Higher - 3

Harry heittää reppunsa eteiseen ja tarkistaa kellon. Hänellä on hyvin aikaa vaikkapa kävellä kahvilalle, jossa hänen on määrä tavata Ellie. Tyttö on Harrylle tärkeä, mutta ehkä hänen pyytämisensä kahville oli virhe. Ties mitä Samantha saa päähänsä jos tämä kuulee heidän suunnitelmistaan. Sillä Samantha itse on kivin tarkka siitä, ettei hän roiku muiden poikien seurassa, Harryn vain. Toki Samantha tietää että Ellie on hänen ystävänsä, mutta lähinnä he tapaavat vain Gemman ollessa läsnä, ja Samantha tuntuu hyväksyvän sen verran. Silti jokin kertoo Harrylle että mitä vähemmän Samantha saa tietää hänen ja Ellien tekemisistä, sitä paremmin asiat ovat.

Harry nappaa avaimet pöydältä, tunkee puhelimen taskuunsa ja paiskaa ulko-oven perässään kiinni. Sitten hän on hieman kahden vaiheilla kulkupelistään, mutta päättää kävellä. Kahvila ei ole kaukana, ja kello on kahtakymmentä minuuttia vaille neljä. Niinpä Harry pistää jalkaa toisen edelle, vieläkin hieman tyrhautuneena koko tilanteesta. Ikävä oli suuri, Samanthan ja hänen jälleennäkemisensä piti olla iloinen ja nyt hän ei edes näe koko tyttöä. Ja nyt Elliekin tietää ettei Samantha tullut, ja Harry on aina aavistanut etteivät tytöt pitäneet toisistaan. Siksipä olisi ollut mukava todistaa Ellielle että hän oli väärässä Samanthan suhteen. Mutta minkäs teet.

Kun Harry saapuu kahvilaan muutama minuutti neljän jälkeen, istuu Ellie jo teekupposen kanssa pöydässä.
"Hei", Ellie hymyilee Harryn nähdessään. Se on kaunis hymy, on Harryn myönnettävä. "Tilasin teetä toisenkin kupin." Harryn ei tarvitse kysyä, kuppi on hänelle.
"Kiitos", Harry sanoo hiljaa ja istuu Ellietä vastapäätä.
"Oon pahoillani", Ellie sanoo hetken hiljaisuuden katkaisten,  ja Harry kääntää katseensa kahvilan hälystä Ellieen.
"Mistä?"
"Siitä ettei Samantha tullutkaan. Tiedän miten odotit sitä", Ellie jatkaa ja kääntelee teekuppiaan käsiensävälissä.
"Aha", Harry vastaa ja yllättyy kuinka pettynyt ja tyly hänen äänensä on. Ellie hätkähtää ja pöytään laskeutuu taas hiljaisuus. Harryn tee saapuu mutta hän ei tahdo juoda sitä.

"Anteeksi", Harry sanoo lopulta. Hörppy haaleaa teetä ja Ellien melkein huolestunut katse eivät tee Harryn oloa yhtään paremmaksi.
"Ei se mitään", Ellie sanoo, eikä keskustelua enää jatketa. Hei mä tulen käymään Gemman luona, joten kun olet valmis niin mennään sitten", Ellie sanoo juotuaan teensä.
"Mennään vaan jo", Harry sanoo ja nousee ylös. Ellie nousee ja nappaa takkinsa tuolinsa nojalta, harppoen Harryn perässä ulos kahvilasta.

Heti kun Harry ja Ellie saapuvat Harryn luo, Ellie ja Gemna matkaavat yläkertaan, eikä Harrya päästetä heidän mukaansa. Hän jää siis alakertaan istumaan, ja katsomaan televisiota. Voi kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, jos Samantha vain olisi tullut hänen luokseen. Ei tarvitsisi tuntea oloaan niin yksinäiseksi. Joskus Harry melkein unohtaa miltä tuntuu olla Samanthan kanssa, pitää häntä kainalossaan, silittää pehmeitä hiuksia, eikä Harry ole koskaan tuntenut olevansa enemmän kotona kuin hänen kanssaan. Silti, Samantha edes tullut käymään, ja Harryn tekee mieli murjottaa oikein urakalla. Mutta Samantha lupasi jo, että pian he tapaisivat, ja Harryn on pakko uskoa että tällä kertaa se onnistuu.

//anteeksi! Mä hukun koulujuttuihin, on koetta ja läksäriä ja tutkielmaa ja lukupäiväkirjaa ja sitä ja tätä eikä mulla oo ollu aikaa kirjottaa yhtään mitään, eikä tääkään luku oo hääppönen, mut nyt oli ihan vähän aikaa kirjotella niin kirjotin kun en oo pitkään aikaan mitään laittanu tänne ja ääh :( mutta toivottavasti ymmärrätte ja luette edelleen, ootte hirmutärkeitä ja kaikkee mukavaa, seuraava luku saattaa tulla vasra joululomalla kun tää sama hulluus koulutöiden parissa jatkuu läpi näiden muutamien viikkojen ennen lomaa. Kestäkää siis ja kiitos anteeks hei!
(Ei oikoluettu, virheitä on varmaan paljon kun puhelilla tän kirjotin..!)

Higher - 2

Ellie katselee ulos huoneensa ikkunasta. Hän pitelee puhelinta käsissään, laskee sen välillä sängylleen joka on hänen allaan ja nostaa sen taas käteensä. Ellie toistaa tuon liikkeen monesti, naputtaa jalkaansa hiljaa vasten lattialautoja samalla, ilman mitään tiettyä rytmiä. Hän on yksin kotona, hänen äitinsä on töissä ja isä työmatkalla Pariisissa, ja Elliestä tuntuu yksinäiseltä. Hän heittää puhelimen nyt hiukan turhautuneena kaemmas itsestään, ja nousee seisomaan. Hän kävelee ikkunalle sukien punaruskeita hiuksiaan pois kasvoiltaan. Pieni mummeli kävelee koiran kanssa kadulla ikkunan alla, ja Ellien tekisi mieli juosta hänet kiinni ja jutella. Hänellä olisi niin paljon kysyttävää kaikesta. Hän ei voi puhua äidilleenkään, joka tunkee nenänsä Ellien asioihin koko ajan. Ellie on jo oppinut pitämään suunsa kiinni, oppinut olemaan kertomatta äidilleen asioista jotka tahtoisi pitää salassa.

Ellien katse kiemurtelee pihan ylitse, hän taivuttaa päätään niin että näkee taivaankin. Sitten hän kääntyy taas kannoillaan, ja katsoo puhelintaan. Edelleen mykkä. Ellie alkaa harppoa pienen huoneensa päästä toiseen, kädet selän takana. Sitten hän päättää laittaa Harrylle viestin, vaikka Ellie hyvin tietääkin missä hän on.
"Hei, missä olet?" Ellie kirjoittaa. Sopivan neutraali, hän päättää ja lähettää viestin. Hetkeen ei kuulu mitään muuta kuin hänen oman sydämensä lyönnit, kellon tikitys hiljaisessa huoneessa, ja sitten viestin merkkiääni. Ellie avaa puhelimen lukituksen ja lukee näytöltä jo tietämänsä asian.
"Odotan Samanthaa kotiin." Ellie huokaa. Samantha on mukava tyttö, mutta jokin hänessä ei vain osu kohdalleen Ellien päässä. Ellie ei osaa sanoa, onko se miten Samantha kohtelee Harrya vai mikä hänessä mättää, mutta Ellie ei pidä hänestä kovin paljon. Hänen on pakko yrittää tulla toimeen tämän kanssa Harryn tähden - ja hieman myös ystävänsä Gemman tähden, sillä hän ja Samantha tulevat todella hyvin toimeen eikä Ellie tahdo arvostella ystävänsä arvostelukykyä ihmisten suhteen, varsinkaan kun Gemma kelpuuttaa Ellien ystäväkseen. Silti, Ellie ei vain saa mielestään sitä tosiseikkaa että Samanthassa on jotain outoa. Tai ehkä hän on vain mustasukkainen.

Ellie soittaa Gemmalle, tämä ei ole tällä hetkellä kotona vaan istumassa hammaslääkärin vastaanotolla herättyään yöllä kamalaan särkyyn, joten Ellie päättää lukea kirjaa, ja kun se ei onnistu, hän heittää lenkkivaatteet ylleen ja kävelee. Ulkona käy kova viima joka tekee ilmasta paljon viileämpää kuin se olisikaan ilman sitä. Ellie vetää takkia paremmin ylleen ja juoksee hiukan, jalat lyöden asfalttiin, aiheuttaen töminän sitä vasten. Hänen jalkansa kuljettavat häntä pitkälle ohitse kauppojen ja leikkipuistojen joissa hän pienenä leikki, kunnes Elllien on pakko hidastaa kävelyksi koska ei saa enää kunnolla henkeä.

Kun Ellie tulee kotiin, hänen äitinsä on jo keittiössä hellan ääressä lämmittämässä eilistä kalakeittoa. Lautaset on katettu kahdelle, ja Ellie istuu toiselle tuolille, nappaa käteensä lusikan ja pyörittää sitä.
"Mä syön nyt ja käyn sitten suihkussa", Ellie ilmoittaa äidilleen.
"Sopii", äiti sanoo ja pyytää sitten Ellien lautasen itselleen lusikoidakseen sille keittoa. Ellie syö, kiittää, menee huoneeseensa ja sulkee kaihtimet riisuutuakseen. Sitten hän hiippailee suihkuun, kuullessaan ohimennen äitinsä puhuvan puhelimessa jonkun kanssa kovaan ääneen, ja suihkusta tullessaan asunto on taas hiljainen lukuunottamatta television ääntä. Ellie luikkii omaan huoneeseensa, pukeutuu ja pompahtaa sängylle keskeneräisen kirjansa kanssa. Ennen lukemaan alkamista hän tarkistaa onko joku kaivannut häntä sillä välin kun hän oli peseytymässä, ja yllättyy nähdessään Harryn viestin;
"Kahville huomenna neljältä?"
"Toki", Ellie kirjoittaa vastauksen hymy huulillaan ja on näyttänyt unohtaneen Samanthan, kuten Harrykin, ei kai poika tapaamista muuten ehdottaisi? Ellie laittaa puhelimen työpöydälleen lataukseen ja kääriytyy peittoon, alkaen lukea kirjaa joka tempaa hänet heti mukaansa juoneen muutaman välipäivän jälkeen.

//ugh

Higher - 1

Odottavan aika on pitkä, tapasi Harryn äiti aina sanoa. Ja niinhän se on. Kun jotakin odottaa oikein kovasti, tuntuu ettei se koskaan tule kohdalle, sitä vain odottaa ja odottaa. Kuukausia kuluu, viikkoja viuhuu ohitse, päiviä ja tunteja jopa menee ohitse kelloa tuijottaen, kalenteria katsoen. Eikä siltikään se, mitä odottaa, satu kohdalle. Kunnes se päivä koittaa. On aika. Ja sitten pian, se on ohitse. Harrykin tietää sen. Seisoessaan rautatieasemalla rannekelloaan vilkuillen, puhelinta kädessään pyöritellen, hän huomaa kuinka oikeassa hänen äitinsä aina oli niin sanoessaan.

Kello tulee pian kolme. Viisitoista yli kolmen junalla hän tulee. Harry katsoo taas kelloa, jonka sekuntiviisarit ovat liikkuneet alle kymmenen sekuntia eteenpäin. On piinaavaa odotella, varsinkin kun on odottanut jo kaksi kuukautta nähdäkseen toisen. Ja nyt heitä erottaa vain muutama minuutti. Mutta silti, kuinka järkyttävää on odottaa, tuijottaa kelloa jonka viisarit tuskin liikkuvat, seisoa keskellä kiireistä väkijoukkoa päästäkseen sen luokse jota eniten kaipaa.

Kello on kolmea yli kolme. Harry vaihtaa painoa jalalta toiselle, ja katsoo taas ensin puhelimen kelloa, ja sitten rannekelloa. Hän kääntää katseensa kohti kelloa joka on rautatieaseman seinässä, eikä se ole liikahtanut juuri ollenkaan. Harry huokaa, keinahtelee kantapäidensä varassa ja katselee raiteita edessään, joille juna pian pysähtyisi. Samantha olisi kotona. Vihdoin. Yhdessä hänen kanssaan. Kaksi kuukautta on niin pitkä aika.

Viittä yli kolme Harry tuntee puhelimensa värisevän taskussaan. Hän nappaa sen salamannopeasti ja avaa lukituksen. Mutta se ei ole Samantha. Se on Ellie, joka kysyy missä Harry on. Ellie on Gemman ystävä, ja tietenkin myös Harryn ystävä. Hän on kaunis, mukava, hyvä koulussa, pitää koirista ja kissoista, ja on kasvissyöjä. Mutta hän ei ole Samantha. Harry vastaa Ellielle lyhyesti. Kertoo odottavansa Samanthaa palaavaksi kotiin. Ellie ei vastaa mitään. Harry laittaa puhelimen taskuunsa ja keinahtaa eteenpäin, vaihtelee painoa puolelta toiselle, eteen, taakse, oikealle, vasemmalle.

Kello on pian 13 yli kolme, ja Harryn vatsa tuntuu kiertyvän kerälle. Kahdessa kuukaudessa Samantha on voinut muuttua paljonkin. Mutta varmasti vain edukseen, Harry ajattelee. 14 yli. Ja lopulta, lopulta 15 yli. Juna on melkein ajallaan, kiskot kirskuvat kun se puksuttaa hiljaa asemalle ja pysähtyy kirskahtaen, ovet liukuen auki ja ihmisiä tulee ulos, ja menee sisään. On äitejä vauvoineen ja vaunuineen, lapsia ja nuoria omien porukoidensa kanssa, kiihkeästi jutellen jostakin polttavasta juorusta joka on pakko kertoa eteenpäin, vanhuksia koirineen ja lenkkeilijöitä jotka pyyhkivät hikeä otsaltaan, tuuppaavat treenikassin olalleen ja jäävät vaunujen ovensuille seisomaan, kauemmas muista ihmisistä. Kello alkaa olla jo pian 20 yli kolme, ja junan on lähdettävä. Ihmiset juoksevat, ovet liukuvat kiinni viimeisten huono-onnisten nenien edestä, ja juna lähtee taas liikkeelle. Mutta vaikka Harry kuinka yrittää katsoa, kurkottaa kaulaansa ja tähystää muiden ihmisten yli, ei hän näe Samanthaa. Puhelin värisee hänen taskussaan, ja vaikka Harrya ei huvittaisi, hän ottaa puhelimen taskustaan ja avaa lukituksen. Hänen sydämensä pomppii lujempaa kun hän näkee viestin olevan Samanthalta.
"Anteeksi, en voikaan tulla tapaamaan sua tänään, mulle tuli muuta menoa, mutta enskuussa sitten!" Viesti on laitettu ihan äskettäin, ja Harry huokaa. Hän odotteli ihan turhaan. Samantha ei tullutkaan. Ei tahtonutkaan nähdä Harrya. Ja Harry rakastaa Samanthaa, tahtoo nähdä hänet, muttei taaskaan voinut.
"Ai, ei se mitään, nähdään ensikuussa x", Harry vastaa kuitenkin ja kääntyy. Sitten hän kävelee pois asemalta, parkkipaikalle jossa hänen autonsa on, istuu autoon ja ajaa kotiin. Yksin.

