Help me - 11

Grace -

Horroksesta herääminen on vaikeaa. Ilman Annaa en ole mitään. Tai ainakin sen tuntuu minusta siltä. Lopulta Saran on pakko avata suunsa ja sanoa niin kuin asiat ovat.
"Sä olet kuin joku robotti. Tai zombie. Kuule Grace, mä tajuan että Annan... poismeno on järkyttänyt sua ja oot surullinen, mutta sun pitää nyt ryhdistäytyä." Mutta en vain voi. Jos voisin, tekisin niin. Mutta kaipaan Annaa. Hänen pikkuisia kikkuroitaan, paljaiden jalkojen läpsymistä lattioita vasten kun hän tulee nukkumaan öisin viereeni nähtyään pahaa unta. En saa mitään siitä enää takaisin. Se koskee. Puristan tyynyä vasten rintaani ja hautaan kasvoni toiseen.
"Grace. Sä lähdet nyt ulos", Sara sanoo. Hän ottaa kiinni kädestäni, joka on vieläkin hiukan arka. Puran surun ja vihan seinääni, satuttaen käteni vähän väliä lyödessäni siihen liian lujaa.
"Ei", onnistun pusertamaan sanan huuliltani. Ääneni on karhea ja aivan tuntematon jopa itselleni.
"Kyllä", sanoo Sara ja kiskoo minua puoliväkisin perässään portaat ylös ja sitten ulos etuovesta.

Auringon valo häikäisee silmiäni. Ne ovat punaiset ja turvoksissa yön jäljiltä, jolloin itkin taas. Ilma tuoksuu melkein liian raikkaalta, ja tuuli hyökkää syleilemään minua lempeästi.
"Katsos Grace, muualla eletään. Sä olet melkein enemmän kuollut kuin Anna", Sara sanoo. Hänen sanansa lävistävät minut kuin tikarit, mutta tiedän että hän on oikeassa. On kulunut kaksi kokonaista viikkoa siitä, kun ne miehet veivät Annan pois. Hautajaiset ovat tietenkin vasta tulossa, mutta hänen kuolemastaan alkaa olla jo aika kauan. Tiedän etten voi piilotella ikuisesti, en voi hautautua tyynyihin ja surkutella, kuten tahtoisin tehdä. Tahtoisin juosta sisälle, hypätä sänkyyni, vetää peitto pääni yli ja itkeä. Mutta minun on päästävä tästä ylitse. Vanhempani alkavat hyväksyä asian, tai ainakin he tajuavat että emme saa häntä takaisin vaikka me kaikki itkisimme viimeisetkin kyyneleemme. Minä olen ainoa joka ei tahdo päästää irti.

"Muistatko kun lupasin että me mennään vielä Lontooseen?" Sara kysyy yhtäkkiä. Kiedon kädet ympärilleni ja painan silmäni kiinni. Käännän kasvoni kohti aurinkoa jonka lämmön tunnen heti ihollani, ja mumisen myöntävästi.
"Me lähdetään tällä viikolla", Sara sanoo.
"Mitä?" kysyn ja avaan silmät. Katson häneen epäuskoisesti, mutten näe hänen kasvoillaan muuta kuin päättäväisyyttä. Hän ei siis vitsaile.
"Mä en ole juuri nyt sillä tuulella että tahtoisin-"
"Mua ei kinnosta millä tuulella sä olet. Sä tulet mun mukaan, saat vaikka itkeä koko ajan jos se helpottaa, mutta sä tulet mukaan. Mun on saatava sut taas elämään elämääsi, vaikka mun olisi pakotettava sut siihen. Tee se Annan vuoksi, Grace. Elä Annankin edestä", hän pehmentää sävyään ja muuttaa äänenvoimakkuuttaan matalammaksi. Tiedän toki, etten minä voi elää Annan puolesta, mutta se saa minut tuntemaan itseni voimakkaammaksi ja halukkaammaksi lähteä katselemaan maailmaa. Ehkä Sara on oikeassa. Minun pitäisi taas alkaa elää ja tehdä asioita joita normaalit ihmiset tekevät. Ei ole tervettä itkeä iltaisin itsensä uneen niin monen viikon jälkeen. Minusta tuntuu kamalalta, kun vastaan myöntävästi Saralle, sillä miten voisinkaan tehdä asioita ilman pientä siskoani? Mutta toisaalta, menisin heti jos Anna olisi vielä täällä. En empisi hetkeäkään. Minun on päästävä kiinni elämään ennen kuin se jättää minut kyydistä.

"Selvä", Sara sanoo, "se on sitten sovittu juttu. Me mennään Lontooseen viikon lopulla." Ja niin on lukkoon lyöty surkuttelupäivieni loppumispäivämäärä. Sara istuttaa minut keinuun, joka meillä on ulkona. Se on puinen, kahdenistuttava, ja siinä istuu oikeastaan vain mummi silloin kun hän tulee meille kylään. Hän lukee kirjaa siinä ja juo teetä, tohvelit aina lähellä jotta hän voisi tarvittaessa kävellä taloon reippaasti. Hän pitää raikkaasta ulkoilmasta, linnunlaulusta ja siitä tunteesta ettei hän ole maailmassa yksin. Minä kaipaan mummia.
"Grace?" Sara heiluttaa kättään naamani edessä.
"Joo?" kysyn.
"Mitä mietit?"
"Mummia."
"Ahaa, okei." Kumpikaan meistä ei juuri puhu, mutta ei tarvitsekaan. Sara on jo puhunut minulle järkeä päähän tarpeeksi yhden päivän aikana. Minä olen taas kietonut käteni ympärilleni, ja halaan itseäni niin tiukasti että melkein sattuu.
"Grace?" Sara kysyy taas.
"Tahdotko sä mennä sisälle istumaan ja juttelemaan? Sä näytät siltä kuin voisit alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä ja mista tuntuu että sä tarvitset kupin teetä." Minä en varmaankaan ainoastaan näytä siltä että voisin alkaa itkeä pian, minusta nimittäin todellakin tuntuu siltä. Hengitän syvään. Ja teen sen taas uudelleen. Syviä puhalluksia. Sisään.. ja ulos. Pystyn tähän. En ala itkeä. En taas.
"Kaikki on okei. Voidaan istua täälläkin", vastaan.
"Jos sä olet varma..", Sara sanoo epäilevästi ja työntää keinuun ihan pikkuisen vauhtia jalallaan.
"Joo, kaikki on okei", toistan. Sitten pinan silmät kiinni ja yritän ajatella Lontoota. Mitä tahansa muuta paitsi kuollutta pikkusiskoani, jota en koskaan ikinä saa enää takaisin.

//väliluku, sori! Mulla oli tänään rippijuhlat, jee :D Oli niin kuuma päivä että meinasin sulaa, sekä kirkossa että itse juhlapaikalla jossa ne mun juhlat sitten pidettiin. Hehe, tosi kiinnostavaa
ei oikoluettu