Always be together - 3

Olivia -

"Hei, Liv", Susanne hymyilee tullessaan minua vastaan. Hänellä on päällään vihreä parkatakki ja musta pipo, hän näyttää erityisen hyvältä ja minulle tulee paha olo. En näe häntä enää pitkään.
"Hei, Sus", sanahdan ja vedän lapasia paremmin käsiini, suoristan omaa pipoani ja halaan ystävääni.
"Onko kaikki ok? Sanoit että sulla on jotain hirveitä uutisia kerrottavanasi?" Susanne kyselee, ja ottaa minut käsikynkkään. Lähdemme kävelemään tuttua metsäpolkua pitkin kohti järveä, jonka rannalla on Susannen vanhempien mökki. Tapaamme mennä sinne yhdessä ja jutella, uida, syödä ja pitää hauskaa.
"Mä en aio valehdella. Kaikki ei todellakaan oo ok. Ei sinne päinkää", huokaan ja astelen minua päätä pidemmän ystäväni rinnalla. Lehdettömät puut kurottavat oksiaan tuulen mukana ja hengityksemme höyryää.
"Voi ei... Mikä on hätänä?" Susannen kasvoilta voi lukea pelon ja ahdistuksen.
"Mä kerron kunhan päästään mökille", sanon. Voin pitkittää kertomishetkeä, mutta joskus minun on kuitenkin kerrottava hänelle. Hän ei edes tiedä mitään mistään testeistä, en ole halunnut huolestuttaa häntä. "Mutta lupaa, että kohtelet mua sen jälkeenkin ihan niin kuin ennenkin, mä tarvitsen sitä kohtelua nyt enemmän kuin milloinkaan."
"Kuulostaa pahalta... Hyvä on", Susanne sanoo. "Mullakin on kerrottavaa", hän lisää ja hymyilee jälleen. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon sen näyttävän enemmän hymyltä kuin nurinkuriselta irveeltä. Lisäämme vauhtia päästäksemme tuulelta suojaan.