//juuuu, tässä yritän kehitellä uutta tarinaa kun toi edellinen oli mitä oli, en keksiny siihen enää mitään ja se oli vähän kulunu juoni, mä toivon että tästä tulis parempi, katellaan! :D (ja anteeksi, lyhyt eka luku mut kyl tää tästä hei! eikä tää oo taaskaan oikoluettu, sori)
Mulla tetti loppu viime viikolla, oli ihan huikeeta. Mun työpaikka oli niin mahtava ja mulla oli siellä yksi mun kaveri mukana ja se oli niin kivaa, en ois millään tahtonu palata kouluun. Mutta lomaa tässä ite just alottelen (hyvä syyslomaa kaikille, oli se sulla tulossa, menny jo tai nyt just menossa) ja nyt mulla on viikko aikaa rentoutua, saada vihdoin viimein tarpeeks unta ja saada uutta puhtia koulutyöhön (no just joo, en usko että tää loma nyt vaikuttaa mihinkään.. mut silti!) Onko teillä lomasuunnitelmia/kävitkö jossain loman aikana? Mulla ei oo suunniteltuna kun että yökylään meen kaverille, ei muuta.. mut rentoutuminen ja akkujen latailu mitään tekemättä on ihan jees.
No mut joo, eipä tässä, toivottavasti pidätte tästä ficistä, kommenttia saa taas laittaa tulemaan ja jos et oo jättänyt mua nyt kun oon ollu vähän aikaa poissa täältä niin iso hali sulle, ja kiitokset kaikille muillekin! Jatkan tätä nyt sitten heti kun saan jonkun inspiksen kirjottaa uudelleen, en nyt sano mitään päiviä etten taas mee lupaan liikoja.. Mutta niin, öitä vaan kaikille (tai mitä ikinä)! :D xx

Anteeksi

Ugghhhh anteeksi että oon ollut kamalan epäaktiivinen kirjoittaja! Mulla on juuri meneillään TET-jakso ja oon ollut aika kiireinen kokeiden kanssa ja tettiin liittyy paljon juttuja joita mun on saatava tehdyksi, joten aika ei oo riittänyt mihinkään. Ja sitten vielä; mä palautin  noi Harryfivin luvut nyt luonnoksiksi, mutta oon aatellut aloittaa sen tavallaan kokonaan uudestaan, eri juonella, hahmot voi toki olla samat. Suunnittelen sen vähän paremmin kuin tän heti kun mulle jää aikaa, vaikka sitten syyslomalla kun oon vähän levänneempi ja innostuneempi kirjoittamaan. Ettehän nyt suutu mulle ja jätä mua? :(

Joten olen siis kovin pahoillani siitä että oon näin hidas kirjoittamaan eikä uusia lukuja tule mutta mä lupaan että blogi ei kuole, mä kirjoitan kyllä kunhan aikaa jää edes vähäsen! Lupaan sen teille ihanat jotka ootte jaksaneet mun kanssasi täällä jo pitkään!

Kiitos ymmärryksestä ja hyvää yötä/mitä ikinä onkaan! :D

Help me - 13

Kesä on pieni häivähdys valoa ja lämpöä. Se kulkee ohitse valon nopeudella, kuin se tahtoisi vain päästä pois. Kesällä on kamala kiire, se ei pysähdy hetkeksikään. Vaikka se juokseekin karkuun, se vetää mukanaan muitakin. Syksy saapuu kesän jäljessä, käsi kiinni sen kädessä. Sitten se päästää irti tämän kädestä ja jää paikalleen, juostakseen itse vuorostaan. Kesän lämpöiset tuulahdukset jäähtyvät pureviksi puuskiksi, lämpötilat jämähtävät kovinkin viileisiin lukemiin ja taivaalta tulee vettä vielä enemmän kuin kesällä. Vuodenaika vaihtuu, ja kaikki mikä sen vaihtumisen mukana tulee, alkaa. Lapset menevät kouluun, aikuiset aloittavat työt ja luonto uudistaa pukuaan, varautuen talveen.

Kaikki ihmiset alkavat pikkuhiljaa jättämään kesämökkejään, palailemaan lomiltaan kotiin, aloittaakseen jälleen arjen. Siivotaan paikat, lähdetään kotiin ja aletaan elää aikataulujen mukaan. Enää ei jää kamalasti aikaa viettää hyvää aikaa oman perheen kanssa, omat henkilökohtaiset velvollisuudet vievät niin paljon aikaa. Pitää edustaa itseään töissä tai koulussa, kun pääsee kotiin pitäisi oman perheenkin hyväksi tehdä kotitöitä jotta kaikilla olisi se pieni hetki päivästä aikaa jolloin voi rentoutua. Sitten pitäisi vielä harrastaa ja olla muutenkin sosiaalisesti aktiivinen. Kesä jää unholaan, syksy jolkottelee kohti talvea, joka odottaa innoissaan sitä, että se saa pakkasineen puristella ihmisten poskipäitä, tuivertaa lunta kaduille ja liukastaa tiet. Joissakin paikoissa tämä ilmiö on lievempi kuin toisissa. Myös kesä ja syksy, sekä tietysti talven jälkeen tuleva helpottava kevät, ovat erilaisia joka paikassa.

Myös Grace, Sara ja Niall menevät takaisin kouluun. Kaikki on niin kuin kesää ei olisi ollutkaan. Opettajat pitävät meteliä pienistäkin asioista, muistuttelevat kokeista ja kotitehtävistä, kantavat oppilaille kasan kirjoja ja yrittävät saada oppilaille päähän tietoa, jota nämä eivät todennäköisesti ikinä tule tarvitsemaan. Se on aivan kuin vuosi sitten. Tai puoli vuotta. Mutta silti merkit kesästä ovat vielä tallella. Joku kysyy toiselta kesäsuunnitelmia, tämä esittelee käsivarsiena rusketusta ja osoittaa uutta laukkuaan. Kertoo toiselle missä sitä on käyty ja mitä koettu, samalla kun toinen kuuntelee ehkäpä jopa hiukan kateellisena ja toteaa lopuksi että upea juttu. Joku toinen toisessa pöydässä esittelee kenkiään, toinen kertoo häistä joissa hän oli kesän aikana ja jostakin kuuluu naurunremakka, kun joku on innostunut kertomaan kesäihastuksensa ravintolatoilailuista. Mutta kaikki tietävät että syksy oikeasti tullessa kaikki tämä unohtuu ja arki ottaa vallan. Myös Gracen koulukokemus on aivan erilainen. Anna ei odota autossa kun Gracea joskus haetaan koulusta, ei odota myöskään kotona mukanaan kokeita tai uusi oppikirja josta tämä on innoissaan. Grace uppoutuu koulutyöhön ahkerammin, yrittäen unohtaa. Se on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on tajuta, mikä muu on muuttunut.

Gracen ei tarvitse enää juosta. Hänen ei tarvitse paeta kirjastoon koulun jälkeen, ei enää. Hän saa kävellä Saran vierellä koulun porteista, hakea kahvilasta kaakaon ja hörppiä sitä rauhassa. Niall pitää huolen siitä, että hänet jätetään rauhaan. Grace ei voi käsittää sitä. Hän harjoitteli koko kesän ajan kaikkia mahdollisia tapoja miten hän pääsee kotiin reippaasti ja huomaamattomasti, kasvatti kuntoaan ja nyt kaikki se oli aikalailla hyödytöntä. Tai no, ei oikeastaan. Onhan hyvästä kunnosta ja oman kotiseudun tietämyksestä aina hyötyä, mutta nyt hänen ei tarvinut enää tehdä mitään jahtaajilleen. Koska heitä ei ollut. Joka kerta kun hän astuu koulun ovesta ulos, on Niall nojaamassa vasten kiviseinää, kädet syvällä housujen taskuissa, kasvoillaan inhon ilme. Mutta ilme ei ole se mikä saa Gracen aina tuntemaan itsensä hiukan hassuksi. On uutta, ettei häntä yritetä hakata. Se on melkein liiankin outoa.

Mutta Niall tietää miksi asia on niin kuin on. Ei Niall voi enää vihata Gracea. Hänellä on itselläänkin veli, ja hän ei vain pysty siihen. Nähtyään millainen Grace oli siskonsa kuoleman jäkeen, se tuntuu hyvin väärältä. Joskus hän tahtoisi vain sanoa omalle porukalleen että menkää ja etsikää se tyttö, mutta hän ei tee sitä. Niall ei ole paha. Kaikki huhut hänestä ovat vain niitä - huhuja. Hän on oikeasti hyvä ihminen. Kukaan ei vain ole koskaan ollut niin utelias, niin kiinnostunut hänestä, Niallista itsestään, että olisi vaivautunut kysymään ja tutustumaan häneen. Siihen oikeaan Nialliin. Hän on niin yksinäinen, että kaikki minkä hän tekee, on seurausta siitä pahasta olosta joka seuraa häntä kaikkialle. Muistikuva siitä miltä Grace näytti itkiessään, on edelleen tuoreena Niallin mielessä, ja hän tahtoisi sen vain menevän pois. Minne tahansa, mutta pois. Lopulta hänestä tuntuu, että hän on aivan poikki. Hän katkaisee välit niin sanottuihin ystäviinsä muutaman ensimmäisen kouluviikon aikana ja etsii kunnollisempia ystäviä jalkapallojoukkueestaan. On aika tehdä parannus. Ja hän voisi toki pyytää Gracelta anteeksi, mutta hän ei tee sitä. Tuijottaa vain tyttöä vihaisesti, inhoaa tätä koska hänen pitää nyt tehdä parannus tuon tytön sisaren kuoleman vuoksi. Mutta Niall on salaa innnoissaan tästä. Hänen veljensä on ollut mukavampi häntä kohtaan ja Grace on välillä jopa unohtunut. Ehkä niin on parempi. Niall ei halua enempää syyllisyyttä niskoilleen kuin on jo saanut. Hän haluaa siitä pois.

Joten niin alkaa Gracen ja Niallin syksy. Sara taas saa uuden poikaystävän, joka pitelee häntä kuin kukkaa kämmenellä. Sara miettii, että jos hän ei osoittaudu aivan hirmuiseksi kusipääksi, saattaa Sara olla pojan kanssa pitkäänkin. Suhde osoittautuu kestäväksi, kun poika lähtee vaihtoon Australiaan, ja palaa sieltä monia kokemuksia rikkaampana, ruskettuneena, mutta yhä edelleen ihastuneena Saraan. Ja niin palaset loksahtelevat kohdilleen. Jokaisen elämä ottaa uuden suunnan. Mutta niinhän se on. Vaikka kesä loppuu ja syksy alkaa, on se aina uusi, jännitävä sivu käännettäväksi. Itse voi päättää millaiseksi sen tahtoo kirjoittaa. Tietenkään kaikki ei aina mene suunnitellusti, mutta se on elämää. Tavataan uusia ihmisiä, otetaan vastaan töitä ja saadaan niistä potkut, opiskellaan ehkä lisää, hyvästellään ihmisiä, itketään ja nauretaan. Silti, se on kaikki elämää. Kuin kesä vaihtuu syksyksi, tuoden mukanaan uutta, niin myös elämä kääntyy pikkuhiljaa syksypuolelle, tuo mukanaan kaikenmoista, mutta joka tapauksessa, jokaisessa pahassa on myös vähän hyvää. Ja toisinpäin. Mikään tai kukaan ei ole täydellinen, mutta niin sen pitääkin olla. Ja vaikka Niall ei syksyllä pyydäkään anteeksi Gracelta, tapahtuu anteeksipyyntö hiukan myöhemmin, ja vaikka Grace ei unohda, hän voi antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Kuin kesä siirtyy eteenpäin syksyn tieltä, niin siirtyvät myös ihmiset. Pian kaikki alkaa alusta, mutta vaikka jotkin asiat pysyvät samoina, on sille samantyyliselle tyhjälle kirjan sivulle kirjoitettu erilaisella musteella, erilaisessa mielentilassa, ja niinpä vaikka kaikessa on samaa, on kaikessa myös jotain erilaista. Ja niin sen pitääkin olla.

//ughh. Tää loppu on jotenkin niin... imelä? Loppuunkulutettu? En ees tiiä, mutta tätä oli joteski kiva kirjottaa :D Ja koska mä en nyt taas oikein keksiny mitään järkevää niin tuotos on tässä. Multa itseltä loppuu kesäloma ihan just (koulu alkaa tiistaina en kestä, mä en haluu) ja tää sopi jotenki hyvin tähän joten antakaa anteeksi! :DD Ja niin, tää oli nyt tän tarinan loppu. Vähän töksähtäenhän tää tuli, mutta mulla ei oo enää oikein ideoita tähän, joten tässä kaikki mitä mulla oli tälle tarinalle antaa.
Uuden tarinan alotan varmaan vasta viikonloppuna, koska tää koulunalku vie mun huomion nyt aikalailla, pitää yrittää viimesenä vuonna vähän enemmän jotta pääsis vaikka lukioon.. Saatte toki toivoa kenet pojista tahtoisitte mukaan seuraavan tarinaan! Mutta tehdään nyt niin, että kun Niallilla ja Zaynillä on jo molemmilla kaksi tarinaa, niin nyt äänestys on Louisin, Liamin ja Harryn välinen. Myös kaikki juonitoiveet sun muut otetaan huomioon :) Mutta kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille, jatkataa samaan malliin seuraavassa tarinassa!
Ja tosiaan, siinä miksi tän luvun kanssa nyt kesti taas, ja sen edellisenkin, oli se että olin itse pohjosessa (Levillä) lomailemassa. Jos teitä kiinnostaa millanen reissu oli ja tahdotte nähdä kuvia joita otin muutaman, niin mun toisen blogin puolella on postausta (http://kinosted.blogspot.fi/2014/08/levi-summer-2014.html) siitä :) käykää kattomassa jos tahdotte, pakota en ketään :D mutta niin. Sellasta täällä. Mä taidan nyt jatkaa Tumblrissa hillumista, kiitos ja öitä ja näkemiin! (voi luoja mä olen awkward ihminen)
ei oikoluettu + onnittelut sille joka jaksoi lukea tän koko loppujutun tänne loppuun asti, saat tästä suklaakeksin, ole hyvä!

Help me - 12

Grace -

Vaikka minä ja Anna emme olleet koskaan käyneet Lontoossa, kaikki siellä muistuttaa minua hänestä. Matkamme Lontooseen oli siis sekä ihana että kamala. Tiesin jo lähtiessäni, että ei tulisi olemaan helppoa olla siellä, nauttia omasta elämästä kun toinen on kuollut eikä voi koskaan kokea mitään vastaavaa. Mutta minun oli tosiaankin elettävä vähän, en saisi antaa periksi. Oli elettävä Annankin puolesta. Niinpä sinä aamuna jolloin me lähdemme, otan nenäliinapakkauksen laukkuuni lompakon viereen kaiken varalta, mutta en tarvitse sitä. Vaikka näen Annan joka puolella, joessa ja taivaassa, kauppojen ikkunoissa ja pienissä lapsissa, en tarvitse nenäliinoja. En itke. Se on helpottavaa. Tajuta, että vaikka Anna on poissa, voin muistella häntä itkemättä koko ajan. Se on kuin ihme.

"Mähän sanoin että tästä reissusta tulee huippu!" Sara huudahtaa kun olemme sovituskopissa vierekkäin, päällämme samanlaiset paidat jotka aiomme ostaa.
"Niinhän sä sanoit...", myönnän. Hän oli lentokoneessa vetänyt esille kasan tulostamiaan papereita, joissa oli paljon osoitteita ja kamalasti tietoa erilaisista kaupoista ja ravintoloista jotka hän tahtoisi käydä läpi. Me jäisimme Lontooseen yöksi - huippua! - joten meillä olisi muutama päivä aikaa ravata jokaisessa niissä. Mutta näkemistä ja tekemistä on niin paljon, että aika varmasti loppuu kesken. Juoksemme koko päivän kaupasta toiseen, ja vasta kun minä saan rakot kantapäihini ja Saran maha alkaa murista vihaisesti, päätämme käydä hotellilla ja mennä syömään. Olemme aivan poikki. Jokainen uusi askel sattuu edellistä pahemmin. Mutta me olemme elossa. Me elämme nyt, tällä hetkellä, juuri tässä, enkä voisi olla kiitollisempi. Annan kuolema on muuttanut ajatusmaailmaani. Jokaisesta hetkestä täytyy olla kiitollinen.

