susta ajattelee? Ootko sä ikinä antanut kenenkään hyppiä nenilles? Et! Miksi sä siis noin kovasti pelkäät jonkun jätkän mielipidettä susta?"
"Se jätkä oli mun paras kaveri muutama vuosi sitte. Mä rakastin sitä ja se mua, niiku kaverina, ja nyt yhtäkkiä se onki kääntäny kelkkansa! Tottakai mä välitän siitä mitä se ajattelee! Se tuntee mut paremmin kun mun oma äiti! Ja mä sen paremmin kun sen äiti! Meillä on melkein koko elämän ajalta muistoja! Nyt mun on todella myönnettävä, että mä välitän ja pelkään", aloitan palopuheeni.
"No sitten sun on todistettava sille, että sä välität, ja mentävä sinne keikalle", Sammy sanoo.
"EN MÄ VOI!" huudan.
"IVY! Vedä henkeä ja mieti. Ei se oo tosta vaan voinu alkaa vihata sua ilman syytä. Nyt otetaan selvää mikä se syy edes on!" Sammy huutaa ja kuulen kuinka hän yrittää pysyä rauhallisena. Ei onnistu.
"No voi jumalauta... En mä tiedä. Tahdonko mä mennä sinne vaan nähdäkseni sen saman ilmeen sen naamalla kuin silloin perjantaina? En mä tahdo. Mä tavallaan haluisin jutella sille, mutta se tuli selväks ettei se oo halukas puhumaan mulle. Tahdonko mä mennä sinne vaan todistaakseni itselleni etten näe painajaista?"
"Sä tahdot mennä sinne selvittämään miksi Niall käyttäytyy niin kuin se nyt käyttäytyy, ja sä tahdot mennä sinne kuuntelemaan hyvää musiikkia ja pitämään välillä hauskaakin", Sammy sanoo. "Mun on nyt mentävä, mut huomenna nähdään. Ja lupaa mulle että me mennään. Ainakin ottamaan selvää mikä tää juttu on. Okei?"
"Joo joo, moikka", sanon hiljaa ja lopetan puhelun.

Makaan mahallani sängylläni ja tuijotan kirjekuorta. Tahdonko mä mennä sinne? Tahdonko mä todella jutella Niallille, ja kysyä mikä mussa nyt yhtäkkiä mättää? Kyllä mä tahdon. Mutta mä en halua nähdä sitä samaa ilmettä. En enää. Mä en halua nähdä sitä samaa jäykkää nyökkäystä, en halua että muhun sattuu niin paljon kuin perjantaina. Puristan kädet nyrkkiin ja hautaan pääni koristetyynyyn. Se haisee pölylle, ja etäisesti jollekin pesuaineelle.
"Mä haluan nähdä sen. Puhua sille. Kertoa kuinka ikävä mulla on. Mitä mä voin menettää? En mitään", puhun itselleni hiljaa. Käännyn mahalleni, ja painan silmät kiinni. Luomieni takana minä ja Niall halaamme sinä päivänä kun me lähdemme. Huomaan itkeväni, enkä vain kuvitelmissani, vaan ihan oikeasti. Avaan silmäni ja pyyhin silmiäni kämmenselälläni.
"Mä en enää itke. En sen takia." Mutta jotenkin ääneen lausuttu päätökseni murtuu pian, kun vanhat kyyneleet tekevät tilaa uusille.
"Mulla on niin ikävä", itken. "Miksei kaikki voi olla niinkuin ennen?" En tiedä vastausta, mutten sitä varsinaisesti etsikään. Itken vain ja pelkään. Pelkään hänen reaktiotaan. Pelkää sitä mitä hän sanoo, jos sanoo.

"Ivy?" äiti kysyy ovelta. Käännän katseeni häneen ja liian myöhään tajuan että hän näkee näin myös kasvoni ja kyyneleeni.
"Mene pois", sanon kylmästi. Käännän pääni pois ja hautaan sen tyynyyn.
"Onko kaikki okei?" äiti kysyy.
"Heti kun sä lähdet tästä huoneesta", sanon erittäin ilkeästi. Eihän ollut äidin vika että Niall vihasi minua, mutta hän vain oli tullut luokseni väärällä hetkellä.
"Vai niin. No mä lähden sitten. Meen lenkille", äiti sanoo. Heti kun äiti on sulkenut oven, omatuntoni alkaa kolkuttaa, ja haluan juosta äidin perään. Mutta sitten joutuisin selittämään mikä minulla on, eikä minulla ole halua alkaa tekemään selkoa tunteistani joita en osaa edes itselleni selittää.
"Älä mee. Älä jätä mua niinku Niall teki...", kuiskaan kuitenkin ilmaan. Ihankuin hän muka kuulisi minut. Sitten päästän ulos nyyhkäyksen, joka nousee jostakin selkäpiistä ja nousee aina huulilleni asti. Sen jälkeen kaadun takaisin sängylleni itkemään. Taas yksi lupaus on rikottu. Niitä alkaa olemaan jo liikaa. Jos niistä voisi tehdä mosaiikin, ne yltäisivät varmasti sillaksi Mullingariin asti. Pudistelen päätäni ja itken ulos pettymystäni ja pelkojani.