"Noniin, aloita sä", Susanne kehoittaa ja asettelee sohvapöydälle keksivadin viereen pasteijoita ja omenataskuja. Lasken kahvikupin käsistäni ja pyöritän päätäni.
"Sä eka", vänkään nielaistuani kahvin.
"Okei", Susanne myöntyy, "mä olen taas raskaana."
"MITÄ?!" huudahdan. Susanne on minua vain kolmisen vuotta vanhempi, yhden lapsen äiti ja kihloissa.
"Kyllä vain", ystävättäreni posket hehkuvat kuinka hän kertoo raskauden olevan vasta alkumetreillä, mutta jo varmistunut. Olen aluksi superinnoissani, mutta sitten muistan, etten koskaan pääsisi näkemään tuota lasta.
"Upeaa", sanon silti, vaikkakin hieman laimeasti. "Onneksi olkoon", yritän hymyillä.
"Kiitos. Lizzielle tulee pieni veli tai sisko, kuinka jännittävää", Susanne intoilee. "No mutta sitten se sinun uutisesi. Kerrohan jo mikä se on."
"En tiedä mistä aloittaa", kiemurtelen paikoillani. Aionko tosiaan pudottaa jättipommin nyt kun paras ystäväni on kertonut olevansa raskaana ja onnellinen siitä?
"No jospa sä aloittaisit vaikka alusta", Susanne sanoo lempeästi hymyillen. Hymy tulisi hyytymään tarinan edetessä, löisin siitä vaikka pääni vetoa.
"Hyvä on", huokaan. "No, mä kävin ihan mielenkiinnosta eräissä testeissä vähän aikaa sitten. Mulla oli ollut muutamia... Kohtauksia, kai niitä voi niiksikin kutsua, joten tahdoin nähdä mikä ne kohtaukset aiheuttaa. Ja paljon päänsärkyä ja pyörtymisiä sun muita", aloitan.
"Etkä kertonut mulle mitään?!" Susanne kiekaisee laskiessaan omenataskun eteensä lautaselle.
"Anna mun selostaa loppuun", pyydän hiljaa. Susanne nyökkää ja minun on jatkettava. Kerran se vain kirpaisee. "Ajattelin ensin että se voisi olla jonkinlaista syöpää", sanahdan. Susannen järkyttynyt hengenveto kuuluu korvani juuresta, ja ajattelen jo lopettaa kertomisen, koska en halua ystäväni järkyttyvän liikaa tästä, mutta toisaalta, kun kerran aloitin, voisin nyt samantien kertoa jutun loppuun. "Sain testin tulokset eilen." Joudun nieleskelemään pitkään ja hartaasti ennen kuin voin jatkaa. "Ja mulla ei ole syöpää" - Susanne huokaa helpotuksesta, ja minusta tuntuu vielä pahemmalle, kun päästän sanat livahtamaan huulteni välistä - "vaan aivokasvain, jota ei voida poistaa ja mä kuolen todennäköisesti muutaman kuukauden sisällä." Näen kaiken sumeana jälleen kerran. Suolaiset ja lämpimät kyyneleet kastelevat poskeni. En kuule hetkeen kuin oman nyyhkeeni, ja sitten Susanne kirkaisee.
"Ei!" Hän tarraa kiinni käsiini ja ravistelee minua raivokkaasti. "Sano ettei toi oo totta! Mä en... Mä en voi uskoa tätä..."
"Mutta kun totta se on", sanon ja pyyhin poskilleni valuneita kyyneliä kämmenselkääni, ja niiskutan.
"Mutta en mä... Miksi?! Miksi nyt, miksi sinä?!" Susanne toistelee.
"Usko pois, olen kysynyt tota itseltäni jo monen monta kertaa", kuiskaan.
"Voi ei, ihan  järkyttävää", Susanne kuiskaa takaisin, ja kietoo kätensä ympärilleni. Ja hänkin itkee, tunnen kuinka hänen kyyneleensä valuvat hiuksiini. Tarraudun häneen ja rutistan kovemmin. En tahtoisi ikinä päästää irti, koska joka kerta kun päästän hänet lähtemään, se voi olla viimeinen kerta. Rutistan silmäni kiinni ja kyyneleet valuvat poskilleni kiihtyvää tahtia. Ne tippuvat leukaani pitkin sohvan tekonahkaiselle pinnalle. Kello tikittää eteenpäin seinällä, syöden minun elämääni sekunti sekunnilta, kiirehtien minun lähtöäni rakkaideni luota. Voisipa ajan pysäyttää, tai kääntää sitä taaksepäin...

"Mä rakastan sua, Olivia, aina ja ikuisesti", Susanne kuiskaa korvaani ja päästää minusta sitten vastentahtoisesti irti.
"Niin mäkin sua, Sus. Mä en olisi mitään ilman sua", sanon ja nieleskelen tiuhaa tahtia. Meidän ystävyytemme on aina tapaamisestamme asti ollut vahva. Susanne on minun paras, ja oikeastaan ainoa ystäväni.
"Enkä mä ilman sua, mä en tule selviämään... Tulevasta", Susanne näyttää pelokkaalta ja murtuneelta. Ilme, jota en tahtoisi naisen kasvoille enää ikinä.
"Älä sano noin. Sulla on lapsi, toinen tulossa ja mies joka rakastaa sua. Sun täytyy tehdä pikkusistasi kunnon kansalaisia, eikä miettiä mua", sanon, vaikkakin Susannen ilme on muuttunut epäuskoiseksi.
"Luuletko sä, että mä pystyn noin vain unohtamaan mun parhaan ystävän?"
"Mä en sano että se kävisi helposti", kierrän kysymyksen. "Mutta sun täytyy yrittää."
"Jos se tekee sut onnelliseksi", Susanne huokaa ja painaa päänsä käsiinsä. Minä nostan jalkani vasten rintaani ja halaan niitä. Painan leukani polviini ja tuijotan särkevin silmin eteenpäin, puulattiaa peittävää mattoa kohti.
"Kyllä se tekee", sanon hiljaa. En ole varma kuuleeko Susanne minua.