Myös seuraava päivä on samantyylinen. Jätämme laukut vielä hotellihuoneeseen, joka pitää luovuttaa muutaman tunnin päästä, ja käymme läpi loput kaupat. Sitten menemme taksilla lentokentälle ja minä käyn nostamassa rahaa, kauhistellen summaa jonka olen saanut kulumaan sekä itse shoppailussa että itse hotellissa ja ruoassa ja lentokoneessa. Minun täytyisi ehkä ottaa osa-aika työni rinnalle toinenkin työ jota tekisin iltaisin koulun jälkeen saadakseni taas lisää rahaa jonka voisin säästää omaa asuntoa varten.
"Sulla oli kivaa, eikö?" Sara kysyy kun lennämme taas. Matka ei kestä kauaa, mutta ehdimme silti aina juoda vähän limsaa ja jutella.
"Oli. Kiitos kovasti Sara", kiitän ystävääni. Hän on minulle niin tärkeä.
"Älä mua kiittele", Sara sanoo. Me halaamme. Hän nojaa päänsä ikkunaan halauksen jälkeen, sulkee silmänsä ja on unessa muutaman minuutin päästä. Minä istun penkillä, puristan käsiä vasten käsinojia ja kiitän jotakin ylempää tahoa siitä, että sain mahdollisuuden päästä kaupunkiin josta huomaan pitäväni aina vain enemmän ja että minulla on niin upea ystävä kuin Sara on.

Sen ainoan kerran kun itken Annan perään enää uudelleen, on kun hänen hautajaisensa ovat käsillä. Itse asiassa, kaikki vieraat itkevät. Jopa ne jotka auttoivat meitä etsimään Annaa. Heidän perheensä on kutsuttu. Isä ja äiti tahtoivat välttämättä kiittää heitä avusta. Hautajaiset ovat pienet ja tunteelliset, Sara istuu minun vieressäni koko ajan, pitää minua kädestä, itkee, silittää hiuksiani ja oikoo hiuksiani jotka karkaavat kampauksestani ja tunkevat suuhuni. Äiti itkee lohduttomasti isän vierellä, isä itkee ja isovanhempani pitelevät kiinni heidän käsistään. Koko muu suku istuu meidän takanamme, itkien. Jotkut puhuvat että hautajaisissa saatetaan joskus nauraa enemmän kuin itkeä. Me kaikki vain itkemme. Ja pahin kohta tulee silloin, kun minä joudun nousemaan ylös, kävelemään kaikkien niiden ihmisten eteen ja puhumaan. Itkin jo puhetta kirjoittaessani, itken siis lukiessani. Kaikki mitä kirjoitin, tuntuu liian henkilökohtaiselta sanottavaksi ääneen, mutta minä teen sen. En voi estää kyyneliä valumasta, en voi pysäyttää niitä, mutta minä jatkan puhumista ja lopulta kävelen takaisin paikalleni Saran viereen. Ja silloin se iskee. Pyyhin kyyneleet. Miksi tuntea pahaa oloa omasta puolestani? Ei Anna tahtoisi että me itkemmme. Hän itkisi meidän kanssamme koska ei ymmärtäisi miksi olemme surullisia, hän kysyisi miksi me itkemme ja kun me lopettaisimme hän lopettaisi, hymyilisi ja sanoisi:
"Noin on parempi." Nousen ylös penkistä, kävelen papin vierelle ja ennen kuiin hän ehtii sanoa mitään, minä alan puhua. Kerron ihmisille kuinka Anna ei tahtoisi että itkemme. Se tietysti saa äidin itkemään entistä lujempaa, mutta minä kysyn:
"Meidän pitäisi muistella Annaa, tuota iloista tyttöä, samanlaisella ilolla jolla hän aina muisti meitä!" Sara hymyilee, pyyhkii kyyneleet poskiltaan, ja minä poistun alttarilta. Pappi on hetken koin hämmentynyt, niin että unohtaa mitä pitää sanoa, sanoo kaiken kuitenkin kutakuinkin oikein, siunailee, pyytää arkunkantajat paikalle ja minä alan taas melkein itkeä. Mutta vain melkein. Matkalla ulos katselen vieraiden joukkoa. Paikalla on koko etsintäväki. Ja Niall. Hän seisoo nojaten kirkon seinää, tylsistynyt ja kyllästynyt ilme kasvoillaan. Hänen isänsä on tunteelllisempaa laatua, mutta hän seisoo kivikasvoisena. Katseemme kohtaavat, minä painan pääni ja kävelen ulos. Mutta hänen ilmeensä antaa minulle voimaa. Jos hän voi olla vahva, minäkin voin. En ole yhtään sen huonompi kuin Niall Horan, päätän. Ja minä aion todistaa sen kaikille!

Me hautaamme Annan pienen puun alle, heitämme hautaan multaa ja laitamme kukkia päälle. Minun on pakko myöntää, että pieni kyynel valuu poskelleni, kaikesta huolimatta, mutta pyyhkäisen sen pois ja seuraan muita meille. Juomme kahvit, saamme osanotot, ja sitten talo tyhjenee. On kamalan hiljaista. On ollut kamalan hiljaista siitä asti kun Anna kuoli. Kävelen keittiöön vaihdettuni mustan mekkoni vihreisiin kangasshortseihin ja Niken toppiin, ja istutan isän ja äidin sohvalle. Katsomme elokuvan ja nukahdamme istuallemme sohvalle.

//jooooo anteeksi tää luku ja kauhee odotus!! :( Oon siis itse matkoilla - no kotimaanmatkalla mutta kuitenkin - ja mulla on ollu päivisin hyvin vähän aikaa oikein mihinkään. Anteeksi! Yritän taas jatkaa tätä kun oon kotona, jos sopii. Toivottavasti tää luku ei ollut liian sekava, kommenttia saa taas laittaa tulemaan! :) kiitos kaikille ja näkemiin ja jotain, pus x
ei oikoluettu

Help me - 11

Grace -

Horroksesta herääminen on vaikeaa. Ilman Annaa en ole mitään. Tai ainakin sen tuntuu minusta siltä. Lopulta Saran on pakko avata suunsa ja sanoa niin kuin asiat ovat.
"Sä olet kuin joku robotti. Tai zombie. Kuule Grace, mä tajuan että Annan... poismeno on järkyttänyt sua ja oot surullinen, mutta sun pitää nyt ryhdistäytyä." Mutta en vain voi. Jos voisin, tekisin niin. Mutta kaipaan Annaa. Hänen pikkuisia kikkuroitaan, paljaiden jalkojen läpsymistä lattioita vasten kun hän tulee nukkumaan öisin viereeni nähtyään pahaa unta. En saa mitään siitä enää takaisin. Se koskee. Puristan tyynyä vasten rintaani ja hautaan kasvoni toiseen.
"Grace. Sä lähdet nyt ulos", Sara sanoo. Hän ottaa kiinni kädestäni, joka on vieläkin hiukan arka. Puran surun ja vihan seinääni, satuttaen käteni vähän väliä lyödessäni siihen liian lujaa.
"Ei", onnistun pusertamaan sanan huuliltani. Ääneni on karhea ja aivan tuntematon jopa itselleni.
"Kyllä", sanoo Sara ja kiskoo minua puoliväkisin perässään portaat ylös ja sitten ulos etuovesta.

Auringon valo häikäisee silmiäni. Ne ovat punaiset ja turvoksissa yön jäljiltä, jolloin itkin taas. Ilma tuoksuu melkein liian raikkaalta, ja tuuli hyökkää syleilemään minua lempeästi.
"Katsos Grace, muualla eletään. Sä olet melkein enemmän kuollut kuin Anna", Sara sanoo. Hänen sanansa lävistävät minut kuin tikarit, mutta tiedän että hän on oikeassa. On kulunut kaksi kokonaista viikkoa siitä, kun ne miehet veivät Annan pois. Hautajaiset ovat tietenkin vasta tulossa, mutta hänen kuolemastaan alkaa olla jo aika kauan. Tiedän etten voi piilotella ikuisesti, en voi hautautua tyynyihin ja surkutella, kuten tahtoisin tehdä. Tahtoisin juosta sisälle, hypätä sänkyyni, vetää peitto pääni yli ja itkeä. Mutta minun on päästävä tästä ylitse. Vanhempani alkavat hyväksyä asian, tai ainakin he tajuavat että emme saa häntä takaisin vaikka me kaikki itkisimme viimeisetkin kyyneleemme. Minä olen ainoa joka ei tahdo päästää irti.

"Muistatko kun lupasin että me mennään vielä Lontooseen?" Sara kysyy yhtäkkiä. Kiedon kädet ympärilleni ja painan silmäni kiinni. Käännän kasvoni kohti aurinkoa jonka lämmön tunnen heti ihollani, ja mumisen myöntävästi.
"Me lähdetään tällä viikolla", Sara sanoo.
"Mitä?" kysyn ja avaan silmät. Katson häneen epäuskoisesti, mutten näe hänen kasvoillaan muuta kuin päättäväisyyttä. Hän ei siis vitsaile.
"Mä en ole juuri nyt sillä tuulella että tahtoisin-"
"Mua ei kinnosta millä tuulella sä olet. Sä tulet mun mukaan, saat vaikka itkeä koko ajan jos se helpottaa, mutta sä tulet mukaan. Mun on saatava sut taas elämään elämääsi, vaikka mun olisi pakotettava sut siihen. Tee se Annan vuoksi, Grace. Elä Annankin edestä", hän pehmentää sävyään ja muuttaa äänenvoimakkuuttaan matalammaksi. Tiedän toki, etten minä voi elää Annan puolesta, mutta se saa minut tuntemaan itseni voimakkaammaksi ja halukkaammaksi lähteä katselemaan maailmaa. Ehkä Sara on oikeassa. Minun pitäisi taas alkaa elää ja tehdä asioita joita normaalit ihmiset tekevät. Ei ole tervettä itkeä iltaisin itsensä uneen niin monen viikon jälkeen. Minusta tuntuu kamalalta, kun vastaan myöntävästi Saralle, sillä miten voisinkaan tehdä asioita ilman pientä siskoani? Mutta toisaalta, menisin heti jos Anna olisi vielä täällä. En empisi hetkeäkään. Minun on päästävä kiinni elämään ennen kuin se jättää minut kyydistä.

"Selvä", Sara sanoo, "se on sitten sovittu juttu. Me mennään Lontooseen viikon lopulla." Ja niin on lukkoon lyöty surkuttelupäivieni loppumispäivämäärä. Sara istuttaa minut keinuun, joka meillä on ulkona. Se on puinen, kahdenistuttava, ja siinä istuu oikeastaan vain mummi silloin kun hän tulee meille kylään. Hän lukee kirjaa siinä ja juo teetä, tohvelit aina lähellä jotta hän voisi tarvittaessa kävellä taloon reippaasti. Hän pitää raikkaasta ulkoilmasta, linnunlaulusta ja siitä tunteesta ettei hän ole maailmassa yksin. Minä kaipaan mummia.
"Grace?" Sara heiluttaa kättään naamani edessä.
"Joo?" kysyn.
"Mitä mietit?"
"Mummia."
"Ahaa, okei." Kumpikaan meistä ei juuri puhu, mutta ei tarvitsekaan. Sara on jo puhunut minulle järkeä päähän tarpeeksi yhden päivän aikana. Minä olen taas kietonut käteni ympärilleni, ja halaan itseäni niin tiukasti että melkein sattuu.
"Grace?" Sara kysyy taas.
"Tahdotko sä mennä sisälle istumaan ja juttelemaan? Sä näytät siltä kuin voisit alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä ja mista tuntuu että sä tarvitset kupin teetä." Minä en varmaankaan ainoastaan näytä siltä että voisin alkaa itkeä pian, minusta nimittäin todellakin tuntuu siltä. Hengitän syvään. Ja teen sen taas uudelleen. Syviä puhalluksia. Sisään.. ja ulos. Pystyn tähän. En ala itkeä. En taas.
"Kaikki on okei. Voidaan istua täälläkin", vastaan.
"Jos sä olet varma..", Sara sanoo epäilevästi ja työntää keinuun ihan pikkuisen vauhtia jalallaan.
"Joo, kaikki on okei", toistan. Sitten pinan silmät kiinni ja yritän ajatella Lontoota. Mitä tahansa muuta paitsi kuollutta pikkusiskoani, jota en koskaan ikinä saa enää takaisin.

//väliluku, sori! Mulla oli tänään rippijuhlat, jee :D Oli niin kuuma päivä että meinasin sulaa, sekä kirkossa että itse juhlapaikalla jossa ne mun juhlat sitten pidettiin. Hehe, tosi kiinnostavaa
ei oikoluettu

Help me - 10

Sekunnit kuluvat yhtä hitaasti kuin minuutit. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä. Kuuluu vain nyyhkäyksiä, kukaan ei naura, ei puhu, ei liiiku. Kaikki vain istuvat paikoillaan ja yrittävät unohtaa. Vaikka eivät he unohda. Ei kukaan voi unohtaa läheisen kuolemaa. Ei vanhaa, ei uutta. Ne kirpaisevat aivan yhtä paljon. Eikä sitä rakasta ihmistä saa mitenkään takaisin. Kaikki tietävät sen, vaikka eivät tahtoisikaan tajuta tapahtunutta.

Myös pieneen taloon keskelle Mullingaria lankeaa tuona muuten niin kirkkaana päivänä ylle sadepilvi, joka itkee kyyneliään kaikkien talossa olevien mukana. Vain muutama ihminen vain istuu ja tuijottaa. Yki näistä ihmisistä on Niall. Hän vain istuu ja tuijottelee kaikkialle muualle kuin ihmisiin. Hänestä tuntuu hassulta olla talossa, jossa tunnetaan niin syvää surua, kun hänellä itsellään ei ole mitään surettavaa. Ehkä hänen pitäisi tuntea jotakin, mutta hän ei tunne mitään. Niall nostaa pian katseensa ja katsoo isänsä suuntaan. Tämä katsoo Nialliin, ja hetken he vain katselevat toisiaan silmiin, molemmilla kysyvä ilme kasvoillaan. Sitten he rikkovat katsekontaktin. Niall kuulee isänsä puhuvan jollekulle, ja pian huoneessa oleviin tulee liikettä. Kaikki etsijät lähtevät hiljaisten pahoittelujen ja hyvästien jälkeen, ja Niall tuntee olkapäässään pienen kopautuksen. Hän nostaa katseensa. Hänen isänsä vain nyökkää häntä seuraamaan itseään, ja niin hekin ovat lähdössä. Niall luo viimeisen katseen pieneen tyttöön, joka on nyt kääritty vilttiin etsijöiden toimesta. Ei se tietenkään enää auta mitään, mutta on mukavampi nähdä hänestä vain vähän ja kuvitella että hän vaikkapa vain nukkuu, sen Niall tajuaa. Mutta miksi huijata itseään, se sattuu vielä enemmän niin. Toisaalta, mikäpä Niall on tekemään päätöksiä toisten puolesta. Hän antaa katseensa harhailla vielä huoneessa ennen astumista ulos talosta. Viimeinen asia jonka hän näkee on Grace, tällä on pää painettuna käsiin, hiukset sotkussa, niskat nyyhkytyksien mukana hytkyen. Ja vasta silloin Niall tuntee jotain. Katumusta. Myötätuntoa. Hän yrittää ravistaa tunteet itsestään, jättää ne talon seinien sisäpuolelle, mutta hän ei vain voi. Hän yrittää sytyttää uudelleen inhonsa tuota tyttöä kohtaan, jota hän on kuvitellut tuntevansa vuoden, mutta hän ei voi. Hänen sisarensa kuoli juuri, miten Niall voisikaan koskaan enää kiusata häntä, näkemättä tuota särkynyttä tyttöä niiden juoksemisesta punaisten kasvojen takana? Niall ei tiedä, ei vaikka pohtii ja pohtii. Lopulta kotiin tultuaan hänen on pakko yrittää nukkua edes hetken, mutta uni ei meinaa tulla. Kotona on hiirenhiljaista, mutta Niall ei vain saa unta melulta, joka on hänen päässään. Se on itkua ja parkua, eikä se ole hänen omaansa. Se on Gracen itkua, ja Niall tahtoo vain saada sen loppumaan ja luopua kuvasta, joka oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen hänen lähtiessään talosta aiemmin päivällä.

