Tell it to the World - 5

Lexi -

Kun isä ja äiti tulevat töistä, lähdemme etsimään Demiä. Omatuntoni kolkuttaa, mutta en vain voisi mitenkään selittää vanhemmilleni ja Maxille että joku onkin oikeasti kaapannut lemmikkimme ja kiristää sillä minua. En tiedä miksi näin, se on kummallista. Päässäni taistelee kaksi ääntä, toinen huutaa hädissään että minun pitäisi kertoa totuus, toinen taas miettii kuinka pahoihin vaikeuksiin joutuisinkaan jos kertoisin.
"Vesiperä", Max huokaa ja rymistelee metsästä äiti kannoillaan.
"Eiköhän lopeteta tältä päivältä. Huomenna mä menen poliisin puheille", iskä sanoo ja katsoo meitä nopeasti. Äiti nyökkää, Max kohauttaa olkiaan ja minä lähden kävelemään kotiinpäin muut perässäni. Ehkä jos asuisin nyt Australiassa oikeiden vanhempieni luona, minulla ei olisi koiraa jota etsiä, eikä mysteerijätkää jota paeta. Mutta jossittelu on turhaa. Tämä nyt vain menee näin.

Aamulla herään ilman herätyskellon sointia. Menen vasta iltavuoroon, joten saan olla kotona yksin koko päivän. Nousen ylös, keitän kahvit ja istun keittiönpöydän ääreen lukemaan lehteä. Laitan samalla muutaman paahtoleivän paahtimeen ja syön ne juuston kera. Juon kahvit, heitän lehden olohuoneeseen ja menen suihkuun. Sitten puen päälleni valkoisen villapaidan ja turkoosin hameen, joka on hieman vaaleampaa sävyä kuin hiukseni. Laitan vielä mustat, ohuet sukkahousut, jotta äiti ei pääsisi valittamaan siitä kuinka näyttäisin joltakin huoralta - niin hän aina sanoo kun laitan hameen ilman sukkahousuja. Harjaan hiukseni ja laitan ne isolle, huolettomalle nutturalle. Meikkaan aika kevyesti, niinkuin joka arkipäivä ja sitten istun sohvalle, painan silmät kiinni ja laitan puhelimestani musiikkia. Yritän rentoutua, yritän ajatella positiivisia ja puhdistaa mieltäni kaikesta negatiivisesta. Se ei ole helppoa, mutta minä yritän kovasti.

Räpsäytän silmäni auki, kun musiikki yhtäkkiä lakkaa, ja värinällä ollut puhelimeni alkaa väristä. Vedän vihreän luurin kuvaketta peukalollani oikealle, nostan luurin korvalleni ja kuulen äänen.
"Lexi?"
"Mistä sä sait mun numeron?" huudan lievässä paniikissa.
"Sun numero ei ole salainen, joten numeropalvelu kertoi sen mulle", Liam sanoo ja saatan kuulla hänen hymyilevän. Näen sieluni silmin kun hänen suupieliinsä kohoaa itsevarma ja kylmä virne, kun hän tyynesti ottaa vastaan jokaikisen sanani, olivatpa ne millaisia tahansa.
"Jaa. Miksi sä soitat mulle?" kysyn. Pitäisikö harkita numeron vaihtoa ja sen muutamista salaiseksi?
"Mä tarvitsen sua nyt", Liam sanoo. Mahaani vihlaisee inho ja säikähdys.
"Mihin?" kysyn vaikka en olekaan varma onko minusta kuulemaan vastausta.
"No sitä sun ei tarvitse tietää. Pääsetkö sä tänne tunnin kuluessa?" Liam kysäisee, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän jatkaa, "ai mutta pääsethän sä, koska muuten sun koirasi käy kalpaten." Puhelu katkeaa.
"O-okei", inisen ja kädet täristen lasken puhelimen viereeni sohvalle. Musiikki jatkaa soimistaan siihen mihin se jäikin, mutta minä en enää kuuntele. Miksi nyt?!

Liam -

En tiedä jaksanko odottaa luottamusta. Ehkä jaksaisin jos yrittäisin, ehkä en, mutta nyt haluan vain hiukan verta ja sitten minä häivyn, lähden etsimään mielenkiintoisempaa saalista.

Lexi -

Ajan skootterilla Liamin talolle. Koko matkan ajan mietin vain mihin hän tarvitsee minua ja miten Demi voi. Missä se on. Ja jos Liam onkin vaikka huijannut minua, eikä Demi olekaan hänellä vaan oikeasti kateissa. Pysäytän rautaportin eteen, ja mietin miten aukaisen sen. En ehdi oikestaan juurikaan miettiä mitään, kun Liam onkin jo portin luona. Hätkähdän hänen supernopeaa saapumistaan ja sydämeni lyöntitiheys kasvaa nopeasti hyvinkin paljon. Rautaportti avautuu, ja minä ajan siitä sisälle. Parkkeeraan skootterini talon eteen ja otan kypärän päästäni, tungen avaimet laukkuuni ja katselen Liamia, jonka kasvoilla on vain kylmän laskelmoiva ilme.
"Sisään siitä nyt", tämä sanoo ja astelee taloon ennen minua. Menen hänen perässään, kiskon takin päältäni jo ennen ovelle tuloa ja pitelen sitä käsivarrellani mennessämme sisälle. Potkin kengät jaloistani ja täristen hieman astelen Liamin perässä sisemmälle taloon. Me emme mene keittiöön tai olohuoneeseen, vaan suoraan yläkertaan.
"Mä annan koirasi takaisin, jos tottelet mua mukisematta", Liam sanoo ja kävelee edelläni valkoiselle ovelle, joita onkin tällä käytävällä aika monta. Hän päästää minut sisään, ja ensimmäinen asia jonka näen, on muutama kappale vahvistimia, kitara ja koirani.
"Demirakas, heii", lässytän koiralle, joka nousee ja tassuttelee luokseni häntä iloisesti vipattaen, niin että melkein koko koira tärisee innoissaan. Demi päästää muutaman haukahduksen ja nuolaisee sormiani.
"Noniin, nyt riittää. Sä tiedät että koira on täällä, on aika tehdä jotakin sen pelastamiseksi", Liamin ääni kantautuu kyllästyneenä selkäni takaa. Nousen ylös lattialta ja käännyn häneen päin, samalla kun hetkellinen helpotuksen tunne valuu minusta pois.
"Tuota, mistä tiedän että saan koiran takaisin jos tottelen sua?" kysyn ja pelaan aikaa.
"Sun on vain luotettava muhun, koska muuta sulla ei juuri nyt ole", Liam sanoo, ja astelee lähemmäs. Yhdellä liikkeellä hän repäisee laukkuni itselleen ja heittää sen olalleen.
"Ala tulla", hän käskee koleasti ja riuhtaisee minua käsivarresta. Horjahdan hänen mukanaan ulos huoneesta, ja Liam lukitsee oven. Sitten hän raahaa minut omaan makuuhuoneeseensa ja istuttaa sängylle. Hän vie laukkuni parvekkeelle, ja jättää ovet auki niin että kylmä viima virtaa estoitta sisälle huoneeseen. En tiedä johtuuko se Liamista vai tuulesta, mutta minun ihoni menee kananlihalle ja hampaani kalisevat hiljaa yhteen.

