It's my life - 12

Kuuntelen kuinka liekit nuolevat talon perustuksia humisten kuin tuuli, kuinka seinät natisevat ja kuinka huonekalut pirstoutuvat tulen haperoittaessa niitä.
"ÄITI!" huudahdan hätääntyneenä, juoksen hänen luokseen paljaat varpaat puulattialla läpsyttäen ja ravistan häntä hartioista. Äiti avaa silmänsä ja tiiraa minua väsyneenä ja ehkä vähän äreänä.
"Mikä tää haju on?" hän kysyy ja nousee istualleen sängyssä. Sitten hänen silmänsä suurenevat pelosta ja hän pomppaa ylös.
"Meiän talo on tulessa", kerron vielä vaikka tokihan äiti on sen jo tajunnut. Hän laittaa kylpytakin päälleen ja aamutohvelit jalkoihinsa ja etsii katseellaan pakotietä.
"Ikkuna, Ivy", äiti sanoo ja osoittaa ikkunaa, jonka hän rientää avaamaan. Mutta minä en halua jättää koko omaisuuttani tänne. Juoksen äidin kielloista huolimatta omaan huoneeseeni, otan illalla pakkaamani repun selkääni, läppärini pöydältä ja meikit myös. Heitän repun avoimesta ikkunasta pihalle, se tömähtää maahan ja äiti huutaa minua nimeltä. Otan vaatekaappini pohjalta mustat kiilakorkotennarit - ainoat käsillä olevat kengät, muut ovat jo tulessa - ja laitan ne jalkoihini sitomatta nauhoja. Nappaan muutaman valokuvan kehyksineen työpöytäni päältä, puhelimeni ja lompakkoni ja vasta kun kuumuus hohkaa äsken sulkemani oven lävitse ja savu tunkee huoneeseeni oven alitse heittäydyn itse ikkunasta ulos ja kiipeän palotikkaat alas. Talo narahtelee ja liekit roihuavat oransseina ja keltaisina kohti naapuritaloja ja harmaata taivasta. Päättelen kellon olevan jotakin kolmen ja viiden välistä. Kun katson edemmäs tietä, kurkottelen kaulaani jotta näkisin pensasaidan ylitse, huomaan ettei meidän talomme ole ainoa joka palaa. Olen aika varma, että palo on saanut alkunsa lähimmästä metsästä. Se ei olisi mikään yllätys koska uutiset ovat joka päivä täynnä samanlaisia tapauksia.

"Ivy, älä ikinä enää tee noin. Sä et saa mennä hakemaan tavaroitas vaikka ne ois kuinka tärkeitä jos koti on tulessa", äiti nuhtelee minua ja huomaan että hänen katseensa leimuaa melkein yhtä pahasti kuin kuumat lieskat jotka tuhoavat kotiamme. Paloautojen äänet kuuluvat jo tien päästä, ihmiset huutelevat toisilleen hädissään ja juoksentelevat katua pitkin. Me äidin kanssa menemme takapihan pensasaidan aukon kautta tielle ja kierrämme etupihan puolelle jossa paloautot seisoskelevat. Palomiehet suuntaavat veden liekkeihin, jotka käärmeiden lailla sihisten yrittävät vielä viimeisillään saada tuhoa aikaan. Savua on joka paikassa, ja ihmisten hätääntyneet katseet tavoittavat toiset.
"Anteeksi", sanon hiljaa.
"Siinä ois voinu käydä mitä vaan!" äiti jatkaa vielä hädissään.
"Mut ei käyny", muistutan häntä ja palomies kiirehtii luoksemme.
"Onko tuolla sisällä joku?" Palomies on pitkä, kypärä peittää hiukset mutta koska hänellä on oliivi-iho, päättelen hiustenkin olevan tummat. Hänen rusertavat silmänsä katsovat meitä ja hän näyttää väsyneeltä. Hän ei varmastikaan ole kolmeakymmentä vanhempi.
"Ei ole", äiti sanoo ja luo minuun merkitsevän katseen. Niin niin, minä olisin voinut olla mutten ollut ja that's it, mietin katkerana.
"Hyvä. Saanko ohjata teidät kauemmas talosta jotta me päästään sammuttamaan paloa?" palomies kysäisee ja ohjaa meidät naapuriemme luokse. Äiti alkaa jutella naapurin vanhan rouvan kanssa, joka näyttää olevan murheen murtama.
"...rakensi sen minulle. Hänen työnsä menee ihan hukkaan", nainen kuuluu sanovan. Minä sensijaan katselen taloa ja mietin, miten minä vihdoinkin voisin muuttaa takaisin isän luokse.

