Help me - 12

Grace -

Vaikka minä ja Anna emme olleet koskaan käyneet Lontoossa, kaikki siellä muistuttaa minua hänestä. Matkamme Lontooseen oli siis sekä ihana että kamala. Tiesin jo lähtiessäni, että ei tulisi olemaan helppoa olla siellä, nauttia omasta elämästä kun toinen on kuollut eikä voi koskaan kokea mitään vastaavaa. Mutta minun oli tosiaankin elettävä vähän, en saisi antaa periksi. Oli elettävä Annankin puolesta. Niinpä sinä aamuna jolloin me lähdemme, otan nenäliinapakkauksen laukkuuni lompakon viereen kaiken varalta, mutta en tarvitse sitä. Vaikka näen Annan joka puolella, joessa ja taivaassa, kauppojen ikkunoissa ja pienissä lapsissa, en tarvitse nenäliinoja. En itke. Se on helpottavaa. Tajuta, että vaikka Anna on poissa, voin muistella häntä itkemättä koko ajan. Se on kuin ihme.

"Mähän sanoin että tästä reissusta tulee huippu!" Sara huudahtaa kun olemme sovituskopissa vierekkäin, päällämme samanlaiset paidat jotka aiomme ostaa.
"Niinhän sä sanoit...", myönnän. Hän oli lentokoneessa vetänyt esille kasan tulostamiaan papereita, joissa oli paljon osoitteita ja kamalasti tietoa erilaisista kaupoista ja ravintoloista jotka hän tahtoisi käydä läpi. Me jäisimme Lontooseen yöksi - huippua! - joten meillä olisi muutama päivä aikaa ravata jokaisessa niissä. Mutta näkemistä ja tekemistä on niin paljon, että aika varmasti loppuu kesken. Juoksemme koko päivän kaupasta toiseen, ja vasta kun minä saan rakot kantapäihini ja Saran maha alkaa murista vihaisesti, päätämme käydä hotellilla ja mennä syömään. Olemme aivan poikki. Jokainen uusi askel sattuu edellistä pahemmin. Mutta me olemme elossa. Me elämme nyt, tällä hetkellä, juuri tässä, enkä voisi olla kiitollisempi. Annan kuolema on muuttanut ajatusmaailmaani. Jokaisesta hetkestä täytyy olla kiitollinen.

Myös seuraava päivä on samantyylinen. Jätämme laukut vielä hotellihuoneeseen, joka pitää luovuttaa muutaman tunnin päästä, ja käymme läpi loput kaupat. Sitten menemme taksilla lentokentälle ja minä käyn nostamassa rahaa, kauhistellen summaa jonka olen saanut kulumaan sekä itse shoppailussa että itse hotellissa ja ruoassa ja lentokoneessa. Minun täytyisi ehkä ottaa osa-aika työni rinnalle toinenkin työ jota tekisin iltaisin koulun jälkeen saadakseni taas lisää rahaa jonka voisin säästää omaa asuntoa varten.
"Sulla oli kivaa, eikö?" Sara kysyy kun lennämme taas. Matka ei kestä kauaa, mutta ehdimme silti aina juoda vähän limsaa ja jutella.
"Oli. Kiitos kovasti Sara", kiitän ystävääni. Hän on minulle niin tärkeä.
"Älä mua kiittele", Sara sanoo. Me halaamme. Hän nojaa päänsä ikkunaan halauksen jälkeen, sulkee silmänsä ja on unessa muutaman minuutin päästä. Minä istun penkillä, puristan käsiä vasten käsinojia ja kiitän jotakin ylempää tahoa siitä, että sain mahdollisuuden päästä kaupunkiin josta huomaan pitäväni aina vain enemmän ja että minulla on niin upea ystävä kuin Sara on.