"Tule tänne", Liam sanoo ja osoittaa mattoa edessään. Hän itse seisoo juuri ja juuri maton reunan ulkopuolella. Hetken emmin, mutta kun hänen ilmeensä kovenee ja viilenee, en voi kuin totella. Ja yhtäkkiä en haluakaan olla vastarannan kiiski, vaan tehdä juuri niin kuin hän sanoo. Se on kummallista, niin on käynyt ennenkin. En enää halliste mieltäni tai tekemisiäni, vaikka tavallaanhan minä ne kuitenkin teen. Astelen hänen eteensä matolle, ja odotan mitä hän tekee seuraavaksi.
"Jos nyt sanot sanaakaan, jos kuulen huutoa tai alat kiljua, katkaisen niskasi, onko selvä?" Liam kysyy. Olen äimistynyt. Mitä hän oikein aikoo? Nyökkään silti, olen aivan hiljaa, vain sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa, tunnen kuinka se hakkaa sormenpäissäni ja kuulen sen kaiun kovempana kuin koskaan. Odotan, ja odotan, ja Liam vain seisoo edessääni ja katselee minua. Hän mittailee katseellaan kasvojani, ja sitten kaulaani. En ehdi tajuta mitään, kun hän nojautuu eteenpäin, nuuskaisee kaulaani ja pienen hetken kuvittelen kuulevani limaisen äänen ihan korvani juuresta. Sitten Liam painaa hampaansa kaulaani, ja olen huudahtaa pelosta ja järkytyksestä, mutta muistan mitä hän sanoi, ja pidän suuni kiinni. En tahdo menettää päätäni.

Liam -

En hetkeen edes ajattele mitään muuta kuin verta, joka pulppuaa suuhuni lämpimänä, punaisena virtana, jossa on tulinen sivumaku. Painan hampaitani aina vain syvemmälle Lexin kaulan pehmoiseen ihoon ja tunnen kuinka hän alkaa veltostua. Turhautuneena astelen sängylleni ja istutan hänet sen reunalle. En missään vaiheessa lopeta veren imemistä, en tahdo päästää yhtään pisaraa karkaamaan.
"Liam... Mi-mitä sä... Lopeta", Lexin suusta pääsee, mutta en jaksa välittää. Lopetan vasta kun haluan, enkä minä todellakaan halua vielä.

Lexi -

Olen liian voimaton pyristelläkseni irti Liamin otteesta. Hän pitelee kiinni käsivarsistani aina vain rautaisemmaksi muuttuvalla otteellaan, kun minusta taas tuntuu että vajoan pian tiedottomuuteen, pimeyteen.
"Liam... Ole kiltti ja lopeta", kähisen ja kaikki jäseneni valahtavat ihan veltoiksi, silmäni painuvat puoliumpeen ja tajuntani hämärtyy.
"Pidä suusi ummessa!" Liam ärjäisee ja katsahtaa minuun. Hänen silmänsä ovat tummat, tummemmat kuin koskaan, ne ovat kuin syvät kuopat. Ei, näen varmasti harhoja, ei kenenkään silmät voivat noin vain muuttaa väriään. Ehkä se johtuu valosta. Mutta en ehdi juurikaan miettiä enempää, kun jo valun jonnekin välitilaan, kai se on jokin pyörtymisen esiaste. En edes kuule enää kunnolla, en tunne mitään, en ajattele mitään ja kaikki on vain mustaa.

//öhöm... Anteeksi taas kun kesti näin kauan, inspi on ollu ihaaaan hukassa tän tarinan osalta, mutta olin jo vähän aikaa sitten alottanu tätä lukua ja nyt sain sen sitte vihdoin loppuun. Älkää välittäkö k-virheistä, en jaksa edelleenkään oikolukea tätä... D: Mutta toivottavasti tykkäsitte tästä silti.

Tässä vielä Lexin vaatteet. Haha, vaikka sanoin etten juuri laita asukuvia, niin taas näette tässä yhden sellaisen. Jes hei

Tell it to the World - 4

Kokonainen viikko kuluu ilman sitä, että näen Liamia. Se on ihme, koska aiemmin hän ei ole jättänyt tulematta kahvilaan. Tunnen pystyväni hengittämään vapaammin, mutta toisaalta taas ahdistun kun mietin, mitä voisi vielä seurata. Eräänä maanantai-iltana kävelen Demin kanssa puistossa, kun kuulen oksien rasahtelua polun varrella olevasta pienestä metsästä. Pysähdyn ja katsahdan Demiin, joka on kohottanu kuonoaan ja haistelee ilmaa ja sitten maata keskittyneesti. Käännyn katsomaan kohti metsää, joka näyttää uhkaavalta hämärässä. Katulampun valo ei ylety edes metsän rajalle. Revin takkia paremmin päälleni ja hytisen tuulen puhaltaessa yhtäkkiä kasvoihin. Kun olen jonkin aikaa katsellut metsään, käännähdän jatkamaan matkaa, kunnes tajuan, että jokin on pielessä. Pitelen käsissäni Demin hihnaa, mutta missä itse koira on? Nostan hihnan toisen pään ylös maasta, ja pitelen sitä käsissäni täristen pelosta, paniikin vallatessa mieleni. Demi ei ole voinut karata siitä itsekseen. Ei mitenkään. Vai olisisko sittenkin. Panta on kylläkin aukaistu, sitä ei voisi koira itse tehdä. Se voisi rimpuilla irti, mutta ei, ei Demi tekisi sellaista. Alkaa taas tuulla. Se on erilainen tuuli kuin aiemmin. Säikähdän, kun kun yhtäkkiä joka toinen katulamppu sammuu. Ne tekevät niin aina kello 21:den jälkeen, kaupunki säästää hiukan sähköä pitämällä öisin päällä vain jokatoista katuvaloa. Rauhoittelen itseäni, ja tavoittelen puhelintani.
"Mitä hemmettiä...?" ihmettelen itsekseni ääneen, kun puhelin ei olekaan takintaskussa, johon ihan varmasti latoin sen. Katselen maahan, etsin taskut ja kaikki. Ei mitään. Ja missä se koirakin nyt on? Katselen metsään, katselen puiston puolta ja painan paniikkinappulaa. Hukkasin koiran ja kännykän ja minulla on kylmä ja huomenna on töitä ja pitäisi päästä nukkumaankin.
"Demi! Demi missä olet? Tuu tänne, tule nyt, mä en tahdo leikkiä piilosta!" huutelen ja kävelen muutaman askeleen eteenpäin. Ei mitään. Katselen taas metsään, luulisi kyllä että valkoinen koira erottuisi tuollaisessakin pimeydessä. Puiston lähellä on autotie, ei kovin vilkas mutta kuitenkin. Juoksen puiston läpi ja tiirailen josko koira olisi jossakin siellä. Muutama auto menee ohitseni, ja rukoilen että löydän koirani vielä elossa jostakin.
"DEMIII!" kutsun taas ja sydämeni hakkaa hulluna. Jos minulla vain olisi ollut puhelin jolla soittaa Max ja iskä apuun...

"M-mä en voinut tehdä mitään... Mä yritin etsiä sitä mutta tuolla oli jo niin kylmä ja pimeetä ja... Nyt se on tuolla jossakin ihan yksin, ja mulla on ikävä sitä", itken keittiössä vanhemmilleni ja Maxille puoltatoista tuntia myöhemmin. Puhelimeni olikin jäänyt kotiin, en ollut pudottanut sitä, vaikken ollut sitä kyllä taskuunikaan laittanut, kuten olin luullut, mutta Demiä en ollut löytänyt. Sen hihna ja panta retkottavat naulakossa takkini vieressä, sen kuppi on täynnä vettä ja sen nukkumapaikka odottaa lämmittäjänsä. Mutta Demi ei vain tule kotiin.
"Jospa me yritettäisi etsiä se huomenna. Meidän kaikkien pitää nyt saada unta jotta voidaan mennä töihin, mutta töiden jälkeen haravoidaan lähimetsät ja puistot. Me löydetään se vielä", isä sanoo ja katsoo minua huolissaan.
"Löydetäänkö me se elossa?" kuiskaan, mutta tiedän kaikkien kuulleen sen. Kukaan ei anna minulle vastausta.