"Mun täytyy nyt lähteä. Iltavuoro", yhtäkkiä kovin vanhalta ja väsyneeltä näyttävä ystäväni huokaisee hieman myöhemmin iltapäivällä. Hän laittaa vaaleat hiuksensa poninhännälle ja kierittää sitten toisella lenksulla nutturan päänsä päälle. Hän nostaa lautasemme tiskialtaaseen ja huuhtelee ne ennen niiden menoa kuivauskaappiin. Minä laitan ylimääräiset eväämme pakastepusseihin ja pakastimeen.
"Hauskaa työpäivää. Kerrothan Lizzielle terveisiä?" kysäisen vaisusti.
"Toki", Susanne sanoo ja kääntyy katsomaan minua. "Soitathan sä sitten, jos tarvitset jotakin? Ihan  mitä vain", Susanne vannottaa vielä, kävellessään mökin eteiseen. Menen hänen perässään ja vedän oman takkini päälleni. Sitten tungen pipon päähäni, kengät jalkoihini ja vedän puhelimen farkkujeni taskusta tarkistaakseni onko joku kaipaillut minua. Louis on laittanut viestin, jossa hän kertoo lähteneensä kauppaan ja siitä Zaynin luokse hoitamaan jotakin tärkeää keikkajuttua. Hän sanoo palaavansa muutaman tunnin päästä. Laitan puhelimeni takaisin taskuuni ja vedän lapaset käsiini.
"Joo, mä soitan", sanon ja käännän sitten ulko-oven kahvaa alaspäin. Ovi avautuu ja tuo sisälle kylmää. Susanne vetää pipon päähänsä ja astuu sitten perässäni ulos ovesta. Hän sulkee oven ja sitten me kävelemme hiekkatien päähän yhdessä, jonka päässä halaamme toisiamme lujasti ja lähdemme kävelemään eri suuntiin.

Astun kotiovestani sisälle. Heitän avaimet ja puhelimen hetkeksi lattialle, ja otan kengät jaloistani. Villasukista huolimatta varpaani palelevat. Sitten heitän lapaset ja pipon hattuhyllylle ja laitan takin naulakkoon. Poimin avaimet ja puhelimen lattialta ja vien ne minun ja Louisin makuuhuoneseen, valkoisen lipaston päälle. Kuulen kuinka ulko-ovi käy, ja minä menen katsomaan tulijaa, joka on - kuten arvata saattaa - Louis. Tämä vie ostoksensa jääkaappiin ja tulee sitten luokseni. Hän halaa minua lujasti, ja painelee suukkoja poskeeni, hiuksiini ja ohimolleni. Minun tulee heti lämpimämpi, ja nojaudun rakkaaseeni, rutistan häntä aina vain lujemmin. Se ei näytä haittaavan häntä, päinvastoin. Hän nostaa leukaani ja pakottaa katsomaan itseensä.
"Mä rakastan sua", hän kuiskaa painaessaan päänsä lähemmäs, pitäessään huuliaan melkein kosketusetäisyydellä minun omistani.
"Mä rakastan sua enemmän", kiuskaan ja painan huuleni Louisin huulille. Lämpimiä väristyksiä kulkee pitkin kehoani, ja hetkeksi unohdan ihan kaiken, on vain minä ja Louis, millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä hetkellä, jonka jaamme, ja joka on kallisarvoinen niin minulle kuin hänelle.

//nice, tää junnaa paikallaan tälläsessä lässynläässä. Pitäisköhän alkaa pian kehitellä jotaki actionii...?

(Kuvitelkaa tästä oikeen kylmään syksyyn sopiva versio)

 

Olivian takki ja kengät, tylsyyttäni laitoin ne nyt tähän, ei tule tavaksi