Help me - 8

Talo on aivan pimeänä. Ainoa ääni joka sen sisällä kuuluu on sängyn narinaa kun joku vaihtaa kylkeä nukkuessaan ja perheen isän kuorsaus. Missään muussakaan talossa ei ole meteliä eivätkä valot pala. Yö on hiljaista ja rauhallista aikaa. Kaikki nukkuvat kuun paisteessa, tähtien loistaessa valoaan pimeille kujille. Lintu pyrähtää lentoon lähisestä puusta. Se lentää taivaalle suussaan oljenkorsi jonka se vie lopulta pesäänsä. Tuulenvire heiluttaa puiden lehtiä.

Sitten yhdessä talossa tapahtuu. Pikkutyttö nousee sängytään ja lähtee kävelemään talon läpi. Pienet jalat tapaavat viileän lattian mutta tyttö ei tunne sitä itse. Hän on unessa. Jalat läpsyvät lattiaa vasten sen verran hiljaa ettei kukaan kuule häntä. Yöpaidan helmat ovat nilkoissa ja kiharat villeinä takkuina pään päällä. Tyttö kävelee keittiöön. Hän sytyttää valot, sekään ei herätä talon muuta väkeä heidän syvästä unestaan. Vanhemmat nukkuvat rauhallisina melkein viereisessä huoneessa, mutta tyttöä ei ehditä pysäyttää. Hän kävelee ovelle. Sen avaamiseen ei tarvita avainta. Hän avaa oven ja kävelee ulos. Ilma ei ole kylmä, joten edes se ei saa tyttöä hereille. Ei ainakaan vielä. Tuuli heilauttaa vaaleita hiuksia ja tyttö kävelee tietä alas ja kääntyy kaduille, joita ei ole koskaan kulkenut yksin. Hän ei osaisi kotiin vaikka heräisi nyt.

Puisto tulee vastaan nopeammin kuin voisi kuvitella. Loppujen lopuksi sinne on kovinkin lyhyt matka, se on vain tästä pienestä tytöstä tuntunut aina niin pitkälle, että isän on pitänyt kantaa häntä olkapäillään puolet matkasta. Tänään hän on kävellyt koko matkan silmät kiinni, mutta se ei ole varmaa, käveleekö hän koskaan takaisin samaa reittiä. Tyttö ei pysähdy vielä puistoon vaan jatkaa eteenpäin, kohti sen takana olevaa pikkuista metsäplänttiä. Häntä on varoitettu ettei sinne saa mennä. Nilkka voi nyrjähtää, oksat voivat osua silmiin ja tehdä sokeaksi, hämähäkinverkot voivat tarttua kasvoihin tai muualle kehoon, lampeen voi hukkua. Mutta nyt nuo varoitukset ovat kuin poispyyhkäistyjä. Jos tyttö olisi hereillä, hän ei kävelisi nyt puiden ohi ja välillä löisi kyynerpäitään puiden karkeisiin kuoriin. Hän saattaisi kirkua apua hämähäkinverkon tarttuessa hänen takkuisiin hiuksiinsa. Mutta ei nyt. Hän jatkaa kävelyään. Jos joku näkisi hänet nyt, hän voisi kuvitella olevansa kauhuelokuvassa. Niin hiljaa ja varmasti tyttö liukuu pitkin nurmikenttää, jossa esteenä ovat vain puut. Pientä usvaa nousee joka puolelta, ja tyttö näyttää lapsiaaveelta kävellessään. Se on tavallaan kovin kaunista, mutta hänet olisi pysäytettävä, jos hänet aiottaisiin pelastaa.

Lammen pinnasta heijastuu kuunsilta, ja pieninkään liikahdus ei saa sen pintaa särkymään. Ilmassa lentää joitakin ötököitä ja muutama lintu, mutta kaikkialla on oudon hiljaista. Vain tytön pienet jalat rikkovat oksia hänen kävellessään, aiheuttaen joitakin ääniä muten niin hiljaiseen metsään. Tyttö ei pysähdy. Hänen pieniin jalkoihinsa sattuisi varmasti jos hän voisi tuntea ne. Mutta hän ei voi. Hän kävelee lammen rantaan, ja hänen kuvajaisensa nousee kuun kuvan rinnalle. Se on kovin kaunis kuva, ja erittäin kaunis hetki kaiken kaikkiaan, kunnes lintu rääkäisee ja lehahtaa lentoon puusta kuin tietäen ettei tahdo nähdä, ja tyttö kumartuu lähemmäs vettä, kaatuen maahan polvet osuen aluskasvillisuuteen ja pian lammen pinta on rikottu. Mutta ääntäkään ei kuulu. Ei minkäänlaista.

Talossa muut paitsi äiti nukkuvat. Hän on kävelemässä kohti keittiötä hakeakseen vettä. Valo palaa edelleen, ja talossa tuntuu hienoinen veto. Kukaan ei ole keittiössä kun perheen äiti astuu sinne. Hän muistelee jättikö hän valon päälle vai ei, ja miettii sitten että ehkäpä hän unohti laittaa valot pois. Hän ottaa lasin kaapista, kaataa siihen vettä ja katselee ulos keittiön ikkunasta hörpätessään lasista. Lopun veden hän kaataa viemäriin. Hän huomaa varpaitaan palelevan. Hänen on tarkistettava että kaikki ikkunat ovat varmasti kiinni.

Ovi on auki. Se on aivan selällään, siitä voi nähdä kadulle ja naapurin etupihalle. Nainen sulkee oven ja ryntää ensin vanhemman tyttärensä huoneeseen. Tämä nukkuu päätämättä ääntäkään, ja säikäyttää naisen kääntäessään yhtäkkiä kylkeä. Nainen sulkee oven hiljaa ja kävelee pienemmän tyttärensä huoneeseen. Hänen miehensä oli unessa silloin kun hän lähti hakemaan vettä, joten tämä ei ole voinut avata ovea. Naisen sydän hakkaa. Tytön huoneen ovi on auki, mikä ei ole outoa. Tämä nukkuu yleensäkin ovi auki. Nainen katsoo huoneeseen. Hänen kurkkuaan kuristaa. Hänen on laitettava valo päälle. Sänky on tyhjä, peitto makaa lattialla, tyynyssä on pikkuisen pään jättämä kuoppa, mutta lasta ei näy missään.

"Anna!" nainen kirkaisee ja joutuu ottamaan tukea oven karmista ettei kaatuisi järkytyksestä. Missä hänen pikkuisensa on?

//en nyt keksiny muuta tälle illalle enää, saitte tälläsen hassun kuvauksen katoamisillasta sitten :D mä itse näin nää niin selvästi kuvina mun mielessä että mulle tää oli ainakin viihdyttävä kirjotella. Mutta niin kuten sanoin jo aiemmin jossakin luvussa täällä lopussa (jos joku ylipäätään lukee näitä lol) että meen sinne rippileirille ja mun on huomenna pakattava ja ylihuomenna aamulla se olis menoa sitte että en tiedä ehdinkö kirjotella enää huomenna, jos en niin oottelette sitten viikon :D mutta hei kiitos taas kommenteista, mä en oo vielä päättänyt mitä teen tän homman kanssa mutta laittakaa vaan niitä ehdotuksia tulemaan, mulla on onneksi aikaa päättää vaikka siellä leirillä että mitä mun nyt pitäisi oikein tehdä! Mutta niin, kiitos ja näkemiin xx
ei oikoluettu