Help me - 6

Grace -

Kauan odotettu loma. Eikä vain koulusta, vaan myös kiusaajista. Hyppelen iloisena koulun ulkorappuset alas pitäen kiinni punaisesta kaiteesta jotten kaatuisi omiin jalkoihini ja kiidän autolle joka odottaa minua parkkipaikalla. Isä, äiti ja Anna ovat kaikki autossa, ja me menemme suoraan koululta syömään. Sara ei ole enää koululla, hän on jo kotona. Tiedän sen, koska hän itse kertoi minulle aamulla saavansa todistuksensa eri aikaan kuin minä. Hänen opettajansa jakoi ne jo aiemmin kuin mitä minä sain omani. Heti autoon istuttuani laitan hänelle viestiä, jossa kysyn kuinka meni ja kerron itse hiukan miten minä suoriuduin. Pääsin läpi kaikki kurssini, ja melkein kaikissa kursseissa sain vähintään yhtä korkean kuin keskiarvo oli. Olen erittäin tyytyväinen tulokseeni. Lukemisesta todella oli hyötyä - vaikka aloitinkin sen aika myöhään.

"Hei Anna! Miten meni?" kysyn siskoltani laittaen puhelimen taskuuni. Tämä katsoo minua hymyillen ja nostaa todistuksensa nähtävilleni. Otan paperin omaan käteeni ja katselen sitä hetken.
"Hienosti meni", hymyilen sisarelleni, joka ottaa paperin takaisin ja nyökkää.
"Neiti Smith sanoi että mä olen kuulemma tehnyt kaikki niin hyvin, että hän laittoi todistukseen oikein tarrankin", Anna ilmoittaa ylpeänä. Hän osoittaa pientä kissatarraa todistuksen yläkulmassa, jota en haalean värin vuoksi aluksi huomannut.
"Oi, hieno juttu Anna", hymyilen ja silitän hänen kiharaa päätään.
"Tytöt, perillä ollaan", isä hymyilee minulle peruutuspeilin kautta ja minä hymyilen takaisin. Me nousemme autosta meidän kaikkien lempiravintolan pihalla; Nando's:in. Me menemme syömään sinne jokaisen tärkeän tapaamisen tai tilaisuuden jälkeen. Tai oikeastaan melkein milloin vain.
"Valmiina syömään?" äiti kysyy kun nousemme autosta. Hän saa vastaukseksi 'joo'-huutoja ja me menemme nauraen sisälle.