It's my life - 4

"Sammy! Missä sä oot kun mä tarvin sua?!" lähetän ystävälleni facebook-chatissä jo ainakin viidennen samanlaisen viestin, ja huokaan. Ei Sammy näe niitä. Typerä aikaero. Luovun siis ajatuksesta puhua hänen kanssaan, ja päädyn kaivamaan kaappejani. Löydän niistä kaikenlaista tavaraa aina minun ja Niallin yhteiskuvista päiväkirjani avaimiin ja klemmareihin.
"Mitä... mikä tää on?" kysyn itseltäni hiljaa ääneen, kun löydän erään kirjasen. Avaan kirjan, jossa on siniset kannet. Kanteen on raapustettu minun ja Niallin nimet. Ensimmäisellä sivulla on huterilla kirjaimilla kirjoitetut yhteystiedot ja kehoitus palauttaa kirja lukemattomana jommallekummalle meistä. Kun käännän seuraavalle sivulle, löydän piirroksia, viestejä ja tarinoita, joista ensimmäiset on kirjoitettu ehkä seitsenvuotiaan käsialalla ja uusimmat ovat ehkä neljän tai viiden vuoden takaa, niin uskon. Slailen sivuja kiinnittämättä niiden sisältöön sen suurempaa huomiota. Kun pääsen viimeiselle sivulle, löydän kuvan meistä, joka on otettu sinä päivänä, kun olemme lähdössä Minnesotaan. Muistan sen päivän tasan tarkkaan. Muistan kuinka me itkimme ja lupasimme vielä pitävämme yhteyttä. Päivämääräkin näkyy kuvan laidassa. Kuvan yläpuolelle on kirjoitettu lupaus; lupaus siitä että emme unohda toisiamme, että rakastamme toisiamme ikuisesti. Pala nousee kurkkuuni. Se lupaus on nyt rikottu. 

Säikähdän kun isä koputtaa oveen, avaa sen ja kurkistaa huoneeseeni.
"Tarvitko sä jotain?"
"En. En mä tarvitse", sanon ja tiedostan kuinka oudolle kuulostan. Isän otsa menee kurttuun, ja hän katsoo minua huolestuneena muttei kysy mitään siitä.
"No mä voinkin sitten nopeasti käydä Leylan luona, jooko?" isä kysyy. Nyökkään vaivalloisesti.
"Kuka on Leyla?" saan kysytyksi.
"Työkaverini, ja uusi naisystäväni. Eikö äitis kertonu sulle hänestä?" isä kysyy. Tällä kertaa pudistan päätäni. Ei tainnut kertoa, ei.
"Heippa", kähisen.
"Heippa. Oo kiltisti", iskä sanoo ja sulkee oven. Minä taas menen istumaan sängylleni, lasken kirjasen syliini ja luen sen kokonaan lävitse. Koko kirja on täynnä salaisuuksia, lupauksia ja piirroksia. Salaisuudet on kerrottu eteenpäin, lupaukset on rikottu ja piirrokset ovat jo unohtuneet. Kun lopulta olen taas sillä samaisella viimeisellä sivulla, on pala kurkussani jo kasvanut niin suureksi, että minun on vaikea niellä. Kyyneleet polttelevat luomieni takana. Huomaan nyt, kuinka katoavaista kaikki on. Vain se yksi katse jonka sain Niallilta tänään, riitti kertomaan mitä hän nykyään ajattelee minusta. Kun ajattelen Niallia, kyyneleet sumentavat näkökenttäni. Ei, voisiko se todella olla mahdollista? Voisiko hän todella jopa vihata minua nyt? Kaiken sen jälkeen, mitä yhdessä teimme ja koimme? Voisiko hän olla niin julma? Kyllä, kyllä hän kai voisi.

Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani, ja paukautan sinikantisen kirjan kiinni. Ei ole mitään hyötyä katsella sitä, mitä meillä joskus oli. Nyt olemme molemmat aloittaneet alusta, ja mennyt on mennyttä. Vedän syvään henkeä, ja päätän hakea postin saadakseni vähän raitista ilmaa. Hypin alakertaan, ja menen ulko-ovelle. Avaan sen, ja tarkistan ettei ovi mene lukkoon. Sitten kävelen sen pienen  matkan postilaatikolle.

"Ivy?" kysyy naisääni. Käännyn ympäri shokissa. Kuka kutsui?
"Hei", sanon kun tajuan huutajan olleen Niallin äiti. Nappaan postit laatikosta ja kävelen vähän lähemmäs aitaa, jotka erottavat tonttimme toisistaan. Asuimme ennen kauempana toisistamme, mutta hieman ennen kuin muutimme Minnesotaan äidin kanssa, Niallin perhe muutti tähän.
"Sä oletkin sitten tullut kotona käymään", Maura toteaa hymyillen.
"Joo, niin mä olen. Tulin viettämään viikonloppua tänne kun äiti on kokouksessa", sanon rupattelusävyyn. Rukoilen ettei Maura huomaa kyyneljuovia poskillani.
"No sehän kiva", Maura sanoo. Nyökkään. Juuri silloin talon etuovi aukeaa, ja Niall kumppaneineen astuu ovesta. Porukka kävelee pihakeinuun ja istuu siihen. Huokaan mielessäni raskaasti.
"Tota...", yritän keksiä jotakin tekosyytä miksi minun pitäisi mennä äkkiä sisälle, mutta Maura on jo äkännyt Niallin tulon ulos, ja hän viittoilee tuota luokseen. Sydämeni hakkaa lujaa. Mitäköhän nyt tapahtuu?