Seuraavana aamuna herään tajuamatta edes mikä päivä on, ja hetken kaikki on hyvin. Sitten eilisiltainen jysähtää tajuntaani ja mahaani vihlaisee jo ajatuskin, ettei Demi olekaan kotona meidän luona. Minulla on liian vähän aikaa jäädä petiin murehtimaan koiraa, mutta töissä ollessani ajattelen sitä koko ajan. Yritän asettaa tekohymyn naamalleni ja ottaa tilauksia vastaan mahdollisimman normaalisti, mutta en voi olla ylianalysoimatta asiaa, kuvittelen kaikki mahdolliset kauhuskenaariot päähäni ja mietin että mitä jos on jo liian myöhäistä ja ruokauntiin mennessä olen jo ihan puhki kaikesta siitä ajattelusta, puhumattakaan siitä miten kipeät jalkani ovat kun olen juoksennellut puoli päivää asiakkaiden luona.
"Lexi, onko kaikki hyvin?" Mary kysyy kun haukkaan haluttomasti palan juustosämpylästäni.
"Demi katosi eilen", kakaisen. Sen sanominen ääneen jollekulle tekee siitä realistisempaa ja kaksi kertaa kamalampaa.
"Voi ei... Tosi ikävä kuulla. Toivottavasti te löydätte sen vielä", Mary sanoo ja halaa minua lujasti. Joudun toistamaan ruokataukoni aikana vielä muutamaan kertaan alakuloni syyn, ja taas olen keskellä sitä ajatusvirtaa, jonka olisi halunnut jo katkaista. Syötyäni sen yhden vaivaisen sämpylän, heitän sen ympärillä olleen folionpalasen roskiin ja juon kupin kahvia omaan laskuuni, ja sitten astelen kahvilasalin puolelle kohdaten näyn, jota en todellakaan ole kaivannut viimeisen viikon aikana. Liam on palannut kuvioihin. Tavoistaan poiketen hän istuu pöydän ääressä, hän ei ole laskenut takkiaan tuolin selkämykselle ja minut nähdessään hän koukistaa minulle sormeaan. Olen näyttää hänelle keskisormea, mutta se olisi ehkä hiukan sopimatonta keskellä kaikkia niitä ihmisiä. Astelen hänen pöytänsä luokse vaikka se ei edes kuulu alueelleni ja seisahdun hänen eteensä.
"Hau", hän sanoo, virnistää ja nousee tuoliltaan. Sitten hän tepastelee ohitseni ja painelee ulos ovesta. Minä jään katsomaan hänen peräänsä hämmentyneenä.

Koko työpäivän olen kuin tulisilla hiilillä. Tahdon löytää Demin, tahdon koirani takaisin kotiin, tahdon mennä etsimään sitä. Kun viimein pääsen kotiin, olen miettinyt pääni puhki. Ja päätäni särkee kaikesta siitä ajattelusta.
"Moi", huudahdan päästessäni sisälle taloon. Potkin kengät jaloistani, kuulen kuinkaa Max huutaa heipat ja laitan takkini naulaan. Vien laukkuni huoneeseeni ja työvaateeni pesukoneeseen. Nälkäisenä astelen keittiöön, piipahtaen kylppärissä hakemassa päänsärkylääkkeen. Otan sen vesilasin kanssa ja sitten taiteilen itselleni muutaman voileivän ja keitän kahvia.
"Heti kun iskä tulee, niin me voidaan mennä etsimään Demiä", Max huikkaa lehden takaa.
"Joo", sanon lyhyesti ja nappaan palasen toisesta leivästä, kaadan kahvin kahteen kuppiin ja ojennan toisen Maxille, toisesta siemaisen itse. Istun veljeäni vastapäätä ja nakerran leipääni, juon kahviani ja odottelen milloin isä tulee kotiin. Noin varttia myöhemmin astun huoneeseeni etsiäkseni jostakin kaapista taskulampun ja jonkin hieman lämmittävämmän takin, kun tajuan erään asian. Mitä Liam sanoikaan tänään aiemmin?
"MAX!" huudan niin lujaa kuin keuhkoistani lähtee ja juoksen huoneeni ovelle välittämättä siitä, että meinaan liukastua kiiltävällä parketilla. Riuhtaisen oven auki ja lennähdän suoraan päin Maxia.
"Missä palaa?" tämä kysyy ja katselee minua kummissaan.
"Mä saatan tietää missä Demi on!" sanon ja juoksen Maxin ohitse eteiseen vetämään kenkiä jalkoihini. "Sun pitää ajaa mut sinne talolle, josta sä hait mut silloin viikko sitten", hoputan ja kiskon takkia niin vahdikkaasti ylleni etten huomaa kuinka laitan oikeaa kättäni väärään hihaan. Max huomauttaa minulle siitä, joten korjaan asian ja saan takin oikein päin päälleni. Vedän vetoketjun kiinni ja haen kännykkäni. Max seisoo edelleen paikoilleen jähmettyneenä ja tyhmä, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Hop hop! Mennään nyt katsomaan onko Demi siellä vai ei!" Max saa liikettä niveliinsä ja vetää takin ja kengät päälleen, nappaa autonavaimet ja me kiiruhdamme ulos ja autotalliin. Istumme äidin autoon ja Max lähtee ajamaan kyselemättä sen enempää. Koko automatkan mietin vain, olenko oikeassa, ja mitä aion sanoa sekä Maxille että Liamille jos olen väärässä, tai jos olenkin oikeassa.

Max pysäyttää auton Liamin talon eteen. Portit ovat kiinni, no niinpä tietenkin. Eihän mikään voi olla liian helppoa. Astun ulos autosta ja yritän etsiä jonkinlaista lukonavaajaa, kunnes muistan miten sen saa auki. Sormenjälkitunnistin nököttää edelleen sen samaisen tolpan päässä kuin viimeksikin. Kävelen sen luokse ja hetken pohtimisen jälkeen päätän kokeilla onneani. Painan sormeni tunnistimelle. Mitään ei tapahdu, portti ei aukea. Vedän sormeni pois ja katselen epätoivoisena ympärilleni.
"Lexi", Max huudahtaa pian autosta, jonka ikkuna on nyt avattu. Veljeni osoittaa tonttia kiertävää tiheää pensasaitaa sormellaan. Seuraan hänen sormeaan ja hänen katsettaan, ja näen jotakin valkoista kiinni aidassa. Hölkkään sen luokse, ja nostan lapun sormieni väliin. 'Tiesinhän minä, että tulisit. Koirasi turkista ei ole karvaakaan katkaistu, älä huoli, mutta takaisin et häntä saa, et ennen kuin suostut ehtoihini. En ole kotona, mutta senhän sinä varmaan jo arvasitkin. Tulen hakemaan sinut kyllä sitten, kun tarvitsen sinua...' Pitelen lappua käsissäni, luen sen vielä kerran lävitse ja annan sitten katseeni vaeltaa lapusta maahan, ja siitä taloon.
"DEMI", huudan ihan hetken mielijohteesta, mutta mitään ei kuulu. Rutistan lapun nyrkkiini, yritän vielä katsella josko jotakin näkyisi, mutta ei. Kävelen lannistuneena autolle.
"No?" Max kysyy huolissaan kun istun hänen viereensä. Tungen lapun taskuuni, laitan turvavyön kiinni ja olen siinä vaiheessa jos ehtinyt päättää mitä tehdä.
"Ei mitään. Etsistään Demi sit illalla kun iskäkin on kotona", sanon. En katso Maxiin päin, hän huomaisi silmistäni että valehtelen.
"Okei", Max huokaa lannistuneena ja ajaa pois talolta. Minua kalvaa nyt epätietoisuus jaa omaatuntoami kolkuttaa. Voi kuinka vihaankaan Liamia juuri nyt.