Grace sen sijaan istuu nyt aivan hiljaa. Hän ei tee mitään, ei hytky, ei nyyhkytä, ei tee yhtikäs mitään. Hän tuntee ravistelua olassaan, muttei reagoi siihen. Sara kuiskaa jotakin hänen korvaansa, ääni sortuen pian. Sitten hän tuntee halauksen, muttei sen lämpöä. Ei tunne toisen ihmisen läheisyyttä, ei mitään. Halaus on ohitse, ja Sarakin varmasti lähdössä. Grace tahtoisi sanoa jotakin hänelle, kiittää avusta, mutta ei vain voi avata suutaan ja sanoa jotain. Hän pelkäää että jos avaa suunsa, hän saattaa purskahtaa itkuun uudelleen. Aivan kuten äiti. Hän ei kuule tämän itkua, mutta saattaa tuntea sen. Hän vain jotenkin tietää, että äiti itkee. Myös isä itkee varmasti. He kolme ovat jäljellä talossa Annan ruumiin kanssa, jota ambulanssi on jo tulossa hakemaan. Täytyy tietää miten Anna kuoli. Mutta Niall kertoi aiemmin löytäneensä tytön lammesta, joten kukaan ei ole voinut tappaa häntä. Anna hukkui. Grace tietää sen. Ei siinä ruumiinavauksia tai lisätutkimuksia tarvita. Hän nostaa katseensa ja ensimmäisenä hänen silmänsä osuvat Annaan. Pienet kasvot kalpeina, hiukset nyt jo kuivuneina takkupesäkkeinä pään päällä. Ja niin Gracen silmät kostuvat uudelleen. Hän tietää ettei hänen ehkä pitäisi, mutta hän laskeutuu alas tuolilta, polvilleen lattialle ja konttaa hitaasti Annan luokse, kyyneleet putoillen lattialle. Grace saavuttaa siskonsa ja tarttuu tätä kädestä. Pieni käsi on jääkylmä, pulssia ei tunnu. Hän todella on kuollut. Silmät ovat kiinni kuin nukkuvalla, mutta kuollut hän on, siitä ei ole epäilystäkään. Grace nostaa toista kättään, joka ei pitele pienen siskon kylmä kättä, ja siirtää sormellaan tämän otsalta pois muutaman korkkiruuville kääntyneen hiuksen. Pienet pyöreät kasvot ovat kalmankelpeat eivätkä edes kunnolla muistuta Annan kasvoja. Tällä oli aina punaiset posket ja punaiset huulet, joilla hän hymyili aina Gracen nähdessään. Nyt kaikki puna oli tippunut järveen Annankin tiputtua - mitä ilmeisimmin - ja jäänyt sinne. Grace laskee siskonsa käden tämän vatsan päälle, ottaa toisenkin käden ja laskee sen toisen käden päälle. Hän empii hetken, ja painaa sitten kevyen, pehmeän suukon siskonsa otsalle. Tyhjä ruumis ei tietenkään reagoi siihen mitenkään. Grace konttaa sitten kauemmas ja kuulee kuinka joku soittaa ovikelloa.

Isä menee avaamaan. Joku astuu huoneeseen. Tämä joku katselee Annaa ja kyykistyy sitten hänen tasolleen. Hän tunnustelee Annan käsiä ja kaulaa. Tarkistaa että tämä on varmasti kuollut. Kertoo isälle minkä tämä on tiennyt jo kauan. Tarttuu Annaan ja alkaa kantaa häntä pois. Silloin Grace löytää äänensä.
"Ei! Älä koske häneen! Ette saa viedä häntä!" Grace huutaa. Itkuinen ääni sortuu koko ajan, kukaan ei kiinnitä häneen huomiota kunnes hän alkaa kirkua.
"Iskä! Eivät he voi viedä Annaa meiltä!" Grace huutaa kahta kovemmin ja tempoilee pian isänsä käsien otteessa päästäkseen nappaamaan Annan mieheltä. Mutta mies vain luo häneen katseen, joka on niin rauhallinen, että Gracen tekee mieli kirkua ja heitellä tavaroita päin hänen naamaansa. Hän päästää vihaisen huudon, mutta mies kääntyy ja kävelee ulos sylissäään edelleen vilttiin kiedottu Anna. Grace valahtaa lattialle, ja jää siihen. Isä kävelee ulos ja tulee pian takaisin kasvot yhtä itkusta kirjavina kuin Gracen omat. Hän halaa Gracea, mutta tämä ei taaskaan reagoi siihen. Sellaisessa tilassa hän tulisi olemaan pitkään.

//joo emmä tiedä. Ja musta on hei joteski paljon kivempi kirjottaa näin (eli ei minä-muodossa), voisin tehdä seuraavan tarinan pelkästään tällä lailla :D vai mitä ootte mieltä?
ei oikoluettu
jatkakaa toki kommentointia! Kiitos kaikista ihanista kommenteista! :) x
(Meen huomenna ottamaan rippikuvat, toivottakaa mulle onnea että, ne onnistuis edes jotenkin... kiva laittaa kiitoskorttia menemään kun se kuva on ihan järkyttävä ja kaikki sukulaiset kuolee nauruun mun naaman nähdessään)

Help me - 9

Grace -

Emme ehdi Saran kanssa etsiä kauaakaan, kun puhelimeni soi. Sydämeni hyppää kurkkuuni kun kuulen soittoääneni alkavan taskussani ja nappaan puhelimen käteeni. Soittaja on isä. Puhelinta pitelevät käteni alkavat täristä hullun lailla. Kohotan katseeni Saran kasvoihin ja hän nyökkää katsellen minua rohkaisevasti. Minun on vastattava. Anna on varmasti kunnossa, mietin.
"Iskä?" hengähdän vastatessani. Hetkeen ei kuulu mitään. Sitten joku niiskaisee.
"Anna on löytynyt."
"Onko?!" kysyn. Huokaan jo helpotuksesta, painaen kättä rinnalleni kuin estäen hulluna hakkaavaa sydäntäni juoksemasta karkuun.
"On. Mutta sun olisi ehkä hyvä tulla tänne", isä sanoo sitten. "Tule kotiin."
"Me tullaan", sanon ja työnnän puhelimen taskuuni. Oloni on heikko ja minua melkein itkettää taas. Minä ja Sara lähdemme sanaakaan sanomatta juoksemaan kohti kotiani. Yritän matkalla olla ajattelematta mitään, mutta kuvat kuolleesta Annasta vilahtelevat kasvojeni edessä, ja pian minusta tuntuu etten jaksa enää juosta. En jaksa nostaa jalkojani. Keuhkojani polttaa. Mutta jatkan juoksua, kohti taloa, pieni toivon kipinä sydämessäni.

Tulemme etuovelle. Avaan sen avaimellani ja me ryntäämme sisälle. Minua ei ehkä kiinnosta nähdä mitä talossa on sisällä. Potkimme kengät eteiseen, jossa muidenkin kengät ovat. Sitten me pysähdymme kokonaan. Jätämme kaiken tekemisen ja touhun. Minä ja Sara halaamme, ja hän ojentaa kättään kohti keittiön ovea, josta kuuluu ääniä. Minun täytyy astua sisään ensin. Kurkkuani kuristaa jälleen. Tuntuu että tukehtuisin kohta. Vatsaan sattuu. Mutta minä päästän irti Sarasta ja astun keittiöön. Äitiä ei näy missään, osa etsintäjoukoista puuttuu, isä itkee. Tämä ei voi tietää hyvää. Päässä heittää niin kovasti, että minun on istuttava. Silloin ovi aukeaa. Niall astuu huoneeseen.

Kolmas persoona -

Niall kävelee tietä pitkin ja hiukan huolettomasti tekee sitä mitä hänen pitäisi olla tekemssä; etsiä pikkutyttöä. Hän potkii kiviä mennessään. Ihan typerä juttu. Ei hänen pitäisi olla auttamassa sitä typerää perhettä, vaan ystäviensä kanssa syömässä. Tai no, jos heitä nyt voi ystäviksi kutsua. He ovat pikemminkin vain tyyppejä joiden kanssa Niall on koska ei ole muitakaan. Hän potkaisee vihaisesti käpyä kenkänsä kärjellä. Se pomppii puistoon, ja Niall lähtee seuraamaan käpyä, potkien sitä ja yrittäen erilaisia kikkoja. Hän potkaisee käpyä niin lujaa, että se osuu keinujen rautaisiin tolppiin. Kilahdus on ainoa ääni, joka kaikuu Niallin korviin. Tämä pieni yksityiskohta on hänen mielestään jotenkin häiritsevä. Hän jää kuuntelemaan pienen metsän ääniä, joita ei ole. Hän säikähtää kovasti kun auto ajaa hänen takaan olevalla tiellä, renkaat rapisten asfalttiin. Päätään pyörittäen hän lähtee kävelemään syvemmälle metsään, uteliaisuus ottaa vallan.

Metsässä on vilpoista, ja oikeastaan aika mukavaa. Oksat rasahtelevat hänen painonsa alla poikki, kun hän astuu niiden päälle. Mitä syvemmälle hän kävelee, sitä typerämmäksi koko juttu käy. Ei täällä mitään ole. Hän on jo kääntyä takaisin. Sitten hän huomaa jotakin kimaltavaa näkökenttänsä laidalla. Lampi. Niall empii hetken ja päättää sitten käydä sen rannalla. Hän kävelee lähemmäs. Mitään ei näy. Ei ainakaan ihan heti. Mutta tarkemmin katsottuaan hän huomaa että jotakin vaaleaa kelluu pikkuisessa kaislikossa. Hän kävelee lähemmäs. Karjaisu jonka Niall päästää päätyään näköetäisyydelle pelottaisi pois kaikki lähipuiden pikkulinnut jos niitä vielä olisi jossakin puussa. Niallin kasvoilta pakenee väri. Ei ole väliä kuka tuo henkilö on, hän näyttää silti aivan järkyttävältä kelluessaan siinä naama valkoisena kuin aaveella, silmät kiinni kuin kuolleella, vaatteet märkinä ja hiukset vedenpinnan alapuolelle painuneina.

Jätä hänet siihen ja juokse. Niin Niall ajattelee ensin. Hän kääntyy jo lähteäkseen äkkiä pois, mutta sitten hän pysähtyy. Ehkä tyttö elääkin vielä. Aina on mahdollisuus. Hetken itsensä kanssa taisteltuaan Niall päättää että hänen täytyy yrittää. Hän kääntyy takaisin ja päättää raahata tytön ylös lammesta. Ihan vain tarkistaakseen onko tämä vielä hengissä.

Niall kantaa tyttöä käsivarsillaan. Hän on niin pieni ettei hän edes paina oikeastaan mitään. Hän miettii vieläkin soittoa, jonka hän äsken teki. Nyt koko ryhmä palaa takaisin Gracen talolle. Niallista tuntuu jotenkin pahalta koko perheen puolesta. Mutta hän ei aio näyttää sitä. Ei Gracelle, jota hän on kiusannut niin sanottujen ystäviensä kanssa. Niallin askeleet käyvät yhtäkkiä raskaammiksi. Ei olisi oikein kiusata tätä tämän älkeen. Mitä hän sanoisi muille? Niall pysähtyy ja korjaa jääkylmän ja vedestä märän pikkutytön asentoa sylissään. Hän yrittää miettiä kaikenlaisia vaihtoehtoja muttei keksi mitään. Mutta hänen on tehtävä jotakin asialle myöhemmin. Jos hän jaksaa. Hän lähtee taas kävelemään eikä aikaakaan kun hän tulee Gracen perheen talolle. Hän tietää että kun hän astuu taloon, ei mikään enää palaa samanlaiseksi kuin ennen. Ristiriitaiset tunteet risteilevät Niallin päässä, mutta hän huokaa syvään, ottaa kasvoilleen ilmeen joka ei kuvaa yhtäkään niistä tunnetiloista ja astuu taloon. Hän kävelee keittiöön kengät jalassaan ja kuulee itkua. Puolet ryhmästä puuttuu, Grace istuu tuolilla näyttäen enemmän kuin murtuneelta, Saran käsi on hänen olkapäällään ja mies, joka on Gracen isä, itkee vuoltaasti muiden katsellessa kohti häntä. Hän laskee tytön lattialle ja astuu muutaman askeleen taaksepäin. Grace purskahtaa itkuun, ja Niallin oma isä tulee hänen luokseen. Hän ei sano mitään, ei koske poikaansa, katselee vain tyttöä maassa ja Niall tietää, että hän tietää. Se on ilmiselvää. Pieni tyttö on kuollut, eikä häntä voi mitenkään enää saada takaisin.

//joo. Päätin nyt sitten repästä. Anteeksi kaikille jotka olis halunnu että Anna elää. Mutta saatiin Niall hakemaan se sieltä, jos se vaikka lohduttais porukkaa.
Ja joo, tosiaan, oon nyt vihdoin kotona! Oli ihan kivaa riparilla, ainakin ne vikat päivät. Muutamat ekat päivät oli kyllä enemmän kun kamalia, mutta lopulta se olikin ihan mukavaa. En tiedä meniksinkö enää uudelleen, mutta saatan mä joitakin tiettyjä asioita ikävöidä sieltä. Kotiin oli silti ihan kiva tulla, omaan sänkyyn nukkumaan. Ja kirjotin nyt jotain, antakaa anteeks kun tää nyt oli vähän taas tämmönen, mua väsyttää, mun päätä särkee ja kurkkuun koskee, niskat on paskana koska se tyyny oli siellä niin kamala ja mun aivot ei oikein toiminu nyt, koitan kirjottaa joku toinen päivä vähän jotakin parempaa! Mutta mulla oli ikävä teitä, ihanaa jos/kun jaksoitte venailla tätä ja lukea, ihanaa jos vielä kommentoittekin :) x
ei oikoluettu

Tärkeää!

Heippa! Mä tulin nyt jo kolmannen kerran tänne mainitsemaan tän saman asian; mä olen lähdössä riparille huomenna ja mulla ei oo nyt just aikaa kirjottaa uutta lukua. Joten, pahoittelen kamalasti etten voinut kirjoittaa eilisen jälkeen enää, mutta viikon päästä sitten! Ihania ootte jos/kun jaksatte odottaa, jos mulla on siellä aikaa niin saatan puhelimella alotella lukua mutta en usko että saan sitä siinä aikaan, kotona kirjotan sitten. Joten oikein hyviä viikkoja sinne kaikille teille ihanaisille ja nähdään sitten kun oon viimein päässyt takaisin! :)

xx

Pandoja piristykseksi! Ja tottakai mulla on edelleen sama Kik-nimi jos jotakin tulee liittyen jatkoon (aikaan tai juoneen miten vain) Mä yritän täällä käydä kans vastaamassa kommentteihin jos niitä ylipäänsä tulee :)

Help me - 8

Talo on aivan pimeänä. Ainoa ääni joka sen sisällä kuuluu on sängyn narinaa kun joku vaihtaa kylkeä nukkuessaan ja perheen isän kuorsaus. Missään muussakaan talossa ei ole meteliä eivätkä valot pala. Yö on hiljaista ja rauhallista aikaa. Kaikki nukkuvat kuun paisteessa, tähtien loistaessa valoaan pimeille kujille. Lintu pyrähtää lentoon lähisestä puusta. Se lentää taivaalle suussaan oljenkorsi jonka se vie lopulta pesäänsä. Tuulenvire heiluttaa puiden lehtiä.

