It's my life - 10

Ne muutamat päivät, jotka odotan New Yorkiin pääsyä kuluvat tuskastuttavan hitaasti. Yritän tappaa aikaa olemalla Sammyn ja Elenan, Katin ja muiden ystävieni kanssa, mutta en voi olla ajattelematta Niallia ja tulevaa tapaamistamme. Iltaisin luen hänen viestinsä ja kuvittelen, että se on oikeasti totta. Olen henkisesti valmistautunut pettymykseen sinä päivänä kun hyppään junaan ja matkaan New York Cityn huumaavaan hälinään.

Junassa varmistan Niallilta kahvilan nimen, ja osoitteen viestin välityksellä, ja kun pääsen ulos juna-asemalta, heilutan itselleni taksin. Äiti ei päässyt viemään minua tänään, koska hänellä on taas joitain työjuttuja. Nyt hän on myös ilmoittanut minulle menevänsä opiskelemaan lakimieheksi, ja no, mikäs minä olen sanomaan ettei hänen kannattaisi. Taksi vie minut kahvilan eteen, juuri niinkuin pitääkin. Maksan tipin kera matkani, ja nousen taksista. Tukahduttava kuumuus iskee minua vastaan, katupölyn ja pakokaasun haju tunkevat nenääni. Olen kiitollinen päästessäni kahvilaan, jossa on ilmastointi.

Etsin katseellani Niallia, kun astun kahvilaan. Hermostuneena nykäisen mustan, v-aukkoisen t-paitani helmaa alaspäin, asettelen ohutta villatakkiani paremmin ja vilkaisen nopeasti että uusien skeittarityylisten tennarieni kärjet ovat vielä valkoiset eivätkä keties mustat. Sitten nostan villatakin hihat ylös, ja katselen ympärilleni. Päätän hakea minttukaakaon - onneksi sitä saa täältäkin - ja etsiä Niallin sitten. Menen kassalle, tilaan juoman, maksan sen ja pian saan kupin käteeni. Kiitän ja käännyn sitten ympäri. Kahvilan skannaamiseen menee hetki, ja sitten spottaan Niallin eräästä pöydästä vähän syrjemmältä. Kävelen hänen luokseen, lasken kuppini pöydälle ja kysyn hymyillen:
"Onks täs pöydäs tilaa?"
"Ivy!" Niall huudahtaa ja nousee ylös. Hän rutistaa minua ja minä nauran hiljaa vasten hänen olkapäätään.
"Mulla on ollu ikävä sua, Horan", sanon ja tiukennan otettani. Ihmiset varmasti tuijottavat meitä kummissaan kun halaamme toisiamme, silmät molemmilla melkein kyynelissä ja puhumme hassulla aksentillamme.
"Mullaki sua, Parker", Niall sanoo ja laskee vastentahtoisesti irti minusta. Istumme pöytään ja hetken vain hymyilemme toisillemme tyhmästi.

"Mitä sulle kuuluu? Mä en oo yhtään perillä mistään", kysyn ja hörppään kaakaotani. Yhdessä hetkessä olen vuosien takana CoffeeShopissa, ja toisessa takaisin tässä päivässä, tässä kahvilassa.
"No ihan hyvää. Tourilla ollaan, ja tullaan olemaankin vielä aika pitkään, oon käyny kotona muutaman kerran ja nähny vanhoja kavereita. Entäs sä?"
"No mä oon vaan ollu töissä ja alottanu tanssin nyt uudestaan. Iskällä ei oo tullu käytyä niin usein ku oisin halunnu", sanon ja kohautan olkapäitäni.
"Okei", Niall sanoo ja hymyilee. Alkukankeuksien jälkeen juttu luistaa niinkuin ennen vanhaan, ja aika juoksee liiankin lujaa. Päätämme syönnin ja juonnin jälkeen lähteä etsimään puistoa tai muuta paikkaa jossa puhua. Löydämme jostakin pienen lammen ja istumme penkille sen rannalle. En usko että siinä lammessa on enää kaloja. Ainakaan eläviä. Pieni tuulenpuuska heiluttaa puiden latvoja kevyesti, ja suo hetkellisen helpotuksen paahtavassa kuumuudessa. Sitten lämmin ilma puskee taas ihollemme, ja tulee tukahduttavan kuuma.