Sen ainoan kerran kun itken Annan perään enää uudelleen, on kun hänen hautajaisensa ovat käsillä. Itse asiassa, kaikki vieraat itkevät. Jopa ne jotka auttoivat meitä etsimään Annaa. Heidän perheensä on kutsuttu. Isä ja äiti tahtoivat välttämättä kiittää heitä avusta. Hautajaiset ovat pienet ja tunteelliset, Sara istuu minun vieressäni koko ajan, pitää minua kädestä, itkee, silittää hiuksiani ja oikoo hiuksiani jotka karkaavat kampauksestani ja tunkevat suuhuni. Äiti itkee lohduttomasti isän vierellä, isä itkee ja isovanhempani pitelevät kiinni heidän käsistään. Koko muu suku istuu meidän takanamme, itkien. Jotkut puhuvat että hautajaisissa saatetaan joskus nauraa enemmän kuin itkeä. Me kaikki vain itkemme. Ja pahin kohta tulee silloin, kun minä joudun nousemaan ylös, kävelemään kaikkien niiden ihmisten eteen ja puhumaan. Itkin jo puhetta kirjoittaessani, itken siis lukiessani. Kaikki mitä kirjoitin, tuntuu liian henkilökohtaiselta sanottavaksi ääneen, mutta minä teen sen. En voi estää kyyneliä valumasta, en voi pysäyttää niitä, mutta minä jatkan puhumista ja lopulta kävelen takaisin paikalleni Saran viereen. Ja silloin se iskee. Pyyhin kyyneleet. Miksi tuntea pahaa oloa omasta puolestani? Ei Anna tahtoisi että me itkemmme. Hän itkisi meidän kanssamme koska ei ymmärtäisi miksi olemme surullisia, hän kysyisi miksi me itkemme ja kun me lopettaisimme hän lopettaisi, hymyilisi ja sanoisi:
"Noin on parempi." Nousen ylös penkistä, kävelen papin vierelle ja ennen kuiin hän ehtii sanoa mitään, minä alan puhua. Kerron ihmisille kuinka Anna ei tahtoisi että itkemme. Se tietysti saa äidin itkemään entistä lujempaa, mutta minä kysyn:
"Meidän pitäisi muistella Annaa, tuota iloista tyttöä, samanlaisella ilolla jolla hän aina muisti meitä!" Sara hymyilee, pyyhkii kyyneleet poskiltaan, ja minä poistun alttarilta. Pappi on hetken koin hämmentynyt, niin että unohtaa mitä pitää sanoa, sanoo kaiken kuitenkin kutakuinkin oikein, siunailee, pyytää arkunkantajat paikalle ja minä alan taas melkein itkeä. Mutta vain melkein. Matkalla ulos katselen vieraiden joukkoa. Paikalla on koko etsintäväki. Ja Niall. Hän seisoo nojaten kirkon seinää, tylsistynyt ja kyllästynyt ilme kasvoillaan. Hänen isänsä on tunteelllisempaa laatua, mutta hän seisoo kivikasvoisena. Katseemme kohtaavat, minä painan pääni ja kävelen ulos. Mutta hänen ilmeensä antaa minulle voimaa. Jos hän voi olla vahva, minäkin voin. En ole yhtään sen huonompi kuin Niall Horan, päätän. Ja minä aion todistaa sen kaikille!

Me hautaamme Annan pienen puun alle, heitämme hautaan multaa ja laitamme kukkia päälle. Minun on pakko myöntää, että pieni kyynel valuu poskelleni, kaikesta huolimatta, mutta pyyhkäisen sen pois ja seuraan muita meille. Juomme kahvit, saamme osanotot, ja sitten talo tyhjenee. On kamalan hiljaista. On ollut kamalan hiljaista siitä asti kun Anna kuoli. Kävelen keittiöön vaihdettuni mustan mekkoni vihreisiin kangasshortseihin ja Niken toppiin, ja istutan isän ja äidin sohvalle. Katsomme elokuvan ja nukahdamme istuallemme sohvalle.

//jooooo anteeksi tää luku ja kauhee odotus!! :( Oon siis itse matkoilla - no kotimaanmatkalla mutta kuitenkin - ja mulla on ollu päivisin hyvin vähän aikaa oikein mihinkään. Anteeksi! Yritän taas jatkaa tätä kun oon kotona, jos sopii. Toivottavasti tää luku ei ollut liian sekava, kommenttia saa taas laittaa tulemaan! :) kiitos kaikille ja näkemiin ja jotain, pus x
ei oikoluettu