"Äiti... Voitaisko me mitenkään muuttaa takaisin Irlantiin?" kysyn ja nyin lyhyitä sortsejani ja toppini helmaa alemmas kun seisomme hotellin aulassa ja odotamme että tiskin takana istuva nainen saa hoidettua huoneeseemme oikean avaimen. Äiti oli onneksi ollut niin järkevä että hän oli napannut yöpöydältään lompakon ja puhelimen. Muuta hän ei ollutkaan haalinut mukaansa toisin kuin minä. Joutuisin ostamaan läppäriini uuden latausjohdon, kuin myös puhelimeen ja kameraan, mutta ne eivät maksaisi paljon, eivät rahaa eivätkä vaivaa.
"Mä en ainakaan voi lähteä mihinkään. Opiskelut ja työt ja kaikki. Mut sä oot jo niin vanha että etköhän sä saa oman asunnonkin sieltä ja töitä myös", äiti sanoo. Tiskin takana oleva blondi, laiha nainen ojentaa meille avaimet huoneeseemme, kertoo kerroksen numeron, huoneen numeron ja sanoo monelta seuraavana aamuna pääsemme aamupalalle. Kiitämme häntä ja menemme hissillä ylös.
"Niin mut ei mun palkalla saa asuntoa mistään. Ehkä jonkun hikisen kerrostaloyksiön", sanon ja huokaan. Hyvä että saan omalla palkallani lentoliput Irlantiin ja takaisin.
"No mut tarviitko sä nyt muuta kuin sen pikkuisen kerrostaloasunnon?" äiti kysyy lempeästi. Ehkä hän ei tahdo enää huutaa minulle tänä yönä. Sehän sopii. Hissin ovet avautuvat pienen kilahduksen saattelemana, ja me astumme kokolattiamatolla peitettyyn käytävään. Etsimme numeroa 277, ja juttelemme samalla hiljaa. Kun pysähdymme oven taakse ja äiti kaivaa avaimen taskustaan, haistan meissä molemmissa savun kitkerän hajun. Nyrpistän nenääni ja päätän mennä suihkuun heti kun se on mahdollista. Äiti avaa oven huoneeseemme, ja me astumme sisään. Huoneessa on yksi parisänky, kylpyhuone ja me jätämme kengät - tai tohvelit - eteiseen.
"No voishan se olla ihan kiva asua jossain omakotitalossa ilman että seinänaapurin koirien haukku kantautuu sun korviin", sanon.
"No ne on vaan aika kalliitta taloja. Ja rivitalot samaten. Mut mä edelleen painotan; tarvitko sä enempää kuin jonkun pienen asunnon jostain koulujen läheltä?"
"No en mä kai sit", sanon. "Mut mä meen nyt suihkuun."
"Mä käyn takas nukkumaan, ei maailma oo pysähtyny tähän ja mulla on huomenna töitä kaikesta huolimatta", äiti sanoo ja hyppää Minnie-paitulissaan peiton alle. Minä menen suihkuun, ja pesun jälkeen seuraan äidin esimerkkiä.

Aamulla otan yhteyttä ensin isään, sitten Nialliin. Isän kanssa keskustelemme siitä, kuinka pian minulle saataisiin asunto hankittua, ja kuinka pian pääsisin muuttamaan, ja Niall soittaa vain kysyäkseen kuulumisia kuten tavallisesti. En tietenkään valehtele, vaan kerron tulipalosta ja suunnitelmistani muuttaa Irlantiin.
"Voi ei Ivy... Mä oon tosi pahoillani", Niall sanoo vilpittömästi.
"Äh, ei se mitään. Mä en ikinä oo kuulunu tänne, joten ei se mua oikeestaan haittaa", sanon. Se on vain puolet totuutta.
"Hmm... No mut kuule, mä voin tulla sun kanssa sit katsomaan niitä asuntoja jos sä haluat", Niall sanoo. Hymyilen ja katselen hotellin suurista ikkunoista kadulle.
"No jos sä vaan pääset tulemaan niin mikä ettei. Iskän kanssa sovittiin et saan muuttaa sen luokse vähäks aikaa ja kun oon saanu tarpeeks rahaa niin ostan sit oman kämpän. Varmaan jostain kerrostalosta tai jotain", sanon ja heiluttelen jalkojani sängyn laidalla istuen.
"Ivy? Tai unohda. Ei se ollu mitään tärkeetä. Mut niin, mulla on vapaata keikoista tossa muutaman viikon päästä, jos me vaikka sit soitellaan?" Myönnyn, ja me hyvästelemme.
"Rakastan sua", sanon ja tunnustus saa poskeni leimuamaan hennon punaisina, tunnen miten ne kuumenevat vähän.
"Samoin", Niall sanoo ja katkaisemme puhelun. Sitten minun on pakko soittaa Sammylle ja kertoa tapahtumista. Sovimme menevämme kävelylle, jolloin voin selittää kaiken.

//jöö-ö. Mökkeily - tai itikat - syö miestä ja inspiraatiota, mut tämmösen sain sitte kyhättyä kun oikein yritin. Toivottavasti ette kuollu tylsyyteen ja seuraavan luvun tekemisessä saattaa taas mennä hetki