Help me - 10

Sekunnit kuluvat yhtä hitaasti kuin minuutit. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä. Kuuluu vain nyyhkäyksiä, kukaan ei naura, ei puhu, ei liiiku. Kaikki vain istuvat paikoillaan ja yrittävät unohtaa. Vaikka eivät he unohda. Ei kukaan voi unohtaa läheisen kuolemaa. Ei vanhaa, ei uutta. Ne kirpaisevat aivan yhtä paljon. Eikä sitä rakasta ihmistä saa mitenkään takaisin. Kaikki tietävät sen, vaikka eivät tahtoisikaan tajuta tapahtunutta.

Myös pieneen taloon keskelle Mullingaria lankeaa tuona muuten niin kirkkaana päivänä ylle sadepilvi, joka itkee kyyneliään kaikkien talossa olevien mukana. Vain muutama ihminen vain istuu ja tuijottaa. Yki näistä ihmisistä on Niall. Hän vain istuu ja tuijottelee kaikkialle muualle kuin ihmisiin. Hänestä tuntuu hassulta olla talossa, jossa tunnetaan niin syvää surua, kun hänellä itsellään ei ole mitään surettavaa. Ehkä hänen pitäisi tuntea jotakin, mutta hän ei tunne mitään. Niall nostaa pian katseensa ja katsoo isänsä suuntaan. Tämä katsoo Nialliin, ja hetken he vain katselevat toisiaan silmiin, molemmilla kysyvä ilme kasvoillaan. Sitten he rikkovat katsekontaktin. Niall kuulee isänsä puhuvan jollekulle, ja pian huoneessa oleviin tulee liikettä. Kaikki etsijät lähtevät hiljaisten pahoittelujen ja hyvästien jälkeen, ja Niall tuntee olkapäässään pienen kopautuksen. Hän nostaa katseensa. Hänen isänsä vain nyökkää häntä seuraamaan itseään, ja niin hekin ovat lähdössä. Niall luo viimeisen katseen pieneen tyttöön, joka on nyt kääritty vilttiin etsijöiden toimesta. Ei se tietenkään enää auta mitään, mutta on mukavampi nähdä hänestä vain vähän ja kuvitella että hän vaikkapa vain nukkuu, sen Niall tajuaa. Mutta miksi huijata itseään, se sattuu vielä enemmän niin. Toisaalta, mikäpä Niall on tekemään päätöksiä toisten puolesta. Hän antaa katseensa harhailla vielä huoneessa ennen astumista ulos talosta. Viimeinen asia jonka hän näkee on Grace, tällä on pää painettuna käsiin, hiukset sotkussa, niskat nyyhkytyksien mukana hytkyen. Ja vasta silloin Niall tuntee jotain. Katumusta. Myötätuntoa. Hän yrittää ravistaa tunteet itsestään, jättää ne talon seinien sisäpuolelle, mutta hän ei vain voi. Hän yrittää sytyttää uudelleen inhonsa tuota tyttöä kohtaan, jota hän on kuvitellut tuntevansa vuoden, mutta hän ei voi. Hänen sisarensa kuoli juuri, miten Niall voisikaan koskaan enää kiusata häntä, näkemättä tuota särkynyttä tyttöä niiden juoksemisesta punaisten kasvojen takana? Niall ei tiedä, ei vaikka pohtii ja pohtii. Lopulta kotiin tultuaan hänen on pakko yrittää nukkua edes hetken, mutta uni ei meinaa tulla. Kotona on hiirenhiljaista, mutta Niall ei vain saa unta melulta, joka on hänen päässään. Se on itkua ja parkua, eikä se ole hänen omaansa. Se on Gracen itkua, ja Niall tahtoo vain saada sen loppumaan ja luopua kuvasta, joka oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen hänen lähtiessään talosta aiemmin päivällä.