Sitten yhdessä talossa tapahtuu. Pikkutyttö nousee sängytään ja lähtee kävelemään talon läpi. Pienet jalat tapaavat viileän lattian mutta tyttö ei tunne sitä itse. Hän on unessa. Jalat läpsyvät lattiaa vasten sen verran hiljaa ettei kukaan kuule häntä. Yöpaidan helmat ovat nilkoissa ja kiharat villeinä takkuina pään päällä. Tyttö kävelee keittiöön. Hän sytyttää valot, sekään ei herätä talon muuta väkeä heidän syvästä unestaan. Vanhemmat nukkuvat rauhallisina melkein viereisessä huoneessa, mutta tyttöä ei ehditä pysäyttää. Hän kävelee ovelle. Sen avaamiseen ei tarvita avainta. Hän avaa oven ja kävelee ulos. Ilma ei ole kylmä, joten edes se ei saa tyttöä hereille. Ei ainakaan vielä. Tuuli heilauttaa vaaleita hiuksia ja tyttö kävelee tietä alas ja kääntyy kaduille, joita ei ole koskaan kulkenut yksin. Hän ei osaisi kotiin vaikka heräisi nyt.

Puisto tulee vastaan nopeammin kuin voisi kuvitella. Loppujen lopuksi sinne on kovinkin lyhyt matka, se on vain tästä pienestä tytöstä tuntunut aina niin pitkälle, että isän on pitänyt kantaa häntä olkapäillään puolet matkasta. Tänään hän on kävellyt koko matkan silmät kiinni, mutta se ei ole varmaa, käveleekö hän koskaan takaisin samaa reittiä. Tyttö ei pysähdy vielä puistoon vaan jatkaa eteenpäin, kohti sen takana olevaa pikkuista metsäplänttiä. Häntä on varoitettu ettei sinne saa mennä. Nilkka voi nyrjähtää, oksat voivat osua silmiin ja tehdä sokeaksi, hämähäkinverkot voivat tarttua kasvoihin tai muualle kehoon, lampeen voi hukkua. Mutta nyt nuo varoitukset ovat kuin poispyyhkäistyjä. Jos tyttö olisi hereillä, hän ei kävelisi nyt puiden ohi ja välillä löisi kyynerpäitään puiden karkeisiin kuoriin. Hän saattaisi kirkua apua hämähäkinverkon tarttuessa hänen takkuisiin hiuksiinsa. Mutta ei nyt. Hän jatkaa kävelyään. Jos joku näkisi hänet nyt, hän voisi kuvitella olevansa kauhuelokuvassa. Niin hiljaa ja varmasti tyttö liukuu pitkin nurmikenttää, jossa esteenä ovat vain puut. Pientä usvaa nousee joka puolelta, ja tyttö näyttää lapsiaaveelta kävellessään. Se on tavallaan kovin kaunista, mutta hänet olisi pysäytettävä, jos hänet aiottaisiin pelastaa.

Lammen pinnasta heijastuu kuunsilta, ja pieninkään liikahdus ei saa sen pintaa särkymään. Ilmassa lentää joitakin ötököitä ja muutama lintu, mutta kaikkialla on oudon hiljaista. Vain tytön pienet jalat rikkovat oksia hänen kävellessään, aiheuttaen joitakin ääniä muten niin hiljaiseen metsään. Tyttö ei pysähdy. Hänen pieniin jalkoihinsa sattuisi varmasti jos hän voisi tuntea ne. Mutta hän ei voi. Hän kävelee lammen rantaan, ja hänen kuvajaisensa nousee kuun kuvan rinnalle. Se on kovin kaunis kuva, ja erittäin kaunis hetki kaiken kaikkiaan, kunnes lintu rääkäisee ja lehahtaa lentoon puusta kuin tietäen ettei tahdo nähdä, ja tyttö kumartuu lähemmäs vettä, kaatuen maahan polvet osuen aluskasvillisuuteen ja pian lammen pinta on rikottu. Mutta ääntäkään ei kuulu. Ei minkäänlaista.

Talossa muut paitsi äiti nukkuvat. Hän on kävelemässä kohti keittiötä hakeakseen vettä. Valo palaa edelleen, ja talossa tuntuu hienoinen veto. Kukaan ei ole keittiössä kun perheen äiti astuu sinne. Hän muistelee jättikö hän valon päälle vai ei, ja miettii sitten että ehkäpä hän unohti laittaa valot pois. Hän ottaa lasin kaapista, kaataa siihen vettä ja katselee ulos keittiön ikkunasta hörpätessään lasista. Lopun veden hän kaataa viemäriin. Hän huomaa varpaitaan palelevan. Hänen on tarkistettava että kaikki ikkunat ovat varmasti kiinni.

Ovi on auki. Se on aivan selällään, siitä voi nähdä kadulle ja naapurin etupihalle. Nainen sulkee oven ja ryntää ensin vanhemman tyttärensä huoneeseen. Tämä nukkuu päätämättä ääntäkään, ja säikäyttää naisen kääntäessään yhtäkkiä kylkeä. Nainen sulkee oven hiljaa ja kävelee pienemmän tyttärensä huoneeseen. Hänen miehensä oli unessa silloin kun hän lähti hakemaan vettä, joten tämä ei ole voinut avata ovea. Naisen sydän hakkaa. Tytön huoneen ovi on auki, mikä ei ole outoa. Tämä nukkuu yleensäkin ovi auki. Nainen katsoo huoneeseen. Hänen kurkkuaan kuristaa. Hänen on laitettava valo päälle. Sänky on tyhjä, peitto makaa lattialla, tyynyssä on pikkuisen pään jättämä kuoppa, mutta lasta ei näy missään.

"Anna!" nainen kirkaisee ja joutuu ottamaan tukea oven karmista ettei kaatuisi järkytyksestä. Missä hänen pikkuisensa on?

//en nyt keksiny muuta tälle illalle enää, saitte tälläsen hassun kuvauksen katoamisillasta sitten :D mä itse näin nää niin selvästi kuvina mun mielessä että mulle tää oli ainakin viihdyttävä kirjotella. Mutta niin kuten sanoin jo aiemmin jossakin luvussa täällä lopussa (jos joku ylipäätään lukee näitä lol) että meen sinne rippileirille ja mun on huomenna pakattava ja ylihuomenna aamulla se olis menoa sitte että en tiedä ehdinkö kirjotella enää huomenna, jos en niin oottelette sitten viikon :D mutta hei kiitos taas kommenteista, mä en oo vielä päättänyt mitä teen tän homman kanssa mutta laittakaa vaan niitä ehdotuksia tulemaan, mulla on onneksi aikaa päättää vaikka siellä leirillä että mitä mun nyt pitäisi oikein tehdä! Mutta niin, kiitos ja näkemiin xx
ei oikoluettu

Help me - 7

Grace -

"Jaetaan nyt ne ryhmät ja sitten lähdetään etsimään. Anna voi olla jo jossakin kaukana", isä sanoo. Minä herään todellisuuteen. Niall seisoo edelleen edessäni, en ole unessa.
"Me mennään talon taakse metsään", päättää yksi ryhmä ja miehet katselevat toisiaan nyökkäillen.
"Te kaksi" - isä sanoo ja osoittaa minua, Niallia ja kahta miestä joista toinen on Niallin isä - "menette keskustaan", hän komentaa. Kaikki vähäinenkin väri katoaa kasvoiltani.
"Okei", vastaan konemaisesti ja menen hakemaan takkini ja puhelimen. Sydämeni hakkaa ja kuulen sen kumun korvissani kun kävelen.
"Soita jos Anna löytyy. Nähdään täällä viimeistään kahdelta, Annan kanssa tai ilman", hän huutaa perääni.
"Joo!" Kuulen askelia takaani mutten käänny, pysähdyn vain nappaamaan takin ja lähden kävelemään keskustaan.
"Se on tuolla päin, luuseri", Niall huutaa perääni. Muut miehet kävelevät kiltisti samaan suntaan kuin Niall oli menossa.
"Mä kierrän toista kautta!" huudan miehille ääni melkein särkyen ja kävelen aina vain kovempaa. En kuule vastalauseita Niallinkaan suunnalta, mutta olen varma että hän kiroaa minua päässään ja valmistautuu lyömään minua turpaan jossain vaiheessa. Melkein hölkkään jo, yrittäen saada välillemme niin paljon välimatkaa kuin mahdollista. Miehet jatkavat eri suuntaan, ja me olemme kahden.
"Anna!" huudan ja katselen ympärilleni.
"Ja hei, kai sä tajuat että vaikka mä autan sua etsimään sitä typerää siskoasi, meistä ei tule kavereita etkä sä saa armoa koulun alkaessa", Niall muistuttaa.
"Anna ei ole typerä", sihisen.
"Mitä?"
"Älä sä hauku mun siskoa!" kiljaisen ja minua melkein itkettää. Arvostan apua, mutta en Niallin.
"Varo suutasi", Niall kihisee kiukusta, näen sen heti kun käännyn ympäri. Sitten käännyn taas oikeaan kävelysuuntaan ja huudan Annaa nimeltä niin kovaa kuin pystyn. Pian Niall huutaa hänen nimeään myös, mistä yllätyn kovasti.

"Mikä sai sut auttamaan?" uskaltaudun kysymään pian. Hänellä on pakko olla jokin syy, ja tahdon tietää mikä. Ehkä hänen isänsä antaa hänelle palkkaa tästä.
"Älä kysele", Niall vastaa ja hänen äänensä tulee yhtäkkiä lähempää kuin arvelinkaan. Hyppään suunnilleen metrin ilmaan kun tajuan että hän on ihan selkäni takana. Vaarallinen etäisyys, hän on ihan liian lähellä.
"Paljonko kello on?" Niall kuitenkin itse kysyy. Kävelen kauemmas ja vastaan:
"Älä kysele." Kuulen juoksuaskelia, ja otan muutaman itsekin. En kuitenkaan ehdi kauas. Niall nappaa kiinni hiuksistani, ja minä pörähdän ympäri vapautuakseni hänen otteestaan.
"Vaikka me ei ollakaan koulussa, mä voin edelleen hakata sut, älä unohda", hän sylkäisee sanat suustaan. Sitten hän päästää irti, ja minä hieron päätäni. Siihen sattuu hiukan. Jatkamme kävelyämme. Tahtoisin vain etsiä Annaa yksin. Se olisi helpompaa kuin etsiä häntä ja yrittää samalla päästä itse hengissä kotiin.

Monen tunnin kävelemisen jälkeen olen aivan puhki. Jalastani tulee verta koska kenkäni ovat hiertäneet kantapääni auki ja kädessäni on jälki. Niall piteli minusta kiinni hieman liian kauan, eikä se ollut yhtään niin romanttista kuin miltä se saattaa kuulostaa. Suututan häntä olemassaolollani.
"Mennään takaisin", päätän. Niall näyttää siltä kuin ei kuulisi minua, mutta kääntyy ympäri ja tällä kertaa hän kävelee edellä. Saan hengähtää rauhassa. Hän ei ole selkäni takana joten hän ei voi yrittää yllätyshyökkäystä. Pidän kuitenkin välimatkaa häneen. Yritän samalla tähyillä ympärilleni. Kaduilla ei juuri liiku väkeä, mutta autoja menee aina välillä ja minua itkettää ajatella että joku niistä on saattanut ajaa Annan päältä. Kiellän itseäni ajattelemasta sellaista mutta aina välillä ajatus pompahtaa päähäni ja minusta tuntuu kuin tukehtuisin.

"Hei, odota!" huudahdan, tavallaan huudan Niallia mutta minua ei juurikaan kiinnosta tuleeko hän perässäni puistoon vai ei. Kävelen sinne ja pian Niall sanoo jopa lähempää kun aiemmin:
"Jos tämä on hukkareissu saat kiittää onneas jos en lyö sua." Kävelen kauemmas. Kuulen ääniä pusikosta. Kävelen sinne, ja säikähdän kissaa joka naukaisee ja juoksee puskasta. Ei mitään täälläkään.
"Mennään nyt vaan, mulla on nälkä ja sun siskosi ei ehkä koskaan palaa kotiin ja tämä saattaa olla turhaa, älä jää joka puskan juurelle kykkimään ja etsimään", Niall tokaisee karusti ja me lähdemme kotiin. Kukaan sielläkään ei tiedä missä Anna on. Sara on tullut auttamaan minua, ja ruoan jälkeen minä lähden hänen kanssaan jatkamaan etsintöjä. Se on mukavaa vaihtelua Niallin seurassa olemiselle.

//anteeksi, tää on sekava ja vähän outo luku, mulla ei nyt ollu aikaa hioa tätä ja kirjottaa parempaa, lupasin kirjotella jo eiliseksi tän luvun ja oon nyt mun kaverilla yötä ja ugghh kirjotan uudesta luvusta paremman lupaan heti kun on aikaa pus xx

Help me - 6

Grace -

Kauan odotettu loma. Eikä vain koulusta, vaan myös kiusaajista. Hyppelen iloisena koulun ulkorappuset alas pitäen kiinni punaisesta kaiteesta jotten kaatuisi omiin jalkoihini ja kiidän autolle joka odottaa minua parkkipaikalla. Isä, äiti ja Anna ovat kaikki autossa, ja me menemme suoraan koululta syömään. Sara ei ole enää koululla, hän on jo kotona. Tiedän sen, koska hän itse kertoi minulle aamulla saavansa todistuksensa eri aikaan kuin minä. Hänen opettajansa jakoi ne jo aiemmin kuin mitä minä sain omani. Heti autoon istuttuani laitan hänelle viestiä, jossa kysyn kuinka meni ja kerron itse hiukan miten minä suoriuduin. Pääsin läpi kaikki kurssini, ja melkein kaikissa kursseissa sain vähintään yhtä korkean kuin keskiarvo oli. Olen erittäin tyytyväinen tulokseeni. Lukemisesta todella oli hyötyä - vaikka aloitinkin sen aika myöhään.

"Hei Anna! Miten meni?" kysyn siskoltani laittaen puhelimen taskuuni. Tämä katsoo minua hymyillen ja nostaa todistuksensa nähtävilleni. Otan paperin omaan käteeni ja katselen sitä hetken.
"Hienosti meni", hymyilen sisarelleni, joka ottaa paperin takaisin ja nyökkää.
"Neiti Smith sanoi että mä olen kuulemma tehnyt kaikki niin hyvin, että hän laittoi todistukseen oikein tarrankin", Anna ilmoittaa ylpeänä. Hän osoittaa pientä kissatarraa todistuksen yläkulmassa, jota en haalean värin vuoksi aluksi huomannut.
"Oi, hieno juttu Anna", hymyilen ja silitän hänen kiharaa päätään.
"Tytöt, perillä ollaan", isä hymyilee minulle peruutuspeilin kautta ja minä hymyilen takaisin. Me nousemme autosta meidän kaikkien lempiravintolan pihalla; Nando's:in. Me menemme syömään sinne jokaisen tärkeän tapaamisen tai tilaisuuden jälkeen. Tai oikeastaan melkein milloin vain.
"Valmiina syömään?" äiti kysyy kun nousemme autosta. Hän saa vastaukseksi 'joo'-huutoja ja me menemme nauraen sisälle.

