Help me - 9

Grace -

Emme ehdi Saran kanssa etsiä kauaakaan, kun puhelimeni soi. Sydämeni hyppää kurkkuuni kun kuulen soittoääneni alkavan taskussani ja nappaan puhelimen käteeni. Soittaja on isä. Puhelinta pitelevät käteni alkavat täristä hullun lailla. Kohotan katseeni Saran kasvoihin ja hän nyökkää katsellen minua rohkaisevasti. Minun on vastattava. Anna on varmasti kunnossa, mietin.
"Iskä?" hengähdän vastatessani. Hetkeen ei kuulu mitään. Sitten joku niiskaisee.
"Anna on löytynyt."
"Onko?!" kysyn. Huokaan jo helpotuksesta, painaen kättä rinnalleni kuin estäen hulluna hakkaavaa sydäntäni juoksemasta karkuun.
"On. Mutta sun olisi ehkä hyvä tulla tänne", isä sanoo sitten. "Tule kotiin."
"Me tullaan", sanon ja työnnän puhelimen taskuuni. Oloni on heikko ja minua melkein itkettää taas. Minä ja Sara lähdemme sanaakaan sanomatta juoksemaan kohti kotiani. Yritän matkalla olla ajattelematta mitään, mutta kuvat kuolleesta Annasta vilahtelevat kasvojeni edessä, ja pian minusta tuntuu etten jaksa enää juosta. En jaksa nostaa jalkojani. Keuhkojani polttaa. Mutta jatkan juoksua, kohti taloa, pieni toivon kipinä sydämessäni.

Tulemme etuovelle. Avaan sen avaimellani ja me ryntäämme sisälle. Minua ei ehkä kiinnosta nähdä mitä talossa on sisällä. Potkimme kengät eteiseen, jossa muidenkin kengät ovat. Sitten me pysähdymme kokonaan. Jätämme kaiken tekemisen ja touhun. Minä ja Sara halaamme, ja hän ojentaa kättään kohti keittiön ovea, josta kuuluu ääniä. Minun täytyy astua sisään ensin. Kurkkuani kuristaa jälleen. Tuntuu että tukehtuisin kohta. Vatsaan sattuu. Mutta minä päästän irti Sarasta ja astun keittiöön. Äitiä ei näy missään, osa etsintäjoukoista puuttuu, isä itkee. Tämä ei voi tietää hyvää. Päässä heittää niin kovasti, että minun on istuttava. Silloin ovi aukeaa. Niall astuu huoneeseen.

Kolmas persoona -

Niall kävelee tietä pitkin ja hiukan huolettomasti tekee sitä mitä hänen pitäisi olla tekemssä; etsiä pikkutyttöä. Hän potkii kiviä mennessään. Ihan typerä juttu. Ei hänen pitäisi olla auttamassa sitä typerää perhettä, vaan ystäviensä kanssa syömässä. Tai no, jos heitä nyt voi ystäviksi kutsua. He ovat pikemminkin vain tyyppejä joiden kanssa Niall on koska ei ole muitakaan. Hän potkaisee vihaisesti käpyä kenkänsä kärjellä. Se pomppii puistoon, ja Niall lähtee seuraamaan käpyä, potkien sitä ja yrittäen erilaisia kikkoja. Hän potkaisee käpyä niin lujaa, että se osuu keinujen rautaisiin tolppiin. Kilahdus on ainoa ääni, joka kaikuu Niallin korviin. Tämä pieni yksityiskohta on hänen mielestään jotenkin häiritsevä. Hän jää kuuntelemaan pienen metsän ääniä, joita ei ole. Hän säikähtää kovasti kun auto ajaa hänen takaan olevalla tiellä, renkaat rapisten asfalttiin. Päätään pyörittäen hän lähtee kävelemään syvemmälle metsään, uteliaisuus ottaa vallan.

Metsässä on vilpoista, ja oikeastaan aika mukavaa. Oksat rasahtelevat hänen painonsa alla poikki, kun hän astuu niiden päälle. Mitä syvemmälle hän kävelee, sitä typerämmäksi koko juttu käy. Ei täällä mitään ole. Hän on jo kääntyä takaisin. Sitten hän huomaa jotakin kimaltavaa näkökenttänsä laidalla. Lampi. Niall empii hetken ja päättää sitten käydä sen rannalla. Hän kävelee lähemmäs. Mitään ei näy. Ei ainakaan ihan heti. Mutta tarkemmin katsottuaan hän huomaa että jotakin vaaleaa kelluu pikkuisessa kaislikossa. Hän kävelee lähemmäs. Karjaisu jonka Niall päästää päätyään näköetäisyydelle pelottaisi pois kaikki lähipuiden pikkulinnut jos niitä vielä olisi jossakin puussa. Niallin kasvoilta pakenee väri. Ei ole väliä kuka tuo henkilö on, hän näyttää silti aivan järkyttävältä kelluessaan siinä naama valkoisena kuin aaveella, silmät kiinni kuin kuolleella, vaatteet märkinä ja hiukset vedenpinnan alapuolelle painuneina.