Niall nousee keinusta ja sanoo jotain ystävilleen. Sitten hän kävelee äitinsä viereen, ja katsoo koko ajan poispäin minusta.
"No mitä nyt?" ovat ensimmäiset sanat jotka kuulen hänen suustaan kahteen vuoteen. Lausahdus on tyly.
"Katsos nyt kuka on tullu kotiin", Maura hymyilee pojalleen aurinkoisesti. Ihan kuin silloin kun olimme pikkukakaroita ja olimme tulossa vaikkapa joltain matkalta kotiin. Maura huusi aina Niallille minun tulleen kotiin, ja sitten me juoksimme nauraen halaamaan toisiamme. Tilanne on nyt vain muuttunut erittäin paljon negatiivisemmaksi.
"Aha", Niall sanoo, ja luo minuun kylmän ja arvioivan katseen. Hän nyökkää minulle jäykästi.
"Niall?" Maura kysyy ihmeissään ja katsoo meitä molempia. Oma katseeni ei muutu mihinkään. Se pysyy samana, aivot lakkaavat käsittelemästä sanoja. En osaa tuottaa niitä enää. En kuule enää. Yksi typerä katse, yksi typeä nyökkäys murskaavat ajatukseni siitä, ettei Niall voisi olla niin julma. Käännyn kannoillani ja marssin sisälle omaan talooni ennen kuin Niall ehtii nähdä kuinka paljon minuun sattuu, ja ennen kuin hän ehtii nähdä kuinka lähellä itkua olen. Kun ovi takanani on painunut kiinni, polveni pettävät ja lysähdän matolle nyyhkimään. Hetkellinen toimettomuuden ja ymmärtämättömyyden hetki menee ohi, kelaan mielessäni äskeistä ja alan syyttää siitä kaikkia. Sitten tajuan, etten voi syyttää kuin itseäni. Miksi lähdin äidin mukaan, kun olisin voinut jäädä tänne isän kanssa ja pysyä ystävinä Niallin kanssa niin kuin aina ennenkin? Hakkaan lehdellä otsaani, kunnes auton ovi kolahtaa ulkona. Säpsähdän ja juoksen ylös. Isä on varmasti tullut kotiin. Painun omaan huoneeseeni, sammutan valot ja alan tekemään iltatoimiani omassa kylppärissäni. Sitten pujahdan peiton alle. Sydämeni hakkaa edelleen, kyyneleet tekevät tuloaan ja uni tuntuu kaikkoavan koko ajan kauemmas.

It's my life - 3

Kone laskeutuu Irlantiin monia tunteja sen jälkeen kun olen nukahtaut omalle paikalleni univajeen vuoksi. Avaan silmäni ja huomaan ihmisten nousevan paikoiltaan ja ottavan käsimatkatavaroitaan penkkejen yläpuolella olevilta hyllyiltä. Hieraisen väsyneitä silmiäni ja ponkaisen sitten ylös. Minullakin on pikkuinen musta laukku käsimatkatavaroinani, mutta laukku on ollut koko lennon ajan sylissäni. Astun koneesta ulos kentälle, ja kävelen ihmisjoukon mukana sisälle suurelle lentokentälle. Sitten haen matkatavarani erityiseltä hihnalta jotka tuovat tavarat koneesta ja sen jälkeen astelen ulos hallista. Kun olen kadulla, päätän soittaa itselleni taksin.
"Hei. Saisinko taksin Dublinin päälentokentälle?" kysäisen. Toisesta päästä vastataan taksin tulevan pian ja jään sitä taksia sitten odottamaan.

Musta taksi lipuu eteeni, ja minä astun hieman lähemmäs. Harmaahiuksinen, vanha kuski tulee autosta, avaa takaluukun ja nostaa suuren matkalaukkuni sinne. Sitten hän avaa minulle oven, ja lopulta menee omalle paikalleen. Pamautan oven kiinni ja kiinnitän turvavyön. Annan kuskille isäni osoitteen ja hän lähtee ajamaan. Matka ei kestä pitkään, mutta ehdin silti nukahtaa auton tasaiseen hurinaan.