Ruoan jälkeen olen Saran kanssa. Menemme läheiseen puistoon istumaan ja juttelemaan. Hänkin oli läpäissyt kaikki kurssit, kuten oletinkin. Sara on hyvä koulussa, ja hän auttaa minuakin joskus. Istumme keinuissa autiossa puistossa, hän kertoo lomasuunnitelmistaan ja minä kuuntelen. Minulla itselläni ei uurikaan ole mitään suunnitelmia, paitsi tietysti reissu Dubliniin isovanhempien luokse loman puolivälissä. Sitä ennen tai sen jälkeen en taida tehdä muuta kuin rentoutua. Saran saatua kertomuksensa loppuun minäkin kerron oman lyhyen suunnitelmani, ja on Saran vuoro kuunnella ja nyökkäillä.
"Sun pitää tulla meille yöksi ennen kuin me lähdetään", Sara päättää ja hymyilee. Hän potkii hiekkaa kenkiensä kärjillä ja keinuu hiljaa eteen ja taakse. Minä vain pidän kiinni ketjusta, nojaan ohimoani vasten kylmää metallia ja pidän keinua paikoillaan.
"Joo, niin mun varmaan pitää", naurahdan. Minä ja Sara olemme olleet aika useasti yötä toistemme luona viimeisen vuoden aikana, kun olen ollut täällä. Yritämme korvata koko kolmen ja puolen vuoden menetyksen nyt.
"Mun vanhemmat on varmaan poissa kotoa jossain vaiheessa, ne varmaan käy Englannin puolella, joten silloin sä voisit tulla", Sara suunnittelee. Minäkin innostun ideasta ja me alamme jo hiukan suunnitella. Sitten kuulemme aivan yhtäkkiä jyrähdyksen. Sara vinkaisee. Hän vihaa ukkosta. Hänestä tulee melkein hysteerinen heti kun ukkonen alkaa jyrähdellä. Ilmat ovat olleet niin epätavallisen lämpöiset että kaipa sitä nyt vähemmästäkin ukkostaa.
"Grace! Voi ei, Grace, me ollaan melkein puun alla! Mennään teille, sinne on lyhyempi matka, mua pelottaa", Sara nousee seisomaan ja katsoo minua silmät suurina.
"Rauhoitu, vedä henkeä", sanon ja nousen hitaammin perässä. Sara on jo menossa kohti tietä josta päääsee meidän tiellemme, ja minä seuraan perässä. Ukkosen jyrähdykset kuuluvat aina vain lujempaa, ja Sara melkein kiljaisee joka kerta kun hän kuulee äänen. Menemme sisälle taloon ja viemme vähän evästä minun huoneeseemme, jossa istumme viltin alla. Sara lukee yhtä kirjaa jonka hän löysi hyllystäni, minä piirrän. Aina välillä saamme keskustelua aikaan, ja välillä kun jyrähdykset ja salamointi ovat tosi kovaa, Sara vetää koko viltin ylleen ja uikuttaa. Yritän rauhoitella häntä, mutta vasta kun ukkonen lakkaa ja vain sateen hiljainen ropina kantautuu korviimme, hän alkaa taas lukea ja puhua ja naureskella kanssani.

Muutaman tunnin päästä Sara lähtee kotiin ja minä menen suihkuun. Pesen pois meikit ja laitan märät hiukset letille. Vaihdan yöpaidan päälleni, laitan lyhyet shortsit jalkaani ja matkalla alas käyn Annan huoneessa toivottavamassa siskolleni hyvää yötä kuten joka ilta. Sitten sanon hyvää yötä myös vanhemmilleni, ja kävelen huoneeseeni. Otan läppärini esille työpöydän laatikosta jossa säilytän sitä ettei se menisi rikki, ja päivitän Tumblriani pitkästä aikaa. Sen jälkeen innostun katsomaan muutaman YouTube-videon, ja kello onkin pian päälle yhdentoista. Laitan koneen huolellisesti laatikkoon sen laturin kanssa ja piirrän loppuun piirrustukseni puisesta linnusta joka on kirjahyllyni ylimmällä hyllyllä, jossa on myös valokuvia minulle tärkeistä ihmisistä, muutamia keikkalippuja ja hattua, ennen kuin menen nukkumaan. Uni tulee yllättävän nopeasti nyt, kun minulla ei ole mitään murehdittavaa. Olen koko kesän ihan vapaa.

Kuulen ääniä jostakin kaukaa. Ne huutavat jotakin, ja vaikka en ihan kuule, tiedän että he huutavat nimeä. Ehkä se on vain aavistus, mutta olen varma siitä ettei se ole minun oma nimeni. Pian äänet kuuluvat lähempää, alan kuulla askelten narinaa ja tajuan että jotakuta todella kutsutaan. Avaan silmäni ja räpyttelen niitä. Kello yöpöydälläni näyttää puolta viittä yöllä. Huokaan ja nousen sängyssä istumaan. Huoneeni on hämärä, mutta heti kun silmäni tottuvat siihen, alan nähdä hahmoja tutuista tavaroistani. Sitten kirkaisu kajahtaa alas asti:
"Anna!" Se on äiti. Sydämeni alkaa hakata hurjaa tahtia. Repäisen peiton yltäni ja juoksen ylös. Jokaisessa huoneessa palaa valo, ja minun on totuteltava siihen hetken aikaa. Sitten näen että etuovi on auki ja isä seisoo rappusilla ja huutaa Annaa. Äiti juoksee keittiöstä ja huomaan että hän itkee.
"Äiti?" kysyn. Äiti tulee luokseni ja tarttuu minua olkapäistä.
"Grace, voi kuule! Anna on kadonnut", äiti nyyhkyttää.
"Mitä?" kysyn tyhmästi.
"Hän jätti etuovenkin auki", äiti sanoo ja halaa minua pikaisesti.
"Ei näy", isä sanoo ja sulkee etuoven perässään. Hänen hiuksensa sojottavat joka ilmansuuntaan ja hän näyttää kovin murheelliselta.
"Grace, siinähän sinä. Et olisi sattunut näkemään siskoasi?" isä kysyy.
"En", vastaan. "Hän unissakäveli ulos talosta?" kysyn varmistaakseni asian. Isä nyökkää kerran. Äiti ulvoo nyt aivan tosissaan painaen kättään suunsa eteen ja puristaen edelleen toista olkapäätäni niin lujaa että se melkein sattuu.
"Noh noh Helen, me löydetään Anna kyllä ihan tuota pikaa", isä lohduttaa äitiä. He halaavat ja äiti päästää minusta irti.
"Soitetaan poliisi", huudahdan. Isä pyörittää kuitenkin päätään.
"He eivät voi tehdä mitään ennen kuin vasta muutaman päivän päästä kun katoaminen on ihan varma. Meidän pitää aloittaa omin päin", isä sanoo. Äiti itkee edelleen niin lujaa ettei voi edes toimia, mutta minä olen jo matkalla alakertaan hakemaan takkia.
"Grace! Me emme voi aloittaa ennen aamua! On liian pimeää ja me kaikki vain eksyttäisiin. Aamulla soitan apujoukkoja ja sitten me voimme lähteä etsimään Annaa", isä sanoo. Hän katsoo minua pohjaton suru silmissään, ja minä nyökkään hitaasti, kyyneleet tehden tuloaan. Missä Anna voi olla?

Emme nukkuneet enää yhtään sen jälkeen kun heräsimme aamuyöllä. Isä soitti jo muutamia kymmeniä minuutteja sitten tutuilleen ja ystävilleen ja muutamalle työtoverille, jotka lupasivat tulla auttamaan meitä. Ilmoitimme poliisille katoamisesta, mutta etsintöjä ei kuulemma voida aloittaa vielä koska edellisiäkin juttuja on kesken ja tämä katoaminen on aivan uusi. Minun tekee mieli itkeä koska olen niin surullinen, tai vaikka huutaa. Mutta sen sijaan avaan ovea vapaaehtoisille etsijöille ja ohjaan heidät keittiöön. Keräännymme keittiönpöydän ääreen ja suunnittelemme jakautuvamme ryhmiksi. Anna pitää löytää, vaikka sitten ilman poliiseja.
"Puuttuuko joku?" isä kysyy.
"Horan ei ole täällä vielä", joku kertoo. Isä nyökkää. Mitä? Ainoa Horan jonka minä olen koskaan tuntenut on Niall. Sitten ovikello soi.
"Avaatko?" isä katsoo minuun. Äiti istuu tuolilla ja pyyhkii silmiään nenäliinaan. Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Kävelen siis ovelle ja avaan sen. Hiukan pyöreäkasvoinen mies sanoo minulle hei reippaasti ja minä ohjastan hänet keittiöön. Kävelen hänen edellään ja joukko tervehtii miestä.
"Toin poikanikin, sen ainoan joka on kaupungissa tällä hetkellä. Lisäavusta ei varmasti ole haittaa?" mies kysyy ja tajuan vasta sitten että hänen takaan seisoo joku. Poika astuu eteenpäin, ja minä jähmetyn.

Niall Horan seisoo minun keittiössäni, kädet housujensa taskuissa, valmiina aloittamaan kadonneen sisareni etsinnät. Minua huimaa.

//uuuh, sellasta sitä sitte! Tahdotteko surullisen vai iloisen lopun tarinalle? Hehe
ei oikoluettu

Help me - 5

Grace -

Viimeiset kaksi viikkoa koulua ovat rankat. Kokeita on jokaiselle päivälle, opettajat muistuttelevat meitä tekemään töitä viimeiseen asti jotta saamme hyvät arvosanat ja pääsemme kaikki kurssimme läpi, ja minun tapauksessani minun on pitänyt keksiä muutama uusi pakokeino jotten olisi ihan joka päivä aivan kamalassa kunnossa kotiin mennessäni. Joka päivä kotiin mennessäni olen väsynyt ja aivan puhki, ja sitten minun on vielä luettava kokeisiin ja yritettävä muistaa kaikki asiat jotka olen lukenut. Päiväni menevät aikalailla vain noin. Kun kokeet ovat lopulta ohitse, minä ja Sara menemme syömään. Minä tahtoisin mennä kotiin ja itkeä kaikki kahden viikon väsymys tyynyyni mutta Sara raahaa minut ulos talostani.

"Ei tää mikään hienoin ruokapaikka oo, mutta kyllä tää varmaan menee", Sara nauraa. Olemme kierrelleet läpi koko kaupungin ja päätyneet lopulta pizzalle. Naurahdan ja me astumme sisään peräjälkeen. Kävelemme lähelle kassaa ja katselemme annoksia. Pizzat näyttävät hurjan suurilta, joten päätämme ottaa yhden puoliksi. Tilaamme sen ja haemme juotavat. Paikka on keskikokoinen, ei iso eikä oikeastaan pienikään, ja tilassa on monta pöytää ja puheensorina tuntuu jopa rauhoittavammalle täällä kuin hiljaisuus tuntuisi kotona, joka yleensä saa minut rauhtoittumaan. Istumme pöytään ja juttelemme. Pizzan tultua syömme sen ja minä katselen ympärilleni.

Yhdessä pöydässä istuu ehkä kolmikymppinen mies lukien lehteä ja syöden omaa pizzaansa. Pöydässä lähellä häntä istuu hiukan nuorempi pariskunta nauraen ja jutellen hiljaa. Heidän takanaan on ovi, joten siirryn katsomaan oikealle puolelleni. Siellä on muutama porukka jossa on enemmänkin ihmisiä, toisessa on ehkä seitsentoistavuotiaita, toisessa varmasti jo yli 25 olevia, sekä miehiä että naisia. Ja sitten katsahdan pöytään, jossa istuu tyttö ja poika. Poika istuu selkä minuun päin, ja tyttö leikkaa palaa pizzastaan. Hän näyttää hiukan tutulta, mutta en voi olla varma. Sitten tyttö nostaa päätään ja työntä haarukan suuhunsa. Vedän henkeä niin nopeasti, unohtaen pizzapalasen jota olen jauhamassa ja vetäisen sen väärään kurkkuun. Yskin ja yskin, juon vettä ja saan lopulta vedettyä henkeä. Sara katselee minua silmät suurina.

"Ootko okei?" hän kysyy huolestuneena. Nyökkään ja yskäisen vielä kerran.
"Lisa ja  Andy on täällä", kuiskaan. Sitten otan uuden kulauksen Pepsiä ja jatkan syömistä puhuen matalalla äänellä ja pitäen hiukaset kasvojeni edessä.
"Musta tuntuu että se porukka vainoaa mua", huokaan Saralle. "Mitä ikinä käykään, missä ikinä oonkaan, aina joku siitä jengistä on siellä", jatkan ja pyörittelen omaa neljäsosaa pizzastani, joka minulla vielä on syömättä, lautasella edessäni.
"Se vaan tuntuu. Ei ne sua vainoa", Sara lohduttaa. Kuulen tuolien jalkojen raapinaa vasten lattiaa, ja kun katson hiusteni raosta, näen Andyn ja Lisan nousevan pöydästä. He kiertävät niin läheltä minua, että voin kuulla heidän sanovan toisilleen:
"Kato, luuseri ja sen pikku ystävä!" Sitten he nauravat ja lähtevät ravintolasta. Suoristan selkäni, ja päästän hengen taas kulkemaan - en edes tajunnut pidätteleväni hengistystäni.
"Mä vihaan noita", sanon ja Sara nyökkää.
"Millaisia idiootteja", hän pyörittelee päätään. Jatkamme syömisen loppuun, minäkin vaikka minulla ei ole enää nälkä, ja lähdemme sitten kotiin. Saran kotimatka on hiukan pidempi kuin minun, joten olen kotona ennen häntä. Laitan hänelle viestiä ja menen sitten suihkuun. Tultuani sieltä soitan Saralle ja me jatkamme puhumista varmaan tunnin verran. Tiedän että on olemassa kaikenlaisia viestisovelluksia ja sen semmoisia, on minullakin niitä muutama, mutta tykkään myös kuulla ihmisten äänet ja niiden eri sävyt tietääkseni mitä toinen oikeasti ajattelee siitä mitä minä sanon.
"Hei mä menen nukkumaan! Nähdään huomenna", Sara sanoo. Viimeisen kouluviikon toinen päivä käynnistyy huomenna, ja jo lauantaina olen vapaa.
"Okei, niin mäkin. Nähdään", huikkaan ja menen pesemään hampaat. Anna on mennyt nukkumaan aikaa sitten, ja äitikin lukee jo kirjaa makuuhuoneessaan. Isä istuu olohuoneessa telkkarin äärellä joten sanon hänelle öitä ja kävelen alakertaan. Sitten menen peiton alle ja kuten tavallaista, makaan hereillä melkein kaksi tuntia, kunnes nukahdan levottomaan uneen hieman ennen puolta kahta.

//anteeks taas tällänen täyteluku missä ei oo mitään järkeä :( enskerraksi yritän kirjottaa jotain jännempää! Mutta toivottavasti pidätte tarinasta, sen perusteella mitä ootte nyt lukeneet :) Kiitos kaikista ihanista kommenteista, jaksamista kaikille ja sellasta xx
ei oikoluettu

Help me - 4

Grace -

Mikään ei ole pysyvää, ja se on joskus hyvin harmillista. Juuri kun luulin keksineeni keinon jolla päästä eroon hakkaamiesta ja kaikesta, pitää tietenkin tulla mutkia matkaan. Eräänä päivänä kirjasto oli kiinni ja tiesin että matka kotiin olisi liian pitkä minulle, yritin piiloutua minne vain muualle, mutta ei auttanut. Ja koska olen onneton tappelija ja vieläpä yksin, sain hellät kyljet ja haljenneen huulen. Ei siis mennyt ihan nappiin. Eräänä toisena päivänä satoi niin rankasti ettei kukaan nähnyt eteensä ja he kirjaimellisesti törmäsivät minuun ja kaaduin vesilammikkoon, jonka jälkeen sain nieleskellä mutaa melkein viikon sen jälkeen. Mutta kesäloma on lähellä. Se on ainoa toivoni tällä hetkellä. Lasken päiviä siihen ja joka kerta kun tulen kotiin ontuen, lupaan itselleni että alan harjoitella itsepuolustusta ja käydä juoksulenkeillä lomalla ollakseni valmis seuraavaan vuoteen. Koska koulun vaihtaminen ei tule kuuloonkaan, ja tuskinpa siitäkään jengistä kukaan lähtee mihinkään, harmi minun kannaltani.