Liam -

"Siis eihän toi vaan ole sun koira?" Harry kysyy ja osoittaa harkkakämpän lattialla torkkuvaa valkoista karvaturria.
"Ei. Sen omistaja, Lexi, ei vain voinut ottaa sitä mukaansa lähtiessään serkkunsa luokse muutamaksi päiväksi. Se asuu mun luona pari päivää", sanon. Minua tavallaan inhottaa valehdella ystävilleni, mutta tavallaan olen ihan tietämätön syyllisyydestä ja omantunnontuskista sun muista. Ihmisyyteni on valunut kuin vesi hiekkaan, vaikka onhan sitä vieläkin jäljellä vaikka muille jakaa. Valehtelu vain kuuluu tähän juttuun. Ja suurinta salaisuuttani, jonka vuoksi valehtelen näille neljälle ja lukemattomille muille ihmisille, ei ole kertominen kenellekään, ikinä.
"Jaahas, jaahas...", Louis virnuilee ja on jo päästä alkuun jossakin hyvin tärkeässä kiusoitteluprojektissa, kun huoneeseen pamahtaa Paul ja muutama muukin ihminen, jotka ovat katsomassa harjoituksiamme.
"Noniin pojat, nyt pitää sitten tehdä kunnolla töitä, ja mieluiten kerralla oikein. Ei pelleilyä", Paul sanoo ja katselee meitä kaikkia vakavana ja hieman syyttävästi. Nyökkäämme, vaikka emmehän me tuota saarnaa ihan tosissaan ottaisi, ja ohjeiden mukaan avaamme äänemme. Samalla katselen Lexin koiraa ja mietin, kuinka hyvän välikappaleen olenkaan ottanut tähän väliin. Hänen äitinsä on seuraava, jos Lexi käy hankalaksi. Tai se hänen veljensä. Mutta katsotaan nyt ensin saanko hänet taipumaan tahtooni tuon rakin avustuksella.
"KESKITTYKÄÄ NYT!"

//hmm... Tämmöstä tällä kertaa, älkää tylsistykö kuoliaiksi :D

Tell it to the World - 3

Lexi -

Piiloleikki. Hippa. Kaikenlaiset pelit. Rakastin niitä pienempänä. Nyt minusta tuntuu, että olen joutunut keskelle yhtä suurta peliä, jossa yritän etsiä jotakin joka juoksee koko ajan karkuun. Olen lähellä selvittää koko vyyhdin, ja sitten joku sotkee kuvion ja minun on heitettävä noppaa uudelleen enkä pääse enää kiinni siihen, mihin jäin.

Liam ikäänkuin on se, joka juoksee pakoon. Hän ilmestyy joka työvuoroni aikana kahvilaan ja tilaa kahvin, maksaa sen ja jää odottelemaan. Käännän selkäni hänelle, laitan mukin kahvikoneen alle ja odotan että muki on täynnä. Kun käännyn takaisin häneen päin, on hän jo kadonnut johonkin. Joka kerta sama juttu. Olen joka kerta yrittänyt jäädä katsomaan häneen päin, mutta jokin minussa pakottaa kääntämään selkäni. Kuulen myös välillä ihan outoja ääniä ja luulen jonkun katselevan minua kotitaloni ikkunoista. Jos en pian löydä jotakin selitettä äänille, alan epäillä mielenterveyttäni. Olen sanonut äidilleni tästä, mutta hän vain väittää minun olevan väsynyt ja stressaantunut, ja että kuvittelen vain kaiken. Ehkä niin. Tavallaan toivoisin että kuvittelisinkin. Koska jos joku oikeasti seuraa minua paikasta toiseen, en usko että voisin tuosta vain jatkaa elämääni normaalisti. Mutta en oikein tiedä mitä ajatella Liamista. Se että hän ilmestyy ja katoaa tuolla tavalla joka ikinen päivä, on todella eriskummallista. Eräänä päivänä päätän ottaa sen puheeksi, kun hän ilmestyy kahvilaan. Hän vie takkinsa tutusti tuolin selkämykselle ja kävelee tiskille. Pyyhin juuri tiskiä ja katson hänen suuriin silmiinsä kun hän tulee kohdalleni.
"Liam. Mä tahdon jutella sun kanssa", pamautan. Liamin hymy hyytyy hieman. Sitten hän virnistää kahta suuremmin ja vinommin kuin ikinä aiemmin.
"No mutta. Sopiihan se", Liam sanoo ja nojaa tiskiin. Heitän rätin kädestäni väliimme ja nojaudun hieman häntä kohti. En edes tiedosta tekeväni niin. Katson miestä haastavasti silmiin ja kerron tahtovani johonkin julkiseen paikkaan keskelle ihmisjoukkoa ja sitten voimme keskustella asioista. Tai no, yritän sanoa niin, mutta aivan kuin suuni muodostaisi sanoja yksikseen, kuulen oman ääneni toteavan:
"Sinun luonasi yhdeksältä." Yritän korjata lausettani, mutta en saa suustani tulemaan enää pihaustakaan.
"Toki. Mä voin tulla hakemaan sut", Liam kehrää. Hänen silmiinsä syttyy jotakin, jotakin synkkää. Kylmät väreet juoksevat selkärangassani, mutta aivan kuin pakotettuna, nyökkään. Ja sitten kerron vielä osoitteeni tuolle kummajaiselle, enkä edes omasta tahdostani.
"Ottaisin kahvin", Liam hymyilee viekoittelevasti. Tiedän jo miten tarina päättyy. Huokaan, ja koska kukaan ei ole kassalla juuri nyt, laskutan kahvin, käännyn muki kädessäni laskemaan kahvit kuppiin ja jo kääntyessäni takaisin hörppään mukista itse. Aivan kuten arvasinkin, Liam on poissa. Juon kahvin itse loppuun ja mielessäni heitän Liamin suuntaan sarkastisen kiitoksen.

10 vaille yhdeksän seison kotini edessä pidellen kiinni laukkuni kantohihnasta ja väristen, ehkä kylmästä, ehkä pelosta. Minulla on jalassa mustavalkoraidalliset farkut ja yläosana ohut valkoinen villapaita. Ja takki sen päällä. Kengiksi olen valinnut mustat Converset. En ole laittanut meikkiä tai hiuksia mitenkään erikoisesti, mutta siististi toki tietenkin. Vaihdan painoa jalalta toiselle ja huokailen vähän väliä kyllästyneesti. Noin viiden minuutin kuluttua tumma auto - merkistä tai väristä ei saa selvää näin hämärässä - lipuu kohdalleni. Liam katselee minuun päin ja heilauttaa kättään kutsuvasti. Kävelen auton toiselle puolelle ja istun hänen viereensä etupenkille.
"Hei", sanon hiljaa, vain sanoakseni jotakin.
"Hei vain", Liam vastaa matalasti ja heti kun olen laittanut oven ja turvavyön kiinni, hän lähtee ajamaan poispäin talolta. Mietin ihan pienen hetken, pääsenkö sittenkään koskaan enää kotiin. Mutta karistan tuon ihan typerän ajatuksen päästäni ja keskityn suunnittelemaan mitä aion kysyä Liamilta. Hän ajaa pikkuista ylinopeutta kaupungin lävitse ja tulee lopulta Lontoon hiljaisimmalle alueelle. Hän ajelee muutamia kortteleita ympäri ja tulee lopulta erään hieman sivussa olevan talon eteen. Se ei ole mitenkään erikoinen muuten, mutta se on varmasti ainakin kaksi kertaa normaalin omakotitalon kokoinen ja etupihalle mahtuisi laiduntamaan muutama hevonen ja pari lehmää.

Liam ajaa sisään takorautaisista porteista jotka avautuvat painamalla ulkopuolella olevan tolpan päässä olevaa nappia - kaipa se skannaa sormenjälkiä tai jotakin, en ole ihan varma - ja sitten hän hurauttaa auton autotalliin, jossa on automaattisesti avautuvat ovet. Nousen autosta ja katselen hetken ympärilleni samalla kun läimäisen oven kiinni. Tallissa on moottoripyörä ja kaksi muuta autoa, joista toinen on sininen ja toinen ehkäpä musta.
"Tuletko sinä Lexi?" Liam kysyy ja minun ei auta muu kuin astella betonilattian ylitse Liamin perään, nurmikon poikki talon eteen ja portaita ylös ovelle. Liam aukaisee sen minulle ja päästää minut sisälle kiiltävän puhtaasen kotiinsa, jonka aulasta lähtevät valkoiset marmoriportaat yläkertaan, jossa on kattokruunu ja vaalea karvainen matto. Vasemmalle avautuu olohuone suurine vaaleine sohvineen ja nurkissa seisovine biljardipöytineen, ja oikealle taas jokin keittiön tapainen. Keskellä suurta huonetta on pieni saareke, jonka ympärillä on muutamia tuoleja ja huoneen takaseinää kiertää kiiltävä sivupöytä. Oma kotini tuntuu heti nuhjuiselta pahvilaatikolta. Eikä talo edes näyttänyt näin suurelta ulkopuolelta.
"Vau...", en voi estää itseäni henkäisemästä. Ilmeisesti Liam kuulee sen koska näen silmäkulmastani kuinka hän virnistää.