Astun taksista isäni talon edessä, entisessä kodissani Mullingarissa. Taksikuski nostaa takaluukusta matkalaukkuni, ja minä maksan hänelle matkan tipin kera. Kuski hurauttaa tiehensä. Katselen hetken ympärilleni, ja tajuan etten ole ainoa joka palaa jostakin kotiin. Tätä paikkaa minä pidän kotonani enemmän kuin Minnesotaa. Viereisen talon pihalla joku poika raahaa matkalaukkua autosta talon ovelle ja palaa sitten takaisin hakemaan toista. Auto on musta Range rover, ja olen tunnistavinani aurinkolasien ja snapbackin takana piileskelevän henkilön. Tämä ihminen on pukeutunut harmaisiin lökäreihin ja t-paitaan. Olen jo vilkuttaa hänelle, kun hän kääntää päänsä minua kohden. Hymy nousee huulilleni. Kyllä, se on hän. Niall! Mutta hän kääntää pian päänsä pois minusta suomatta minulle hymyä, vilkutusta, mitään. Eikö hän tunnista minua? Miksei hän moikannut minulle? Omakin hymyni hyytyy, ja pää painuksisaa astelen isän talon ovelle ja painan ovikelloa. Niallin autosta purkautuu vielä neljä muutakin poikaa, ja hänen äitinsä tulee talon ovelle. Oliko muiden poikien mukanaolo syynä siihen, ettei hän voinut sanoa minulle mitään? Miksi hän on tuollainen?
"Ivy?" kuuluu matala, yllättynyt miesääni. Käännän pääni kohti ovea, jonka edessä seison, ja näen isäni.
"Heippa iskä", hymyilen. Isäni hymyilee takaisin ja kehottaa minua tulemaan sisään. Hän morjestaa minun mennessä hänen ohitseen Niallin äidille ja sulkee sitten oven perässäni.
"Mikäs sut tänne lennätti?" isä kysyy ja ottaa matkalaukkuni. Hän siirtää sitä vähän jottei se olisi kulkuväylällä ja kävelee sisemmälle lapsuudenkotiini.
"Äiti on koko viikonlopun jossain kokouksessa eikä se tykänny siitä kun mä olin yksin kotona. Niimpä se sitte lähetti mut tänne jotten olis enää yksin", sanon ja heitän kengät jaloistani kenkätelineeseen, ja takin naulakkoon.
"Ahaa. Sulla on varmaan kova nälkä. Mä en oo ehtinyt kokkaamaan, joten olisiko hyvä jos mentäis ulos syömään ja käytäis matkalla kaupassa?" iskä kysyy ja pyörähtää ympäri niskaansa hieraisten.
"Joo, käy toki", sanon ja hymyilen. "Mä vien vaan laukun tonne ylös ja vaihan vähän vaatetta jos sopii?"
"Juu, ei kiirettä", iskä sanoo ja näyttää helpottuneelta. Olen aina ollut suhteellisen helppo lapsi. Kävelen entiseen huoneeseeni joka on siinä kunnossa kuin mihin sen jätin viime käyntini jälkeen. Lasken matkalaukun huoneen nurkkaan, puran vaatteet siisteihin pinoihin vaatekkaappiin, ja valitsen nopeasti jotkut rennot mutta tyylikkäät vaatteet. Vaihdan ne päälleni, meikkaan kevyesti ja nappaan puhelimeni, lompakkoni ja aurinkolasit matkaan. Sitten menen alas, jossa isä minua jo odottelee.

Ajamme pienen kylämme keskustaan isän Opelilla. Tai no isähän istuu kuskinpaikalla. Minä en omista ajokorttia. Sen hankkiminen on kyllä käynyt mielessäni monestikin. Isä parkkeeraa yhden vähän 'hienomman' ravintolan eteen, ja me nousemme autosta. Sitten kävelemme sisään. Ihmisiä ei ole kovin paljon, joten saamme valita hyvin oman pöytämme johon istumme. Ravintolassa soi hiljaa taustalla klassinen musiikki, tunnelma on ylevä ja valaistus vähän hämyisä, joka paikassa on puuta, nahkaa, tummanruskeaa ja punaista. Istumme isän kanssa salin toiseen päähän, ja odotamme tarjoilijaa selaillen ruokalistoja samalla.
"Hei. Mitä teille saisi olla?" kysyy näpsäkän näköinen nuori nainen, jolla on punaiset hiukset ja musta tarjoilijanasu päällään. Hänellä on jo kynä ja lehtiö valmiina tilaustamme varten.
"Mä voisin huolia kanapastan vedellä", iskä ilmoittaa ja laittaa ruokalistansa takaisin niille tarkoitettuun telineeseen.
"Mulle sama ja tota... otan sen tietenkin veden kanssa mut tahtoisin myös valkosipulileipää", pyydän.
"Selvä. Siis kaksi kertaa kanapasta vedellä ja yksi valkosipulileipä?" tarjoilija varmistaa. Nyökkäämme, ja meitä kehoitetaan aloittamaan ruokailu salaattipöydästä. Haemme sämpylää ja salaattia, ja vaihdamme kuulumisia niitä syödessämme.

