It's my life - 9

Herään aamulla siihen kun Sammy ravistelee minua olkapäistä ja hokee nimeäni.
"Mitä nyt?" kysyn aamu-unisesti ja yritän kääntää kylkeä.
"Sun äiti hakee meidät viidentoista minuutin päästä ja sä et oo edes noussu!" Sammy vaahtoaa.
"Samantha Wayne, anna mun nukkua kaks minuuttia vielä...", anelen. Mutta Sammyhan ei anna periksi. Hän nostaa minut väkisin istumaan sängylle ja läpsii molempia poskiani hellästi.
"Sun äiti sano että meidän pitää oottaa sitä tuolla alhaalla kadulla. Sä tiedät että se vihaa myöhästelijöitä", Sammy sanoo, tai melkein huutaa saadakseen minut hereille.
"Okei, okei, mä nousen ylös", sanon ja heitän peiton päältäni luoden ärtyneen katseen ystävääni. Tämä hymyilee ja nyökkää, nousee sängyltäni ja alkaa pakata minunkin tavaroitani. Omat matkalaukkunsa hän on jo pakannut ja laittaut eteiseen valmiiksi lähtöä varten. Laahustan kylppäriin, pyyhin unihiekkaa silmistäni kämmenselälläni ja alan sitten meikata ja tehdä muita aamutoimia.

Olen valmis ennätysajassa, ja minulle jää vielä 5 minuuttia aikaa pukeutua ja auttaa Sammya pakkaamaan tavaroitani. Raahaamme tavarat alas kadulle, ja muutaman kymmenen sekunnin päästä äidin auto pysähtyy vähän matkan päähän meistä. Tarkistan vielä että puhelin, lompakko ja aurinkolasit ovat farkkujeni taskuissa ja sitten raahaamme Sammyn kanssa matkalaukkumme autolle. Äiti avaa takaluukun, paiskaamme tavarat sinne ja sitten istumme autoon. Matka kohti kotia alkaa, ja minä jätän LA:lle hiljaiset jäähyväiset.
"Miten keikka meni?" äiti kysyy rupattelusävyyn kun kiidämme isoa tietä tihkusateen ripotellessa hiljalleen kuivaan maahan.
"Ihan hyvin", sanon ja katselen ikkunasta ulos. Maisemat vilahtelevat ikkunan takana ja sadepisarat osuvat ikkunaan yhä kovemmalla tahdilla. Tätä sadetta luonto on odottanut kauan.
"Mitäs tuo nyt oli tarkoittavinaan?" äiti nauraa ja kääntyy liittymästä oikealle. Kuulen etäisesti ukkosen jyrinää, joka peittyy Sammyn puheeseen:
"Musa oli hyvää, kirkuvat fanit kävi hermoille ja sit me tukittiin esiintyneen bändin tie nimmarienjakopaikalle. Sitä se kai tarkottaa."
"Vai niin", äiti hymähtää huvittuneena. Hän kääntää radion päälle ja hyräilee biisien mukana. Minua väsyttää ja olen edelleen hermona onko Niall vastannut minulle mitään. Katselen vain koko matkan ikkunasta ulos, ja kun pyhsähdymme syömään, otan pikkulinnun annoksen ja närkin sitä. Äiti on lähellä hermostua, joten ostan itselleni matkaevääksi voileivän saadakseni hänet vakuuttuneeksi etten ole dieetillä tai masentunut.

Pitkän ja puuduttavan matkan jälkeen olemme vihdoin kotona. Viemme Sammyn ensin, ja lupaan soittaa hänelle heti kun Niall on vastannut. Sitten ajamme kotiin. Heti kun olen talon oven sisäpuolella, pinkaisen huoneeseeni matkalaukkuineni, puran sen niin nopeasti kuin pystyn, vien likaiset vaatteet pesuun ja heitön matkalaukun sängyn alle. Sitten kaivan puhelimeni farkkujeni taskusta ja avaan näytön lukituksen. Katson etusivun alalaitaan, ja kirjekuorta esittävän kuvan päällä on pieni punainen ympyrä jonka keskellä on pikkuinen ykkönen. Käyn makoilemaan sängylleni, ja sydän hakaten painan kirjekuoren kuvaa. Kestää hetki, että pääsen näkemään viestiketjut ja tuon tulleen viestin. Tällä kertaa se on todella Niallilta.