Riisumme kengät jaloistamme ja jätämme takit naulakkoon. Otan silti laukkuni mukaani. Vaikka minua kaihertaa kasa kinkkisiä kysymyksiä, en esitä niistä yhtäkään, vaan ihmettelen talon suuruutta ja sen prameaa sisustusta. Astumme kalliinnäköiselle parketille ja sitten Liam suuntaa kohti olohuonetta. En ole varautunut kaikkeen mikä minua siinä huoneessa odottaa. Ikkunat, jotka antavat etupihalle, ovat kaksi kertaa minun korkuisiani ja takaseinällä on valkoinen takka, jossa palaa kotoisasti tuli. Muutama eläimenpää on laitettu seinälle - minulla menee inhonväreet selässä kun katselen niitä. Elänparat - ja muutamia vanhoja tauluja. Yhdessä nurkassa on muutama suuri kirjahylly ja niiden edessä on biljardipöytä. Takan vieressä on iso televisio ja niiden edessä onn valkoinen sohva ja muutama nojatuoli. Pikkuinen pöytä on näiden keskellä ja sen päällä on muutamia kukkia maljakossa.
"Vau", toistan jälleen.
"Oliko sulla jotain muutakin asiaa kuin 'vau'?" Liam kysyy ja vetää minut vierelleen sohvalle.
"Itse asiassa oli", sanon ja ravistelen itseäni. Pidän huolta, että minun ja Liamin välillä on pieni välimatka, ja sitten katselen kohti takkaa kun avaan suuni. "Miksi sä katoat?"
"Enhän mä nytkään ole kadonnut mihinkään", Liam naurahtaa kolkosti.
"Äh, älä nyt viitsi... Kahvilassa. Tulet, tilaat kahvin ja lähdet maksettuasi", tuhahdan ja katson häneen muutamia sekunteja. Hänen katseestaan voi lukea pilkkaa. Sitten käännän katseeni poispäin.
"Muuten en saisi sinua kiinnostumaan minusta enkä pääsisi lähelle sinua, joka minun tarvitsee tehdä saadakseni juoda sinusta", luulen kuulleeni. Ihoni menee inhosta kananlihalle. Kuulinko väärin? Mitä ihmettä?
"Toistaisitko?"
"Koska minulla on tylsää. Teen niin koska olen tylsistynyt", Liam vastaa. Naamani on varmasti kuin kysymysmerkki, mutta Liam ei sano enempää.
"Puhutko sä totta?"
"Voi olla, voi olla etten", Liam sanoo ja virnistää raivostuttavasti, omahyväisesti. Hän ristii kätensä takaraivonsa taakse ja nojautuu tyynyille.
"Miksi sä et voi koskaan vastata yksiselitteisesti, niin että muutkin ymmärtäisi sun puheet?" kysäisen vain jatkaakseni puhumista. Minun tulee yhtäkkiä kylmä ja minulla on tosi ahdistava olo.
"Koska tykkään peleistä", Liam sanoo hiljaa ja matalasti. Hänen karhea äänensä tunkee tajuntaani ja kylmät väreet juoksevat pitkin selkärankaani. Tunnen niskani jännittyvän ja kaikki aistini terävöityvät. Siirrän lievästi pelokkaan katseeni Liamin silmiin jotka ovat yhtäkkiä yötäkin tummemmat, jollakin mystisellä tavalla todella seksikkäät ja aivan varmasti ne tietävät minulle suuria hankaluuksia. Hänestä tulee saalistaja ja minä olen uhri, joka rukoilee viimeiseen asti henkensä säästämistä.
"Millaisista?" kysyn ääni väristen ja nielaisen niin lujaa, etten ihmettelisi yhtään vaikka Obamakin olisi kuullut.
"Kaikenlaisista."
"Sepä... sepä kiva", sanon ja katselen edelleen Liamia silmiin. Olen joskus lukenut jostakin ettei eläimille saisi näytää pelkoaan koska ne käyttävät sitä hyödykseen, ja että toisia eläimiä ei saa tuijottaa silmiin koska ne tulkitsevat sen hyökkäykseksi.* Nyt tunnen olevani samassa huoneessa verenhimoisen eläimen kanssa, ja rikon molempia sääntöjä erittäin rankasti. Mutta en voi kääntää katsettani. En vaikka yritän. Niskani on jähmettynyt, pääni ei käänny milliäkään ja silmäni tapittavat Liamin pohjattomilta näyttäviä silmiä jotka imevät kaiken valon ympäriltämme.
"Eikö olekin?"

Liam -

Lexi tuijottaa minua peloissaan. Näen hänen silmistään, kuinka hänen pelkonsa vain kasvaa hetki hetkeltä, kuulen hieman liiankin selvästi kuinka hänen sydämensä pyristelee kuin pikkuinen kolibri, takoo ajatuksiani hajalle mahukkaalla äänellään, näen hänen kaulasuonensa sykkivän pulssin tahtiin ja kuulen kiivaan, pinnallisen hengityksen.
"Sä et oo normaali", Lexi vinkaisee ja nostaa kättään ja käytää sitä sinisissä hiuksissaan. Näen kuinka käsi tärisee kuin haavanlehti.
"Enkö?" kysyn ja virnistän. Minulla tekee tiukkaa pitää kulmahampaat ikenien sisällä. Mutta yritän silti. Uhrin luottamus on tärkeintä tässä vaiheessa, myöhemmin sillä ei ole enää väliä. Silloin ainoa asia joka merkitsee on veri, tuo punainen paholainen, paksu ja kuuma neste joka pyörteilee kielellä ja poksahtelee suussa ja ravitsee meidät. Vesi herahtaa kielelleni ja minun on lopetettava virnuilu hetkeksi vetääkseni kulmahampaat takaisin ikeniin.
"Et. Et todellakaan. Sä olet joko mielipuoli tai joku, jota ei ole edes olemassa tässä maailmassa", Lexi sanoo ja hänen äänensä värisee pahoin. Hän näyttää pidättelevän itkua, tai kirkumista. Tai molempia. Myös hänen hento vartensa tärisee aivan kuin hän olisi erittäin kylmissään. Päästän hänen katseensa otteestani hetkeksi noustakseni ja etsiäkseni viltin. Uhrin luottamus on vielä saavuttamatta... Nousen sohvalta ja kävelen aulan lävitse keittiöön ja haen kodinhoitohuoneesta, keittiön takaa, viltin. Kun tulen takaisin olohuoneeseen, on se tyhjä. Kuulen heikosti rajua huohotusta yläkerrasta. Lasken viltin sohvan kulmalle ja kipaisen yläkerran aulaan. Seuraan nyyhkeeksi muuttunutta ääntä ainoalle lukitsematta jääneelle ovelle, joka sattuu olemaan makuuhuoneeni ovi, ja avaan sen. Huoneessani on parveke, ja sen ovi on raollaan. Astelen ovelle, avaan sen kunnolla auki ja näen miten yhdessä nurkassa Lexi halaa polviaan ja itkee hiljaa. Hän säikähtää kun hymähdän.
"Mä- mä tahdon kotiin", Lexi sanoo ja yrittää ilmeisesti estää ääntään sortumasta puhumalla hieman lujemmin kuin aiemmin.
"Mutta vastahan sä tulit", virnistän.Verenhimoni ei ainakaan laannu siinä kuunnnellessani tytön sydämen entistä villimpää taontaa.
"Mä en tahdo jäädä tänne sun kanssasi. Mä haluan kotiin nukkumaan", Lexi nyyhkäisee. Sitten hän ampaisee ohitseni enkä edes yritän estää häntä, kun hän ryntää ulos huoneestani meikit poskille valuen, laukku reittä hakaten. Astelen rauhallisesti hänen perässään, ja kun seuraavan kerran näen hänet, hän on lyyhistynyt alakerran aulan valkoiselle matolle. Uhrit, jotka sekoavat näin, ovat minusta niitä kaikkein ärsyttävimpiä. Ne jotka laittavat vastaan ovat kivompia. Heidän kanssaan voi jopa tapella ja heidän epätoivoisille vastustamisyrityksilleen voi nauraa kavereiden kesken sitten myöhemmin. Olisinpa valinnut mielenkiintoisemman kohteen. Mutta yleensä ne typerät blondit tai sisukkaat brunetet omistavat laimean veren eikä se tee saalistamisesta yhtään sen palkitsevampaa kuin tämäkään.