Ruoan jälkeen olen Saran kanssa. Menemme läheiseen puistoon istumaan ja juttelemaan. Hänkin oli läpäissyt kaikki kurssit, kuten oletinkin. Sara on hyvä koulussa, ja hän auttaa minuakin joskus. Istumme keinuissa autiossa puistossa, hän kertoo lomasuunnitelmistaan ja minä kuuntelen. Minulla itselläni ei uurikaan ole mitään suunnitelmia, paitsi tietysti reissu Dubliniin isovanhempien luokse loman puolivälissä. Sitä ennen tai sen jälkeen en taida tehdä muuta kuin rentoutua. Saran saatua kertomuksensa loppuun minäkin kerron oman lyhyen suunnitelmani, ja on Saran vuoro kuunnella ja nyökkäillä.
"Sun pitää tulla meille yöksi ennen kuin me lähdetään", Sara päättää ja hymyilee. Hän potkii hiekkaa kenkiensä kärjillä ja keinuu hiljaa eteen ja taakse. Minä vain pidän kiinni ketjusta, nojaan ohimoani vasten kylmää metallia ja pidän keinua paikoillaan.
"Joo, niin mun varmaan pitää", naurahdan. Minä ja Sara olemme olleet aika useasti yötä toistemme luona viimeisen vuoden aikana, kun olen ollut täällä. Yritämme korvata koko kolmen ja puolen vuoden menetyksen nyt.
"Mun vanhemmat on varmaan poissa kotoa jossain vaiheessa, ne varmaan käy Englannin puolella, joten silloin sä voisit tulla", Sara suunnittelee. Minäkin innostun ideasta ja me alamme jo hiukan suunnitella. Sitten kuulemme aivan yhtäkkiä jyrähdyksen. Sara vinkaisee. Hän vihaa ukkosta. Hänestä tulee melkein hysteerinen heti kun ukkonen alkaa jyrähdellä. Ilmat ovat olleet niin epätavallisen lämpöiset että kaipa sitä nyt vähemmästäkin ukkostaa.
"Grace! Voi ei, Grace, me ollaan melkein puun alla! Mennään teille, sinne on lyhyempi matka, mua pelottaa", Sara nousee seisomaan ja katsoo minua silmät suurina.
"Rauhoitu, vedä henkeä", sanon ja nousen hitaammin perässä. Sara on jo menossa kohti tietä josta päääsee meidän tiellemme, ja minä seuraan perässä. Ukkosen jyrähdykset kuuluvat aina vain lujempaa, ja Sara melkein kiljaisee joka kerta kun hän kuulee äänen. Menemme sisälle taloon ja viemme vähän evästä minun huoneeseemme, jossa istumme viltin alla. Sara lukee yhtä kirjaa jonka hän löysi hyllystäni, minä piirrän. Aina välillä saamme keskustelua aikaan, ja välillä kun jyrähdykset ja salamointi ovat tosi kovaa, Sara vetää koko viltin ylleen ja uikuttaa. Yritän rauhoitella häntä, mutta vasta kun ukkonen lakkaa ja vain sateen hiljainen ropina kantautuu korviimme, hän alkaa taas lukea ja puhua ja naureskella kanssani.

Muutaman tunnin päästä Sara lähtee kotiin ja minä menen suihkuun. Pesen pois meikit ja laitan märät hiukset letille. Vaihdan yöpaidan päälleni, laitan lyhyet shortsit jalkaani ja matkalla alas käyn Annan huoneessa toivottavamassa siskolleni hyvää yötä kuten joka ilta. Sitten sanon hyvää yötä myös vanhemmilleni, ja kävelen huoneeseeni. Otan läppärini esille työpöydän laatikosta jossa säilytän sitä ettei se menisi rikki, ja päivitän Tumblriani pitkästä aikaa. Sen jälkeen innostun katsomaan muutaman YouTube-videon, ja kello onkin pian päälle yhdentoista. Laitan koneen huolellisesti laatikkoon sen laturin kanssa ja piirrän loppuun piirrustukseni puisesta linnusta joka on kirjahyllyni ylimmällä hyllyllä, jossa on myös valokuvia minulle tärkeistä ihmisistä, muutamia keikkalippuja ja hattua, ennen kuin menen nukkumaan. Uni tulee yllättävän nopeasti nyt, kun minulla ei ole mitään murehdittavaa. Olen koko kesän ihan vapaa.

