Help me - 4

Grace -

Mikään ei ole pysyvää, ja se on joskus hyvin harmillista. Juuri kun luulin keksineeni keinon jolla päästä eroon hakkaamiesta ja kaikesta, pitää tietenkin tulla mutkia matkaan. Eräänä päivänä kirjasto oli kiinni ja tiesin että matka kotiin olisi liian pitkä minulle, yritin piiloutua minne vain muualle, mutta ei auttanut. Ja koska olen onneton tappelija ja vieläpä yksin, sain hellät kyljet ja haljenneen huulen. Ei siis mennyt ihan nappiin. Eräänä toisena päivänä satoi niin rankasti ettei kukaan nähnyt eteensä ja he kirjaimellisesti törmäsivät minuun ja kaaduin vesilammikkoon, jonka jälkeen sain nieleskellä mutaa melkein viikon sen jälkeen. Mutta kesäloma on lähellä. Se on ainoa toivoni tällä hetkellä. Lasken päiviä siihen ja joka kerta kun tulen kotiin ontuen, lupaan itselleni että alan harjoitella itsepuolustusta ja käydä juoksulenkeillä lomalla ollakseni valmis seuraavaan vuoteen. Koska koulun vaihtaminen ei tule kuuloonkaan, ja tuskinpa siitäkään jengistä kukaan lähtee mihinkään, harmi minun kannaltani.

"Hei, ei meidän oo pakko mennä katsomaan jos sä et halua", Saran ääni tunkee ajatusteni läpi. Olen pysähtynyt keskelle oppilasjoukkoa, joka tunkee ryöppynä kohti jalkapallokenttää. Joka lukuvuoden lopussa on koulujen välinen jalkapallo-ottelu, ja kaikki oppilaat istuvat katsomossa ja kannustavat koulunsa joukkuetta voittoon, kuten Sara tätä minulle kuvaili tullessani tänne. Mutta minua ei ollenkaan huvittaisi mennä katsomaan.
"Mennään vaan", huokaan. Tiedän että jos jäisimme pois tapahtumasta ja jäisimme kiinni, olisimme varmasti vaikeuksissa. Rehtorimme kuulemma ottaa ottelun kovin tosissaan.
"Se on vain peli. Sä pääset lähtemään jo ennen kuin Niall ehtii pois kentältä kavereineen", Sara lohduttaa.
"Mutta Lisa ja Andy istuvat katsomossa", vikisen sitten, kun tajuan että niin asia on. He eivät pelaa joukkueessa Markin, Bennettin ja Niallin tapaan. Vatsaani vääntää.
"Jos meidän koulu voittaa, he jäävät joukkueen kanssa juhlimaan ja sä pääset kotiin", Sara muistuttaa.
"Niin joo", vastaan ja me jatkamme matkaa. Menemme istumaan ylimmälle riville, viimeisille vapaana oleville paikoille. Vastustajakoulun oppilaat istuvat kentän toisella laidalla ja meteli on korvia huumaava.
"Ei tää muakaan juuri kiinnosta, mä voisin mennä yksin pelaamaan tota joukkuetta vastaan ja silti voittaa. Kaikissa muissa kouluissa urheilu on toissijainen juttu, toisin kuin täällä", Sara mutisee. Minä etsin katseellani katsomosta Lisaa ja Andyä. Luulen näkeväni heidät alarivissä, joten voin tänään hyvinkin olla turvassa. Juuri kun istun penkilleni mukavammin ja hengitän syvään henkeä pahimman paniikin laantuessa, joku puhaltaa pilliin ja peli käynnistyy.
"Peli on oikean jalkapallo-ottelun mittainen", Sara kertoo minulle ja minä huokaan raskaasti. Sara katsoo minua ja kohauttaa olkapäitään. Minä keskitän katseeni kentälle ja yritän polttaa reikää Niallin typerään takaraivoon.

Peli on ollut ehkä tylsin ikinä. Katson jalkapalloa hyvin harvoin, mutta kaikki katsomani pelit ovat olleet kiinnostavampia kuin tämä. Ja aina vain katsomo jaksaa kannustaa. Isot lakanat liehuvat kannattajajoukkueen katsomon vieressä ja jokaisessa on jokin kannustuslause. Minusta se on jo naurettavaa. Eivät nämä mitkään jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut ole. Näen omankin kouluni katsojien joukossa ihmisiä kasvot maalissa ja käsissään torvia, joiden törähdykset säikäyttävät minut joka kerta. Kaikki ottavat tämän matsin liian tosissaan minun makuuni. Kaiken lisäksi ilma ei ole kesäisen lämmin tai aurinkoinen. Tuulenpuuskat ja sadepilvet enteilevät sadekuuroa ja ilma on lähelle syksyistä, ennemmin kuin kesäistä. Toivoisin että minulla olisi lapaset.
"Kamalan kylmä", Sara sanoo ja minä nyökkään. Joku muukin on huomannut sen. Toisia se ei näytä juuri haittaavan. Pudistelen hiljaa päätäni ja katson nopeasti taakseni. Muutama opettaja seisoo siellä ringissä puhuen jotakin ja katsellen välillä oppilaita jotka hurraavat vieressäni vähän liiankin lujaa. Ilmeisesti heitäkään ei voisi tämä ottelu vähempää kiinnostaa.

Ja sitten se tapahtuu. Huuto nousee väkijoukosta ja jatkuu koko meidän koulun kannattajajoukon läpi. Toisen koulun oppilaat buuaavat, mutta verkko heilahtaa ja meidän katsomomme menee sekaisin. Maalin tehnyt oppilas nostaa molemmat kädet ilmaan liitäessään nurmen pinnassa liaten housujensa polvet. Hän katselee meidän katsomoomme ja näen täältä ylhäältä asti että hän hymyilee leveästi ja karjuu jotakin joukolle joka vastaa karjumalla takaisin. Kaikki muut seisovat ja hurraavat sydämiensä kyllyydestä. Koko joukkue onnittelee maalintekijää heittäytymällä tämän selkään, mutta minua ei kiinnosta. Olen vain paikoilleni jähmettyneenä ja tuijotan kaikkea muuta paitsi kenttää, jossa maalintekijä on edelleen polvillaan joukkueen halattavana. Minua ällöttää.

Maalintekijä on Niall.

//ughhh lupaan että pian saatte jotain mutakin kuin tälläsiä välilukuja ja sellasta hehe ootelkaa vaan!
Ja niin, nyt kun sitä futista taas tulee muutaman pelin verran, mä en tiedä onko mulla aikaa kirjotella enää sitten niiden jälkeen että saattaa olla että tässä tulee muutama päivä taukoa, toivottavasti se on ok :)
Kiitos kommenteista, ne merkitsee mulle ihan hurjasti, pus xx
AINIIN! Ja nyt kun mä vielä muistan mainita asiasta; mä lähden tämän kuun 16. päivä rippileirille ja olen siellä siis viikon. Konetta en ota mukaan enkä varmaan puhelimella jaksa alkaa kirjoitella mitään joten siinä kohtaa tulossa on viikon tauko! Piti vaan nyt sanoa tää kun muistin, mun on pitänyt tehdä se jo kauan :D