Puheenaiheemme ehtivät loppua jo ennen kuin ruoka tuodaan pöytään. Emme isän kanssa juuri käy yhdessä ulkona syömässä, mutta silloin kun harvoin niin teemme, meillä on oikeasti aika hauskaa. Olen aina ollut enemmän isän tyttö kuin äidin. Ehkä juuri siksi Niallkin oli paras ystäväni. Olin niin tottunut miehiin/poikiin, että oli luonnollista olla hänen ystävänsä. Minusta on surkeaa käyttää sanaa 'oli', jopa omassa mielessäni, mutta en voi sille mitään. Niall ei enää ole paras ystäväni. Ehkä hän ei tahdokaan olla. Tarjoilija tuo ruoat, toivottaa hyvää ateriaa ja lähtee. Syömme hiljaisuuden vallitessa, tarkkaillen pikkuisen ravintolan elämänmenoa samalla.
"Miks sä et moikannu Niallille aiemmin?" isä kysyy hetken päästä ja juo hieman vettä. "Koska yleensä te olisitte jutelleet jo täyttä häkää ja jopa sopineet yökyläilyn ennen kuin ovesta ollaan sisälle päästy."
"Öö... Ei sekään moikannut mulle. Ei se näyttänyt edes tunnistavan mua", sanon ja menen vaikeaksi. Miksi hänen nyt piti ottaa asia esille?
"Vai niin. Et sä musta kyllä niin paljoo oo muuttunu etteikö Niall sua tunnistais", iskä sanoo.Ynähdän jotakin ja jatkan syömistä.

Siinä paha missä mainitaan, ajattelen, kun viiden hengen poikajoukko astuu sisään, Niall etunenässä. Alan syödä nopeammin, en katso häneen ja rukoilen ettei isä huomaisi häntä. Pojat istuvat aika lähelle meitä, ja kuulen kuinka he välillä nauravat vähän kovempaan ääneen. Puheensorina sieltäpäin kantautuu korviini mutten saa sanoista selvää. Niallin naurun erotan aina selvästi. Se riipaisee sydäntäni. Hänellä on nyt uudet parhaat ystävät, uusi elämä ja näin. Mutta onhan minullakin. Olen alkanut harrastaa tanssia, jota harrastin pienempänä, olen saanut monta uutta kaveria, uuden parhaan ystävän ja minäkin olen aloittanut uuden elämän Minnesotan taivaan alla. Mutta olen mustasukkainen. Erittäin mustasukkainen.
"Ivy? Onko kaikki okei?" iskä kysyy. Katselen tyhjää lautastani ja lasiani, sitten katson isää ja nyökkään.
"Voidaanko lähteä? Mua vähän väsyttää", valehtelen ja nousen ylös ennen kuin isä ehtii sanoa mitään. Hän nousee, ottaa takkinsa niinkuin minäkin, hän käy maksamassa tiskillä ja sitten me astumme ulos ravintolasta. Kävelemme autolle, ja iskä ajaa lähimpään kauppaan. Käymme siellä ostamassa ruokatarpeita viikonlopuksi, sitten ajamme kotiin. Samalla kun isä alkaa jo laittaa huomista ruokaa, minä menen ylös ja kaivan läppärini matkalaukustani. Tarvitsen Sammya.

It's my life - 2

~ Muutaman vuoden kuluttua ~

Vancouverin ilta on jo pimentynyt, kun viimein pääsen tanssiharjoituksista kotiin. Kävelen asfaltoitua tietä pitkin ja potkiskelen kiviä kenkieni kärjillä. Minua nakertaa tieto siitä että kotona ei odota kukaan. Talossa eivät pala valot kutsuvasti, kukaan ei ole tehnyt minulle ruokaa kun lopulta pääsen kotiin. Isä on jäänyt Irlantiin, ja äiti on kokouksessa koko viikonlopun. Huokaan raskaasti ja käännyn risteyksestä oikealle. Muutamia autoja kulkee ohitseni ja ohitan monta taloa, joissa on joku kotona. Treenikassini painaa olallani enemmän kuin yleensä, ehkä sen takia että siellä on nyt myös uusi esiintymisasuni. Tai ehkä se vain tuntuu siltä. Tuuli puhaltaa kasvoihini, ja ohut takki ei pidä tuulta ulkopuolella. Ihoni menee kananlihalle.

Puhlimeni pärähtää soimaan. Huokaisten pysähdyn kaivamaan sen treenikassin sivutaskusta. Liu'utan sormeani vihreän vastausympyrän kohdalla ja jatkan kävelemistä.
"Heippa. Missä sä oot?" Ääni kuuluu Samantha Waynelle, uudelle parhaalle ystävälleni, ja samassa tanssiryhmässä olevalle punapäälle.
"Oon menossa kotiin. Entä sä?" kysyn ja pysähdyn suojatien kohdalle aikeenani ylittää katu. Käännän pääni oikealle ja vasemmalle, ja koska ketään ei näy eikä kuulu, ylitän tien.
"Kotona jo. Iskä haki mut harkoista sitten lopultakin", Samantha huokaa. Pystyn kuvittelemaan kuinka hän pyöräyttää silmiään.
"Okei." En keksi muuta sanottavaa. Kävelen eteenpäin ja tunnen kuinka tuulee entistä kovempaa.
"Voi hemmetti, nyt ne huutaa mua syömään. Mulla oli jotain oikeeta asiaakin, mutta mä unohdin sen. Sori Ivy", Samantha pahoittelee ja huutaa, ilmeisesti vanhemmilleen, tulevansa kohta.
"Joo ei se mitään. Soita sitten kun muistat sen. Mä hiippailen kotia kohti", sanon. Tiedän ettei tästä kohtaa ole enää pitkä matka kotiin.
"Joo, tehdään näin. Moikka", Samanthan ääni häipyy kuuluvista ja kolkko tuuttaus täyttää korvani. Laitan puhelimeni takaisin laukun sivutaskuun, ja kävelen sen pienen matkan kotitalolleni.