Lexi -

Henkeni ei tunnu enää kulkevan, huohotan itkukohtauksen kourissa ja kuulen askelia takaani. Mutta en jaksa nousta, en jaksa laittaa vastaan kun olkavarteeni tartuaan ja minut vedetään ylös.
"MENE POIS!" huudahdan itkuisesti ja yritän repäistä itseni irti Liamin otteesta.
"Mitö jos sinä olisitkin se joka menee pois? Voin viedä sinut kotiin", Liam tarjoutuu. Mistä tuo yllättävä avuliaisuus?
"Mä en tahdo sulta mitään, edes kyytiä kotiin. Mä soitan mun veljelle ja se tulee hakemaan mut. Eikä me nähdä enää ikinä!" huudahdan.
"Oletko sä iha varma?" Liam virnuilee ja päästää kädestäni irti. Horjahdan hiukan eteenpäin mutten silti kaadu.
"OLEN!"
"Selvä, ihan kuinka tahdot", Liam hymyilee raivostuttavasti, ojentaa minulle takkini ja minä repäisen sen peloissani hänen kädestään. Pyyhin sottaantuneet meikkini kämmenselkääni ja puen takin pikavauhtia päälleni ja kengät jalkoinini. Sitten otan laukustani kännykän ja valitsen jo osoitekirjasta veljeni numeroa.
"Hyvää illanjatkoa", Liam virnistää avatessaan minulle oven. En sano hänelle mitään, kävelen vain jalat täritsen hänen ohitseen ja kun olen mennyt portaat alas, kuulen kuinka ovi takanani suljetaan. Mutta silti minulla on tunne että minua tuijotetaan. Yh, mietin mielessäni, kuinka inhottavaa. Soitan Maxille ja kun hän lopulta tulee hakemaan, olen kylmissäni ja peloissani. Nousen auton etupenkille ja Max lähtee ajamaan.
"Onko kaikki hyvin?" Max kysyy ja katsahtaa minua huolestuneesti ja kääntää sitten katseensa tiehen.
"On."
"Eikai sinulle käynyt mitään? Eikai sinua satutettu?"
"Ei. Se tyyppi oli vaan täysi kusipää, mä en tahdo nähdä sitä enää", huokaan. Nyt olen pikemminkin vihanen. En saanut tarvitsemiani vastauksia ja näytin pelkoni eläimelle, joka käyttää sitä vielä hyväkseen. Vaikka sanoin etten tahdo nähdä Liamia enää, olen varma ettei tuo kerta ollut viimeinen.

*mulla ei oo mikäälaisia vedenpitäviä todisteita, voi olla että höpöttelen jotaki iha omaa :D
//noniin. Julkaisin tän nyt vihdoikin. Luku on mitä on, puolunessa tässä kirjottelin jotakin ja nyt pitäisi nukkumaan mennä. Toivottavasti piditte, ettekä välitä niistä miljoonasta k-virheestä joita teksti sisältää. Hyvää yötä!

Tell it to the World - 2

Lexi -

Seuraavana aamuna tunnen kuinka jokin kevyt laskeutuu sängylleni ja hyörii hetken ympärilläni. Kuuluu läähätystä ja vinkunaa, ja sitten jokin lämmin ja kostea koskettaa otsaani. Avaan toista silmääni nähdäkseni herätyksen syyn. Valkoinen karvainen naama uiskentelee hämärään näkökenttääni ja kuuluu innostunut haukahdus.
"Hei Demi", sanon hiljaa ja silitän rakkaan westieni turkkia. Demi työntää kuononsa lähelle naamaani ja nuolee poskeani. "Odota, mä nousen ihan kohta viemään sua lenkille", mumisen ja käsken koiran alas sängystäni. Se vinkuu lattialla niin kauan, että herään kunnolla, puen kylpytakin päälleni ja otan sen hihnan esille eteisen naulakosta. Sujautan pannan koiran kaulaan ja avaan asuntomme oven. Ilma ulkona on jotakin viileän ja sopivan väliltä. Se piristää minua ja ilmeisesti pieni lenkki postilaatikolle tekee Demillekin hyvää. Menemme yhdessä sisälle ja minun on aika keittää kuppi vahvaa kahvia. Luen samalla aamun lehteä, ja odotan vanhempiani kotiin. Tosin kello ei ole kuin 11, ja jos he ovat valvoneet vielä myöhempään kuin minä eilen, voi herääminen tähän aikaa tuntua mahdottomalta tehtävältä. Juotuani kahvin ja syötyäni muutaman salaatinlehdellä höystetyn sämpylän puen päälleni mustat farkut, mustan topin ja sen päälle siniruudullisen kauluspaidan. Jätän sen auki ja laitan vielä nopeasti pallokuvioiset sukat jalkoihini. Meikkaan ja laitan hiukseni löysälle nutturalle. En ehdi muuta tehdäkään, kun puhelimeni jo soi. Nostan muutaman kuukauden vanhan Samsungin laukkuni pohjalta ja huokaan raskaasti kun näen että soittaja on pomoni. On hänellä pokkaa pyytää minua töihin vapaapäivänäni. Vastaan joka tapauksessa, koska eihän minulla ole muutakaan tekemistä kuin olla töissä.

"Lexi, anna anteeksi että mä joudun häiritsemään sua näin vapaapäivänä mutta Dawn tuli kipeäksi ja hänen piti tuurata Louisea joka on Espanjassa ja nyt en saa ketään hoitamaan hänen pöytiään...", pomoni, neiti Vanessa Green, vouhkaa ja minä kiristelen hampaitani. Onneksi hän ei näe minua nyt.
"No ei se haittaa. Mä voin tulla käymään siellä. Monelta Dawnin olisi pitänyt päästä kotiin?" kysyn ja kävelen talon halki keittiöön. Otan sivupöydän alalaatikosta paperinpalan ja kirjoitan siihen ensimmäisellä käteeni osuvalla kuulakärkikynällä missä olen ja monelta tulen.
"Vuoro alkaa kahdenkymmenen minuutin päästä ja päättyy kuudelta", Vanessa kertoo. Normaali kuuden tunnin vuoro. Okei, sen voisin vielä hoitaa.
"Hyvä on. Mä tulen ihan kohta. Ai mutta mun kaikki työasut on pesussa", muistan vielä.
"Ei se haittaa, täällä on muutama ylimääräinen, varmasti myös sinun kokoasi."
"Selvä. Nähdään kohta", sanon ja kun olen sulkenut linjan, huokaan taas. Sitten lähden pakkaamaan laukkuuni avaimia, lompakkoa ja puhelintani. Olen töissä muutaman kilometrin päässä olevassa kahvilassa. Palkkani ei ole suuri, mutta juuri nyt paljoakaan töitä ei ole tarjolla. Tahtoisin olla freelancervalokuvaaja, mutta koulutuspaikkoja ei ole vapaana ja joudun odottelemaan vielä pitkään ennen kuin paikat vapautuvat. Siihen asti yritän ansaita itse rahaa. Oma asuntokin voisi olla kiva, ikääkin kun minulla on mittarissa tuo maaginen 20. Tällä palkalla ei sitä kylläkään saa. Mutta tyydytään siihen mitä on.
"Okei Demi, ole kiltti tyttö. Max vie sut ulos kun se tulee kotiin", sanon eteisessä istuvalle koiralle ja vedän kenkiä jalkoihini. Sitten laitan vihertävän kangastakin ylleni, vedän vetoketjun kiinni ja napit myös. Vedän eteisessä olevan tuulikaapin ylähyllyltä mopokypärän ja sitten sanon vielä heipat Demille ennen kuin astun ovesta ulos, tarkistan että ovi on lukossa ja kävelen autotalliin. Sen ovessa on sama numero kuin asunnossamme, 2. Avaan oven ja ajan skootterini ulos tallista. Vedän vielä tallin oven kiinni ja kypärän päähäni. Autoonkaan minulla ei ole varaa, enkä edes tarvitse sitä mihinkään. Skootterillakin pääsee ihan hyvin paikasta toiseen! Istun kyytiin, laitan laukkuni olkahihnan pääni ylitse ja lähden sitten ajamaan kohti työpaikkaani.

