Help me - 2

Grace -

Hidastan juoksun hölkäksi, hölkän kävelyksi ja lopulta pysähdyn kokonaan. Haukon happea ja painan käsiäni polviini. Reppu on hakannut selkääni ikävästi koko matkan, mutta se on minulle aivan sama. Ehdin pois alta ennen kuin hakkaminen alkoi, ja jo sen ajatteleminen alkaa hymyilyttää minua. Vedän vielä muutaman syvän hengenvedon ja lähden sitten kävelemään kadun ylitse muiden ihmisten mukana.

Minulla oli suunnitelma jo valmiina. Minun piti vain juosta pois koululta ennen kuin kukaan heistä pääsisi pois omista luokistaan. Ja onneksi se toimi, olin varmaan ensimmäisenä ulkona koulusta ja Niall jengeineen yrittää nyt turhaan etsiskellä minua siellä. Mutta etsiköön! Naurahdan mielessäni pienesti ja päätän poiketa kotimatkalla kaupassa ostamassa itselleni jotakin juomista. Vaikka ilma ei ole kamalan lämmin, ja tuulee kovasti, minulla on silti vähän hiki juoksemisesta. En viivyttele, ostan vain nopeasti pullon vettä ja jatkan matkaani. Otan pieniä kulauksia ja katselen ympärilleni. Olen ollut melkein kaksi viikkoa talossani, lähtemättä paljon minnekään. Ja huomaan nyt tässä kävellessäni, että kesä on jo lähellä. Ilma tuoksuu kesäiselle, nurmikko vihertää ja kukkasten nuppuja on jokapuolella. Olen aina pitänyt kesästä. Loma tulee, pääsee uimaan, voi syödä jäätelöä. Tietysti sää on aina hiukan epävarmaa täälläpäin, mutta se ei estä ketään eikä mitään.

Säikähdän kun puhelimeni alkaa yhtäkkiä soida farkkujeni taskussa. Nappaan sen käteeni ja vastaan.
"Grace! En ehtinyt edes sanoa sulle 'moikka' kun sä olitkin jo mennyt", Saran hiukan moittiva ääni kantautuu korvaani.
"Anteeksi Sara. Mutta mun oli pakko ehtiä koulusta ennen Niallin porukkaa", selitän. Sara tietää heistä ja on joskus yrittänyt auttaa minua, mutta yleensä hän ei ehdi paikalle puolustamaan minua, kurssimme ovat eri puolilla rakennusta, ja hänellä on monia tunteja vielä ulkorakennuksessakin. Lisäksi häntäkin varmaan alettaisiin kohdella samalla tavalla kuin minua jos hän puuttuisi asiaan.
"Ahaa. No olisiko mitään jos mä tulisin sun luokse tänään? Sain sen esseen palautetuksi joten mun ei enää tarvitse kirjoittaa mitään", Sara kysyy. Olen iloinen siitä että hän vaihtaa aihetta.
"Joo, toki", vastaan. Käännyn kotikadulleni ja etsin avaimia laukusta.
"Tunnin päästä?" Sara kysyy ja kuulen auton ovien läiskettä taustalta.
"Silloin nähdään", vastaan ja me päätämme puhelun. Astun sisälle taloon ja Anna tulee minua vastaan. Hän näyttää minulle koetta joka heillä oli muutama päivä takaperin ja minä onnittelen häntä hyvästä tuloksesta samalla kun jätän kengät ja takin eteiseen. Vie repun huoneeseeni, petaan sänkyni joka on unohtunut aamulla ja sitten kiipeän rappuset takaisin ylös syödäkseni välipalaa Annan kanssa. Syötyäni vaihdan vaatteet ja odottelen Saran tuloa.

Nappaan suuhuni palan suklaata jota Sara toi mukanaan ja istun sängylle hänen viereensä. Hän ottaa syliinsä yhden valkeista koristetyynyistäni ja rutistaa sitä.
"Iskä varasi meille matkan. Me mennään tänä kesänä Turkkiin", Sara sanoo ja minä nyökkäilen samalla kun hän puhuu. Hän kertoo miten on käynyt siellä jo kerran aiemmin ja minä silmäilen pientä korttikokelmaani. Mitä moni ei minusta ja Sarasta tiedä on se, että me olemme oikeasti olleet ystäviä pidempään kuin vuoden. Kokonaiset neljä ja puoli vuotta olemme jo toisemme tunteneet. Me aloitimme kirjekavereina, mutta koska kirjeiden lähettely oli aika kallista, päätimme soitella ja myöhemmin sain tietää että muutamme. Emme tietenkään tienneet silloin että olisimme samassa koulussa mutta onneksi me olemme.

"Oletteko te jo menossa jonnekkin?" Sara kysyy.
"Käydään varmaan Dublinissa mummin ja vaarin luona. Olisin halunnut matkustaa Lontooseen kesällä edes vaikka muutamaksi päiväksi mutta iskä sanoi ettei hän sinne halua eikä minua uskalleta päästää yksin", kerron.
"Ai. Harmillista. Mutta mitä jos mä tulen sun kanssa?" Sara virnistää. Nauran.
"Se olisi jopa pahempi kuin silloin jos menisin yksin", virnistän takaisin. Mutta syvällä mielessäni mietin, että se voisi jopa onnistua.
"Ehkä", Sara nauraa. Hän ottaa palan suklaata ja nousee ylös. Hän kävelee kirjahyllylleni ja sivelee kirjojen selkiä. Lopulta hän kääntyy kohti minua ja pitelee kädessään pientä peltirasiaa. Säilytän siellä koruja ja pinnejä, ponnareita ja sen sellaista. Se on kuin punainen puhelinkoppi.
"Joskus me vielä mennään Lontooseen yhdessä ja shoppaillaan väsymykseen asti", hän sanoo ja peltirasian paikoilleen. Minä nyökkään.

Illalla makaan hereillä vielä puolenyön jälkeen. Olen Twitterissä puhelimellani. Kuulen ääniä portaista, ja ponnahdan heti jaloilleni sydän rinnassa hakaten. Näytän puhelimen valoa kohti portaita, ja pian näen yöpaidan helman ja pienet jalat kulkemassa epäröiden alaspäin. Vielä muutama askelma ja sitten olento istuutuu rappuselle.
"Anna?" kysyn ja kuljen muutaman askeleen lähemmäs. Helpotuksen aalto pyyhkäisee ylitseni kun tajuan sen todella olevan Anna. Hän istuu rappusella silmät kiinni, yöpaidan helma nilkkoja hipoen, kikkarat sojottaen joka ilmansuuntaan. Kävelen lähemmäs ja nostan hänet syliini. Hän on matkallaan omasta huoneestaan minun huoneeseeni avannut oman huoneensa oven ja minun huoneeni oven ja tullut ilmeisesti keittiön kautta koska siellä on valot. Vien Annan hiljaisen talon läpi hänen huoneeseensa ja käyn sammuttamassa valot keittiöstä. Kipaisen omaan huoneeseeni ja kaivaudun peiton alle.

Jonakin päivänä tuossa unissakävelyssä käy vielä huonosti, mietin ja painan pääni tyynyyn yrittäen saada edes hiukan unta ennen huomista koulupäivää.