Jätä hänet siihen ja juokse. Niin Niall ajattelee ensin. Hän kääntyy jo lähteäkseen äkkiä pois, mutta sitten hän pysähtyy. Ehkä tyttö elääkin vielä. Aina on mahdollisuus. Hetken itsensä kanssa taisteltuaan Niall päättää että hänen täytyy yrittää. Hän kääntyy takaisin ja päättää raahata tytön ylös lammesta. Ihan vain tarkistaakseen onko tämä vielä hengissä.

Niall kantaa tyttöä käsivarsillaan. Hän on niin pieni ettei hän edes paina oikeastaan mitään. Hän miettii vieläkin soittoa, jonka hän äsken teki. Nyt koko ryhmä palaa takaisin Gracen talolle. Niallista tuntuu jotenkin pahalta koko perheen puolesta. Mutta hän ei aio näyttää sitä. Ei Gracelle, jota hän on kiusannut niin sanottujen ystäviensä kanssa. Niallin askeleet käyvät yhtäkkiä raskaammiksi. Ei olisi oikein kiusata tätä tämän älkeen. Mitä hän sanoisi muille? Niall pysähtyy ja korjaa jääkylmän ja vedestä märän pikkutytön asentoa sylissään. Hän yrittää miettiä kaikenlaisia vaihtoehtoja muttei keksi mitään. Mutta hänen on tehtävä jotakin asialle myöhemmin. Jos hän jaksaa. Hän lähtee taas kävelemään eikä aikaakaan kun hän tulee Gracen perheen talolle. Hän tietää että kun hän astuu taloon, ei mikään enää palaa samanlaiseksi kuin ennen. Ristiriitaiset tunteet risteilevät Niallin päässä, mutta hän huokaa syvään, ottaa kasvoilleen ilmeen joka ei kuvaa yhtäkään niistä tunnetiloista ja astuu taloon. Hän kävelee keittiöön kengät jalassaan ja kuulee itkua. Puolet ryhmästä puuttuu, Grace istuu tuolilla näyttäen enemmän kuin murtuneelta, Saran käsi on hänen olkapäällään ja mies, joka on Gracen isä, itkee vuoltaasti muiden katsellessa kohti häntä. Hän laskee tytön lattialle ja astuu muutaman askeleen taaksepäin. Grace purskahtaa itkuun, ja Niallin oma isä tulee hänen luokseen. Hän ei sano mitään, ei koske poikaansa, katselee vain tyttöä maassa ja Niall tietää, että hän tietää. Se on ilmiselvää. Pieni tyttö on kuollut, eikä häntä voi mitenkään enää saada takaisin.

//joo. Päätin nyt sitten repästä. Anteeksi kaikille jotka olis halunnu että Anna elää. Mutta saatiin Niall hakemaan se sieltä, jos se vaikka lohduttais porukkaa.
Ja joo, tosiaan, oon nyt vihdoin kotona! Oli ihan kivaa riparilla, ainakin ne vikat päivät. Muutamat ekat päivät oli kyllä enemmän kun kamalia, mutta lopulta se olikin ihan mukavaa. En tiedä meniksinkö enää uudelleen, mutta saatan mä joitakin tiettyjä asioita ikävöidä sieltä. Kotiin oli silti ihan kiva tulla, omaan sänkyyn nukkumaan. Ja kirjotin nyt jotain, antakaa anteeks kun tää nyt oli vähän taas tämmönen, mua väsyttää, mun päätä särkee ja kurkkuun koskee, niskat on paskana koska se tyyny oli siellä niin kamala ja mun aivot ei oikein toiminu nyt, koitan kirjottaa joku toinen päivä vähän jotakin parempaa! Mutta mulla oli ikävä teitä, ihanaa jos/kun jaksoitte venailla tätä ja lukea, ihanaa jos vielä kommentoittekin :) x
ei oikoluettu