Liam -

Näen Lexin astuvan ulos kakkosasunnosta. Seuraan puiden varjosta kuinka hän kävelee pikkuisella kakkosella merkittyyn talliin. Hetken odoteltuani hän ajaa skootterilla ulos ja laskee tallin oven alas. Sitten hän laittaa kypärän päähänsä, kiipeää skootterin kyytiin ja laittaa vielä laukkunsa paremmin. Hän lähtee ajamaan ja minun on piilouduttava paremmin puun taakse kun hän menee ohitseni. Kun hän on hieman kauempana, kävelen autolleni ja istun ratin taakse. Survaisen kaasua ja kaasutan kohti samaa suuntaa, jonne Lexi hetki sitten katosi.

Lexi -

Heti kun pääsen kahvilan pihalle, vien skootterini työntekijöiden parkkiin kahvilan taakse ja juoksen takaovesta sisään. Menen työntekijöille tarkoitettuun pukuhuoneeseen ja heitän laukkuni ja takkini kaappiin. Sitten haen Vanessan ohjeiden mukaan pesuhuoneesta - joka on pukuhuoneiden yhteydessä, siellä sijaitsevat myös vessat ja suihkutilat - itselleni työasun ja vaihdan sen pikavauhtia; valkoiset farkut, valkoinen t-paita jonka rintamukseen on painettu kahvilan nimi ja logo. Pesen kädet, laitan vyötärölleni esiliinan ja menen sitten kahvilan puolelle. Louisen pöydät ovat ikkunoiden vieressä. Ja ensimmäinen asia jonka joudun tekemään, on putsata yksi pöytä sämpylän muruista. Kun olen tehnyt sen, alan tarjoilla pöytiin kahvia, erilaisia leivonnaisia ja pikkusuolaisia. Työ sujuu hyvin, koska olen jo niin harjaantunut. Lisää pöydänpyyhkimistä, tarjoilua ja sitä jatkuu aina ruokataukoon asti taukoamatta. 20 minuuttia ruokataukoa ja eiköhän sitä mennä taas. Kun astun uudelleen kahvilan puolelle, huomaan viimeisessä minun - Louisen - pöydässä istuvan erittäin tutunnäköisen miehen. Tämä jättää takkinsa tuolin selkämykselle ja astelee kassalle. Yleensä kassalla työskentelevä Mary on vielä syömässä viidellä minuutilla myöhästynyttä lounastaan, joten minä menen ottamaan miekkosen tilauksen. Heti kun hän seisoo tiskin takana, tajuan että Liamhan se siinä.

"Heippa. Mitäs sulle?" kysäisen.
"Sinun veresi laimentamattomana, kiitos." Päässäni pyörii. Mitä hän sanoi?
"Anteeksi?" kysyn ja Liam vastaa että ottaisi mielellään kahvia. Silmiäni räpytellen laskutan kahvin ja toistelen mielessäni että minun on täytynyt kuulla omiani.
"Odota tässä, mä laitan sen kahvin nyt samantien sun mukaan", sanon ja käännyn hyvän tekosyyn varjolla poispäin hänestä ja hänen hurmaavasta hymystään, jossa ei ole kaikki kohdallaan. Se hymy ei ole iloista. Se on tekohymy, ehdottomasti. Laitan pahvimukin kahvikoneen alle ja musta neste valuu mukiin. Kun muki on täynnä, laitan ohuen puulastan mukiin, jotta sekoitus onnistuisi. Sitten käännyn takaisin tiskiä kohti ja kohotan katseeni.
"Mitä helvet-", pääsee suustani. Liam ei seiso enää siinä, hänen takkinsakaan ei ole enää tuolinselkämyksellä. Seison paikallani ällistyneenä pidellen käsissäni kahvimukia. Seuraava asiakas on jo tulossa kassalle, mutta minä vähät välitän. Oliko Liam edes täällä? Näinkö omiani, haaveilinko vain?
"Lexi! Anteeksi, mä jatkan tästä", Mary kuuluu sanovan takaani. En vastaa mitään. "Oot ihan kalpea. Ootko säkin tulossa kipeäksi?"
"Ehkäpä", mutisen, lasken kahvin tiskille ja käännyn kannoillani. Menen työntekijöiden pukuhuoneeseen, kävelen pesuhuoneeseen ja sieltä naistenvessaan. Pesen kasvoni kylmällä vedellä, korjailen meikkiäni ja palaan sitten takaisin kahvilan puolelle. Liam ei ole tullut takaisin, joten päätän että olen kuvitellut koko jutun ja jatkan töitäni. Takaraivossani hakkaa silti; mitä jos en kuvitellutkaan?

//sori, taas tulee tämmönen lyhyt :( mutta toivottavasti piditte! Oon liian laiska tekemään oikolukua joten anteeksi kaikki kirjoitusvirheet

Demi (kuva ei ole mun, eikä mitkään muutkaan kuvat, Weheartitistä oon tän hakenu)

Tell it to the World - 1

HUOM! Lopeta lukeminen jo nyt jos fantasia ei oo sun juttu. Seuraava tarina tulee olemaan aikalailla fantasiaton!

Lexi -

Istun hiljaa paikallani keskellä sitä suurta väkijoukkoa, joka juhlii serkkuni häitä. Kukaan ei huomaa minua. Kukaan ei välitä minusta. Tai ehkä se vain tuntuu siltä. Huokaan näreissäni. Olen pynttäytynyt äidin ja minun yhteistuumin valitsemaan valkoiseen, vaaleanpunaiseen vivahtavaan mekkoon, jonka koko yläosa on koristeltu hopeisin leikkitimantein. Tai ehkä en ovat paljetteja. Jotakin kimaltavaa. Ja mitä varten? Toisaalta, Perrien ja Zaynin juhlathan nämä toki ovatkin. Ei kenenkään tarvitsekaan katsella minua. Juhlakalu on aivan eri ihminen. Heilutan jalkojani, joihin olen laittanut valkoiset korkokengät ja pöyhin hieman sinistä hiuskuontaloani. Voisin ihan hyvin lähteä eikä kukaan huomaisi. Sitä paitsi, ei Perrie ole minun oikea serkkuni. Puoliserkku vain. Minut adoptoitiin Australiasta Englantiin kun olin ehkä puolivuotias. Vanhempani olivat liian nuoria huolehtiakseen minusta, ja antoivat minut adoptioon. En ole koskaan oikein ajatellut vanhempiani, niitä biologisia, mutta joskus iltaisin he vain pälkähtävät päähäni ja alan ajatella miten erilaista elämäni olisi jos asuisin siellä mistä olen lähtöisin oman oikean perheeni kanssa.
"Psst!" kuuluu ääni takaani ja katsahdan äänen suuntaan. Näen vain hämärtyneen metsäkaistaleen ja hieman kauempana kuun valossa kylpevän järven. Suuri kartano, jossa juhlat ovat, on täynnä meteliä ja välkkyviä valoja. Ihmisiä tepastelee ulkonakin muutama. Käännän pääni pois metsän suunnasta ja nousen koristeelliselta tuolilta. Kuulen taas sen saman suhisevan äänen, joka on varmasti lähtöisin ihmisestä ja käännähdän salamana katsomaan metsään. Mitään ei näy. Ehkä se on vain joku Zaynin tai Perrien kiihkoileva fani joka ei ole vielä luovuttanut ja lähtenyt kotiin juhlapaikan läheltä. Päättäväisesti käännähdän kannoillani ja kävelen nurmikon poikki sisälle kartanoon. Etsisin veljeni käsiini ja hiippailisin sitten kotiin. Kukaan ei tarvitsisi minua täällä.