Grace sen sijaan istuu nyt aivan hiljaa. Hän ei tee mitään, ei hytky, ei nyyhkytä, ei tee yhtikäs mitään. Hän tuntee ravistelua olassaan, muttei reagoi siihen. Sara kuiskaa jotakin hänen korvaansa, ääni sortuen pian. Sitten hän tuntee halauksen, muttei sen lämpöä. Ei tunne toisen ihmisen läheisyyttä, ei mitään. Halaus on ohitse, ja Sarakin varmasti lähdössä. Grace tahtoisi sanoa jotakin hänelle, kiittää avusta, mutta ei vain voi avata suutaan ja sanoa jotain. Hän pelkäää että jos avaa suunsa, hän saattaa purskahtaa itkuun uudelleen. Aivan kuten äiti. Hän ei kuule tämän itkua, mutta saattaa tuntea sen. Hän vain jotenkin tietää, että äiti itkee. Myös isä itkee varmasti. He kolme ovat jäljellä talossa Annan ruumiin kanssa, jota ambulanssi on jo tulossa hakemaan. Täytyy tietää miten Anna kuoli. Mutta Niall kertoi aiemmin löytäneensä tytön lammesta, joten kukaan ei ole voinut tappaa häntä. Anna hukkui. Grace tietää sen. Ei siinä ruumiinavauksia tai lisätutkimuksia tarvita. Hän nostaa katseensa ja ensimmäisenä hänen silmänsä osuvat Annaan. Pienet kasvot kalpeina, hiukset nyt jo kuivuneina takkupesäkkeinä pään päällä. Ja niin Gracen silmät kostuvat uudelleen. Hän tietää ettei hänen ehkä pitäisi, mutta hän laskeutuu alas tuolilta, polvilleen lattialle ja konttaa hitaasti Annan luokse, kyyneleet putoillen lattialle. Grace saavuttaa siskonsa ja tarttuu tätä kädestä. Pieni käsi on jääkylmä, pulssia ei tunnu. Hän todella on kuollut. Silmät ovat kiinni kuin nukkuvalla, mutta kuollut hän on, siitä ei ole epäilystäkään. Grace nostaa toista kättään, joka ei pitele pienen siskon kylmä kättä, ja siirtää sormellaan tämän otsalta pois muutaman korkkiruuville kääntyneen hiuksen. Pienet pyöreät kasvot ovat kalmankelpeat eivätkä edes kunnolla muistuta Annan kasvoja. Tällä oli aina punaiset posket ja punaiset huulet, joilla hän hymyili aina Gracen nähdessään. Nyt kaikki puna oli tippunut järveen Annankin tiputtua - mitä ilmeisimmin - ja jäänyt sinne. Grace laskee siskonsa käden tämän vatsan päälle, ottaa toisenkin käden ja laskee sen toisen käden päälle. Hän empii hetken, ja painaa sitten kevyen, pehmeän suukon siskonsa otsalle. Tyhjä ruumis ei tietenkään reagoi siihen mitenkään. Grace konttaa sitten kauemmas ja kuulee kuinka joku soittaa ovikelloa.

Isä menee avaamaan. Joku astuu huoneeseen. Tämä joku katselee Annaa ja kyykistyy sitten hänen tasolleen. Hän tunnustelee Annan käsiä ja kaulaa. Tarkistaa että tämä on varmasti kuollut. Kertoo isälle minkä tämä on tiennyt jo kauan. Tarttuu Annaan ja alkaa kantaa häntä pois. Silloin Grace löytää äänensä.
"Ei! Älä koske häneen! Ette saa viedä häntä!" Grace huutaa. Itkuinen ääni sortuu koko ajan, kukaan ei kiinnitä häneen huomiota kunnes hän alkaa kirkua.
"Iskä! Eivät he voi viedä Annaa meiltä!" Grace huutaa kahta kovemmin ja tempoilee pian isänsä käsien otteessa päästäkseen nappaamaan Annan mieheltä. Mutta mies vain luo häneen katseen, joka on niin rauhallinen, että Gracen tekee mieli kirkua ja heitellä tavaroita päin hänen naamaansa. Hän päästää vihaisen huudon, mutta mies kääntyy ja kävelee ulos sylissäään edelleen vilttiin kiedottu Anna. Grace valahtaa lattialle, ja jää siihen. Isä kävelee ulos ja tulee pian takaisin kasvot yhtä itkusta kirjavina kuin Gracen omat. Hän halaa Gracea, mutta tämä ei taaskaan reagoi siihen. Sellaisessa tilassa hän tulisi olemaan pitkään.

//joo emmä tiedä. Ja musta on hei joteski paljon kivempi kirjottaa näin (eli ei minä-muodossa), voisin tehdä seuraavan tarinan pelkästään tällä lailla :D vai mitä ootte mieltä?
ei oikoluettu
jatkakaa toki kommentointia! Kiitos kaikista ihanista kommenteista! :) x
(Meen huomenna ottamaan rippikuvat, toivottakaa mulle onnea että, ne onnistuis edes jotenkin... kiva laittaa kiitoskorttia menemään kun se kuva on ihan järkyttävä ja kaikki sukulaiset kuolee nauruun mun naaman nähdessään)