Avaan tummapuisen kotioveni, ja pujahdan sisään pimeään taloon. Heitän avaimen pikkuisen lipaston päällä olevaan koriin jossa säilytämme kaikkia avaimia, tyrkkään oven kiinni ja otan kengät jaloistani. Lasken laukkuni lattialle ja takin laitan naulakkoon. Sitten kuljen talon läpi ja laittelen valoja päälle. Pysähdyn vasta keittiössä ja laitan itselleni kinkkuvoileivän, jonka laitan banaanin seuraksi lautaselle, ja laitan teeveden kiehumaan. Sitten vien treenikassini yläkertaan, käyn viiden minuutin pikasuihkussa ja puen sitten päälle lökärit ja topin. Kun olen valmis, pompin alakertaan ja otan itselleni teetä kuppiin. Sitten menen olohuoneeseen syömään ja yritän etsiä televisiosta jotakin katsomisen arvoista. En löydä, joten lopulta vain istun sohvalla, syön ja juon, ja mietin. Mietin äitiä. Isää. Heidän eroaan ja sitä mikä sen lopulta aiheutti. Mietin mitä kaikkea jätin taakseni kun lähdin Mullingarista ja muutin Vancouveriin äidin kanssa. Äitini ja isäni erosivat ihan vain siksi, että he eivät kestäneet toisiaan. Jätin taakseni vanhat kuviot, vanhat ystävät ja tavat. Mutta pahiten minua kirpaisee ajatella erästä tiettyä ihmistä joka Irlantiin jäi. Niallia. Isääni näen lomilla, mutta poikabändin jäseneksi muodostunutta entistä parasta ystävääni en. Joka kerta kun ajattelen häntä, kurkkuuni nousee pala joka ei suostu lähtemään sieltä millään. Rykäisen. Ääni kaikuu tyhjässä huoneessa, kimpoilee seinistä ja saa minut tuntemaan itseni entistä yksinäisemmäksi. Lopulta nousen sohvalta, tiskaan vähäiset astiani ja menen yläkertaan kuuntelemaan musiikkia ja lukemaan erästä hyvää kirjaa, joka minulla on kesken.

Kello on vähän jälkeen yhdentoista, kun havahdun kirjan maailmasta ja nousen ylös. Käyn pienessä kylpyhuoneessa pesemässä hampaat, ja vaatteiden vaihdoin jälkeen menen peiton alle. Luojan kiitos minun ei tarvitse mennä töihin huomenna. Tietenkään siksi koska tänään on perjantai. Juuri kun olen sammuttamassa valot, jotka olen tietenkin jo alakerrasta sammuttanut, puhelimeni ilmoittaa saapuneesta viestistä. Nousen kyllästyneenä hieman ylemmäs sängyllä, asetun kyynerpääni varaan ja kurkotan käteni kohti puhelintani. Sitten näppäilen lukituksen avaavan numerosarjan ja pääsen lukemaan viestin. Se on äidiltä.
"Mä varasin sulle lentoliput isäsi luokse, koska ei oo kiva olla siellä kotona ihan yksin koko ajan", äiti kirjoittaa,"lento lähtee aamulla noin viideltä. Liput on siellä hedelmäkorin takana tiiät kyllä missä. Pidä hauskaa. Äiti." Katson kelloa ja irvistän kun tajuan, etten millään ehtisi nukkua edes neljää tuntia. Mutta onneksi lento kestäisi sen verran kauan, että ehtisin nukkua koneessa. Laitan herätyksen puoli neljäksi soimaan, ja painan pääni tyynyyn. Valot sammutan painamalla nopeasti yhdestä napista ja sitten yritän nukkua.

Uni ei vain meinaa tulla silmään. Makaan hereillä vielä yhdeltä. Nukkumiseen käytettävä aika meneekin vain ajatellessa asioita. Olen vihainen itselleni tästä käänteestä, ja painan silmiäni väkisin kiinni. Yritän laskea lampaita, yritän rentouttaa jokaisen lihakseni, luen vielä pienen pätkän kirjaa, ja lopulta nukahdan kirja käsissäni istuma-asentoon.