"Öh...", mumahdan ja yritän keksiä jotakin sanottavaa. Liikenteen melu, autojen tööttäily ja muu kaupungin hälinä rikkoo hiljaisuutta ympäriltämme, mutta meidän kahden välinen hiljaisuus on ja pysyy.
"Mä muuten olin ihan tosissani. Mä en valehtele, mä en huijaa, kukaan pojista ei oo tän takana. Mä vannon sen", Niall sanoo hetken päästä, kun vaiteliaisuutemme alkaa tuntua painostavalta.
"Mukava kuulla", sanon hymyillen.
"Ja mä en todellakaan olis niin julma", Niall vakuuttaa. Nyökkään ja katson sitten häneen päin. Hänkin katsoo minuun, ja taas se tapahtuu; me vain hymyilemme toisillemme typerästi.
"Mä en tajua miksi mulla kesti niin kauan tajuta että mä rakastan sua, muutenkin kun ystävänä", Niall mumisee ja kurottautuu halaamaan minua taas. Hän painaa päänsä kaulakuoppaani ja tunnen houkutusta nauraa kun hänen lämmin hegityksensä kutittaa.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", sanon ja pidän tiukasti kiinni pienestä pojasta miehen ulkomuodossa. Niall nojautuu takaisin omalle paikalleen, ja ottaa minua kädestä.
"Niinkai sitten", hän hymyilee. Olen jo hymyillä takaisin, kun puhelimeni alkaa soida. Kaivan kännykän laukustani ja vastaan siihen omalla nimelläni.

"Ivy, missä sä oot?" kuuluu hengästynyt ääni. Taustalta kuuluu lokkien kirkumista ja kiljuntaa, joka lähtee varmasti ihmisistä. Saatan erottaa musiikkiakin taustahälyn joukosta.
"New Yorkissa", sanon. Soittajan ääni kuuluu tanssiryhmämme Lolalle, joka oli jäänyt viimeisimmästä esityksestämme pois jalkakipujen vuoksi.
"Ai. Mä vaan aattelin et oisitko tullu rannalle meidän - siis mun ja Elenan, Sammyn, Stevien ja Stevien veljen Robin kanssa mut joo, oo sä siellä sitten. Nähdään", Lola sanoo.
"Joo, moi", huikkaan ja tuuttaus täyttää korvani. Painan näytön lukitusnäppäintä, joka minulla katkaisee puhelutkin, vilkaisen puhelimen kelloa ja inahdan pettyneesti. Painan puhelimen näytön lukkoon ja nakkaan kännykän laukkuuni, jonka heitän olkapäälleni huokaisten.
"Mitä nyt?" Niall kysyy ja kurtistaa otsaansa.
"Kello on jo aika paljon ja mä lupasin mennä kotiin tekemään sapuskaa äidille ennen kuin se tulee töistä", sanon pahoittelevasti. "Se on taas työskennellyt koko päivän ja heti kun se on syönyt niin eiköhän se jo riennä opiskelemaan."
"Harmillista. Mulla ois ollu muutama tunti aikaa ennen keikkaa... Mut toki sä lähdet jos sun täytyy", Niall sanoo ja nostaa toista suupieltään hymyyn. En ole vakuuttunut sen aitoudesta, mutta nyökkään silti ja nousen penkiltä. Pyyhin olemattomat roskat farkkujeni takapuolesta, nostan niitä ylemmäs, vedän paidan helmaa vähän alemmas ja parannan laukkuni asentoa olkapäälläni. Niallkin nousee ylös ja astelee lähemmäs.

"Mun ois pitäny tehdä tää jo kauan sitten", hän sanoo ja astuu ihan lähelle. Sitten hän katsoo minua hetken silmiin kuin arvioiden mitä minä haluan, ja sulkee sitten silmänsä. Minä suljen omani. Odotan jotakin tapahtuvan, ja jotakin tapahtuukin, muttei ihan sitä mitä odotin. Nenämme törmäävät toisiinsa, ja me molemmat alamme nauraa.
"Oho", Niall hekottaa hiljaa. Hymyilen pienesti ja katson häntä silmiin. Päätämme yrittää uudelleen, ja tällä kertaa nenämme eivät tömähdä yhteen, vaan huulemme painautuvat vastakkain kuten suunnitelmissa oli. Suudelma on lyhyt, tuttavallinen ja lämmin, ja me irrottaudumme suudelmasta mielestäni aivan liian nopeasti. Seisomme vielä hetken vastatusten, kunnes herään taas tähän maailmaan, ja sanon vähän käheästi:
"Mun ois varmaan parasta kiitää nyt seuraavaan junaan etten jää kyydistä."
"Toki", Niall sanoo ja painaa vielä hennon pusun poskelleni ennen kuin astuu vähän taaksepäin.
"Soitellaan", sanon ja lähden kävelemään takaperin.
"Joo, heippa", Niall vilkuttaa minulle, minä vilkutan takaisin ja käännyn sitten kulkemaan oikein päin. Pujottelen ihmismassan lävitse ja käännyn kerran katsomaan jälkeeni. Niall ei enää seiso penkin edessä, enkä näe hänestä enää jälkeäkään. Jossakin hassun pikku pääni perukoilla ääni ilkkuu että tuo oli vain harhakuvitelmaa, eikä äskeistä juuri tapahtunut, mutta kun kosketan huuliani nopeasti etusormellani, suudelman tuntuu tanssii niillä hetken kaiun lailla. Vakuutan itselleni että se oli todellista, ja kiiruhdan päätöksen tehtyäni eteenpäin huitoen vimmatusti taksia itselleni.