"Hei, ei meidän oo pakko mennä katsomaan jos sä et halua", Saran ääni tunkee ajatusteni läpi. Olen pysähtynyt keskelle oppilasjoukkoa, joka tunkee ryöppynä kohti jalkapallokenttää. Joka lukuvuoden lopussa on koulujen välinen jalkapallo-ottelu, ja kaikki oppilaat istuvat katsomossa ja kannustavat koulunsa joukkuetta voittoon, kuten Sara tätä minulle kuvaili tullessani tänne. Mutta minua ei ollenkaan huvittaisi mennä katsomaan.
"Mennään vaan", huokaan. Tiedän että jos jäisimme pois tapahtumasta ja jäisimme kiinni, olisimme varmasti vaikeuksissa. Rehtorimme kuulemma ottaa ottelun kovin tosissaan.
"Se on vain peli. Sä pääset lähtemään jo ennen kuin Niall ehtii pois kentältä kavereineen", Sara lohduttaa.
"Mutta Lisa ja Andy istuvat katsomossa", vikisen sitten, kun tajuan että niin asia on. He eivät pelaa joukkueessa Markin, Bennettin ja Niallin tapaan. Vatsaani vääntää.
"Jos meidän koulu voittaa, he jäävät joukkueen kanssa juhlimaan ja sä pääset kotiin", Sara muistuttaa.
"Niin joo", vastaan ja me jatkamme matkaa. Menemme istumaan ylimmälle riville, viimeisille vapaana oleville paikoille. Vastustajakoulun oppilaat istuvat kentän toisella laidalla ja meteli on korvia huumaava.
"Ei tää muakaan juuri kiinnosta, mä voisin mennä yksin pelaamaan tota joukkuetta vastaan ja silti voittaa. Kaikissa muissa kouluissa urheilu on toissijainen juttu, toisin kuin täällä", Sara mutisee. Minä etsin katseellani katsomosta Lisaa ja Andyä. Luulen näkeväni heidät alarivissä, joten voin tänään hyvinkin olla turvassa. Juuri kun istun penkilleni mukavammin ja hengitän syvään henkeä pahimman paniikin laantuessa, joku puhaltaa pilliin ja peli käynnistyy.
"Peli on oikean jalkapallo-ottelun mittainen", Sara kertoo minulle ja minä huokaan raskaasti. Sara katsoo minua ja kohauttaa olkapäitään. Minä keskitän katseeni kentälle ja yritän polttaa reikää Niallin typerään takaraivoon.

Peli on ollut ehkä tylsin ikinä. Katson jalkapalloa hyvin harvoin, mutta kaikki katsomani pelit ovat olleet kiinnostavampia kuin tämä. Ja aina vain katsomo jaksaa kannustaa. Isot lakanat liehuvat kannattajajoukkueen katsomon vieressä ja jokaisessa on jokin kannustuslause. Minusta se on jo naurettavaa. Eivät nämä mitkään jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ole. Näen omankin kouluni katsojien joukossa ihmisiä kasvot maalissa ja käsissään torvia, joiden törähdykset säikäyttävät minut joka kerta. Kaikki ottavat tämän matsin liian tosissaan minun makuuni. Kaiken lisäksi ilma ei ole kesäisen lämmin tai aurinkoinen. Tuulenpuuskat ja sadepilvet enteilevät sadekuuroa ja ilma on lähelle syksyistä, ennemmin kuin kesäistä. Toivoisin että minulla olisi lapaset.
"Kamalan kylmä", Sara sanoo ja minä nyökkään. Joku muukin on huomannut sen. Toisia se ei näytä juuri haittaavan. Pudistelen hiljaa päätäni ja katson nopeasti taakseni. Muutama opettaja seisoo siellä ringissä puhuen jotakin ja katsellen välillä oppilaita jotka hurraavat vieressäni vähän liiankin lujaa. Ilmeisesti heitäkään ei voisi tämä ottelu vähempää kiinnostaa.

Ja sitten se tapahtuu. Huuto nousee väkijoukosta ja jatkuu koko meidän koulun kannattajajoukon läpi. Toisen koulun oppilaat buuaavat, mutta verkko heilahtaa ja meidän katsomomme menee sekaisin. Maalin tehnyt oppilas nostaa molemmat kädet ilmaan liitäessään nurmen pinnassa liaten housujensa polvet. Hän katselee meidän katsomoomme ja näen täältä ylhäältä asti että hän hymyilee leveästi ja karjuu jotakin joukolle joka vastaa karjumalla takaisin. Kaikki muut seisovat ja hurraavat sydämiensä kyllyydestä. Koko joukkue onnittelee maalintekijää heittäytymällä tämän selkään, mutta minua ei kiinnosta. Olen vain paikoilleni jähmettyneenä ja tuijotan kaikkea muuta paitsi kenttää, jossa maalintekijä on edelleen polvillaan joukkueen halattavana. Minua ällöttää.

Maalintekijä on Niall.

//ughhh lupaan että pian saatte jotain mutakin kuin tälläsiä välilukuja ja sellasta hehe ootelkaa vaan!
Ja niin, nyt kun sitä futista taas tulee muutaman pelin verran, mä en tiedä onko mulla aikaa kirjotella enää sitten niiden jälkeen että saattaa olla että tässä tulee muutama päivä taukoa, toivottavasti se on ok :)
Kiitos kommenteista, ne merkitsee mulle ihan hurjasti, pus xx
AINIIN! Ja nyt kun mä vielä muistan mainita asiasta; mä lähden tämän kuun 16. päivä rippileirille ja olen siellä siis viikon. Konetta en ota mukaan enkä varmaan puhelimella jaksa alkaa kirjoitella mitään joten siinä kohtaa tulossa on viikon tauko! Piti vaan nyt sanoa tää kun muistin, mun on pitänyt tehdä se jo kauan :D

Help me - 3

Grace -

Saatoin päästä pälkähästä kerran, mutta en päässyt toista kertaa. Tietysti tiesin että Niall ja muut eivät sallisi kertaakaan, mutta toivoin silti. Ja kuinka ollakaan, kun yritin taas kerran päästä karkuun, minua jo odoteltiin.

"Hei, Grace! Miten sä karkasit meiltä eilen? Oltiin aateltu pitää vähän hauskaa mutta olitkin jo mennyt!" Bennett huudahtaa. Yritän olla välittämättä. En käänny ympäri, hengitän syvään ja valmistaudun tulevaan. Voi kumpa minulla olisi nopeammat jalat, voisin juosta karkuun. Mutta olen surkea juoksemaan. Kannattaa silti aina yrittää. Vaikka tiedän että yritys päättyy lopulta katastrofiin, lähden juoksemaan. Juoksen koulun pihan lävitse ja portista ulos. Kuulen takaani huutoja ja askelia jotka kumahtelevat asfaltilla aivan liian lähellä. Keuhkojani pistelee, reppu hakkaa selkääni ja jalkoihini koskee jo kun tulen lähelle paikkaa jossa eilen pysähdyin. Kuulen askelia aina vain lähempää ja lähempää. Näen jo valot, ja jalankulkijoille tarkoitettu valo on punainen. Kiroan mielessäni ja juoksen ihmisjoukkoon, toivoen että se voisi suojella minua.
"Grace! Odota nyt meillä on vaan asiaa sulle!" Andy kiljuu. Sydämeni hakkaa ihan liian lujaa ja haukon happea kuin kala kuivalla maalla. Minun täytyy ehkä alkaa käymään juoksulenkeillä.

Valo vaihtuu vihreäksi juuri silloin kun Niall, Mark, Bennett, Andy ja Lisa saavuttavat minut. Juoksen suojatien ylitse ja saan idean. Olen joka kerta yrittänyt päästä kotiin turvaan, mutta nyt voisin yrittää kirjastoa. Sinne on lyhyempi matka kuin kotiini. Keuhkot pistellen, jalat melkein tunnottomina juoksen minkä jaloistani pääsen, väistellen ihmisiä ja tietäen että jos en onnistu suunnitelmissani saan katua olemassaoloani. Pääsen kirjastolle ja katson taakseni. Melkein kiljahdan onnesta. Välimatka välillämme on tarpeeksi suunnitelman onnistumisen kannalta. Ryntään sisään kirjastoon ja kiipeän yläkertaan. Siellä ovat musiikit ja jotkin tiedekirjat, alhaalla on kaikki muu. Toivon että he aloittaisivat alakerrasta jotta pääisin poistumaan heidän huomaamattaan.

Neljä ihmistä astuu sisään. Heistä näkee että juoksu on uuvuttanut heidätkin, ja minä hymyilen vähän. Sitten tajuan että Niall puuttuu. Hän on varmasti jäänyt ulos vartioimaan. Kiroan pienesti ääneen ja katselen kuinka jahtaajieni joukko hajaantuu kahteen. Lisa ja Andy menevät lastenkirjojen osastolle, aikuisten osastolta etsivät Mark ja Bennett. Minun täytyisi vain tietää missä Niall on. Päätän kuitenkin yrittää. Hiivin alas portaita, pitäen mahdollisimman vähän ääntä. Tiedän että he eivät voi käydä minuun täällä käsiksi, kaikkien ihmisten keskellä, mutta minua pelottaa silti. He voivat jahdata minua kotiin jos huomaavat minne olen matkalla. Astun viimeisen rappusen alas ja katselen ympärilleni. Sitten juoksen kohti ulko-ovea, jossa on automaattinen avaussysteemi. Ennen astumista ulos katselen lasiovien lävitse. Niall seisoo selkä oveen päin, tupakka sormiensa välissä, tumpaten toista jalallaan. Yritän miettiä mitä tehdä. Jos jään tänne, ehkä he lähtevät. Tai ehkä eivät. En kuitenkaan aio yrittää selvittää asiaa. Näen vanhan pariskunnan tulevan suuntaani, ja päätän seurata heitä. Voin piiloutua heidän autonsa taakse ja juosta heti kun he lähtevät. Täytyy vain toivoa, että Niall pysyy selkä minuun päin. Muuten en onnistu. Vanha nainen menee ensin ulos ovesta. Livahdan hänen jälkeensä kiittäen hiljaa miestä, joka astuu minun jälkeeni. Niall on aivan muutaman metrin päässä. Hänen toinen kätensä on nyrkissä, kuin valmiina lyömään minua heti kun hän vain näkee minut. Seuraan vanhaa pariskuntaa toiseen suuntaan kuin mihin Niall katsoo ja kirjaston taakse. Siellä saatan hengähtää hetken, sitten piiloudun auton taakse. Vanha pariskunta luo minuun hermostuneen katseen, minä yritän hymyillä heille mutta en voi. Vakava naama on ja pysyy. Paniikki on liian suuri.

Hetken päästä kierrän kirjaston takaisen puiston ja kuvittelen koko ajan että kuulen omaa nimeäni huudettavan, tuulen havisuttamat lehdetkin ovat uhka. En voi hengittää kunnolla ennen kuin olen turvallisesti kotona lukkojen takana, jos silloinkaan. Pistän juoksuksi heti kun kirjasto ja puisto jäävät taakse. Selviänkö tänäänkin?

Kotiin päästyäni huomaan olevani yksin. Heittäydyn eteisen lattialle ja itken. Kaikki paniikki vyöryy ulos minusta, jalat alkavat tuntea ja minuun sattuu joka puolelle. Kylmä hiki valuu selkääni pitkin ja kuumat kyyneleet tulvivat silmistäni. Lopulta olen vain väsynyt. Mutta minua ei hakattu tänään. Suunnitelmani toimi moitteettomasti, ja olen yhtenä kappaleena. Kerään itseni lattialta ja riisun kengät ja takin. Vien repun huoneeseeni, käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet. Äiti ja Anna ovat kaupassa, niin on äiti kirjoittanut keittiön pöydällä olevaan lappuseen. Syön välipalaa ja menen huoneeseeni tekemään läksyt. Katson ettei itkustani ole mitään todisteita kasvoillani kun äiti ja Anna ajavat autolla pihaan. Kukaan ei saa koskaan tietää.

Mutta olenpahan löytänyt toisenlaisen vaihtoehdon, jota en ennen tullut edes ajatelleeksi.

//sekavaa, right?

Help me - 2

Grace -

Hidastan juoksun hölkäksi, hölkän kävelyksi ja lopulta pysähdyn kokonaan. Haukon happea ja painan käsiäni polviini. Reppu on hakannut selkääni ikävästi koko matkan, mutta se on minulle aivan sama. Ehdin pois alta ennen kuin hakkaminen alkoi, ja jo sen ajatteleminen alkaa hymyilyttää minua. Vedän vielä muutaman syvän hengenvedon ja lähden sitten kävelemään kadun ylitse muiden ihmisten mukana.

Minulla oli suunnitelma jo valmiina. Minun piti vain juosta pois koululta ennen kuin kukaan heistä pääsisi pois omista luokistaan. Ja onneksi se toimi, olin varmaan ensimmäisenä ulkona koulusta ja Niall jengeineen yrittää nyt turhaan etsiskellä minua siellä. Mutta etsiköön! Naurahdan mielessäni pienesti ja päätän poiketa kotimatkalla kaupassa ostamassa itselleni jotakin juomista. Vaikka ilma ei ole kamalan lämmin, ja tuulee kovasti, minulla on silti vähän hiki juoksemisesta. En viivyttele, ostan vain nopeasti pullon vettä ja jatkan matkaani. Otan pieniä kulauksia ja katselen ympärilleni. Olen ollut melkein kaksi viikkoa talossani, lähtemättä paljon minnekään. Ja huomaan nyt tässä kävellessäni, että kesä on jo lähellä. Ilma tuoksuu kesäiselle, nurmikko vihertää ja kukkasten nuppuja on jokapuolella. Olen aina pitänyt kesästä. Loma tulee, pääsee uimaan, voi syödä jäätelöä. Tietysti sää on aina hiukan epävarmaa täälläpäin, mutta se ei estä ketään eikä mitään.

Säikähdän kun puhelimeni alkaa yhtäkkiä soida farkkujeni taskussa. Nappaan sen käteeni ja vastaan.
"Grace! En ehtinyt edes sanoa sulle 'moikka' kun sä olitkin jo mennyt", Saran hiukan moittiva ääni kantautuu korvaani.
"Anteeksi Sara. Mutta mun oli pakko ehtiä koulusta ennen Niallin porukkaa", selitän. Sara tietää heistä ja on joskus yrittänyt auttaa minua, mutta yleensä hän ei ehdi paikalle puolustamaan minua, kurssimme ovat eri puolilla rakennusta, ja hänellä on monia tunteja vielä ulkorakennuksessakin. Lisäksi häntäkin varmaan alettaisiin kohdella samalla tavalla kuin minua jos hän puuttuisi asiaan.
"Ahaa. No olisiko mitään jos mä tulisin sun luokse tänään? Sain sen esseen palautetuksi joten mun ei enää tarvitse kirjoittaa mitään", Sara kysyy. Olen iloinen siitä että hän vaihtaa aihetta.
"Joo, toki", vastaan. Käännyn kotikadulleni ja etsin avaimia laukusta.
"Tunnin päästä?" Sara kysyy ja kuulen auton ovien läiskettä taustalta.
"Silloin nähdään", vastaan ja me päätämme puhelun. Astun sisälle taloon ja Anna tulee minua vastaan. Hän näyttää minulle koetta joka heillä oli muutama päivä takaperin ja minä onnittelen häntä hyvästä tuloksesta samalla kun jätän kengät ja takin eteiseen. Vie repun huoneeseeni, petaan sänkyni joka on unohtunut aamulla ja sitten kiipeän rappuset takaisin ylös syödäkseni välipalaa Annan kanssa. Syötyäni vaihdan vaatteet ja odottelen Saran tuloa.