"Hei Ivy. Ai se olit sä. Mä jo luulin et se oli joku hullu fani, joka oli saanu mun numeron selville jostain. Niistä kun ei ikinä tiedä. Mut niin... Se juttu silloin Irlannissa. Umh... Mä en tiedä miten mä muotoilisin tän niin että se kuulostais ees jotenki järkevältä. Mut mä voin yrittää. Siis mä en ollu vihainen sulle. Vaan itselleni. Ja maailmalle joka oli antanu sun lähteä pois mun luota. Koska silloin kun sä lähdit... Joku osa musta lähti sun mukana, uskotko? Ja mä tajusin sinä päivänä, että mä... Joo, on tosi tökeröä sanoa se nyt, viestin välityksellä, kun oisin voinut vuosia sitten sanoa sen sulle face to face, mut mä oon rakastunu suhun. Ja silloin kun sä muutit, mä ajattelin että nyt mun mahikset on menny. Että sä oot jo kohta jonkun surffipojan kanssa ja unohdat mut. Siksi mä olin vihainen. Että maailma oli lähettäny sut pois. Ja oli tosi tyhmää olla semmonen jörö sulle, mut se tuntu silloin paremmalta idealta kuin näyttää oikeet tunteeni. Uskothan sä mua? Ja se kun mä hymyilin sulle... Se tuli oikeesti suoraan sydämestä. Mä en valehtele. Tai no ethän sä sitä voi tietää, mutta sun on vain uskottava mua. Sä et käy mun hermoille. Mä rakastan sua. Ja mä voin todistaa sen. Meillä on keikka muutaman päivän päästä New Yorkissa. Oisko ylivoimasen vaikeeta raahautua sinne mun luokse kahville? Mä odotan vastausta, Ivy. Ihan sama kauanko se vie", luen hijaa ääneen kyyneleet valuen hiljalleen poskilleni. Ne ovat pikemminkin ilon ja helpotuksen kyyneleitä kuin raivon ja surun. Lasken puhelimen kädestäni vieressäni olevalle tyynylle, pyyhin kyyneleitäni ja hengittelen syvään. Kun olen rauhoittunut hieman, otan puhelimen takaisin kouraani ja näpytän vastauksen.

Niall -

Istun syömässä Subwayssa, yksin. Muut pojat ovat kai kaupoilla siinä ostoskeskuksessa jossa ravintolakin on. Haukkaan palan subistani, ja pureskelen sen. Sitten juon Kokista päälle. Ihme ettei kukaan ole vielä tullut kerjäämään nimmaria. Hätkähdän, kun puhelimeni värisee taskussani. Noukin sen esille, avaan näytön lukituksen ja etsin jostakin käsiini viestit. Sitten avaan keskustelut, ja näen viestin, joka on tullut vain pelkästä numerosta, ilman nimeä. Avaan juuri sen keskustelun, ja saan muutaman sekunnin päästä tietää viestin tulleen Ivyltä. Luen sen läpi kerran. Hymy vetää suupieliäni ylöspäin erittäin voimakkaasti. Luen viestin vielä toiseenkin kertaan.
"Ja nyt sä höpsö kerrot mulle rakastavas mua. Mullakin on kyllä tunnustettavaa kun nähdään. Tää on lupaus. Mä aion tulla NY:kiin vaikka mikä ois. Äläkä pelkää. Se mitä mä aion sanoa, ei oo mitään niin pahaa kuin sä luulet :) Mut jos tää oli vaehtelua tai jos joku pojista pelleile mun kanssa, mun sydän särkyy. Sä tiedät sen ja mä toivon että sä et oo niin julma, että sä tekisit sen mulle. Mut nähdään, Ni (: ."

Tungen puhelimen takaisin taskuuni, syön loppuun subini, korjaan tarjottimen ja roskat pois, livahdan ravintolasta ulos ja lähden etsimään poikia lauleskellen mieleen tulevia biisejä. Olen vihdoin saanut taakan harteiltai, olen saanut tunnustettua rakkauteni sille, jota kohtaan sitä vahvimmin tunnen ja näen hänet pian. Mikään ei voi mennä vikaan, vai mitä?

//jos luvun alussa ei erikseen mainita, on näkökulma aina Ivyn. Näkökulmanvaihdoksista mainitaan sit aina erikseen. Luku oli vähän tönkkö, ja sori kaikista k-virheistä :(