//vähän lyhyt ja tylsä jatko tiedän... mut jatkoin nyt kun ei ollu muutakaan tekemistä. Kommenttia tulemaan ;))

It's my life - 1

Prologi: Ivy Parker

"IVY!" kuulen huudon takaani ja käännyn katsomaan kuka kaipaa minua. Niall Horan, paras ystäväni, juoksee takanani ja pysähtyy viereeni.
"Heippa", sanon ja väläytän hieman hengästyneelle pojalle hymyn.
"Moi. Mä yritin etsii sua tunnin jälkeen aulasta mut en löytäny... onneks mä kuitenki nyt löysin sut", Niall sanoo. Hänkin hymyilee minulle ja kun käännyn lähteäkseni kävelemään ulos koulumme porteista, Niall tulee vierelleni.
"Oliks sulla sitten jotain asiaa?" kysyn.
"Ei mulla sen kummempaa, aattelin vaan että tuutko hengaamaan meille tai jotain näin perjantain kunniaks", Niall selittää. Kohautan olkapäitäni joita himmeä auringonvalo lämmittää ohuesta villatakista huolimatta. Tennarimme narskuvat tien pintaa vasten kun käännymme ulos koulun porteista ja sitten vasemmalle risteyksestä. Kuljemme hiljaisuudessa - mutta tämä hiljaisuus on luonnollista ja rauhallista.
"No vaikkapa", sanon lopulta.
"Okei", Niall vastaa. Kävelemme taas ympärillämme leijuvassa hiljaisuudessa eteenpäin pitkin Mullingarin katuja kohti Niallin ja hänen perheensä taloa. Ohitamme pienen lammen, jossa uiskentelee joitakin lintuja. Aurinko painuu pilvien taakse, mutta ilma on edelleen kesäisen lämmin.
"Kuvittele, enää kuukausi ja sit me ollaan vapaita tekemään mitä halutaan melkein kaks kuukautta", Niall sanoo rikkoakseen hiljaisuuden.
"Nii. Mut se on mun mielestä vähän liian pitkä aika", marisen. Niall naurahtaa kevyesti. Koulunkäynti on aina ollut kidutusta. Olen surkea erityisesti kemiassa ja fysiikassa, ja opettaja joka meitä opettaa noissa aineissa, on ottanut minut silmätikukseen. Maanantai ja keskiviikko ovat piinaa edellä mainitusta syystä.


Tuuli heilauttaa puiden latvoja kevyesti. Käännymme puistoon, jonka läpi menemme aina Niallin luokse lyhentääksemme matkaa. Hiekkatiellä näkyy heikosti ihmisten kenkien ja koirien tassujen jälkiä. Sora rahisee kun kävelemme eteenpäin, ja aurinko putkahtaa esiin pilvilautan takaa.
"Voitaisko me käydä matkalla Coffeeshopissa ostamassa minttukaakaot?" Niall kysyy. Vesi herahtaa kielelleni. Minttukaakao on aivan taivaallista.
"Joo käydään vaan", sanon hymyillen. Olemme jo melkein kävelleet puiston lävitse, ja kun pääsemme hiekkatieltä takaisin asfaltoidulle kävelytielle, kävelemme suojatien kohdalle ja odotamme että pääsemme tien ylitse. Tien toisella puolella näkyy pikkuinen kahvila, Coffeeshop. Kun katson tarkasti, näen ettei sisällä istu kovinkaan montaa ihmistä.
"Ivyyy...", Niall kutsuu minua nimeltä.
"Sori, jäi jäätämään", naurahdan ja hölkkään hänet kiinni kun hän ylittää katua.
"Aina", Niall vastaa. Tönäisen häntä leikilläni olkapäähän. Kävelemme Coffeeshopin ovelle ja Niall avaa sen minulle.
"Kiitos", sanon ja astun Horanin edellä sisään lämpimään, kahvin ja tuoreiden leivonnaisten tuoksuiseen kahvilaan. Kävelemme rinnatusten tiskille.
"Mä maksan", Niall sanoo, "ota mitä haluat."
"Mä maksan ite", sanon ja luon Nialliin tuiman katseen. Kinastelemme vielä hetken, kunnes Niall luovuttaa ja saan itse maksaa. Otan minttukaakaon aivan kuten Niall, ja pienen vaaleanpunakuorrutteisen donitsin. Niall ottaa pienen lihapiirakan ja maksettuamme istumme ikkunapöytään, joka on vakiopaikkamme. Lösähdän toiselle punaisista nahkasohvista, Niallia vastapäätä. Kurkimme viherkasvin takaa kahvilan menoa ja syömme jutellen aina välillä.


"Nam. Mä sitten rakastan tätä kaakaota", huokaan ja heilutan mukiani niin, että kaakao pyörteilee kupissa. Sitä on enää vähän jäljellä.
"Jep", Niall vastaa ja haukkaa palan lihapiirakastaan. Olen oman donitsini jo syönyt.
"Mitkä on meidän suunnitelmat?" kysyn ja nostan taas kupin huulilleni juodakseni siitä. Lämpöinen kaakao valuu kurkustani alas ja lämmin, rento tunne leviää joka puolelle kehoani.
"Ei oikein mitkään. Mennään meille ja ollaan vaan", Niall sanoo kohauttaen olkapäitään. "Ellet sä sitten halua tehdä jotain muuta. Katsoa elokuvaa tai mennä johonkin...", poika jatkaa.
"Ei, pelkkä hengailu käy", sanon ja hymyilen. Heilautan puolipitkät, ruskeat hiukseni selkääni ja juon loput kaakaosta. Niallkin on jo ehtinyt aterioida, joten viemme kupit ja lautaset palautustelineeseen ja astumme ulos kahvilan lämmöstä. Ilma ulkona on viilentynyt nopeasti, ja pilvet ovat tummuneet uhkaavasti. Kiirehdimme askeliamme kun matkaamme sen pienen matkan jonka Niallille pääsy vaatii.