Liam -

Äh, hän pääsi pakoon, sihahtelen mielessäni pensaikon suojassa. Siniset hiukset selän puolella roikkuen Lexi katoaa sisälle kartanoon ja minä jään nuolemaan näppejäni. Nyt pitäisi varmistaa että törmäämme uudelleen. Juoksen etupihan poikki kartanon ovelle ja siitä suureen saliin. Menen paikalleni istumaan ja sanon muille käyneeni vessassa. he näyttävät nielevän valheeni ihan liian helposti. Nyt pitäisi vain odotella...

Lexi -

"Lexi!" kuuluu ylipirteä ääni ja korkojen reipasta kopinaa vasten vanhaa puista lattiaa. Huokaan ja liimaan kasvoilleni tekohymyn. Sitten käännyn ympäri ja kohtaan tätini katseen.
"Hei", sanon hiljaa. Viimeinen ihminen jonka tahdon nähdä on täti Barbara.
"Mitäs sinä teet täällä ihan yksin?" Barbara kysyy ja puristaa kädessään viinilasia kuin se olisi häntä vedenpinnalla pitävä pelastusrengas.
"Ajattelin etsiä Maxin ja lähteä kotiin", sanon. Vaikka eihän asia tuolle vanhalle naimattomalle luuskalle olisi kuulunut millään muotoa.
"Voi ei, älähän nyt", täti sanoo ja hörppää viinilasistaan. Sitten hän ottaa kiinni käsivarrestani ja retuuttaa minut sisemmälle saliin, jossa juhlat ovat edelleen käynnissä. Suuri kello salin oven yläpuolella näyttää jo hieman yli puoltayötä.
"Barbara, mä tahtoisin vain mennä kotiin...", ruikutan voimattomana.
"Minä löydän sinulle seuraa! Et tahdo lähteä täältä enää ikinä kun olemme valmiit", täti höpöttää kännissä ja kittaa viinit lasistaan. Kierrämme virvokepöydän kautta, jotta täti saa uuden lasillisen ja sitten aloitamme seuran etsimisen. Näen yhdessä vaiheessa Maxinkin, mutta täti ei päästä kädestäni irti enkä voi mennä hänen luokseen.

"Lexi! Nyt minä löysin sulle seuraa!" täti kuuluttaa kovaan ääneen kun lähestymme pöytää jossa istuu kolme nuorta miestä ja nuori nainen. Poskeni helahtavat punaisiksi ja yritän olla katsomatta heihin. He ovat satavarmasti kuulleet tätini innostuneen huudahduksen. Ja olen jokatapauksessa tunnistanut heidät. Osa Zaynin bändiä. Ja yhden jäsenen tyttöystävä. Ihan mukiinmeneviä tyyppejä, mutta näin rättivässyneenä jopa lempi-ihmiseni Max alkaa ärsyttää. Hyvä on, rättiväsyneenä kaikki on ärsyttävää.
"Pitäkäähän tästä yksinäisestä kullanmurusta huolta", täti Barbara hymyilee pöydän ääressä istuvalle joukolle ja vetäisee sitten pöydän alta tuolin. Hän istuttaa minut sille ja vaappuu sitten salin poikki uudelle viinilasilliselle.
"Anteeksi, mä en mitenkään tahdo tungetella... Mä lähden heti kun täti ei enää näe", solkotan naama punaisena.
"No mutta vastahan sä tulit", kehrää ruskeahiuksinen mies ruskeat silmät levällään. Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan..?
"Äh, älä esitä että sä haluat mut tähän. Mä en ainakaan halua, ainoa asia mikä miellyttäisi mua nyt olisi se että löytäisin veljeni ja tämä antaisi minulle kyydin kotiin jotta pääsisin nukkumaan", pamautan hiukan tökerösti ja yritän etsiä veljeäni katseellani.
"Mä voin heittää sut kotiisi", mies hymyilee hurmaavasti.
"Ei tarvitse-", yritän torjua miehen avuntarjouksen, mutta tämä nostaa kätensä ylös. 
"Mä haluan." Saan vihdoin päähäni että hänen nimensä on Liam. Muut pöydässä istuvat ovat Harry ja Louis, sekä tämän tyttöystävä jonka nimeä en olisi muistanut vaikka se olisi seissyt päällään ja laulanut Unkarin kansallislaulua edessäni.
"No hyvä on", huokaan uupuneena.
"Mä tulen pian takaisin", Liam sanoo ystävilleen ja niimpä me lähdemme kävelemään väkijoukon poikki. Törmäämme matkalla vielä Perrieen ja Zayniin, ja kun kerron lähdöstäni, nämä ovat ensin hiukan pettyneitä mutta hyväksyvät asian ja toivottavat hyvää yötä. Haen kartanon yläkerrasta takkini ja laukkuni ja sitten menemme Liamin autolle. Laitan veljelleni viestin jossa kerron menneeni kotiin ja kenen kyydissä. Vanhempani jäävät muiden juhlavieraiden tapaan kartanolle nukkumaan mutta minä en kestä yhtään enempää melua tai epämiellyttäviä sukulaisia, joten valitsen mieluummin yksinäisen illan kotona. Liam kaasuttaa pihalta pimeän metsän halki kulkevalle tielle ja sitten Lontoon keskustan lävitse kotiini. Kello lähestyy yhtä, ja auton hurina saa minut unisemmaksi kuin olin aikaisemmin. Onneksi matka menee nopeasti.

"No tuota... Kiitos kyydistä Liam", sanon kun auto on pysähtynyt pikkuisen rivitalon pihaan. Taloja on rivistössä neljä, ja ne kaikki ovat samanlaisia, punatiilisiä ja pikkuisen etu- ja takapihan omaavia. Kaksi taloa on yhdessä ja toisen ja kolmannen talon välissä pieni väli. Liam hymyilee minulle sitä samaa hurmaavaa hymyä kuin aiemmikin ja nousee autosta avaamaan minulle oven.
"Ei kestä kiittää. Toivottavasti me törmätään vielä", Liam myhäilee ja samalla kun minä kaivan kotiavaimia taskustani, Liam hyppää autoonsa ja ajaa tiehensä.

Liam -

Ajan auton kulman taakse ja jään odottamaan että Lexi on sisällä talossa. Painan talon numeron muistiin ja menen sitten takaisin autolle. Tätä saalista täytyy pitää silmällä. Lähden ajamaan takaisin juhlapaikalle jotten herättäisi kenenkään epäilyksiä, varsinkaan saaliin itsensä.

//sorry, jotkut teistä ei varmaankaan voi sietää tällästä fantasiapölpötystä, mutta koska olen massateini niin halusin seurata muiden fanficblogien kaavaa ja kirjottaa fantasiatarinan. Seuraavasta tarinasta yritän taas tehdä mahdollisimman tavallisen. Mutta niin. Tää ei oo kylläkään mikään mun vahvin laji että kattoo nyt mitä tästä tulee :DD

Lexi

 

Ja Lexin mekko

 

Toivottavasti piditte kaikesta huolimatta, nyt mun pitää lähteä nukkumaan, siksi tämmönen lyhyenpuoleinen luku tänään!