Nappaan suuhuni palan suklaata jota Sara toi mukanaan ja istun sängylle hänen viereensä. Hän ottaa syliinsä yhden valkeista koristetyynyistäni ja rutistaa sitä.
"Iskä varasi meille matkan. Me mennään tänä kesänä Turkkiin", Sara sanoo ja minä nyökkäilen samalla kun hän puhuu. Hän kertoo miten on käynyt siellä jo kerran aiemmin ja minä silmäilen pientä korttikokelmaani. Mitä moni ei minusta ja Sarasta tiedä on se, että me olemme oikeasti olleet ystäviä pidempään kuin vuoden. Kokonaiset neljä ja puoli vuotta olemme jo toisemme tunteneet. Me aloitimme kirjekavereina, mutta koska kirjeiden lähettely oli aika kallista, päätimme soitella ja myöhemmin sain tietää että muutamme. Emme tietenkään tienneet silloin että olisimme samassa koulussa mutta onneksi me olemme.

"Oletteko te jo menossa jonnekkin?" Sara kysyy.
"Käydään varmaan Dublinissa mummin ja vaarin luona. Olisin halunnut matkustaa Lontooseen kesällä edes vaikka muutamaksi päiväksi mutta iskä sanoi ettei hän sinne halua eikä minua uskalleta päästää yksin", kerron.
"Ai. Harmillista. Mutta mitä jos mä tulen sun kanssa?" Sara virnistää. Nauran.
"Se olisi jopa pahempi kuin silloin jos menisin yksin", virnistän takaisin. Mutta syvällä mielessäni mietin, että se voisi jopa onnistua.
"Ehkä", Sara nauraa. Hän ottaa palan suklaata ja nousee ylös. Hän kävelee kirjahyllylleni ja sivelee kirjojen selkiä. Lopulta hän kääntyy kohti minua ja pitelee kädessään pientä peltirasiaa. Säilytän siellä koruja ja pinnejä, ponnareita ja sen sellaista. Se on kuin punainen puhelinkoppi.
"Joskus me vielä mennään Lontooseen yhdessä ja shoppaillaan väsymykseen asti", hän sanoo ja peltirasian paikoilleen. Minä nyökkään.

Illalla makaan hereillä vielä puolenyön jälkeen. Olen Twitterissä puhelimellani. Kuulen ääniä portaista, ja ponnahdan heti jaloilleni sydän rinnassa hakaten. Näytän puhelimen valoa kohti portaita, ja pian näen yöpaidan helman ja pienet jalat kulkemassa epäröiden alaspäin. Vielä muutama askelma ja sitten olento istuutuu rappuselle.
"Anna?" kysyn ja kuljen muutaman askeleen lähemmäs. Helpotuksen aalto pyyhkäisee ylitseni kun tajuan sen todella olevan Anna. Hän istuu rappusella silmät kiinni, yöpaidan helma nilkkoja hipoen, kikkarat sojottaen joka ilmansuuntaan. Kävelen lähemmäs ja nostan hänet syliini. Hän on matkallaan omasta huoneestaan minun huoneeseeni avannut oman huoneensa oven ja minun huoneeni oven ja tullut ilmeisesti keittiön kautta koska siellä on valot. Vien Annan hiljaisen talon läpi hänen huoneeseensa ja käyn sammuttamassa valot keittiöstä. Kipaisen omaan huoneeseeni ja kaivaudun peiton alle.

Jonakin päivänä tuossa unissakävelyssä käy vielä huonosti, mietin ja painan pääni tyynyyn yrittäen saada edes hiukan unta ennen huomista koulupäivää.

Help me - 1

Grace -

Koulun käytävä. Jo ajatus siitä saa vatsani sekaisin. Ja jos ajattelen koulun pihaa kellojen soinnin jälkeen, minua melkein oksettaa. En voi miettiä sitä enää kauempaa, vaan tungen kuulokkeet korviini hiljentääkseni ajatukseni. Mutta mikään ei toimi. Vatsaani velloo edelleen. Minun on mentävä sinne huomenna. En voi teeskennellä kipeää jo melkein toista viikkoa putkeen. Minun on kohdattava se kaikki.

Joku koputtaa olalleni ja minä pompahdan sängyllä säikähdyksestä. Olen nukahtanut istuma-asennossa, selkä vasten vaaleanharmaata seinää, jalat puolesta pohkeesta sängyn laidan yli roikkuen.
"Grace?" kuulen hennon äänen. Käännyn katsomaan äänen suuntaan ja siristän silmiäni kattovalon yhtäkkisessä kirkkaudessa. Pikkusiskoni seisoo viistosti edessäni ja katsoo minua suurilla silmillään.
"Niin, Anna?" Siskoni näyttää aivan minulta - niin äiti ainakin aina sanoo - ja hänellä on samanväriset, vaaleat hiukset kuin minullakin. Ainoa ero on, että hänellä on villit kiharat, minulla taas suorat hiukset. Hänelläkin on hiukan sinertävän harmaat silmät.
"Tuletko sä sanomaan mulle hyvää yötä?" Anna kysyy ja minä nyökkään. Anna juoksee omaan huoneeseensa sillä aikaa kun minä laitan kuulokkeet yöpöydälleni, laitan puhelimeni lataukseen ja otan yöpaitani mukaan. Kipaisen Annan huoneessa sanomassa tälle hyvää yötä ja painamassa suukon hänen otsalleen, sitten menen kylpyhuoneeseen ja otan nopean suihkun. Nukuin niin pitkään että kello on jo yli kahdeksan, ja minun olisi pitänyt tehdä läksytkin vielä. Suihkun jälkeen letitän hiukseni, koska minusta on mukavampi nukkua hiukset kiinni kuin auki. Hiukseni eivät takkuunnu niin pahasti jos ne ovat yön kiinni. Puen päälleni yöpaidan ja lyhyet shortsit ja menen huoneeseeni. Olen onneksi saanut läksyt ainoalta ystävältäni koko koulussa. Hänen nimensä on Sara ja hän tulee Englannista. Minä puolestani olen asunut Irlannissa koko ikäni, muuttanut vain maan sisällä kerran. En ole koko kuudentoista ikävuoteni aikana käynyt kertaakaan Irlannin ulkopuolella, kun taas Sara on matkustellut ympäri maailmaa. Saan häneltä postikortteja hänen jokakesäiseltä matkaltaan, ja minulla on huoneessani roikkuvassa ilmoitustaulussa niistä jokaikinen.

Huokaan ja kaivan läksytkirjat repusta. Olen taas jäänyt haaveilemaan. Mutta haaveilu matkustelusta ja jopa mahdollisesta poismuutosta on paljon mukavampaa kuin matematiikan tehtävien tekeminen. Sara on yrittänyt auttaa minua, mutta en ole tajunnut tehtävistä puoliakaan. Ehkä syy on siinä, että olen koulussa vain puolet vuodesta. En ole aina tehnyt niin. Vasta noin vuosi sitten, kun minä ja vanhempani sekä tietysti Anna, joka oli silloin kuusi vuotta vanha, muutimme Dublinista Mullingariin. Ongelmat koulussa alkoivat silloin. Minua kiusattiin silloin vähän, tönittiin, kuiskuteltiin, heitettiin minua paperipalloilla, puhuttiin minusta kuin en olisikaan luokassa. Nyt, lukuvuoden loppua lähestyttäessä, on kiusaaminen aina vain inhottavampaa. Enää ei kuiskutella, vaan potkitaan. Ei heitellä paperipalloilla vaan lyödään. Se on minusta hyvin lapsellista touhua, ja olen yrittänyt puhua siitä vanhemmilleni ja muutamalle opettajalle. Vanhempani sanovat että kiusaaminen on väärin, mutteivät tee mitään asialle, opettajat taas ovat jo muutenkin pulassa kaikkien kiusaamistapausten kanssa. Ja niitä on paljon. Meidän koulussamme pidetään kerran kuussa kaikille kiusatuille kokoontuminen, johon olen mennyt vain kerran. Se on melkein kamalampi tilaisuus kuin itse kiusaamistilaisuus. Ja kun en edes tiedä miksi minua kiusataan!

Ravistelen päätäni. Läksykirjat lojuvat vähän matkan päässä minusta. Olen ilmeisesti heittänyt ne vasten seinää, tiedostamatta asiaa itse. Kurtistan kulmiani ja haen kirjani. Teen matikan nopeasti ja siirryn aineesta toiseen ja vasta kahden ja puolen tunnin päästä olen valmis. Kello on yli puolen yhdentoista ja minun pitäisi olla pian nukkumassa, mutta minua ei väsytä. Pakkaan kirjat reppuun, ja käyn pesemässä hampaat. Vanhempieni äänet kuuluvat käytävään, joten hiukkaan heille olohuoneen ovelta hyvää yötä ja jatkan matkaani talon alakertaan, jossa huoneeni on. Koko muu talo on katutasossa, paitsi tämä minun huoneeni joka on kerrosta alempana. Kaivaudun peitteiden alle ja sammutan valot.

Uni ei tule. Joka kerta kun suljen silmäni, voin ajatella vain koulua. Mahaani kipristää joka kerta kun mieleni vaeltaa kohti sitä ajatusta. Ja aina näen ne samat ilkkuvat silmät käännyttyinä minua kohti. Tiedän heidän nimensäkin. Punatukkainen tyttö on Lisa. Hänen veljensä nimi on Andy. Andyllä on mustat hiukset ja hän on pidempi kuin kukaan muu siitä joukosta. Bennett ja Mark ovat mukana jalkapallojoukkueessa, jossa on myös vielä yksi kiusaajaporukkani jäsenistä. Niallia pelkään eniten. Hän on ehkä lyhyin ja pienin koko joukosta, mutta hänen sydämensä on kylmempi kuin muiden yhteensä. Olen kuullut hänestä vaikka millaisia huhuja, ja voin hyvin uskoa ne kaikki. Hänen äitinsä kuulemma jätti hänet kun hän oli pieni ja isä suosii vanhempaa veljeä. Hänen on huhuttu olleen vankilassa jo kerran, ja vain hänen isänsä sai hänet ulos tilanteesta, jolloin hän oli joutua sinne toistamiseen. Ja hän on se, joka aloittaa aina ilkkumisen ja tönimisen. Hän ei jätä minua rauhaan missään vaiheessa, ja jos törmään häneen jossakin, pidän yleensä vain suuni kiinni ja yritän kestää kaiken, jottei minun tarvitsisi kärsiä enempää. Olen jo itseasiassa tottunut koko juttuun. Ei sillä etteikö se sattuisi. Se sattuu niin pirusti. Painan kättäni vasten reittäni ja upotan kynsiäni siihen, etten alkaisi huutaa turhautumisesta ja kivusta ja kaikesta. Jo Niallin ajatteleminen inhottaa. Siniset silmät tuijottavat omiini ivallisesti ja minun on avattava silmät. En varmastikaan saa unta tänäyönä.

//Okeiii, siinä olis teille uuden ficin alkua! Toivottavasti tää nyt kelpaa teille hehe :D (ootan jo että pääsen kirjottamaan tätä tarinaa, koska mulla on jo ideoita mitä tässä tapahtuu ja kaikkee..!)
Alla toi päähenkilö, kuva otettu weheartit'stä, eli ei ole mun
+ 1 uusi lukija! :) ihanaa

Soulmates - 29 (epilogi)

Kate -

Seison suuren talon edessä, puristaen avaimia käsissäni.
"Mene vaan edeltä, mä tulen kohta", syvä ääni huokaa ja minä nyökkään. Olkapäätäni kihelmöi jännityksestä jota me molemmat tunnemme.
"Aiotko sä mennä vai jäädä tänne nukkumaan? Mä ottaisin sut mieluusti mun viereen täksi yöksi mutta jos ei sisätilat kelpaa niin nuku sitten autotallissa", Zayn sanoo ja nappaa minua kädestä kantaen kainalossaan pahvilaatikkoa.
"Mennään mennään", naurahdan ja otan pieniä askelia kohti talon ovea. Zayn tulee ihan takanani, ja olen varma että hän kuulee henkäykseni kun astun taloon ja katselen ympärilleni. Se on kauniimpi kuin muistinkaan. Kävin talossa kerran silloin kun kaikki sen asukkaiden tavarat olivat täällä, mutta nyt meidän tavaramme ovat täällä, ja talo tuntuu jo kodilta.
"Se on ihana", huokaan. Heitämme kengät ja takit eteiseen ja kävelemme ylös. Meillä on miljoona laatikkoa purettavanamme, ja minun täytyy huomenna käydä vanhalla toimistollani saadakseni paperini uutta työpaikkaani varten. Olen edelleen samassa ammatissa, mutta eri paikassa. Minun täytyy muistuttaa Zayniä siitä pian, ettei hän ihmettele miksi en ole aamulla täällä...

Astumme makuuhuoneeseen. Keskellä huonetta, pahvilaatikoiden keskellä on juuri ostettu sänky, johon mahtuisi varmasti kolmekin nukkumaan vierekkäin. Kaikki on aivan sikinsokin, ja se ajaa minut hulluuden partaalle. En kestä tätä epäjärjestystä. Kännyn kohti Zayniä ja avaan suuni sanoakseni hänelle jotakin, joka huuhtoutuu mielestäni kun tunnen Zaynin huulet omillani.

Tiesin heti kun näin hänet, että hänessä on jotakin. Jotakin mikä pitää minut hänen lähellään vaikka hän tekisi mitä. Ja se jokin on pitänyt meidät yhdessä aina tähän päivään asti. Ja koska olemme jo näin pitkällä, uskon että se pitää meidät yhdessä loppuun asti. Onko se sitten sielunkumppanuutta, sitä on vaikea sanoa. Minä henkilökohtaisesti luulen että se jotuu vähän siitäkin, mutta ei kokonaan. Vaikka toisaalta, minun ja Steven piti olla sielunkumppaneita, mutta en ole kuullut hänestä mitään enää pitkään aikaan. Ja toisaalta taas, en olisi missään tilanteessa jättänyt Steveä eikä hän minua jos siteemme olisi ollut voimakkaampi. Zayn luultavasti rikkoi sen tullessaan Lontooseen. Jokin siinä on oltava, niin minä uskon.

"Mä rakastan sua", Zayn kuiskaa korvaani ja lämmin hengitys kutittaa korvaani.
"Mäki sua", sanon ja painan otsani vasten hänen otsaansa.

En olisi ikinä uskonut tuolta mieheltä tuollaista, mietin ennen kuin muistutan Zayniä että meidän pitäisi jatkaa laatikoiden purkamista talossa, joka on nyt meidän kahden ikioma.

//anteeks mä tiiän että tää oli ehkä surkein epilogi ikinä ugh... mutta kuten huomasitte, tää tarina sai nyt loppunsa. Mulla oli meinaan ideat iiihan hukassa tän kanssa ja mun piti saada se loppuun ennen kuin siitä ois tullu jotain ihan hurjaa :D toivottavasti tykkäsitte tarinasta! Nyt alan sitten kehittelemään uutta. Katoin muistaakseni että Niallia oli eniten toivottu, joten toteutan tän toiveen nyt sitten :D Olisko teillä jotakin erityistä mielessä? Mistä te tahtoisitte lukea? Jonkinlaista juonta tai ideaa? Mä varmaan keksin ennenpitkään jotain mutta arvostaisin apua ja ideoita ja kaikkea :) Kertokaa toki jos on jotakin! Ja voitte vaikka Kikata (realityduck) jos ei kommenteissa tahdo selitys tulla
Kiitos kaikista kommenteista, toivottavasti kommentointi jatkuu vielä seuraavissakin ficeissä :D
ei oikoluettu