Niall avaa kotinsa valkoisen oven. Astumme sisään siistiin taloon, josta huokuu lämmin tunnelma, ja poika sulkee oven perässämme. Heitämme kenkämme kenkätelineeseen, ja menemme ylös Niallin huoneeseen. Herra menee vaikeaksi huomattuaan huoneensa sotkuisuuden.
"Tääl on aikamoinen siivo... Sori en ehtiny eilen illalla siivota kun luin siihen bilsankokeeseen", Niall pahoittelee katsellen ympärilleen vaatekasojen, lehtipinojen ja koulukirjojen keskellä.
"Ei se mitään", sanon ja lasken reppuni lattialle oven viereen. En itsekään ole mikään siivousintoilija, joten huoneen sotkuisuus ei haittaa minua. Siirrän kasan Niallin vaatteita sivuun ja istun ruskealle säkkituolille. Niall peittää sänkynsä vähän huolimattomasti ja lösähtää sille makaamaan kasvot kohti minua.
"Mua väsyttää", hän haukottelee. Hymyilen.
"No nuku", vastaan.
"Nytkö muka kun sä oot täällä ja mun pitäis vielä siivota ja kaikkee?"
"Mitä se haittaa vaikka mä oon täällä? Mä voin herättää sut vaikka tunnin päästä", sanon. Olin ollut Niallilla niin monen monituista kertaa että osasin jo olla täällä kuin kotonani.
"No ei mun tarvii nukkuu viel. Käyn sit vähän aikasemmin illalla", Niall hymyilee.
"Miten vaan", sanon ja nousen ylös säkkituoilta. "Mä taidan tehdä läksyt."
"Ehkä mäki sitte", Niall sanoo, nousee ylös ja raahustaa ottamaan reppunsa vaatekasan päältä. Minäkin otan reppuni, kaivan koulukirjani esille ja penaalin myös. Sitten odotan kun Niall on saanut kirjat käsiinsä ja mietimme vastauksia yhdessä.

Kuulemme oven kolahduksen, ja tervehdyksen. Niallin veli Greg on tullut kotiin. Tyhjänpäiväinen juttelumme lakkaa ja päätämme yhdessä tuumin lähteä ulos. Nousemme ylös, ja minä nappaan reppuni mukaan. Astelemme alakertaan ja laitamme kengät jalkaan.
"Niall?" kuuluu kysymys talon uumenista. Niall nappaa ohuen kevät takin naulasta ja huutaa menevänsä ulos.
"Tuun kun tuun", hän jatkaa ja ottaa avaimet taskuunsa. Hän tarkistaa puhelimensa mukanaolon ja sitten astumme valkoisesta ulko-ovesta ulos entistä viileämpään ilmaan ja tihkusateeseen. Poikkeamme meillä viemässä reppuni sinne ja hakemassa minullekin takin, ja sitten menemme puistoon. Kävelemme ja juttelemme, nauramme ja teemme kaikkea typerää. Kun alkaa sataa oikein kunnolla, me vain menemme puun alle istumaan olkapää olkapäätä vasten.

"Niall?" kysyn hetken hiljaisuuden jälkeen.
"No?" Niall vastaa. Epäröin hetken.
"Kai sä tiedät että mä rakastan sua?"
"Tiedän. Sä oot sanonu niin", Niall vastaa ja kuulen hänen äänestään kuinka hän hymyilee.
"Hyvä. Oot mun paras ystävä. Ollu ja tuut aina olemaanki", jatkan vielä.
"Samat sanat Ivy. Mäkin rakastan sua." Naurahdan. Ja sitten saan kylmää vettä taivaalta niskaani kun tuuli tuivertaa puiden latvoja ja riepottaa sadetta naamallemme.
"Hyi hemmetti. Mennäänkö teille kun ei täällä voi enää olla", Niall valittaa.
"Sä ootki sokerista. Mut okei, mennää vaa", sanon ja nousen maasta. Housuni ovat märät, ja minuakin kieltämättä palelee. Kävelemme meille niin nopeasti kun pystymme, ja käymme lämpimässä suihkussa, minä ensin. Niall vaihtaa ylleen joitain omia vaatteitaan joita hän on luoksemme unohtanut, ja minä vaihdan farkut lökäreihin ja topin sekä ohuen villatakin ylisuureen, yksiväriseen t-paitaan. Sitten käperrymme sohvalle kahden viltin alle ja juomme teetä katsellen samalla jotakin amerikkalaista komediasarjaa.

//tämmönen ois prologi mun uudesta tarinasta, ekasta tarinasta joka tähän blogiin tulee :) Kommentoikaa jooko, se auttais mua paljon, kertois tykätäänkö tästä vai ei, mitä pitäis parantaa jne. Uudesta luvusta en vielä tiiä millon tulee, mutta pyrin mahollisimman usein jatkamaan

Yritin ettii kuvaa joka vähän havainnollistais mimmonen Ivy on. No tää ois aika lähelle mun omaa mielikuvaa. Kuva on Weheartitistä