Help me - 3

Grace -

Saatoin päästä pälkähästä kerran, mutta en päässyt toista kertaa. Tietysti tiesin että Niall ja muut eivät sallisi kertaakaan, mutta toivoin silti. Ja kuinka ollakaan, kun yritin taas kerran päästä karkuun, minua jo odoteltiin.

"Hei, Grace! Miten sä karkasit meiltä eilen? Oltiin aateltu pitää vähän hauskaa mutta olitkin jo mennyt!" Bennett huudahtaa. Yritän olla välittämättä. En käänny ympäri, hengitän syvään ja valmistaudun tulevaan. Voi kumpa minulla olisi nopeammat jalat, voisin juosta karkuun. Mutta olen surkea juoksemaan. Kannattaa silti aina yrittää. Vaikka tiedän että yritys päättyy lopulta katastrofiin, lähden juoksemaan. Juoksen koulun pihan lävitse ja portista ulos. Kuulen takaani huutoja ja askelia jotka kumahtelevat asfaltilla aivan liian lähellä. Keuhkojani pistelee, reppu hakkaa selkääni ja jalkoihini koskee jo kun tulen lähelle paikkaa jossa eilen pysähdyin. Kuulen askelia aina vain lähempää ja lähempää. Näen jo valot, ja jalankulkijoille tarkoitettu valo on punainen. Kiroan mielessäni ja juoksen ihmisjoukkoon, toivoen että se voisi suojella minua.
"Grace! Odota nyt meillä on vaan asiaa sulle!" Andy kiljuu. Sydämeni hakkaa ihan liian lujaa ja haukon happea kuin kala kuivalla maalla. Minun täytyy ehkä alkaa käymään juoksulenkeillä.

Valo vaihtuu vihreäksi juuri silloin kun Niall, Mark, Bennett, Andy ja Lisa saavuttavat minut. Juoksen suojatien ylitse ja saan idean. Olen joka kerta yrittänyt päästä kotiin turvaan, mutta nyt voisin yrittää kirjastoa. Sinne on lyhyempi matka kuin kotiini. Keuhkot pistellen, jalat melkein tunnottomina juoksen minkä jaloistani pääsen, väistellen ihmisiä ja tietäen että jos en onnistu suunnitelmissani saan katua olemassaoloani. Pääsen kirjastolle ja katson taakseni. Melkein kiljahdan onnesta. Välimatka välillämme on tarpeeksi suunnitelman onnistumisen kannalta. Ryntään sisään kirjastoon ja kiipeän yläkertaan. Siellä ovat musiikit ja jotkin tiedekirjat, alhaalla on kaikki muu. Toivon että he aloittaisivat alakerrasta jotta pääisin poistumaan heidän huomaamattaan.

Neljä ihmistä astuu sisään. Heistä näkee että juoksu on uuvuttanut heidätkin, ja minä hymyilen vähän. Sitten tajuan että Niall puuttuu. Hän on varmasti jäänyt ulos vartioimaan. Kiroan pienesti ääneen ja katselen kuinka jahtaajieni joukko hajaantuu kahteen. Lisa ja Andy menevät lastenkirjojen osastolle, aikuisten osastolta etsivät Mark ja Bennett. Minun täytyisi vain tietää missä Niall on. Päätän kuitenkin yrittää. Hiivin alas portaita, pitäen mahdollisimman vähän ääntä. Tiedän että he eivät voi käydä minuun täällä käsiksi, kaikkien ihmisten keskellä, mutta minua pelottaa silti. He voivat jahdata minua kotiin jos huomaavat minne olen matkalla. Astun viimeisen rappusen alas ja katselen ympärilleni. Sitten juoksen kohti ulko-ovea, jossa on automaattinen avaussysteemi. Ennen astumista ulos katselen lasiovien lävitse. Niall seisoo selkä oveen päin, tupakka sormiensa välissä, tumpaten toista jalallaan. Yritän miettiä mitä tehdä. Jos jään tänne, ehkä he lähtevät. Tai ehkä eivät. En kuitenkaan aio yrittää selvittää asiaa. Näen vanhan pariskunnan tulevan suuntaani, ja päätän seurata heitä. Voin piiloutua heidän autonsa taakse ja juosta heti kun he lähtevät. Täytyy vain toivoa, että Niall pysyy selkä minuun päin. Muuten en onnistu. Vanha nainen menee ensin ulos ovesta. Livahdan hänen jälkeensä kiittäen hiljaa miestä, joka astuu minun jälkeeni. Niall on aivan muutaman metrin päässä. Hänen toinen kätensä on nyrkissä, kuin valmiina lyömään minua heti kun hän vain näkee minut. Seuraan vanhaa pariskuntaa toiseen suuntaan kuin mihin Niall katsoo ja kirjaston taakse. Siellä saatan hengähtää hetken, sitten piiloudun auton taakse. Vanha pariskunta luo minuun hermostuneen katseen, minä yritän hymyillä heille mutta en voi. Vakava naama on ja pysyy. Paniikki on liian suuri.

Hetken päästä kierrän kirjaston takaisen puiston ja kuvittelen koko ajan että kuulen omaa nimeäni huudettavan, tuulen havisuttamat lehdetkin ovat uhka. En voi hengittää kunnolla ennen kuin olen turvallisesti kotona lukkojen takana, jos silloinkaan. Pistän juoksuksi heti kun kirjasto ja puisto jäävät taakse. Selviänkö tänäänkin?

Kotiin päästyäni huomaan olevani yksin. Heittäydyn eteisen lattialle ja itken. Kaikki paniikki vyöryy ulos minusta, jalat alkavat tuntea ja minuun sattuu joka puolelle. Kylmä hiki valuu selkääni pitkin ja kuumat kyyneleet tulvivat silmistäni. Lopulta olen vain väsynyt. Mutta minua ei hakattu tänään. Suunnitelmani toimi moitteettomasti, ja olen yhtenä kappaleena. Kerään itseni lattialta ja riisun kengät ja takin. Vien repun huoneeseeni, käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet. Äiti ja Anna ovat kaupassa, niin on äiti kirjoittanut keittiön pöydällä olevaan lappuseen. Syön välipalaa ja menen huoneeseeni tekemään läksyt. Katson ettei itkustani ole mitään todisteita kasvoillani kun äiti ja Anna ajavat autolla pihaan. Kukaan ei saa koskaan tietää.

Mutta olenpahan löytänyt toisenlaisen vaihtoehdon, jota en ennen tullut edes ajatelleeksi.

//sekavaa, right?