Kuulen ääniä jostakin kaukaa. Ne huutavat jotakin, ja vaikka en ihan kuule, tiedän että he huutavat nimeä. Ehkä se on vain aavistus, mutta olen varma siitä ettei se ole minun oma nimeni. Pian äänet kuuluvat lähempää, alan kuulla askelten narinaa ja tajuan että jotakuta todella kutsutaan. Avaan silmäni ja räpyttelen niitä. Kello yöpöydälläni näyttää puolta viittä yöllä. Huokaan ja nousen sängyssä istumaan. Huoneeni on hämärä, mutta heti kun silmäni tottuvat siihen, alan nähdä hahmoja tutuista tavaroistani. Sitten kirkaisu kajahtaa alas asti:
"Anna!" Se on äiti. Sydämeni alkaa hakata hurjaa tahtia. Repäisen peiton yltäni ja juoksen ylös. Jokaisessa huoneessa palaa valo, ja minun on totuteltava siihen hetken aikaa. Sitten näen että etuovi on auki ja isä seisoo rappusilla ja huutaa Annaa. Äiti juoksee keittiöstä ja huomaan että hän itkee.
"Äiti?" kysyn. Äiti tulee luokseni ja tarttuu minua olkapäistä.
"Grace, voi kuule! Anna on kadonnut", äiti nyyhkyttää.
"Mitä?" kysyn tyhmästi.
"Hän jätti etuovenkin auki", äiti sanoo ja halaa minua pikaisesti.
"Ei näy", isä sanoo ja sulkee etuoven perässään. Hänen hiuksensa sojottavat joka ilmansuuntaan ja hän näyttää kovin murheelliselta.
"Grace, siinähän sinä. Et olisi sattunut näkemään siskoasi?" isä kysyy.
"En", vastaan. "Hän unissakäveli ulos talosta?" kysyn varmistaakseni asian. Isä nyökkää kerran. Äiti ulvoo nyt aivan tosissaan painaen kättään suunsa eteen ja puristaen edelleen toista olkapäätäni niin lujaa että se melkein sattuu.
"Noh noh Helen, me löydetään Anna kyllä ihan tuota pikaa", isä lohduttaa äitiä. He halaavat ja äiti päästää minusta irti.
"Soitetaan poliisi", huudahdan. Isä pyörittää kuitenkin päätään.
"He eivät voi tehdä mitään ennen kuin vasta muutaman päivän päästä kun katoaminen on ihan varma. Meidän pitää aloittaa omin päin", isä sanoo. Äiti itkee edelleen niin lujaa ettei voi edes toimia, mutta minä olen jo matkalla alakertaan hakemaan takkia.
"Grace! Me emme voi aloittaa ennen aamua! On liian pimeää ja me kaikki vain eksyttäisiin. Aamulla soitan apujoukkoja ja sitten me voimme lähteä etsimään Annaa", isä sanoo. Hän katsoo minua pohjaton suru silmissään, ja minä nyökkään hitaasti, kyyneleet tehden tuloaan. Missä Anna voi olla?

Emme nukkuneet enää yhtään sen jälkeen kun heräsimme aamuyöllä. Isä soitti jo muutamia kymmeniä minuutteja sitten tutuilleen ja ystävilleen ja muutamalle työtoverille, jotka lupasivat tulla auttamaan meitä. Ilmoitimme poliisille katoamisesta, mutta etsintöjä ei kuulemma voida aloittaa vielä koska edellisiäkin juttuja on kesken ja tämä katoaminen on aivan uusi. Minun tekee mieli itkeä koska olen niin surullinen, tai vaikka huutaa. Mutta sen sijaan avaan ovea vapaaehtoisille etsijöille ja ohjaan heidät keittiöön. Keräännymme keittiönpöydän ääreen ja suunnittelemme jakautuvamme ryhmiksi. Anna pitää löytää, vaikka sitten ilman poliiseja.
"Puuttuuko joku?" isä kysyy.
"Horan ei ole täällä vielä", joku kertoo. Isä nyökkää. Mitä? Ainoa Horan jonka minä olen koskaan tuntenut on Niall. Sitten ovikello soi.
"Avaatko?" isä katsoo minuun. Äiti istuu tuolilla ja pyyhkii silmiään nenäliinaan. Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Kävelen siis ovelle ja avaan sen. Hiukan pyöreäkasvoinen mies sanoo minulle hei reippaasti ja minä ohjastan hänet keittiöön. Kävelen hänen edellään ja joukko tervehtii miestä.
"Toin poikanikin, sen ainoan joka on kaupungissa tällä hetkellä. Lisäavusta ei varmasti ole haittaa?" mies kysyy ja tajuan vasta sitten että hänen takaan seisoo joku. Poika astuu eteenpäin, ja minä jähmetyn.

Niall Horan seisoo minun keittiössäni, kädet housujensa taskuissa, valmiina aloittamaan kadonneen sisareni etsinnät. Minua huimaa.

//uuuh, sellasta sitä sitte! Tahdotteko surullisen vai iloisen lopun tarinalle? Hehe
ei oikoluettu